Kerran aamulla — noin seitsemäntenä tai kahdeksantena päivänä
siitä lukien, kun Stepan Trofimovitš oli sulhoksi lupautunut, —
kiirehtiessäni yhdentoista ajoissa tavallisuuteni mukaan surevan
ystäväni luo minulle sattui matkalla pieni välikohtaus.
Kohtasin näet Karmazinovin,[18] "kuuluisan kirjailijan", kuten
Liputin hänestä oli maininnut. Karmazinovia olin lukenut jo lapsena.
Hänen novellinsa sekä kertomuksensa tuntee hyvin sekä edellinen että
nykyinen sukupolvi. Minäkin luin niitä aivan hurmaantuneena. Niiden
lukeminen kuului poikaikäni ja nuoruuteni nautintoihin. Myöhemmin
hänen kynänsä ei minua enää lämmittänyt, tendenssinovellit, joita
hän viime aikoina kirjoitteli, eivät enää olleet makuuni kuten hänen
ensimmäiset tuotteensa, joissa oli niin paljon välitöntä runoutta; ja
hänen kaikkein viimeisimmät tuotteensa eivät viehättäneet minua enää
vähääkään.
Yleensä puhuen, jos rohkenen ilmilausua mielipiteeni näin
arkaluontoisesta asiasta, kaikki nuo meidän keskitasomme herrat kyvyt,
joita heidän eläessään pidetään melkeinpä neroina, eivät ainoastaan
katoa kuoltuansa äkkiä ja odottamatta ihmisten muistista, vaan voipa
sattua, että he jo eläessäänkin, kun uusi polvi on vähänkin varttunut
ja anastanut paikan, jossa he ovat vaikuttaneet, vaipuvat unholaan ja
tulevat hylätyiksi. Se voi joskus käydä yhtä nopeasti kuin kulissien
muutos teatterissa. Tämä ei koske vähääkään Puškineja, Gogoljeja,
Molièreja, Voltaireja, kaikkia niitä, jotka ovat tulleet sanomaan
jotakin uutta! Totta on sekin, että kaikki nuo keskitason herrat kyvyt
kirjoittavat tavallisesti itsensä tyhjiin hyvin pian, itsekään sitä
usein huomaamatta. Voihan sattua, että kirjailija, jota on pidetty
erittäin syvämielisenä ajattelijana ja jonka on odotettu vaikuttavan
sangen voimakkaasti ja aivan erikoisella tavalla yhteiskunnallisiin
virtauksiin, paljastaakin lopulta perusidea-pahaisensa ohuuden
ja mitättömyyden siinä määrin, että kukaan ei enää edes sääli
sitä, että hän niin pian on ennättänyt itsensä tyhjentää. Mutta
harmaahapsiset ukkopahat eivät sitä itse usein huomaa, ja senvuoksi
he kiukkuilevat. Heidän itserakkautensa paisuu aivan erikoisesti
heidän elämänuransa lopulla, niin että se ansaitsee jo suorastaan
ihmettelyä. Jumala tietää, mitä he oikeastaan luulevat olevansa —
vähintäänkin jumalia. Karmazinovista kerrottiin, että hän osasi pitää
arvossa vaikutusvaltaisia henkilöitä, ja hienon maailman suhteet
olivat hänelle hänen sielunsa autuuttakin kalliimmat. Hän saattoi
ottaa teidät vastaan hyvin suosiollisesti, imarrella teitä lumoavalla
avomielisyydellään, erikoisesti, jos te jostakin syystä olitte
hänelle tarpeen ja jos teitä jo edeltäkäsin oli hänelle suositeltu.
