Stepan Trofimovitš seisoi hetken mietteisiinsä vaipuneena, katsahti
sitten minuun kuitenkaan näkemättä minua, otti hattunsa ja keppinsä
sekä poistui hiljaa huoneesta. Kiiruhdin hänen jälkeensä kuten
äskenkin. Portista kadulle tultuamme hän huomasi minut ja sanoi:
— Niin, ehkä te nyt tahdotte olla todistajana... de l'accident. Vous
m'accompagnerez, n'est-ce pas? [Tulettehan mukaan?]
— Stepan Trofimovitš, aiotteko tosiaankin taas sinne? Ajatelkaahan,
miten voi käydä?
Hänen kasvonsa vetäytyivät surkean toivottomaan hymyyn, siinä hymyssä
oli sekä häpeää että epätoivoa, mutta samalla jotakin merkillisen
riemullista. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi minulle:
— Enhän voi mennä naimisiin vain "peittääkseni toisen synnit"!
Tätä minä juuri olin odottanutkin. Vihdoinkin tulivat julki sydämen
salat, joita oli minulta jos jonkinlaisin kiertopuhein ja teeskentelyin
yritetty peittää. Kuullessani tämän raivostun aivan.
— Ja noin likainen ajatus, noin... matalamielinen ajatus saattoi syntyä
teidän, Stepan Trofimovitš, teidän valoisassa mielessänne, teidän
hyvässä sydämessänne ja... jo kauan ennen kuin Liputin oli mitään
sanonut!
Hän katsahti minuun sanomatta sanaakaan ja jatkoi matkaansa. En
jäänyt minäkään jälkeen. Tahdoin nyt tosiaankin olla hänen ja Varvara
Petrovnan välisessä keskustelussa todistajana. Olisin suonut hänelle
anteeksi, jos hän akkamaisessa heikkoluonteisuudessaan olisi erehtynyt
uskomaan pelkästään Liputinin puheita, mutta oli päivänselvää, että hän
oli jo itsekin ajatellut samaa, vieläpä kauan ennen Liputinin tuloa, ja
että Liputin vain vahvisti hänen arvelunsa ja kaatoi, niin sanoakseni,
öljyä tuleen. Hänellä oli siis tosiaankin ollut rohkeutta epäillä
tyttöä jo ensi hetkestä alkaen, ennenkuin hänellä oli siihen edes
minkäänlaista syytä, ei edes Liputinin viittailuja. Varvara Petrovnan
despoottiset toimenpiteet olivat saaneet hänet epäilemään, että tämä
epätoivoissaan halusi vain kiireesti häitä ja kunniallista sulhasta
peittääkseen siten sopivasti kalliin Nicolas'nsa herrassynnit!
Tuollaisista ajatuksista hänen olisi sietänyt saada aimo rangaistus.
— O! Dieu, qui est si grand et si bon! [Oi Jumala, joka on niin suuri
ja hyvä!] Oi, mistä löytäisin viihdyttäjän! — hän huudahti kuljettuaan
vielä noin sata askelta ja pysähtyen äkkiä.
— Mennään heti kotiin ja minä selitän teille kaiken! — huudahdin
yrittäen saada hänet väkisin kääntymään takaisin.
— Se on hän! Stepan Trofimovitš, tehän se olette? Tekö? — äkkiä
lähellämme kajahti raikas, vallaton nuoren naisen ääni, joka oli kuin
musiikkia.
Emme olleet huomanneetkaan, että aivan vierellämme ratsasti Lizaveta
Nikolajevna ainaisen seuralaisensa saattamana. Hän pysähdytti ratsunsa.
— Tulkaahan, tulkaa nyt pian! — hän huusi äänekkään iloisesti. —
Kahteentoista vuoteen en ole häntä nähnyt ja sittenkin tunsin heti...
Mutta hän!... Ettekö tosiaankaan tunne minua?
Stepan Trofimovitš sieppasi hänen kätensä, veti sen puoleensa ja
suuteli sitä hartaana. Hän katsoi neitoon kuin rukoillen voimatta sanoa
sanaakaan.
