Me seisoimme kaikki jo kynnyksellä. Oli parhaillaan se hetki,
jolloin talonväki ja vieraat vaihtavat vielä kerran pikimmiten mitä
ystävällisimpiä sanoja erotakseen sen jälkeen onnellisesti.
— Hän murjottaa tänään siitä syystä, — singahdutti Liputin äkkiä jo
huoneen kynnyksen yli astuttuaan ja aivan kuin ohimennen, — että hän
äsken joutui riitaan kapteeni Lebjadkininin kanssa tämän sisaren
vuoksi. Kapteeni Lebjadkinilla on tapana ruoskia joka päivä nagaikalla
armasta sisarkaunotartaan, mielipuolta, oikein oikealla kasakan
nagaikalla, aamuin illoin. Senpä vuoksi Aleksei Nilytš onkin nyt
vuokrannut asunnon talon sivurakennuksesta päästäkseen tätä kuulemasta.
No, ei sitten muuta kuin näkemiin.
— Sisartaan? Sairasta? Nagaikalla? — Stepan Trofimovitš huudahti
kauhuissaan, aivan kuin häntä itseänsä olisi äkkiä sivallettu
ruoskalla, — Minkälaista sisartaan? Kuka on Lebjadkin?
Äskeinen säikähdys uudistui samassa silmänräpäyksessä.
— Lebjadkin! Se on muudan eronsaanut kapteeni; ennen häntä nimitettiin
vain alikapteeniksi...
— Oh, eihän minua liikuta hänen arvonsa. Mikä sisar? Hyvä Jumala... te
sanoitte: Lebjadkin. Mutta meillähän täällä oli kerran Lebjadkin...
— Sama mies, meidän Lebjadkinimme, muistattehan Virginskin jutun?
— Mutta hänellähän tavattiin vääriä rahoja?
— Mutta tännepä vain on palannut, jo kolme viikkoa sitten. Elää täällä
mitä oudoimmissa olosuhteissa.
— Mutta hänhän on roisto.
— Eivätkö roistot sitten muka viihdy meillä— Liputin laski leikkiä
aivan kuin tunnustellen viekkailla silmillään Stepan Trofimovitšia.
— Voi hyvä Jumala, enhän minä ollenkaan sitä tarkoittanut... Vaikka
mitä siihen tulee, niin roistoista olen kanssanne aivan samaa mieltä,
juuri teidän enkä kenenkään muun kanssa. Mutta entä sitten? Mitä te
tällä tahdotte sanoa? Tehän välttämättä tahdotte saada sanotuksi
minulle jotakin ihmeellistä!
— Se ei nyt oikeastaan ole yhtään mitään... se on, tämä kapteeni ei
suinkaan lähtenyt silloin meiltä vain väärien rahojen vuoksi, vaan
lähti hakemaan juuri tätä samaista sisartaan, joka oli piilossa
jossakin tuntemattomassa olinpaikassa; mutta nyt hän on löytänyt
sisarensa ja tuonut hänet tänne mukanaan. Siinä koko juttu. Aivan
kuin te jostakin olisitte säikähtänyt, Stepan Trofimovitš? Muuten,
kaiken tämän olen saanut selville hänen humalaisesta lörpöttelystään,
mutta selvin päin hän ei puhu asiasta niin eikä näin. Hän on ärtyisä
ja niin sanoakseni runoileva Mars, kun sille päälle sattuu, mutta
hänellä on huono kirjallinen aisti. Ja hänen sisarkultansa ei ole
ainoastaan hullu, vaan kaiken lisäksi vielä rampa, jolta on muka
"kunnia ryöstetty". Tämän viettelijältä herra Lebjadkin kuuluu kantavan
hyvityksenä kunnianloukkauksesta jonkinlaista vuotuista veroa, — mikäli
hänen humalaisia puheitaan saattaa ymmärtää. Luulen kuitenkin, että
kaikki on vain humalahoureita. Kehuu vain suotta. Ei sellaiseen tarvita
noin suuria summia. Mutta tulkoot mistä tulevat, — rahoja hänellä joka
tapauksessa on, se on totta: puolitoista viikkoa sitten hän kulki vielä
miltei paljain jaloin, mutta nykyisin hän pitelee käsissään satoja,—
näin sen itse. Sisar saa joka päivä jonkinlaisia kohtauksia, vinkuu
ja vikisee, ja kapteeni "valvoo järjestystä" nagaikalla. "Naiseen",
hän sanoo "on istutettava kunnioituksentunnetta". En ymmärrä, miten
Šatov jaksaa asua heidän yläpuolellaan. Aleksei Nilytš kesti sitä
vain kolmisen päivää, vaikka he olivat ennestään tuttuja jo Pietarin
ajoilta. Hän on nyt muuttanut sivurakennukseen saadakseen olla rauhassa.
