I.

Viikko oli kulunut, ja asia alkoi jo hieman selvetä.

Huomautan ohimennen, että tämä onneton viikko tuotti minullekin

paljon surua, olinhan naitettavan ystäväparkani lähin uskottu. Eniten

vainosi häntä häpeä, vaikka emme koko aikana ketään tavanneet ja

vaikka pysyttelimme itse kotosalla; mutta hän häpesi minuakin, ja mitä

enemmän hän minulle asioitaan uskoi, sitä enemmän hän oli minuun myös

harmistunut. Luulevaisuudessaan hän epäili, että kaikki olivat jo

asiassa perillä, eikä sen tähden rohjennut näyttäytyä kaupungilla, ei

klubissa, ei edes lähimmässä ystäväpiirissään. Kävelemäänkin hän aina

lähti, välttämätöntä ruumiin liikuntoa saadakseen, vasta pilkkopimeällä.

Oli kulunut viikko, eikä hän vieläkään tietänyt varmasti, oliko hän

sulhanen vai ei, eikä saanut siitä varmuutta, vaikka kuinka olisi

yrittänyt. Morsiantaan hän ei ollut vielä tavannut, ei edes tietänyt,

oliko Darja hänen morsiamensa. Ei hän tietänyt sitäkään, oliko tätä

kaikkea edes otettava oikein vakavalta kannalta! Jostakin syystä

Varvara Petrovna ei tahtonut häntä ottaa vastaan millään ehdolla.

Erääseen hänen ensimmäisistä kirjeistään (hän oli kiellosta huolimatta

kirjoittanut niitä joukoittain) Varvara Petrovna oli vastannut, että

hän ei tahtonut olla hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä, sillä

hänellä oli kiireitä, mutta sanoi kyllä itselläänkin olevan hänelle

tärkeätä sanomista ja odotti vain itsekin sopivaa hetkeä sekä lupasi

ajan tullen itse ilmoittaa, milloin hänen sopisi ottaa vastaan. Kirjeet

hän uhkasi lähettää avaamattomina takaisin, sillä kaikki sellainen

oli hänestä "vain pelkkää vallattomuutta". Tämän kirjelappusen luin

minäkin, Stepan Trofimovitš itse näytti sen minulle.

Mutta Varvara Petrovnan kovakouraisuus ja toiselta puolen epäluuloisuus

eivät suinkaan vaivanneet häntä eniten. Eräs toinenkin epäilys kiusasi

häntä lakkaamatta, niin että hän laihtui ja masentui kokonaan. Se oli

jotakin sellaista, jota hän itsekin häpesi ajatella, eikä hän millään

muotoa tahtonut puhua siitä minullekaan, vaan valehteli ja teeskenteli

kuin koulupoika. Mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla yksikseen

kahtakaan tuntia, olin hänelle yhtä tarpeellinen kuin ilma tai vesi.

Hänen käyttäytymisensä loukkasi hieman itserakkauttani... On itsestään

selvää, että jo kauan sitten olin päässyt hänen salaisuutensa

perille ja nähnyt hänen lävitsensä. Minun senaikuisten syvimpien

vakaumusteni mukaisesti tämän salaisuuden, Stepan Trofimovitšin

päähuolen, tunnetuksi tuleminen ei olisi suinkaan kohottanut hänen

arvoansa minun silmissäni, ja nuori kun olin, paheksuin hieman hänen

tunteidensa karkeutta ja eräiden hänen epäilystensä alastonta rumuutta.

Tulistuessani moitin häntä ehkä liikaakin. (Onhan tunnustettava, että

olin vain ikävissäni ruvennut hänen uskotukseen, kun ei muutakaan

tekemistä ollut.) Julmuudessani houkuttelin häneltä hänen oman

tunnustuksensa, vaikka myönsinkin toisaalta, että vaikeata on

mennä uskoutumaan eräissä asioissa edes ystävilleen. Hän ymmärsi hänkin

hyvin minun ajatukseni, toisin sanoen, hän tiesi, että näin hänet aivan

sellaisena kuin hän oli ja että olin hänelle suuttunut. Mutta silloin

hänkin suutahti minulle sen vuoksi, että olin suuttunut hänelle ja

näin hänen lävitsensä. Kiivastumiseni oli ehkä pikkumaista ja typerää,

mutta onhan tunnettua, että ainaisesta kahdenkeskisestä yhdessäolosta

ystävyydelle on hyvin usein vain pelkkää vahinkoa. Eräältä näkökannalta

katsoen hän oli täydellisesti ymmärtänyt asemansa, osasipa sangen hyvin

määritelläkin sen, mitä tulee eräisiin asianpuoliin, joita hän ei

pitänyt tarpeellisena salata minullakaan.