— Hän tunsi minut ja on iloissaan! Mavriki Nikolajevitš, hän on
hurmaantunut, kun saa nähdä minut! Olemme odottaneet teitä jo kaksi
viikkoa. Täti vakuutti teidän olevan sairaana ja sanoi, että teitä
ei muka saisi häiritä, mutta arvasinhan, että täti valehteli! Minä
poljin jalkaa ja toruskelin teitä, sillä tahdoin välttämättä, aivan
välttämättä, että te itsestänne tulisitte meille, pyytämättä,
enkä senvuoksi lähettänyt teitä hakemaan. Hyvä Jumala, eihän hän
ole vähääkään muuttunut! Tai ehkä sentään, ryppyjä on sittenkin
lisääntynyt, paljon ryppyjä silmien luo ja poskiin, ja harmaita
hiuksiakin on ilmestynyt, mutta silmät ovat yhä samat! Olenko minä
muuttunut? Olenko? Miksi te ette puhu?
Muistin samalla, miten Lizaveta Nikolajevna oli ollut miltei sairas,
kun hänet yhdentoistavuotiaana oli viety Pietariin, ja sairaanakin
hän oli itkenyt ja kysellyt Stepan Trofimovitšiä, kuten minulle oli
kerrottu.
— Te... minä... — Stepan Trofimovitš leperteli ääni ilosta värähdellen.
— Huudahdin äsken: "Mistä löytäisin viihdyttäjän?", ja silloin kuulin
äänenne... Tämähän on kuin taivaan ihme, el je commence à croire.
— En Dieu! En dieu, qui est là haut et qui est si grand et si bon?
Huomaatteko, että osaan vieläkin luentonne ulkoa. Mavriki Nikolajevitš,
ette voi kuvitellakaan, miten hän sai minut uskomaan en Dieu, qui
est si grand el si bon! Ja muistatteko kertomustanne siitä, miten
Kolumbus löysi Amerikan ja miten kaikki äkkiä huudahtivat: maata!
maata! Hoitajani, Aljona Frolovna, kertoi, että minä muka öisinkin
sen jälkeen aina olin houraillut ja huudahdellut unissani: maata,
maata! Ja muistatteko, kun kerroitte minulle prinssi Hamletista?
Muistatteko, miten kuvasitte minulle köyhien emigranttien kuljetusta
Euroopasta Amerikkaan? Eihän se ollut ollenkaan totta, sain myöhemmin
asiasta selon, mutta ette usko, Mavriki Nikolajevitš, miten kauniisti
hän valehteli, hänen valheensa oli totuutta parempi! Miksi te tuolla
tavoin tarkastelette Mavriki Nikolajevitšia? Hän on kaikkien parhain ja
uskollisin ihminen maapallollamme, ja teidän on opittava rakastamaan
häntä samoin kuin minuakin! E fait tout ce que je veux. [Hän tekee
kaiken, mitä minä tahdon.] Kyyhkykulta, Stepan Trofimovitš, olette
varmasti taas onneton, koskapa keskellä katua huutelette: mistä
löytäisin viihdyttäjän? Olettehan onneton, eikö totta? Eikö totta?
— Olen taas onnellinen.
— Tätikö on ollut paha, — Lizaveta Nikolajevna jatkoi kuuntelematta
Stepan Trofimovitšia, — tuo aina ilkeä, epäoikeudenmukainen,
mutta kuitenkin ikuisesti armas tätimme? Muistatteko, miten te
usein heittäydyitte kaulaani puistossamme ja minä lohdutin teitä,
taisinpa itkeäkin, mutta älkää nyt suinkaan pelästykö Mavriki
Nikolajevitšia; hän on jo kauan tietänyt kaiken, mikä koskee teitä,
ja hänen olkapäähänsä nojaten te saatte itkeä niin paljon kuin
vain haluatte. Hän on seisova lujana kuinka kauan tahansa... Mutta
kohottakaapa hattuanne, ottakaa se kokonaan pois hetkiseksi, nouskaahan
varpaillenne, suutelen teitä otsalle, aivan kuten silloinkin, kun
hyvästelimme erotessamme. Katsokaahan, tuolta ikkunasta kurkistelee
joku teidän ihailijanne... No, lähemmäksi, lähemmäksi! Hyvä Jumala,
miten hän on käynyt harmaaksi!
Ja satulastaan kurkoitellen hän suuteli Stepan Trofimovitšin otsaa.