— Onko tämä kaikki totta? — Stepan Trofimovitš kysäisi insinööriltä.
— Lörpöttelette paljon, Liputin, — murahti puhuteltu vihaisesti.
— Salaisuuksia ja taas salaisuuksia! Mistä lähtien teillä on niitä
alkanut olla sellaiset määrät! — huudahti Stepan Trofimovitš voimatta
enää hillitä itseään.
Insinöörin otsa vetäytyi kurttuun, - hän punastui ja kohauttaen
olkapäitään poistui huoneesta.
— Kerrankin Aleksei Nilytš oli siepannut hänen kädestänsä ruoskan,
taittanut sen säpäleiksi ja heittänyt ulos ikkunasta, niin olivat
riidelleet, — Liputin lisäsi.
— Miksikä lörpöttelette, Liputin, tuo on typerää, miksi? — Aleksei
Nilytš kääntyi taas samassa Liputinin puoleen.
— Miksi salaisimme turhasta vaatimattomuudesta sielumme jaloimpia
värähtelyjä, — teidän sielustanne puhun, en omastani.
— Miten typerää... ja tarpeetonta... Lebjadkin on hölmö ja
tyhjänpäiväinen, ei kelpaa työhömme ja... onpa vaarallinenkin. Miksi te
aina lörpöttelette? Lähden kotiin.
— Miten harmillista, — huudahti Liputin julkeasti hymyillen, — olisin
vielä kertonut teille, Stepan Trofimovitš, erään huvittavan jutun.
Siinä tarkoituksessahan minä tänne oikeastaan lähdinkin, mutta ehkäpä
te olette ennättänyt sen jo kuullakin. Mutta jääköön toiseen kertaan.
Aleksei Nilytšin on kiire... Näkemiin! Varvara Petrovnalle minä
vasta toissa päivänä oikein nauroin, lähetti näet varta vasten minua
hakemaan. Nauroin ihan kuollakseni, niin koko asia minua huvitti.
Näkemiin!
Mutta silloin Stepan Trofimovitš suorastaan tarrautui häneen kiinni,
sieppasi häntä olkapäistä ja pakotti hänet täyskäännöksellä takaisin
huoneeseen ja istutti hänet tuolille. Liputin aivan säikähti.
— No, eikö minua sitten vielä naurattaisi, — hän alkoi itse
varovaisesti tarkastellen tuoliltaan Stepan Trofimovitšia, — kutsutti
minut luokseen ja kysyi "salaisesti" mielipidettäni, onko Nikolai
Vsevolodovitš mielestäni täysijärkinen vai eikö. Eikö tämä ole
ihmeellistä?
— Oletteko tullut hulluksi! — Stepan Trofimovitš sai tuskin
soperretuksi ja joutui sitten äkkiä aivan pois suunniltaan.
— Liputin, tiedätte varsin hyvin itsekin, että tulitte tänne vain
kertoaksenne minulle jonkin tuontapaisen inhoittavan uutisen ja...
ehkäpä jotakin vielä pahempaa!
Samassa muistin hänen arvelleen Liputinin tuntevan koko meidän yhteisen
salaisuutemme ei ainoastaan paremmin kuin me itse sen tiesimme,
vaan lisäksi vielä jotakin muuta, jota me ehkä koskaan emme olisi
saaneetkaan tietää.
— Mutta Stepan Trofimovitš! — Liputin oli muka hyvinkin säikähtynyt. —
Enhän minä...
— Olkaa vaiti ja antakaa tulla kaikki! Pyydän teitäkin, herra Kirillov,
mitä hartaimmin, olkaa tekin läsnä, pyydän, istukaa, ja te, Liputin,
voitte alkaa muitta mutkitta, aivan suoraan... niinkuin asia on!
— Jos olisin aavistanut, että te noin kiihoitutte tästä, en olisi
maininnutkaan koko asiasta... Mutta olin varma siitä, että Varvara
Petrovna itse jo on teille kaiken kertonut!
— Se on valhetta, ette te niin ajatellut! Alkakaa, alkakaahan toki, kun
teitä kerran käsketään puhumaan!
— Mutta olkaapa hyvä ja istahtakaa tekin, sillä jos minä istun ja te
rupeatte noin kiihoittuneena juoksentelemaan... edestakaisin tuossa
edessäni, niin... puhe ei oikein suju.
Stepan Trofimovitš hillitsi itsensä ja istahti arvokkaasti
nojatuoliinsa. Insinööri loi katseensa pahantuulisena maahan. Liputin
suorastaan nautti tarkastellessaan meitä.
— Mistä oikein alkaisin... nolostuin aivan.