Mutta ensimmäisen ruhtinaan, ensimmäisen kreivittären tai jonkun
muun sellaisen henkilön läsnäollessa, jota hän itse pelkäsi, hän
piti pyhimpänä velvollisuutenaan olla teitä tuntematta, ja saattoi
osoittaa teitä kohtaan mitä loukkaavinta välinpitämättömyyttä. Silloin
hän kohteli teitä kuten puulastua tai kärpästä, jo ennen kuin te
ehditte edes ovesta ulos. Sellainen kuului hänen mielestään kaikkein
hienostuneimpiin käytöstapoihin. Huolimatta siitä, että hän kyllä
osasi hillitä itsensä ja oli todella selvillä kaikkein hienoimmista
käytöstavoista, hän kuitenkin saattoi itserakkaudessaan mennä näin
sairaalloisen pitkälle ja oli kokonaan kykenemätön hillitsemään
kirjailijahermostuneisuuttaan sellaisissakin piireissä, joissa ei oltu
kirjallisuudesta kiinnostuneita. Jos joku sattumalta uskalsi silloin
osoittaa hänelle välinpitämättömyyttään, hän oli sairaalloisen arka
loukkaantumaan ja alkoi heti hautoa kostotuumia.
Noin vuosi sitten luin eräästä aikakauslehdestä hänen kirjoituksensa,
jossa hän piteli ylen ankarasti naiivia runoutta ja sen psykologiaa.
Hän kuvasi merionnettomuutta jossakin Englannin rannikolla.
Jokin laiva oli hukkunut, ja hän itse väitti olleensa tapahtuman
silminnäkijänä, kertoi, miten pelastettiin hukkuvia ja naarattiin
kuolleita. Koko tämän hyvin pitkän ja monisanaisen kirjoitelman ainoana
tarkoituksena oli: hän tahtoi tuoda itsensä esille. Ei voinut mitään
sille, että väkisinkin rivien välitse tunki näkyviin: "Enkö minä
ole mielenkiintoinen, katsokaa, millainen olin sinä hetkenä? Mitä
merkitseekään itsessään meri, myrsky, kalliot, laivan pirstaleet?
Mutta paljon enemmän se, että minä olen tuon kaiken teille valtavalla
kynälläni kuvaillut. Mitä te tuijotatte tuohon hukkuneeseen naiseen,
joka pitää kuollutta lasta kuolleilla käsivarsillaan? Katselkaa
ennemmin minua, joka en tätä näkyä kestänyt, vaan käännyin siitä pois.
Käänsin sille selkäni; olen kauhuissani enkä uskalla vilkaistakaan
taakseni; siristelen silmiäni — miten huvittavaa, eikö totta?" Kun
kerroin Stepan Trofimovitšille, mitä olin ajatellut Karmazinovin
kirjoitelmasta, hän oli kanssani samaa mieltä.
Kun äskettäin alettiin kuiskailla, että Karmazinov saapuu meille,
oli luonnollista, että teki mieli nähdä hänet ja, jos mahdollista,
tutustuakin häneen. Tiesin, että vain Stepan Trofimovitš saattoi tämän
järjestää, he kun olivat ennen olleet ystäviä. Ja äkkiä tapaankin hänet
kadunkulmassa. Tunsin hänet heti; häntä oli osoitettu minulle, kun hän
noin kolme päivää sitten oli ajelemassa kuvernöörinrouvan seurassa.
Karmazinov oli lyhyehkö, hienosteleva ukkopaha, tuskin yli
viidenkymmenenviiden vuoden iän. Hänen kasvonsa olivat jokseenkin
punakat, hiukset harmaissa kiharoissa, jotka pistivät esiin pyöreän,
silinterimäisen hatun alta sekä kiertyivät kiharalle hänen puhtoisten,
ruusunpunaisten pikku korviensa ympärille. Puhtoiset kasvot eivät
olleet erikoisen kauniit: huulet ulkonevat, ohuet, niiden ilme viekas,
nenä paksuhko, silmät pienet ja niiden ilme terävän terävä ja viisas.
Hänen pukunsa oli hieman vanhanaikainen, hänellä oli jonkinlainen
olkaviitta hartioilla, sellainen, joita tähän vuoden aikaan käytettiin
joko Sveitsissä tai Pohjois-Italiassa. Mutta ainakin kaikki hänen
pukunsa yksityiskohdat: kalvosimennapit, kaulukset, paidannapit, hänen
kilpikonnanluinen lornjettinsa, joka riippui mustassa silkkinauhassa,
etusormen sormus, kaikki ne olivat varmasti sellaisia, joita
käyttävät vain moitteettoman hienot herrasmiehet. Olenpa melkein
varma siitäkin, että hän kesäisin välttämättä käytti värillisiä
kangasjalkineita, joissa oli isot valkeat helmiäisnapit sivuilla.
