Stepan Trofimovitš odotteli minua jo hysteerisen kärsimättömänä. Jo
tunti sitten hän oli palannut. Hän oli mielestäni kuin juopunut,
ainakin viiden minuutin ajan olin varma siitä, että hän oli tosiaankin
juovuksissa. Voi, vierailu Drozdovien luona oli saanut hänen
tasapainonsa vain yhä enemmän järkkymään.
— _Mon ami_, olen kokonaan kadottanut langan... Lise... rakastan ja
kunnioitan tuota enkeliä aivan kuten ennenkin, aivan kuten ennen, mutta
sittenkin tuntuu minusta, kuin he olisivat kutsuneet minut luokseen
vain saadakseen minulta jotakin urkituksi; aivan suoraan sanoen:
lypsääkseen minut tyhjiin ja sitten, mene Jumalan nimeen, minne suinkin
itse haluat... Niin se on.
— Kuinka ette häpeä! — en malttanut olla huudahtamatta.
— Ystävä kallis, olen nyt aivan yksin maailmassa. _Enfin c'est
ridicule._ Ajatelkaahan, nekin siellä olivat jo salaisuuksilla
kyllästetyt. Hyökkäsivät kimppuuni kuin mitkäkin, tiedustelivat
nenistä ja korvista ja vielä muistakin, jonkinlaisista pietarilaisista
salaisuuksista. Vasta täällä olivat he saaneet tietää niistä Nicolas'n
kepposista, joilla tämä suvaitsi ilahduttaa meitä täällä neljä vuotta
sitten. "Te olitte täällä, te näitte kaiken, onko totta, että hän on
hullu?" Ja mistä ne oikein saivat sen ajatuksen, en ymmärrä. Minkä
vuoksi Praskovja tahtoo välttämättä, että Nicolas olisi hullu? Sillä
sitä tuo nainen tahtoo, tahtoo kuin tahtookin! _Ce Maurice_, vai miten
tuo hänen nimensä nyt olikaan, Mavriki Nikolajevitš, brave homme
tout de même [kunnon mies kuitenkin], mutta hänen hyväksensäköhän
tuo nainen... ja sen jälkeen kuin hän itse kirjoitti Pariisista
pauvre amie'llemme... Enfin, tämä Praskovja, kuten cette chère
amie'mme häntä nimittää, on aivan täsmälleen Gogoljin kuolematon
rouva Laatikkoinen,[21] mutta ilkeä Laatikkoinen, riidanhaluinen
Laatikkoinen, hyvin suurennetussa muodossa.
— Mutta siitähän tulee silloin jo arkku, vieläpä suuren suuri.
— No, pienennetty Laatikkoinen sitten, samantekevää, mutta älkää
keskeyttäkö minua, muutenkin pääni jo menee aivan pyörälle. Kaikki
ne siellä syljeskelivät, paitsi Lise, joka yhä vielä sanoo:
"Täti, täti", mutta Lise viekastelee, ja siinä on myös jotakin
muuta. Salaisuuksia. Mutta äitimuorinsa kanssa hän on riidassa.
_Celle pauvre_ täti, joka todella on despootti... ja sitten vielä
tuo kuvernöörinrouva, seurapiirimme myötätunnon menettäminen ja
Karmazinovin laiminlyönti. Ja sitten aletaan yht'äkkiä puhua tuosta
mielenvikaisuudesta, ce Lipouline, ce que je ne comprends pas... [jota
minä en ymmärrä...], kerrotaan, että pauvre amie on jo muka haudellut
päätään etikkakääreillä ja me tässä teidän kanssanne emme suo hänelle
hetkenkään rauhaa, me tässä saisimme hieman hävetä valittelujamme ja
kirjeitämme. Miten olen saattanutkaan noin kiusata häntä ja vielä noin
kriitillisenä hetkenä! Je suis un ingral! [Olen kiittämätön!] Voitteko
kuvitella. Palatessani näin pöydälläni kirjeen, lukekaa, lukekaa! Miten
epähieno olen ollut!
Hän ojensi minulle äsken saamansa Varvara Petrovnan kirjeen. Varvara
Petrovnaa oli nähtävästi alkanut kaduttaa aamullinen: "Istukaa kotona!"
