Miksi hän Liputinin vuoksi saattoi joutua hukkaan, sitä en ymmärtänyt
enkä oikeastaan ottanutkaan hänen sanojansa täydestä. Kaikki johtui
luultavasti hermoista. Mutta ainakin hän tavattomasti säikähti, ja
siksi päätin pitää häntä silmällä.
Sisään tunkevan Liputinin koko olemus osoitti, että hänellä oli tällä
kertaa erikoinen oikeus tulla taloon kaikista kielloista huolimatta.
Muassaan hänellä oli muudan tuntematon herra, varmaankin joku
satunnainen kaupunkiimme poikennut vieras. Vastaukseksi säikähtäneen
Stepan Trofimovitšin mielipuoliseen katseeseen hän huudahti äänekkäästi:
— Tuon tullessani vieraan, vieläpä aivan erikoisen. Rohkenen
häiritä teitä yksinäisyydessänne. Herra Kirillov, mitä ihmeellisin
rakennusinsinööri. Ja mikä tärkeintä, hän tuntee teidän poikanne,
suuresti kunnioitetun Pjotr Stepanovitšin; ovatpa läheisiä ystäviäkin
ja tuopa hän pojaltanne teille jonkinlaisia viestejäkin. Vasta on äsken
tänne saapunut.
— Mitä viesteihin, niin liioittelette, — vieras huomautti jyrkästi,
— terveisiä ei ole ollut, mutta tunnen Verhovenskin tosin. Jätin H:n
kuvernementtiin, kymmenen päivää tästä sitten.
Stepan Trofimovitš ojensi kätensä totuttuun tapaansa ja pyysi istumaan.
Hän katsahti minuun, katsahti sitten Liputiniin ja näytti vihdoinkin
aivan kuin heränneen. Hän istahti samassa, mutta piti huomaamattaan yhä
vieläkin hattua ja keppiä kädessään.
— Tehän olette menossa ulos? Ja minulle kun kerrottiin, että olette
muka liiasta työstä sairastunut.
— Sairas olen, aioin tosin juuri lähteä hieman kävelemään, minä... —
Stepan Trofimovitš vaikeni, heitti äkkiä hattunsa ja keppinsä sohvalle
ja — punastui.
Sillä aikaa tarkastelin vierasta. Mies oli nuori, vain
seitsemänkolmattavuotias, siisteissä pukimissa, solakka, laihahko,
mustatukkainen, kasvot kalpeat, likaisen väriset, silmät tummat,
kiillottomat. Hän näytti mietiskelevältä ja hajamieliseltä; puhui
omituisen äkkinäisesti ja kieliopin säännöistä välittämättä.
Sanajärjestys oli omituinen, ja hän näytti aina hakevan sanoja, kun
oli muodostettava vähänkin pitempi lause. Liputin huomasi heti Stepan
Trofimovitšin säikähdyksen ja oli siitä nähtävästi tyytyväinen. Hän oli
istahtanut rottinkituolille, jonka hän oli nostanut miltei keskelle
lattiaa ollakseen yhtä lähellä sekä isäntää että vierasta, jotka
kumpikin olivat istuutuneet sohvalle, toinen huoneen toisella puolella
olevalle, toinen vastakkaiselle puolelle. Hänen terävät silmänsä
vilkuilivat joka paikkaan.
— En ole pitkiin aikoihin nähnyt Petrušaa... Ulkomaillako te hänet
tapasitte? — Stepan Trofimovitš puheli tuskin kuuluvasti vieraalle.
— Täällä sekä ulkomailla.
— Aleksei Nilytš on itse äsken palannut ulkomailta oltuaan siellä
neljä vuotta, — Liputin tarttui puheeseen. — Hän oleskeli siellä
täydellistyäkseen erikoisalallaan ja on nyt saapunut luoksemme, koska
hänellä on toiveita saada toimi parhaillaan rakenteilla olevalla
rautatiesillallamme. Hän odottaa juuri vastausta. Hän tuntee myös
Drozdovit, siis Lizaveta Nikolajevnankin, Pjotr Stepanovitšin
välityksellä.
