— Toissa päivänä tuli äkkiä luokseni heidän sanantuojansa: huomenna
kahdentoista ajoissa pyydettiin muka tulemaan sinne. Voittekohan
kuvitella? Jätin työni kesken ja täsmälleen puolenpäivän aikaan
soitan ovikelloa. Minut viedään vierashuoneeseen. Odotan minuutin
verran, hän saapuu. Istuttaa minut aivan itseänsä vastapäätä. Istun,
en usko silmiäni enkä korviani, tiedättehän, miten halveksivasti
hän kohteli minua aina ennen. Käy suoraan asiaan, niin kuin hänen
tapansa on. "Muistattehan", — sanoo, — "miten Nikolai Vsevolodovitš
neljä vuotta sitten sairaana ollessaan teki täällä pari omituista
kepposta, niin että koko kaupunki joutui hämilleen, kunnes kaikki
vihdoin selvisi. Eräs niistä kepposista koski suorastaan teitä. Kävihän
Nikolai Vsevolodovitš parannuttuaan pyynnöstäni teidänkin luonanne.
Tiedän myös, että hän jo aikaisemminkin oli kanssanne jonkin verran
keskustellut. Sanokaa vilpittömästi ja suoraan, mitä te (siinä kohden
Varvara Petrovna hetken tapaili oikeata sanaa) — millainen Nikolai
Vsevolodovitš oli silloin mielestänne... Mitä te yleensä hänestä
ajattelitte... millaisen käsityksen olitte hänestä muodostanut ja...
mitä ajattelette nyt?..." Tässä hän hämillään vaikeni kokonaan, oli
vaiti kokonaisen minuutin ja punastui äkkiä. Minä säikähdin. Sitten
hän alkoi taas — eikä suinkaan liikuttavalla äänellä, ei, sehän ei
hänelle sopisikaan, vaan hyvin arvokkaana hän jatkoi: "Tahdon", hän
sanoi, "tahdon, että ymmärtäisitte minut täydellisesti ja oikein",
niin sanoi. "Olen lähettänyt hakemaan teitä sen vuoksi, että pidän
teitä tarkkanäköisenä ja älykkäänä miehenä, joka pystyy tekemään
oikeita havaintoja". (Siinäpä vasta kohteliaisuuksia kerrakseen!) "Te
ymmärrätte myös", — niin hän sanoi, "että kanssanne puhuu äiti...
Nikolai Vsevolodovitšin elämä on ollut hyvin onnetonta, ja siinä on
ollut monenlaisia mullistuksia. Tämähän on voinut vaikuttaa hänen
järkeensäkin. En tietenkään puhu mielenvikaisuudesta, sitähän se ei voi
olla!" (Ujon ylpeänä hän toi tämän esille.) "Mutta sellainenhan aina
jättää jälkeensä ihmisiin jotakin omituista, erikoisia ajatustapoja,
taipumusta eräänlaisiin omituisiin katsantotapoihin." (Kaikki nämä
ovat hänen sanojansa, ja olin aivan ihmeissäni, Stepan Trofimovitš,
miten varmasti Varvara Petrovna kykenee asiansa esittämään!
Erinomaisen viisas nainen!) "Ainakin minä itse olen hänessä ollut
huomaavinani", hän sanoi, "eräänlaista alituista levottomuutta ja
eräänlaisia omituisia taipumuksia. Mutta minä olen äiti, kun te
taas olette syrjäinen henkilö ja voitte siis, älykäs kun sitäpaitsi
olette, muodostaa oman ulkokohtaisen käsityksenne. Rukoilen teitä
(niin sanoi kuin sanoikin: rukoilen), sanokaa minulle koko totuus,
aivan koristelemattomana, ja jos te sitäpaitsi lupaatte, että ette
koskaan unohda minun puhuneen kanssanne salaisesti, niin voitte
luottaa täydellisesti siihen, että aina olen valmis osoittamaan teille
mahdollisimman suurta kiitollisuuttani." — Mitäs tästä sanotte!
— Te... te olette saanut minut niin kiihdyksiin... — Stepan Trofimovitš
soperteli, — ... etten jaksa uskoa...