Kirje oli kohtelias, mutta lyhyt ja varma. Ylihuomenna, sunnuntaina,
hän pyysi Stepan Trofimovitšia tulemaan luokseen täsmälleen
kahdeltatoista ja kehoitti häntä tuomaan muassaan myös jonkun
ystävistään (sulkumerkkien välissä oli mainittu minun nimeni). Omasta
puolestaan hän lupasi kutsua Šatovin, koska tämä oli Darja Pavlovnan
veli. "Veljeltä saatte lopullisen vastauksen, riittääkö se teille? Tätä
muodollisuuttako te niin kiihkeästi olette tavoitellut?" —
— Huomaatteko tuon ärtyisän loppulauseen "muodollisuudesta"! Raukka,
raukka, elämäntoverini! Onhan totta, että tämä näin äkillinen kohtaloni
ratkaisu on masentanut minut... Tähän asti minulla sentään yhä oli
toivoa, mutta nyt lout est dii, tiedän, että kaikki on lopussa, c'est
terrible (kauheata). Voi, jos tuo sunnuntai ei tulisi koskaan ja kaikki
olisi kuten ennenkin. Te kävisitte luonani, ja minä täällä...
— Nuo Liputinin törkeydet ja juorut, ne ne ovat saaneet teidät pois
raiteiltanne.
— Ystäväni, ystävän sormellanne te taas satutitte suoraan toisen
kipeään kohtaan. Ystävän sormet ovat yleensä säälimättömät ja joskus
ajattelemattomatkin, pardon, mutta olin tosiaankin jo vähällä unohtaa
kaikki nuo törkeydet, s.o. en suinkaan ole niitä unohtanut, mutta
hölmö kun olen, koetin koko ajan Lise'in luona ollessani teeskennellä
olevani onnellinen ja vakuutin itselleni, että olen tosiaankin
onnellinen. Mutta nyt... mutta nyt minä tuosta jalosta, humaanisesta,
alhaisia vikojani mitä kärsivällisimmin kohtelevasta naisesta, —
hän ei tosin aina ole ollut kärsivällinen, se on totta, mutta entä
minä itse sitten, tyhjänpäiväisine ja alhaisine luonteineni! Olenhan
oikullinen kuin lapsi, täynnä lapsen egoismia, mutta ei ole minussa
enää lapsen viattomuutta. Kaksikymmentä vuotta hän on minua vaalinut
kuten lapsenpiika, _celle pauvre_ täti, kuten Lise häntä sievästi
nimittää. Ja yht'äkkiä, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, lasta alkaakin
haluttaa päästä tuota pikaa naimisiin, naita ja naita minut, kirje
kirjeen perästä, silloin kun hänen päänsä on parhaillaan etikassa
ja... ja siinä sitä nyt ollaan, sunnuntaina olen nainut mies, leikki
on tästä kaukana... Itsehän sitä kärtin, ja minkä vuoksi minä noita
kirjeitäkin oikein kirjoittelin? Niin! Unohdin aivan. Lise kunnioittaa
suuresti Darja Pavlovnaa, niin hän ainakin itse väittää. Hän sanoi:
"c'est un ange [hän on enkeli], mutta hyvin itseensä sulkeutunut".
Kumpainenkin suositteli muuten häntä, Praskovjakin. Mutta eihän
Praskovja taitanutkaan suositella. Voi miten paljon katkerata myrkkyä
on suljettu siihen Laatikkoiseen! Eikä Lise'kään oikeastaan ole
koko asian puolella. "Miksi menisitte naimisiin, eikö teillä ole jo
tarpeeksi omasta varastannekin oppineen miehen nautintoja!" Hän nauroi.
Mutta suon hänen naurunsa hänelle anteeksi. Hänenkin sydämensä on
rikkiraastettu. "Mutta sehän on totta", sanoivat, "ettehän te tule
toimeen naisetta. Kun huonovointinne alkaa, hän peittelee teitä",
tai jotakin sellaista... _Ma foi_, itsekin tässä teidän kanssanne
istuessani ajattelen samoin. Sallimus lähettää minulle myrskyisen eloni
iltapuhteiksi naisen, joka peittelee minua tai niinkuin sanottu...
_enfin_, mitä nyt taloudessa kulloinkin vain tarvitaan. Katsokaahan,
miten roskaista täällä on, kaikki hujan hajan, pyysin siistimään äsken,
kirjakin oli lattialla. _La pauvre amie_ on aina niin vihoissaan siitä,
että täällä on vähän epäsiistiä... Voi, ei kajahtele täällä enää
hänen äänensä! Vingt ans! [Kaksikymmentä vuotta!] Ja tiedättekö, — ne
ovat saaneet nimettömiä kirjeitä, Nicolas on muka myynyt maatilansa
Lebjadkinille. C'est un monstre [Hän on hirviö]; et enfin kuka on tuo
Lebjadkin? Ja Lise kuuntelee niin tarkasti, voi, miten hän kuuntelee!
Soin anteeksi, että hän nauroi, sillä näin, miten hän kuunteli, ja _ce
Maurice_... hänen asemassaan en tahtoisi olla, brave homme tout de mi
me, mutta hieman liian vaatimaton. Jumala heidän kanssaan...