Insinööri istui yrmeänä ja kuunteli puhetta kärsimättömän näköisenä.
Minusta tuntui aivan siltä, kuin hän olisi ollut jostakin vihoissaan.
— Hän tuntee myös Nikolai Vsevolodovitšin.
— Tunnetteko Nikolai Vsevolodovitšinkin? — Stepan Trofimovitš ihmetteli.
— Tunnen senkin.
— Minä en... en pitkään aikaan ole tavannut Petrušaa ja... en ansaitse
oikeastaan tulla mainituksi hänen isäkseenkään, c'est le mot [se lienee
oikea sana], minä... mutta miksi te jätitte hänet sinne?
— Jätinpähän vain... hän saapuu itse, - Kirillov koetti päästä
kysyjästä rauhaan. Totisesti hän oli vihoissaan jostakin.
— Saapuu! Viimeinkin... minä... minä nähkääs en ole pitkään aikaan
tavannut Petrušaa! — Stepan Trofimovitš oli kuin takertunut tähän
lauseeseen. — Odottelen nyt poikaparkaani, jota vastaan... voi, jota
vastaan olen syvästi rikkonut! Se on, tahdoin oikeastaan sanoa, että
jättäessäni hänet silloin yksin Pietariin minä — sanalla sanoen, en
pitänyt häntä minään erikoisuutena, quelque chose dans ce genre.
[Tai jotakin sentapaista.] Poikanen, tiedättekö, oli hermostunut
lapsi, hyvin tunteellinen ja... arka. Maata mennessään hän luki
aina polvillaan iltarukouksensa ja teki ristinmerkin pielukseensa,
koska pelkäsi öisin kuolevansa... je m'en souviens. Enfin, ei
vähintäkään kauneudentajua, toisin sanoen ei mitään ylevää, vakavaa,
ei pienintäkään niin sanoakseni tulevaisuuden aatteen itua... c'était
comme un petit idiot. [Hän oli kuin pikku idiootti.] Muuten taisin
hieman tässä unohtua puhelemaan... suokaa anteeksi... mutta te
tapasitte minut sellaisena hetkenä...
— Tottako, että teki ristinmerkin pielukseenpa? — tiedusteli insinööri
aivan erikoisen uteliaana.
— Ristinmerkin teki...
— Minä muuten vain, jatkakaa...
Stepan Trofimovitš katsahti kysyvästi Liputiniin.
— Oli hauskaa, että poikkesitte, mutta minä en ikävä kyllä... en voi
tällä kertaa... Mutta saan ehkä kysyä, missä asutte?
— Jumalanilmestyksen kadulla, Filippovin talossa.
— Siis samassa talossa kuin Šatov, — huomautin tahtomattani.
— Siinä samassa, — huudahti Liputin, — Šatov asuu vain ylhäällä,
ullakkokerroksessa, mutta insinöörimme asuu alhaalla, kapteeni
Lebjadkinilla. Hän tuntee Šatovin, vieläpä Šatovin vaimonkin.
Ulkomailla hän oli tavannut tämän usein.
— _Comment!_ Tiedättekö tosiaankin jotakin tuosta onnettomasta
avioliitosta de ce pauvre ami ja tunnetteko tuon naisen? — huudahti
Stepan Trofimovitš myötätuntoisesti, — te olette ensimmäinen ihminen,
joka voisi tästä jotakin kertoa, koska tunnette asian niin läheltä, ja
jos suinkin...
— Millaista pötyä, — insinööri tiuskaisi ja karahti tulipunaiseksi.
— Liputin, te lisäilette! En ole nähnytkään Šatovin vaimoa, kerran
vain kaukaa, enkä koskaan läheltä... Šatovin tunnen. Miksi te aina
lisäilette kaikenlaista?