Kun jouduimme vastakkain, hän pysähtyi naapurikadulle kääntymättä ja
alkoi tarkastella minua. Huomattuaan, että minäkin tarkastelin häntä,
hän kysäisi minulta hunajanmakealla, mutta hieman liian kirkuvalla
äänellään:
— Sallitteko minun kysyä, miten parhaiten pääsisin Häränkadulle?
— Häränkadulleko? Sehän on täällä, tässä heti, — huudahdin tavattoman
järkytettynä. -— Pitkin tätä katua yhä edelleen ja sitten toiselle
kadulle vasemmalle.
— Paljon kiitoksia.
Kirottu hetki. Luultavasti jouduin hämilleni ja katselin häntä orjan
ilmein! Hän huomasi sen samana hetkenä ja lisäksi vielä kaiken muunkin,
sen, että jo tiesin, kuka hän oli, että olin lukenut teoksiaan ja että
jo lapsesta lähtien tunsin häntä kohtaan mitä hartainta kunnioitusta,
että olen nyt hämilläni ja katselen häntä orjan ilmein. Hän hymähti,
nyökähdytti vielä kerran päätään ja lähti suoraa tietä sinne, jonne
olin neuvonut. En tiedä itsekään, miksi käännyin hänen jälkeensä ja
juoksin hänen perässään noin kymmenen askelta. Äkkiä hän taas pysähtyi.
— Ettekö voisi neuvoa, mistä lähinnä saisi ajurin? — hän huudahti taas
minulle.
Ruma kirkaisu, ruma ääni.
— Ajurin? Lähinnä täältä... tuomiokirkon luota... Siellä on niitä
aina,—ja samassa tunsin, että olin jo vähällä lähteä hakemaan ajuria.
Luulen, että hän sitä juuri odottikin. Havahduin samassa ja pysähdyin
tietenkin, mutta hän lienee sittenkin huomannut aikomukseni, koskapa
hän seurasi minua yhä hymyillen ilkeästi. Silloin tapahtui se, mitä en
koskaan unohda.
Samassa pudotti hän nimittäin pienen pienen laukun, jota oli
pitänyt vasemmassa kädessään. Se ei oikeastaan ollut edes laukku,
vaan jonkinlainen pikku laatikko, paremmin sanoen pikku salkku tai
vieläkin paremmin sanoen redicule. Se muistutti vanhanaikaisia naisten
käsilaukkuja. Olkoonpa se nyt mikä tahansa, tiedän vain, että juoksin
suin päin sitä nostamaan.
Luulen varmasti, etten kumminkaan olisi sitä nostanut, mutta
ensimmäinen liikkeeni oli eittämätön nostamisyritys, en voinut sitä
enää tehdä tyhjäksi ja punastuin kuin hölmö. Tuo kettu teki varmasti
kaikesta omat johtopäätöksensä.
— Kiitän, kyllähän minä itsekin, — hän sanoi huomaavaisen
ystävällisesti, tosin vasta käsitettyään, etten aikonutkaan nostaa
hänen laukkuansa. Häh nosti sen itse, nyökäytti päätään ja jätti minut
kuin hölmön seisomaan keskelle katua. Ja sehän oli aivan samaa, kuin
jos olisin sen nostanutkin. Viiden minuutin ajan pidin itseäni täysin
häväistynä, vieläpä ikuisiksi ajoiksi häväistynä, mutta lähestyessäni
Stepan Trofimovitšin asuntoa aloin äkkiä nauraa aivan ääneen. Kohtaus
alkoi tuntua minusta niin huvittavalta, että päätin kertoa sen
viipymättä Stepan Trofimovitšillekin, vieläpä oli aikomukseni esittää
se oikein vuorokeskusteluna.