Hän vaikeni. Hän oli nähtävästi väsynyt, hypähteli aina asiasta
toiseen, pää vaipui rinnalle, ja väsynein silmin hän alkoi tuijottaa
lattiaan. Käytin hänen vaitioloaan hyväkseni ja kerroin Filippovin
talossa käynnistäni huomauttaen samalla kuivakiskoisesti ja tuimasti,
että Lebjadkinin sisar (jota en tosin ollut nähnyt) oli ehkä todellakin
Nicolas'n uhri, noilta hänen elämänsä "hämäriltä ajoilta", kuten
Liputinin oli tapana sanoa. Saattoipa olla totta sekin, että Lebjadkin
jostakin syystä oli saanut Nicolas'lta rahoja, mutta tuskin siinä
oli sen enempää. Mitä taas tuli noihin juoruilun Darja Pavlovnasta,
niin kaikki oli varmasti tuon Liputin-roiston keksintöä, niin väitti
innokkaasti Aleksei Nilytškin, eikä ole pienintäkään syytä olla
uskomatta hänen sanojansa. Stepan Trofimovitš kuunteli hajamielisenä
vakuutuksiani, aivan kuin ne eivät vähääkään olisi koskeneet häntä.
Mainitsin samalla myös keskustelustani Kirillovin kanssa ja lisäsin,
että Kirillov oli kaikesta päättäen mielipuoli.
— Ei hän ole mielipuoli, hän on vain ihminen, jolla on lyhyet
ajatukset, — hän sai laiskasti sanotuksi! — Ces gens-là supposent
la nature et la société humaine autres que Dieu ne les a faites et
qu'elles ne sont réellement. [Nämä ihmiset luulevat, että luonto
ja inhimillinen yhteiskunta ovat toisenlaisia, kuin miksi Jumala
ne on luonut ja mitä ne todellisuudessa ovat.] Sellaisia on tapana
kehitellä, mutta siihen ei rupea Stepan Verhovenski. Näinhän sellaisia
silloin Pietarissa avec celle chère amie (voi, miten loukkasinkaan
häntä silloin), en säikkynyt heidän soimauksiaan, enpä edes heidän
kehumistansakaan. En säiky nytkään, ja nyt, mais parlons d'aulre
chose... [Mutta puhukaamme muusta...] luulen, että olen tehnyt jotakin
kauheata. Ajatelkaahan, lähetin eilen Darja Pavlovnalle kirjeen ja...
voi, miten kiroankaan itseäni nyt sen vuoksi.
— Mitä te sitten kirjoititte?
— Voi ystävä rakas, uskokaa, että tein kaiken perin hienosti. Ilmoitin
kirjoittaneeni noin viisi päivää sitten Nicolas'lle, minkä myös tein
mitä hienotunteisimmin.
— Nyt minä ymmärrän! — huudahdin kiivaasti. — Ja teillä ei ollut
oikeutta yllyttää heitä toisiansa vastaan!
— Mutta mon cher, älkää murtako minua, älkää moittiko minua! Olenhan
jo muutenkin rikkipoljettu kuten... kuten torakka ja olen sitäpaitsi
vielä varma siitä, että tämä kaikki on sittenkin jotakin perin ylevää.
Olettakaamme, että siellä tosiaankin tapahtui jotakin... _en Suisse_
tai ainakin oli tapahtumaisillaan. Onhan velvollisuuteni ensin kysyä
heidän sydämiltään, etten... _enfin_, etten erottaisi sydämiä, etten
joutuisi poikkiteloin heidän tielleen... Tein näin vain sydämeni
ylevästä vaatimuksesta.
— Hyvä Jumala, kuinka typerästi olette menetellyt! — minulta pääsi
vasten tahtoani.
— Typerästi, typerästi, — hän tarttui sanoihini ahnaasti, — ette
koskaan ennemmin ole sanonut mitään noin viisasta, c'était bête, mais
que faire, tout est dit [se oli typerää, mutta mitä tehdä, sanottu mikä
sanottu]. Menenhän muka joka tapauksessa naimisiin, vaikkakin vain
"peittääkseni toisen synnit"? Miksi muka turhaan kirjoitin? Eikö totta?
— Sitäkö te yhä jankkaatte?
