"P.S. Jos hän ei tänäänkään tule, niin hän ei sitten nähtävästi tule
ollenkaan."
Luin kirjeet ja ihmettelin, että turhista asioista saatettiin pitää
näin suurta melua. Katsahdin kysyvästi Stepan Trofimovitšiin ja
huomasin ihmeekseni, että minun lukiessani kirjeitä hän oli ehtinyt
vaihtaa valkoisen kaulaliinansa — punaiseen. Hattu ja keppi olivat
pöydällä. Hän oli kalpea ja hänen kätensä vapisivat.
— Minä viis välitän hänen levottomuudestaan! — hän huudahti
raivostuneena vastaukseksi kysyvään katseeseeni. — Je m'en fiche! Että
hän kehtaakin olla levoton jonkun Kar-ma-zi-novin vuoksi! Mutta eipä
vain vastaa kirjeisiini! Kas tuossakin on avaamaton kirje, jonka hän
eilen palautti, tuossa pöydällä se on, L'Homme qui rit'n [Nauravan
ihmisen], kirjan alla. Sitäkö se minua liikuttaa, että hän suree
Ni-ko-lenj-kansa vuoksi! Je m'en fiche et je proclame ma liberté. Au
diable le Karmazinoff! Au diable la Lembke! [Minä siitä viis välitän
ja vaadin vapauttani. Hiiteen Karmazinov! Hiiteen rouva Lembke!] Ja
maljakot minä piilotin eteiseen ja Teniersin lipastonlaatikkoon sekä
vaadin, että hänen on otettava minut vastaan, vieläpä heti paikalla.
Kuuletteko: minä vaadin! Lähetin hänelle tuollaisen samanlaisen
paperinpalasen, lyijykynällä kirjoitetun, sinetöimättömänä, Nastasjan
mukana ja odotan parhaillaan vastausta. Tahdon, että Darja Pavlovnan
on itsensä ilmaistava minulle suostumuksensa — oman suunsa kautta,
alla taivaan kasvon tai ainakin teidän kuultenne. Vous me seconderez,
n'est-ce pas, comme ami et témoin. [Tehän tulette mukaan ystävänä
ja todistajana.] En tahdo, että minulla olisi syytä punastua,
en tahdo valehdella, en tahdo mitään salaista, tämä on julkinen
asia kerta kaikkiaan. Tunnustakoot minulle kaiken aivan suoraan,
ylevän avomielisesti, ja silloin... silloin ehkä ihmetytän nykyistä
ihmispolvea suurenmoisuudellani... Olenko halpamainen vai enkö, hyvä
herra? — hän lopetti äkkiä puhetulvansa ankarasti katsahtaen minuun,
aivan kuin minä olisin pitänyt häntä halpamaisena.
Pyysin häntä juomaan vähän vettä; en koskaan ollut nähnyt häntä
tuollaisena. Puhuessaan hän koko ajan juoksenteli nurkasta toiseen,
mutta sitten hän äkkiä pysähtyi hyvin eriskummalliseen asentoon.
— Luuletteko tosiaankin, — hän jatkoi edelleen sairaalloisen
mahtipontisesti yhä tarkastellen minua kiireestä kantapäähän,
— luuletteko, että minussa, Stepan Trofimovitšissa, ei ole
siveellistä ryhtiä sen vertaa, että voisin tarttua mieron sauvaan
ja kohottaa kerjuripussin näille heikoille hartioilleni sekä että
uskaltaisin lähteä ulos maailmaan, iäksi päiviksi, jos kunniani ja
riippumattomuuden ylevä prinsiippi kerran niin vaatii? Ei Stepan
Trofimovitš ensi kertaa vastaa jalomielisyydellä despotismiin,
vaikkakin hullun naisen despotismiin, joka tosin onkin kaikkein
loukkaavinta ja julminta, mitä maa päällään kantaa. Ja näin rohkenen
ajatella siitäkin huolimatta, että te, arvoisa herra, jos oikein näin,
suvaitsitte äsken hymähtää puheilleni! Te ette tosiaankaan usko, että
minussa saattaisi olla niin paljon ylevyyttä, että voisin lähteä
vaikkapa kauppiaan lasten kotiopettajaksi, jos niin tarvitaan, tai
vaikkapa kuolla maantien ojaan! Vastatkaa, vastatkaa heti: uskotteko
vai ettekö usko?
Mutta minä olin nyt tahallanikin vaiti. Teeskentelinpä vielä, etten
muka tahtonut loukata häntä vastaväitteilläni, vaikka en voinutkaan
myöntää hänen olevan oikeassa. Kaikessa tässä ärtyneisyydessä oli
jotakin sellaista, mikä minua suorastaan loukkasi, ei oikeastaan
henkilökohtaisesti minua, ei suinkaan! Mutta... siitä myöhemmin.
Hän kalpeni.
— Ehkä teidän on minun kanssani ikävä, herra G-v (se on sukunimeni),
ettekä te ehkä haluakaan enää käydä luonani? — hän puheli kalpean
rauhallisena, kuten ihminen puhuu juuri vähän ennen yht'äkkistä
lopullista purkausta. Hypähdin säikähdyksestä seisoalleni. Samassa
tuli Nastasja ja ojensi ääneti Stepan Trofimovitšille kirjelippusen,
johon oli töherretty jotakin lyijykynällä. Stepan Trofimovitš silmäsi
sen loppuun ja ojensi sen samassa minulle. Paperiliuskalle oli Varvara
Petrovnan käsialalla kirjoitettu kaikkiaan vain kaksi sanaa: "Istukaa
kotona."
Stepan Trofimovitš sieppasi ääneti hattunsa ja keppinsä sekä lähti
kiireesti huoneesta: minä jäljessä. Samassa alkoi eteisestä kuulua
ääniä ja nopeita askelia. Stepan Trofimovitš pysähtyi kuin ukkosen
iskemänä paikoilleen.
— Se on Liputin, nyt olen hukassa! — hän kuiskasi ja sieppasi minua
kädestä.
Samassa astui huoneeseen Liputin.