— Voi, mitenkä toisenlainen hän oli silloin! — hän puheli joskus

Varvara Petrovnasta. — Miten toisenlainen hän oli ennen, kun me yhdessä

istuimme ja keskustelimme... Tiedättekö, silloin hän vielä osasi puhua.

Voitteko uskoa, että silloin hänellä oli ajatuksia, omia ajatuksia. Nyt

on kaikki toisin. Ja hän saattaa sanoa, että se kaikki entinen oli vain

vanhanaikaista lörpöttelyä! Hän hal-vek-sii entisyyttä... Hänestä on

tullut vouti, taloudenhoitaja, katkeroitunut ihminen, ja aina hän on

vihoissaan...

— Mistä hän saattaisi olla vihoissaan? Olettehan suostunut hänen

vaatimuksiinsa, — yritin vastata hänelle.

Hän katsahti minuun pilkallisen hienostelevasti hymähtäen.

— _Cher ami_, jos en olisi suostunut, hän olisi ollut kauhean,

kau-he-an vihainen, mutta ei kuitenkaan niin vihainen kuin nyt, kun

suostuin kaikkeen.

Itse hän oli hyvin tyytyväinen sanoihinsa, ja illalla me tyhjensimme

taas pullosen loppuun. Mutta iloa kesti vain hetken, seuraavana päivänä

hän oli taas kahta kauheampi ja yrmeämpi.

Mutta eniten minua harmitti se, että hänestä ei ollut edes lähtijäksi

äsken palanneiden Drozdovien luo, jonne hänen välttämättä olisi

ollut tehtävä vieraskäynti tuttavuuden uudistamiseksi, nämä kun itse

tuntuivat sitä toivovan, olivatpa kyselleetkin hänestä, ja olihan hän

itsekin heitä usein ikävöiden muistellut. Lizaveta Nikolajevnasta hän

aina puhui käsittämättömän ihastuneesti. Epäilemättä hän muisteli

Lizaveta Nikolajevnaa sellaisena, kuin hän oli tätä lapsena rakastanut,

mutta sen lisäksi hän vielä kuvitteli, että tämän läheisyydessä hän

heti saisi lievennystä tuskilleen, ehkäpä jonkin ratkaisunkin suuriin

epäilyksiinsä. Lizaveta Nikolajevna oli hänen mielikuvituksessaan

joku ihmeolento, mutta sittenkään hän ei kyennyt lähtemään hänen

luokseen, vaikka joka päivä aikoi. Tärkeintä oli, että itse

olisin niin mielelläni tahtonut tulla tälle esitellyksi, ja siinä

suhteessa minua ei voinut auttaa kukaan muu kuin Stepan Trofimovitš.

Valtavan vaikutuksen minuun olivat tehneet ne kerrat, jolloin olin

tullut Lizaveta Nikolajevnaa vastaan kadulla, hänen ratsastaessaan

ratsastuspuvussaan ihastuttavan hevosen selässä n.s. sukulaisensa,

nuoren, kauniin upseerin, kenraali Drozdov-vainajan sisarenpojan

seurassa. Huumaukseni kesti vain silmänräpäyksen. Ymmärsin aina

heti haaveeni mahdottomuuden, mutta vaikkapa vain hetkenkin, niin

se sittenkin oli ollut todella olemassa, ja voitte siis ymmärtää,

kuinka raivostunut olin ystäväparalleni hänen itsepintaisesta erakkona

pysyttelemisestään.