— Ja nyt sitten teidän luoksenne kotiin! Tiedän missä asutte. Heti
paikalla, tuossa tuokiossa olen luonanne. Minä tulen ensin teidän
luoksenne, te niskoittelija, ja sitten raahaan teidät muassani meille
koko päiväksi. Menkää jo, valmistautukaa vastaanottamaan minua.
Ja näin sanoen hän ratsasti seuralaisineen tiehensä.
— Dieu, Dieu! — Stepan Trofimovitš huudahteli, — enfin une minute de
bonheur! [Vihdoinkin onnen hetki.]
Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun Lizaveta Nikolajevna jo tuli
Mavriki Nikolajevitšin saattamana Stepan Trofimovitšin luo.
— Vous et le bonheur, vous arrivez en même temps! [Te ja onni saavutte
samaan aikaan.] — Stepan Trofimovitš nousi heitä vastaan.
— Kas tässä on teille kukkia. Olin äsken juuri mme Chevalier'n luona.
Häneltä saa tästä lähtein aina kukkia nimipäiviksi koko talven. Ja kas
tässä on Mavriki Nikolajevitš, tutustukaa häneenkin. Oikeastaan aioin
tuoda teille kakun kukkien asemesta, mutta Mavriki Nikolajevitš väitti,
että se ei muka olisi ollut oikein venäläistä.
Mavriki Nikolajevitš oli tykistökapteeni, noin kolmenneljättävuotias,
pitkähkö herra, ulkonäöltään kaikin puolin kaunis ja moitteeton.
Kasvojen ilme ainakin heti ensi katsannolta oli arvokkaan ankara.
Todellisuudessa hän oli kuitenkin herttaisen hyvä, minkä kuka tahansa
saattoi aavistaa jo ensi hetkestä jouduttuaan vaikkapa vain kerrankin
hänen kanssaan kosketuksiin. Hän oli vaitelias, kylmän pidättyvä eikä
kovin kärkäs tarjoamaan kenellekään ystävyyttään. Väittivätpä jotkut
niinkin, että hän olisi ollut typeränpuoleinen, mutta se arvostelu ei
ollut varmastikaan aivan oikeudenmukainen.
En rupea kuvailemaan Lizaveta Nikolajevnan kauneutta. Olihan koko
kaupunkimme ylistellyt sitä jo edeltäkäsin, vaikka kaikki naisemme
eivät tosin sittenkään olleet asiasta aivan samaa mieltä. Olipa
sellaisiakin, jotka suorastaan vihasivat Lizaveta Nikolajevnaa sen
vuoksi, että tämä on muka ylpeä. Drozdovit eivät vieläkään olleet
aloittaneet vieraskäyntejään, ja tämähän oli tietysti loukkaavaa
siitäkin huolimatta, että viivästykseen oli syynä Praskovja Petrovnan
sairastelu. Toinen syy vihamielisyyteen oli se, että Lizaveta
Nikolajevna oli kuvernöörinrouvan sukulainen, ja kolmas se, että
hän ratsasteli joka päivä. Meillä ei vielä näihin asti oltu koskaan
nähty naista ratsain. On siis pidettävä varsin luonnollisena koko
kaupunkimme loukkaantumista siitä, että Lizaveta Nikolajevna suvaitsi
joka päivä ratsastella, missä häntä milloinkin halutti, vaikka ei
ollut käynyt vielä edes tavanmukaisilla vieraskäynneillä. Muuten
oli tunnettua, että hän ratsasti lääkärin määräyksestä. Mutta sehän
se juuri antoikin aihetta mitä ilkeämielisimpiin viittailuihin. Hän
oli todella sairas. Sen saattoi huomata jo heti ensi näkemältä —
häntä vaivasi sairaalloinen hermostuneisuus, alituinen levottomuus!
Voi! Tuolla raukalla oli omat kärsimyksensä, se kyllä myöhemmin
ymmärrettiin. Entistä muistellen en enää tahtoisi sanoa, että hän
olisi ollut kaunotar, kuten minusta silloin näytti. Ehkäpä hän oli
suorastaan rumakin. Hän oli pitkä, hoikka, mutta joustava ja voimakas,
kasvojen piirteet melkeinpä huomiota herättävän epäsäännölliset. Hänen
silmänsä olivat päässä kuin kalmukilla, hieman vinottain. Hän oli
kalpea, poskiluut pistivät selvästi esiin, ja posket olivat laihat, iho
tumma. Mutta sittenkin hänen piirteissään oli jotakin, mikä viehätti
ja veti puoleensa! Ihmeellinen taikavoima asui hänen tummien silmiensä
palavassa katseessa, hän oli "valloittajaksi syntynyt sekä luotu
valloittamaan"! Hän lienee todellakin ollut ylpeä, ehkäpä nenäkäskin,
mutta siitä en ole aivan varma, lieneekö hän osannut olla myös hyvä.