Kirillov käännähti rajusti sohvassa, sieppasi hattunsa, pani sitten
sen taas entiselle paikalleen ja istuutui uudelleen samaten kuin oli
istunutkin, sekä siirsi kuin otteluun vaatien mustat leimuavat silmänsä
Stepan Trofimovitšiin. En parhaimmalla tahdollanikaan saattanut
ymmärtää tuollaista omituista ärtyneisyyttä.
— Suokaa anteeksi, — huomautti Stepan Trofimovitš hienosti, — käsitän,
että asia saattaa olla hyvinkin arka...
— Ei arkuudesta kysymys. Yksinkertaisesti häpeällinen juttu, enkä teitä
tarkoittanut sanoilla "millaista pötyä", vaan Liputinia. Mitä hänen
aina tarvitsee lisäillä. Suokaa anteeksi, jos luulitte, että tarkoitin
teitä. Šatovin kyllä, mutta hänen vaimoansa en tunne ollenkaan, en
ollenkaan!
— Ymmärrän, ymmärrän hyvin, ja jos kysäisinkin, niin vain siksi, että
pidän tuosta ystäväparastamme, notre irascible ami, ja minua on aina
huvittanut... Tämä mies on mielestäni liian jyrkästi kääntänyt selkänsä
entisille, tosin ehkä liian nuorekkaan innokkaille, mutta kuitenkin
sangen oikeaan suuntaan tähtääville mielipiteilleen. Ja nyt hän pauhaa
notre sainte Russie'stamme sellaisia asioita, että tätä kaikkea ei
voi käsittää muuten, kuin että hänen elimistönsä on murtunut, — en
tahtoisi sanoa siitä muuta, — ja sen on varmasti aiheuttanut jokin
hyvin tärisyttävä perhesuru ja kaikesta päättäen juuri hänen onneton
avioliittonsa. Minä, joka olen tutkinut Venäjä-parkaani ja tunnen sen
kuin kaksi sormeani, minä, joka Venäjän kansalle olen uhrannut koko
elämäni, minä voin teille vakuuttaa, että hän ei tunne Venäjän kansaa,
ja sitäpaitsi...
— En minäkään tunne ollenkaan Venäjän kansaa... ei ole aikaa
tutkiakaan, — insinööri tiuskaisi taas jyrkästi ja käännähti sohvassa.
Stepan Trofimovitš katkaisi puheensa.
— Kyllä hän tutkii, tutkii parhaillaan, — puuttui Liputin puheeseen, —
hän on jo aloittanut tutkimuksensa ja kirjoittaa parhaillaan huvittavaa
tutkielmaa niistä syistä, jotka ovat lisänneet itsemurhien lukumäärää
Venäjällä, ja yleensä niistä syistä, jotka joko lisäävät tai vähentävät
itsemurhien lukumäärää yhteiskunnassa. On tultu peräti ihmeellisiin
tuloksiin!
Insinööri kävi levottomaksi.
— Tähän ei ole oikeutta, — hän murahti vihaisena, — en ollenkaan
tutkielmaa. En rupea tyhmyyksiä. Kysäisin kahdenkesken, aivan
sattumalta. Ei ole kysymyksessä tutkielma; sitä ei julkaista, eikä
teillä ole oikeutta...
Liputin suorastaan nautti.
— Anteeksi, erehdyin ehkä nimittäessäni suurta kirjallista työtänne
pikku tutkielmaksi. Hän tekee vain havaintoja, mutta ei koskettele
ollenkaan kysymyksen ydintä tai, niin sanoakseni, sen moraalista
puolta, oikeastaan hän kieltää kokonaan moraalin ja kannattaa tuota
uusinta katsantotapaa, että ensin kaikki on hävitettävä maan tasalle
lopullisten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Hän sanoo myös vaativansa
runsaasti satamiljoonaa päätä saadakseen terveen järjen Euroopassa
vakaannutetuksi. Tarvitaan siis paljoa enemmän päitä kuin mitä viime
maailmankongressissa oli vaatimassa rauhaa. Tässä suhteissa Aleksei
Nilytš on päässyt kaikkia muita pitemmälle.