— Niin, mutta huomatkaa, huomatkaa, — Liputin jatkoi aivan kuin ei
olisi kuullutkaan Stepan Trofimovitšin sanoja, — miten hermostunut
ja levoton hän mahtaakaan olla, koskapa suvaitsee armossaan alentua
tämmöisen miehen tasalle ja tekee kysymyksiä, joita hänen itsensä
on pyydettävä salaamaan. Mitä tämä oikeastaan on? Eiköhän vain ole
saapunut joitakin onnettomia tietoja Nikolai Vsevolodovitšista?
— En tiedä... tuskin on tullut tietoja... en ole tavannut moneen
päivään, mutta sen minä... sen minä teille... — Stepan Trofimovitš
puhua tohisi katkonaisesti, tuskin jaksaen enää hallita ajatuksiansa,
— sen minä teille sanon, Liputin, että jos teitä kerran on pyydetty
pitämään tätä salassa, ja te nyt kaikkien kuullen...
— Salassa, salassa! Jumala minua rangaiskoon, jos minä missään... Mutta
jos minä täällä... niin onko se nyt niin vaarallista? Omia ihmisiähän
tässä kaikki ollaan, Aleksei Nilytš mukaanluettuna.
— En ole läheskään samaa mieltä; epäilemättä me kolme osaamme kyllä
säilyttää tämän salaisuutena, sehän on selvää, mutta teitä, neljättä,
teitä minä pelkään enkä luota teihin hivenen vertaa!
— Mitä te oikein tarkoitatte? Minuahan asia lähinnä koskee, minullehan
on luvattu ikuista kiitollisuutta! Tahdoin vielä nimenomaan tämän
yhteydessä mainita erään omituisen, tai paremminkin sanoen,
psykologisesti mielenkiintoisen seikan. Eilen illalla Varvara Petrovnan
keskustelun vaikutuksesta (ymmärrättehän itsekin, millaisen vaikutuksen
tuo keskustelu teki minuun) kysäisin Aleksei Nilytšilta noin vain ilman
muuta: "Te", sanoin, "olette usein tavannut Nikolai Vsevolodovitšin
sekä ulkomailla että Pietarissa. Mitä mieltä te olette hänestä, hänen
järjestään ja hänen henkisistä kyvyistään?" — Silloin hän vastaa
minulle tapansa mukaan lakonisesti, että: "Nikolai Vsevolodovitš
on hyvin hienoälyinen ja aivan tervejärkinen ihminen." — "Mutta
ettekö koskaan ole vuosien kuluessa", sanon, "huomannut eräänlaisia
mielipiteiden äkillisiä vaihteluja tai omituista ajattelutapaa tai
ainakin jonkinlaista, niin sanoakseni, mielenvikaisuutta?" Sanalla
sanoen, toistin Varvara Petrovnan oman kysymyksen. Voitteko ajatella!
Aleksei Nilytš hetken mietittyään rypistää aivan kuten nytkin kulmiansa
ja sanoa tokaisee: "Joskus näytti siltä, kuin hänessä olisi ollut
jotakin omituista." — Huomatkaa, jos Aleksei Nilytšistäkin kerran jokin
asia alkaa tuntua omituiselta, niin mitähän siinä todellisuudessa
silloin oikein onkaan. Vai mitä?
— Onko tuo totta? — Stepan Trofimovitš kääntyi Aleksei Nilytšin puoleen.
— En tahtoisi puhuakaan siitä, — vastasi Aleksei Nilytš äkkiä kohottaen
päätään, niin että silmät välähtivät, — tahdon väittää, teillä ei ole
oikeutta, Liputin. Tässä tapauksessa ei oikeutta viitata minuun. En ole
mielipidettäni kaikessaan ilmaissut. Vaikka tunnenkin Pietarin ajoilta,
niin siitä on kauan, ja vaikka äsken tapasinkin, niin tunnen Nikolai
Stavroginia vähän. Pyydän jättämään minut rauhaan... ja kaikki tämä
muistuttaa juoruamista.
Liputin levitti kätensä kuten syyttömästi syytetty.