— Nyt ette enää säikytä minua moitteillanne. Tässä edessänne ei
seisokaan enää entinen Stepan Verhovenski, hänet on jo haudattu, enfin
tout est dii. Ja mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Hyvähän teidän
on puhua, kun ette itse aio naimisiin ettekä ole aikeissa kohottaa
päähänne noita tunnettuja pääkoristeita. Taas te suututtelette. Ystävä
parka, te ette tunne naista, mutta minä, joka en oikeastaan ole muuta
tehnytkään koko elämässäni kuin tutkinut sitä olentoa, minä tunnen
sen. "Jos tahdot voittaa maailman, voita ensin oma itsesi", se on
ainoa onnistuneesti ilmilausuttu viisaus, jonka on sanonut samanlainen
romantikko kuin tekin olette, Šatov, tulevan puolisoni veli. Mielihyvin
omaksun hänen mielilauseensa. Minäkin olen jo kypsä voittamaan oman
itseni ja menen siis naimisiin. Mutta mitä voitan sillä? En ainakaan
tuota luvattua "koko maailmaa". Voi ystävä paras, avioliitto on ylvään
sielun ja kaikkinaisen riippumattomuuden henkinen kuolema. Avioelämä
tekee sinut epäsiveelliseksi, vie sinulta tarmon, miehekkyyden, se
saattaa sinut toimettomuuteen. Sitten tulee lapsia, ehkä ne eivät ole
edes omiani... eivätkä ne voikaan olla minun viisas ei pelkää katsoa
totuutta suoraan silmiin... Liputin ehdotti äsken, että Nicolas'ta
vastaan olisi rakennettava suojavalleja, Liputin on hölmö. Nainen
pettää kaikkinäkevänkin silmän. _Le bon Dieu_, luodessaan naisen, tiesi
varmasti kyllä itsekin, miten vaaralliseen leikkiin hän antautui.
Mutta olen varma siitä, että nainen jo häntä luotaessa häiritsi itse
Luojaakin siinä määrin, että hänestä tuli sitten vain se, mikä hän nyt
on... kaikkine attribuutteineen. Sillä miten muuten on ymmärrettävissä,
että Jumala olisi ottanut niin paljon vaivaa nähdäkseen ja vielä
aivan syyttä suotta. Nastasjani, sen tiedän, ehkä suuttuu minulle
tämänkaltaisesta vapaa-ajattelusta, mutta... Enjin iout est dii.
Stepan Trofimovitš ei olisi ollut itsensä kaltainen, jos hän ei olisi
sallinut itselleen tämäntapaista helppohintaista leikittelyä vakavien
asioiden kustannuksella, mikä tähän aikaan oli vielä niin perin
muodissa. Ainakin hän näin saattoi hieman lohdutella itseään, mutta
tämäkään lohdutus ei riittänyt pitkäksi aikaa.
— Miksi ei edes kerran voisi tapahtua, että tuo ylihuominen, tuo
sunnuntai ei tulisi — hän huudahti äkkiä jo aivan epätoivoisena. —
Miksi kerran edes ei voisi olla viikkoa, jossa ei olisi sunnuntaita,—
si le miracle existe? [Jos vielä tapahtuu ihmeitä?] Eihän Sallimukselle
merkitsisi yhtään mitään pyyhkäistä pois kalenterista yksi ainoa
sunnuntai, jollei muuten, niin vain osoittaakseen jumalankieltäjälle
mahtiansa, et que tout soit dii! Voi, miten olen häntä rakastanut!
Kaksikymmentä vuotta, kaikki nämä kaksikymmentä vuotta, eikä hän ole
minua koskaan ymmärtänyt!
— Kenestä te nyt puhutte? Enhän minäkään enää ymmärrä teitä! — kysäisin
ihmeissäni.
— _Vingt ans!_ Ei hän ole kertaakaan osoittanut ymmärtävänsä minua, se
on julmaa! Ja luuleeko hän tosiaankin, että menen naimisiin sen vuoksi,
että pelkään häntä tai että se on muuten minulle välttämätöntä? Voi
häpeätä! Täti, täti, kuulun sinulle... Voi, kerran tuo täti on saapa
tietää, että hän on ainoa nainen, jota olen jumaloinut kaksikymmentä
vuotta! Sen täytyy kerran tulla hänen tietoonsa, muuten ei tule
elämästä mitään, sillä muuten minut on vietävä väkipakolla ce qu'on
appelle vihkipallille!
Ensi kerran eläessäni kuulin tuon tunnustuksen ja noin voimakkaasti
ilmaistuna. En saata olla mainitsematta, että minua kauheasti nauratti.
En osannut olla oikeudenmukainen.
— Ei ole minulla enää muita kuin hän, hän, minun ainoa toivoni! — Hän
löi äkkiä kätensä yhteen, aivan kuin jokin uusi ajatus olisi salamana
iskenyt hänen aivoihinsa. — Ei ole minulla muita kuin hän, minun
poikaraukkani. Hän pelastaa minut ja... mutta miksi hän ei jo tule!
Voi minun poikani, Petrušani, ja vaikka en tosin ansaitsekaan isän
nimeä, olenhan kuten tiikeri, mutta... laissez-moi, mon ami, panen
hieman pitkäkseni kootakseni ajatuksiani. Olen niin väsynyt, niin kovin
väsynyt, luulenpa, että teidänkin olisi parasta mennä nyt nukkumaan,
voyez-vous, kahdeltatoista sitten...