Sen vain tiedän varmasti, että hän ainakin olisi tahtonut olla hyvä
ja teki parhaansa yrittäessään taivuttaa itseään hyväksi. Tämä luonne
oli varmasti täynnä mitä jaloimpia pyrkimyksiä ja mitä rehellisimpiä
aikomuksia. Mutta kaikki tämä oli hänessä vielä kaaoksena, alituisessa
levottomassa kiehumistilassa, kuitenkin alituisesti tasapintaa
tavoitellen. Ehkäpä hän asetti itselleen liiankin ankaria vaatimuksia
jaksamatta kuitenkaan koskaan niitä toteuttaa.
Hän istahti sohvalle silmäillen huonetta.
— Miksi minä tällaisina hetkinä tunnen olevani niin surullinen,
arvatkaapa, herra oppinut? Kuvittelin aina, että tulisin niin hirveän
iloiseksi, kun saisin nähdä teidät, ja muistaisin silloin kaiken
entisen, mutta en olekaan oikein iloinen, huolimatta siitä, että yhä
pidän teistä... Hyvä Jumala, tuollahan on minun kuvanikin! Antakaa se
tänne, muistan sen, muistan!
Erinomaisen hyvä miniatyyri, akvarellimaalaus kaksitoistavuotiaasta
Lizasta, oli lähetetty Pietarista Stepan Trofimovitšille jo kymmenen
vuotta sitten. Siitä lähtien kuva oli ollut hänen seinällään.
— Olinko tosiaankin noin sievä lapsena? Ovatko nuo minun kasvoni?
Hän nauroi kuva kädessään ja katsahti peiliin.
— Ottakaa, ottakaa tämä kiireesti! — hän huudahti ojentaen kuvansa. —
Älkää ripustako sitä seinälle. Jälkeenpäin... sitten, en halua sitä
katsella. — Hän istahti taas sohvaan. — Kun yksi elämä oli ohi, alkoi
toinen, sitten loppui se ja alkoi kolmas, ja niin loppumatta. Päät
tasoitellaan, leikataan poikki aivan kuin saksilla. Näettehän, miten
hyvin osaan ladella vanhoja totuuksia, mutta tottahan tämä on kaikki!
Naurahtaen hän katsahti minuun. Hän oli vilkaissut minuun jo useamman
kerran, mutta Stepan Trofimovitš oli hämmennyksissään unohtanut
kokonaan luvanneensa esitellä minut Lizaveta Nikolajevnalle.
— Miksikä minun kuvani riippuu tikarien alla? Ja minkä vuoksi teillä
oikeastaan on noin paljon tikareja ja miekkoja?
Stepan Trofimovitšin huoneen seinällä riippui tosiaankin kaksi
turkkilaista tikaria, ristissä toistensa yli, ja niiden alla oli oikea
tserkessiläismiekka. Kysyessään näin Lizaveta Nikolajevna katsahti
suoraan minuun, niin että olin vähällä hänelle vastata, mutta ymmärsin
kuitenkin olla vaiti. Stepan Trofimovitš älysi vihdoinkin esitellä
meidät toisillemme.
— Tunnen, tunnen jo hänet, — Lizaveta Nikolajevna sanoi. — Äitini on
kuullut teistä paljon. Tutustukaa tekin Mavriki Nikolajevitš. Teistä on
minulla hieman koomillinen käsitys, tehän olette Stepan Trofimovitšin
uskottu, eikö totta?
Minä punastuin.