— Juoruamista! Minäkö muka juoruan? Ehkä olen vakoilijakin? Hyvähän
teidän, Aleksei Nilytš, on arvostella, kun pysyttelette itse aina
syrjässä kaikesta. Mutta uskotteko, Stepan Trofimovitš, että kapteeni
Lebjadkinia, tuota miestä, joka on tyhmä kuin... hävettää aivan sanoa,
miten tyhmä hän on; meillähän on tähän sopiva mainio venäläinen
vertaus... Häntäkin Nikolai Vsevolodovitš hänen sanojensa mukaan on
loukannut, vaikka tuo mies siitä huolimatta kunnioittaa hänen terävää
älyään. "Tämä mies saa minut toisinaan suorastaan hämmästymään:
kaikkitietävä käärme" (hänen omia sanojansa). Silloin kysäisin myös
häneltä (yhä vieläkin eilisen vaikutuksesta ja keskusteltuani ensin
Aleksei Nilytšin kanssa): "Mitenkä te, kapteeni, luulette", sanoin,
"onko tuo teidän kaikkitietävä käärmeenne hullu vai eikö?" — Ja
uskottekohan, samassa hän hypähtää seisoalleen aivan kuin pahaa
aavistamatta olisi saanut ruoskan iskun selkäänsä. "Niin se on", sanoi,
"niin se on, mutta se ei sittenkään muuta asiaa..." — Mitä "asiaa"
se ei muuttanut, sitä hän ei selittänyt. Ja samassa hän vaipui niin
surullisiin mietiskelyihin, että humalakin hävisi äkkiä olemattomiin.
Me istuimme silloin Filippovin teetuvassa. Ja vasta noin puolen tunnin
kuluttua hän äkkiä iski nyrkkinsä pöytään: "Niin", sanoi, "ehkä hän
tosiaankin on hullu, mutta se ei yhtään vaikuta asiaan", eikä taaskaan
sanonut, mihin se ei vaikuttanut. Olen kertonut teille tietenkin vain
keskustelumme ytimen, mutta ymmärrättehän ajatuksen: kysy siis keneltä
hyvänsä, sellaiseltakin, jonka aivoissa tällainen ajatus ei ole koskaan
ennen edes käväissyt, kaikki todistavat samaa: "Hullu on", sanovat,
"tosin hän on erittäin viisas mies, mutta ehkä sittenkin hullu".
Stepan Trofimovitš istui syvissä mietteissä.
‒ Mistä Lebjadkin hänet niin tarkasti tuntee:
— Ettekö suvaitsisi kysyä sitä Aleksei Nilytšiltä, häneltä, joka äsken
haukkui minua vakoojaksi. Minä olen vakoilija — enkä kuitenkaan sitä
tiedä, mutta Aleksei Nilytš tuntee koko jutun ydintään myöten, vaikka
suvaitseekin olla vaiti:
— En mitään, vähän ainoastaan, — vastasi insinööri yhtä ärtyneesti kuin
äskenkin. — Juotatte Lebjadkinin sikahumalaan urkkiaksenne. Minutkin
toitte tänne vain saadaksenne tietää ja pakottaaksenne puhumaan. Siis
olette vakoilija!
— En minä ole häntä juottanut, eikä hän salaisuuksineen päivineen ole
sen arvoinenkaan, että häntä kannattaisi juottaa, sen verran minä
hänestä välitän, en vain tiedä, miten itse suhtaudutte häneen. Itsehän
tuo sirottelee rahojaan kaikkialle, vaikka pari viikkoa sitten kävi
vielä pyytelemässä minultakin lainaksi viittätoista kopeekkaa. Hän se
on juottanut minua samppanjalla enkä minä häntä. Mutta tehän annoitte
minulle oivallisen neuvon. Jos minun tosiaankin on jostakin päästävä
selville, niin juotan hänet humalaan ja saankin ehkä selon... kaikista
pikku salaisuuksistanne, — Liputin ärähti ilkeän kostonhimoisesti.
Stepan Trofimovitš katseli hämmästyneenä molempia riitatovereita.
Kumpainenkin ilmiantoi toisensa kainostelematta läsnäolijoita.
Ajattelin, että Liputin oli ehkä luonutkin Aleksei Nilytšin
muassaan vain saadakseen hänet kolmannen henkilön avulla toivottuun
keskusteluun, — se oli hänen lempimanöövereitään.