Insinööri kuunteli kalpeana ja halveksivasti hymyillen. Puolisen
minuuttia oltiin vaiti.
— Tämä on typerää, Liputin, — sanoi herra Kirillov lopuksi arvokkaasti.
— Mainitsin ohimennen jotakin, ja te sen noin. Oma asianne. Mutta
teillä ei ole oikeutta, sillä en koskaan puhu kenellekään. Inhoan
puhelemista. Jos on vakaumuksia, mikä on päivänselvää... mutta te
teitte tyhmästi. En sellaisia kysymyksiä, jotka on jo ratkaistu. Inhoan
keskustelua. En tahdo keskustella...
— Siinä te varmasti teette hyvin viisaasti. — Stepan Trofimovitš ei
malttanut olla sanomatta sanaansa.
— Suokaa teiltä anteeksi, mutta en ole täällä kenellekään vihoissa.
— jatkoi vieras nopeassa tahdissa ja innoissaan, — neljään vuoteen
olen nähnyt vähän ihmisiä... Neljään vuoteen olen puhunut vähän, en
ole koettanut tavata ketään, päämäärieni vuoksi, jotka eivät liikuta
ketään, neljään vuoteen. Liputin on keksinyt ja nauraa. Ymmärrän enkä
ole näkevinäni. En helposti loukkaannu, mutta harmittaa hänen vapaus
puhua - ja jos en teille ajatuksiani, — hän lopetti äkkiä puheensa,
katsahtaen lujasti vuorotellen meihin kuhunkin, — niin en sen vuoksi,
että pelkäisin ilmiantavan; ei se ole sen vuoksi, olkaa hyvä, älkää
ajatelko tässä suhteessa sellaista.
Tähän ei kenelläkään enää ollut mitään sanomista, me vain kaikki
katsahdimme kerran toisiimme. Liputinkin unohti hörähtää nauruun.
—Hyvät herrat, olen pahoillani, — Stepan Trofimovitš nousi
päättäväisenä sohvalta, — mutta en ole oikein terve ja tunnen
sitäpaitsi, että olen hermostunut. Suonette anteeksi.
Vai niin! On lähdettävä, — herra Kirillov kavahti pystyyn siepaten
lakkinsa, — hyvä, että sanoitte, olen hajamielinen.
Hän nousi ja käsi ojennettuna lähestyi avomielisen yksinkertaisesti
Stepan Trofimovitšia.
— Ikävää, että olitte sairas ja minä tulin.
— Toivon, että menestyisitte täällä, — vastasi Stepan Trofimovitš
hyvänsuovan näköisenä, mutta ei kiirehtinyt liikoja puristaakseen
ojennettua kättä. — Ymmärrän hyvin, että te, joka olette ollut niin
kauan ulkomailla, olette karttanut tarkoituksellisesti ihmisiä ja —
olette unohtanut Venäjän, katselette pakostakin meitä piintyneitä
venäläisiä ihmetellen samoin kuin me teitä. Mais cela passera. [Mutta
se on ohimenevää.] Eräs seikka minua kuitenkin ihmetyttää: te olette
tullut tänne rakentamaan meille siltaa, vaikka edustattekin "hävityksen
prinsiippiä". Tuskin ne uskovat tuon sillan rakentamista teidän
huostaanne!
— Kuinka! Kuinka sanoitte... hyi, piru! — huudahti ällistynyt Kirillov
ja naurahti äkkiä mitä iloisimmin ja lapsellisimmin. Hetkeksi hänen
kasvonsa saivat suorastaan lapsen ilmeen, ja minusta näytti, että
se ilme sopi hänelle. Liputin hieroi käsiään tyytyväisenä Stepan
Trofimovitšin nokkelan huomautuksen vuoksi. Mutta minä ihmettelin
itsekseni yhä vieläkin, miksi Stepan Trofimovitš oli niin säikähtänyt
Liputinta ja miksi hän oli huudahtanut kuullessaan hänen tulevan: "olen
hukassa".