— Voi, suokaa anteeksi, enhän suinkaan tahtonut sanoa, että te olisitte
koomillinen, en suinkaan... (Hän punastui ja joutui hämilleen.) Eihän
muuten ole mitään hävettävää siinä, että olette kunnon mies. Mutta
meidän on jo aika lähteä, Mavriki Nikolajevitš; Stepan Trofimovitš,
muistakaa, puolen tunnin kuluttua teidän on oltava meillä. Voi hyvä
Jumala, kuinka paljon meillä onkaan keskenämme puhumista! Nyt olen minä
teidän uskottunne, ja muistakaa, kertokaa minulle varmasti kaikki,
_aivan kaikki_, ymmärrättehän?
Stepan Trofimovitš säikähti.
— Ei teidän tarvitse kainostella Mavriki Nikolajevitšia, hän tietää jo
kaiken!
— Mitä hän sitten tietää?
— Mitä te nyt tuolla tavalla! — huudahti Lizaveta Nikolajevna
hämmästyneenä, — ihanhan te taidatte tosissanne salata jotakin? En
tahtonut ensin ollenkaan uskoa. Dašaakin pidetään piilossa. Täti ei
äsken päästänyt minua Dašan luo, sanoi, että hänen päänsä oli muka
kipeä.
— Niin mutta... mistä te saitte tietää?
— Hyvä Jumala, sieltä, mistä muutkin. Ei siihen tarvita suurtakaan
oveluutta.
— Tietävätkö siis kaikki jo?...
— Äiti tosin sai tietää asian ensin Aljona Frolovnalta, hoitajaltani,
ja hänelle taas oli käynyt kertomassa kaiken teidän Nastassanne. Ettekö
ole sitten kertonut Nastasjalle? Hän sanoi, että oli kuullut kaiken
teidän omasta suustanne.
— Minä... kerroin tosin... kerran... — Stepan Trofimovitš yritti
lepertää punastuen, — mutta minä vain ohimennen... j'étais si nerveux
el malade et puis... [Olin niin hermostunut ja sairas ja sitäpaitsi...]
Lizaveta Nikolajevna puhkesi äänekkääseen nauruun.
— Uskottu ei sattumalta ollut läsnä, ja kun Nastasja kerran sattui
tulemaan huoneeseen... siinähän sitä on selitystä jo aivan tarpeeksi!
Ja Nastasjalla taas on kaupunki kukkurallaan kummitätejä! No, mitäpä
siitä. Tietäkööt kaiken! Niin on vieläkin parempi! Tulkaa pian, me
syömme aikaisin päivällistä... Niin, unohdin kysyä, — hän istahti
uudelleen, — kuka on tuo Šatov?
— Šatov? Darja Pavlovnan veli...
— Tiedän hyvin, että hän on veli. Voi, millainen te olette, — hän kävi
kärsimättömäksi. — Tahdoin tietää, mikä hän on miehiään?
— C'est un pence-creux d'ici. C'est le meilleur et le plus irascible
homme du monde. [Hän on muudan täkäläinen haihattelija, maailman paras
ja tuittupäisin mies.]
— Olen kuullut, että hän on hieman omituinen. Mutta mitäpä siitä.
Kuulin, että hän osaa kolmea kieltä, myös englannin kieltä, ja
että hänellä on kirjallisia harrastuksia. Minulla olisi siinä
tapauksessa hänelle työtä. Tarvitsisin apulaisen mitä pikemmin, sitä
parempi. Suostuisikohan hän ehdotukseeni, vai eikö? Minulle on häntä
suositeltu...
— Epäilemättä, et vous ferez un bienfail... [Ja te teette hyvän työn...]
— En ollenkaan bienfail'n vuoksi, tarvitsen itse apulaista.
— Tunnen Šatovin hyvin, — kiiruhdin sanomaan, — ja jos suvaitsette
ilmaista asianne minulle, käyn heti Šatoville puhumassa.
— Sanokaa siinä tapauksessa hänelle, että hän huomenaamulla
kahdeltatoista tulisi luokseni. Sepä erinomaista! Kiitän! Mavriki
Nikolajevitš, oletteko valmis lähtemään?
Ja niin he poistuivat. Minä tietenkin lähdin heti juoksujalkaa Šatovin
luo.
— _Mon ami!_ — Stepan Trofimovitš saavutti minut vasta portailla, —
tulkaa välttämättä luokseni kymmeneltä tai yhdeltätoista, sitten kun
olen palannut kotiin. Olen syyllinen, liian paljon syyllinen teidän
silmissänne ja kaikkien, kaikkien muidenkin silmissä.