— Aleksei Nilytš tuntee Nikolai Vsevolodovitšin liiankin hyvin, — hän
jatkoi ärtyisästi, — mutta pitää sen salassa. Ja mitä tulee kapteeni
Lebjadkiniin, niin hän tunsi Nikolai Vsevolodovitšin jo aikaisemmin
kuin kukaan muu meistä, jo Pietarissa, viisi, kuusi vuotta sitten,
noina niin sanoakseni Nikolai Vsevolodovitšin elämän "hämärinä
aikoina", jolloin hän vielä ei edes aikonut onnellistuttaa meitä
käynnillään. Prinssimme oli luvalla sanoen silloin Pietarissa valinnut
itselleen hieman omituisen tuttavapiirin. Silloin hän lienee tutustunut
Aleksei Nilytšiinkin.
— Pitäkää varanne, Liputin, Nikolai Vsevolodovitš on luvannut saapua
tänne pian itse, ja hänen kanssaan ei ole leikittelemistä.
— Mitäpä hän minusta! Olenhan aina ensimmäisenä huutamassa, että
hänellä on mitä terävin ja kehittynein äly, ja sainhan näin
vakuuttaessa itse Varvara Petrovnankin eilen kokonaan rauhoittumaan.
"Hänellä tosin on sellainen luonne", sanoin, "ettei ole hyvä
mennä mitään edeltäkäsin takaamaan". Lebjadkin sanoi eilen aivan
samaa: "Hänen luonteensa vuoksi", sanoi, "olen saanut kärsiä". Voi
teitä, Stepan Trofimovitš. Hyvähän teidän on mahtailla: "juoruja
ja vakoilua". Ja sen te sanoitte vasta saatuanne minulta kaiken
urkituksi, vieläpä osoitettuanne mitä suurinta uteliaisuutta.
Mutta kas, Varvara Petrovna, hän iski eilen kuin naulan päähän:
"Teitä", sanoi, "tämä asia on koskenut henkilökohtaisesti, senvuoksi
käännynkin juuri teidän puoleenne". — Eikö se voisi huvittaa minua
jo sellaisenaankin? Tarvitaanko tähän enää mitään tarkoitusperiä!
Koko kaupungin nähden nielaisin hänen ylhäisyytensä henkilökohtaisen
loukkauksen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. On kai minulla
ainakin oikeus sanoa, että asia huvittaa minua muustakin syystä kuin
vain pelkästä juoruamishalusta. Tänään hän puristaa ystävällisesti
kättänne, mutta huomenna — ilman vähintäkään syytä — saatte palkaksi
vieraanvaraisuudestanne korvapuustin kummallekin korvallenne, jos
se taas sattuu häntä sillä kerralla huvittamaan. Ja näin tapahtuu
koko kunniallisen seurapiiriimme läsnäollessa. Liiat ihrat sellaista
saavat aikaan! Ja naiset, ne ovat aina tuollaisten puolella: perhoset
ja urheat kukonpoikaset! Siivekkäät tilanomistajat, kuten muinaiset
lemmenjumalat, aina valmiit murskaamaan sydämiä à la Petšorin![19]
Hyvähän teidän on, Stepan Trofimovitš, piintyneen "vanhanpojan",
puhella ja parjata minua hänen ylhäisyytensä vuoksi juorukelloksi.
Mutta menisittepä itse naimisiin, koska vieläkin olette noin kekkeä,
ottaisittepa nuoren ja sievän, niin ehkä tekin prinssiänne pelätessänne
pistäisitte ovenne säppiin, ja omassa talossannekin teidän olisi pakko
rakentaa suojavalleja häntä vastaan! Mutta maksaako siitä edes puhua.
Jos tuo mlle Lebjadkina ei olisi kompurajalka, hullu, olisin minä,
niin totta kuin Jumala on, taipuvainen uskomaan, että hän se juuri
on tuo kenraalimme intohimojen uhri ja että tämän vuoksi kapteeni
Lebjadkinin "perhekunnia", kuten hän itse sanoo, "on joutunut häpeään".
Mutta tämähän on ristiriidassa hänen hienostuneen kauneusaistinsa
kanssa. Vaikka toiselta puolen, hänenlaiselleenhan ei mikään merkitse
mitään. Kelpaa mikä marja tahansa, kunhan se vain osuu hänen tielleen
otollisena hetkenä. Te sanoitte, että minä muka juoruan. Olisinko
minä maininnut tästä sanaakaan, jollei siitä jo koko kaupunki puhua
pauhaisi. Minä vain kuuntelen ja myönnän: eihän myöntäminen ainakaan
liene kiellettyä.
— Puhua pauhaisi... koko kaupunki... Mitä siellä sitten oikeastaan
puhutaan?
— Kapteeni Lebjadkinhan se yksin siellä oikeastaan humalapäissään
pauhailee, mutta eikö se nyt ole aivan samaa, kuin jos koko
torikansa olisi äänessä? Olenko minä siihen syypää? Voinhan ainakin
näin ystävieni kesken siitä mainita. Ymmärtääkseni olen täällä
ystävieni parissa? — ja hän katsahti meihin kuhunkin vuorotellen
mitä viattomimman näköisenä. — Kävi nimittäin sillä tavalla, että,
ymmärrättehän, että hänen ylhäisyytensä oli kuulemma suvainnut
lähettää Sveitsistä erään mitä hienoimmin kasvatetun nuoren neidin
ja niin sanoakseni vaatimattoman orpotytön mukana, minulla on
muuten kunnia tuntea hänet, kolmesataa ruplaa annettavaksi kapteeni
Lebjadkinille. Mutta Lebjadkin saikin jonkin ajan kuluttua tietää,
samaten eräältä hyvin hienosti sivistyneeltä henkilöltä ja siis myös
sangen uskottavalta taholta, että olikin muka lähetetty tuhat ruplaa
eikä kolmesataa... Nuori neito on siis pimittänyt seitsemänsataa
ruplaa, Lebjadkin huutaa nyt, ja vähältä piti, että hän ei jo ruvennut
vaatimaan saataviansa oikeuden teitä, ainakin hän niin on uhkaillut ja
hölissyt niin, että koko kaupunki sen jo tietää...
— Tämä on alhaista, alhaista teiltä! — Insinööri hypähti äkkiä
tuoliltaan.
— Mutta tehän itse olette juuri se sangen arvoisa henkilö, joka on
Lebjadkinille vakuuttanut Nikolai Vsevolodovitšin nimessä, että rahoja
oli tuhat ruplaa eikä kolmesataa. Kapteeni itse kertoi asian näin
humalapäissään.
— Se... se on onneton väärinkäsitys. Joku on erehtynyt, ja siitä se...
Tämä on joutavaa puhetta, ja te ilkeämielisyydessänne...
— Minä ennen kaikkea tahtoisin uskoa, että tämä on joutavaa puhetta,
ja kuuntelen sitä kirvelevin sydämin, sillä olipa asia miten hyvänsä,
niin onhan sittenkin kysymys seitsemästäsadasta ruplasta, ja lisäksi
juttuun on sekaantunut mitä kunniallisin perhetyttö, joka kaiken
lisäksi on vielä nähtävästi ollut mitä läheisimmissä suhteissa Nikolai
Vsevolodovitšiin. Eihän hänen ylhäisyydelleen merkitse paljoakaan
saattaa häpeään kunniallinen perhetyttö tai saattaa huonoon huutoon
toisen miehen aviovaimo, kuten hänen silloin minulle tekemänsä kepponen
osoittaa! Ja kun sitten sattuu eksymään samalle tielle jaloudessaan
suurenmoinen mies, niin hän saa tietenkin tehtäväkseen vain peittää
kunniallisella nimellään toisen synnit. Niin kävi minullekin. Puhun
vain itsestäni...
— Pidä varasi, Liputin! — Stepan Trofimovitš kalpeni ja kohosi
nojatuolistaan...
— Älkää uskoko, älkää uskoko! Se on erehdys, se on varmasti erehdys,
ja Lebjadkin on humalassa... — huudahteli insinööri äärettömän
levottomana, — kaikki selviää, minä en jaksa... tämä on liian
alhaista... riittää, riittää jo!
Hän juoksi ulos huoneesta.
— Mitä tuo on olevinaan? Minähän lähden mukaan! — hätääntyi, Liputin
hypähti seisoalleen ja kiiruhti Aleksei Nilytšin jälkeen.