Kaikille ystävillemme oli alun perin virallisesti ilmoitettu, että

Stepan Trofimovitš tahtoi jonkin aikaa pysytellä aivan rauhassa eikä

voinut ottaa ketään vastaan. Hän itse oli tosin tahtonut, että tästä

olisi ilmoitettu kiertokirjein, mutta minä sain kuitenkin hänet siitä

ajatuksesta luopumaan. Hänen pyynnöstään kävin sitten vain kunkin

ystävämme luona erikseen saattamassa heidän tietoonsa, että Varvara

Petrovna oli jättänyt "vanhuksemme" (siten me keskenämme nimitimme

Stepan Trofimovitšia) tehtäväksi jonkin kiireellisen työn, oli muka

järjestettävä jokin vanha kirjeenvaihto, ja että hän sen vuoksi oli

nyt sulkeutunut huoneeseensa, että itse autoin häntä j.n.e., j.n.e.

Vain Liputinin luo en vielä ollut ehtinyt ja siirsin käyntiäni yhä

tuonnemmaksi. Ja totta puhuen en oikein uskaltanutkaan sinne mennä.

Tiesin jo edeltäkäsin, että hän ei uskoisi ainoatakaan sanaa, vaan

alkaisi varmasti epäillä, että tässä piili jokin salaisuus, joka

tahdottiin pitää salassa häneltä, ja tuskin ehtisin hänen luotaan, kun

hän jo heti lähtisi kaupungille ottamaan asiasta tarkempaa selkoa ja

alkaisi juoruta. Näissä mietteissäni ja näin viivytellessäni sattui

kerran, että tapasinkin hänet kadulla. Kävi selville, että hän oli jo

kuullut meikäläisiltä asiasta. Mutta omituista kyllä, hän ei ollut

vähääkään utelias eikä kysellyt Stepan Trofimovitšista sen enempää,

keskeyttipä vielä minutkin, kun aloin pyydellä anteeksi, etten

ennemmin tullut hänelle tästä ilmoittaneeksi, ja heti käänsi puheen

toisaalle. Oli tosiaankin kertynyt jo paljon kerrottavaa; hän oli hyvin

innostunut ja ilostui saadessaan minusta kuuntelijan. Hän alkoi kertoa

kaupungin uutisia, kuvernöörinrouvan tulosta, joka oli ilmestynyt

luoksemme "uudenaikaisine keskusteluineen", klubissa syntyneestä

vastustuksesta, siitä, että kaikki vain huutavat uusista aatteista, se

on kuin tartuntaa, joka on levinnyt, j.n.e., j.n.e. Hän puheli hyvinkin

neljännestunnin ajan ja niin huvittavasti, etten malttanut keskeyttää.

Vaikka en pitänytkään hänestä, on kuitenkin myönnettävä, että hänellä

oli todella kertojan lahjat ja että hän sai aina kuulijan mukaansa,

etenkin, jos hän jostakin oli suuttunut. Tämä mies oli mielestäni oikea

synnynnäinen vakoilija. Joka hetki hän oli valmis tekemään selkoa

kaikkein viimeisimmistä uutisista ja tiesi kaupunkimme salaisimmatkin

asiat, erittäinkin kaiken sen, mikä oli huonoa ja alhaista. On

ihmeellistä, miten hän saattoi ottaa sydämelleen asiat, sellaisetkin,

jotka eivät liikuttaneet häntä itseään vähimmässäkään määrässä. Minusta

tuntui aina, että hänen luonteensa pääpiirteenä oli kateus. Kun vielä

samana iltana kerroin Stepan Trofimovitšille tästä aamullisesta

kohtauksesta, hän säikähti kovasti ja teki merkillisen kysymyksen:

"Tietääkö Liputin vai eikö?" Yritin todistella, että hänenhän oli aivan

mahdotonta tietää mitään, mutta Stepan Trofimovitš piti päänsä:

— Uskokaa tai olkaa uskomatta,— hän rupesi vakuuttelemaan lopulta aivan

odottamatta, — mutta itse olen aivan varma siitä, että hän tuntee

meidän asemamme sen yksityiskohtia myöten ja sen lisäksi vielä jotakin

sellaista, jota ette te enemmän kuin minäkään vielä tiedä, emmekä ehkä

saakaan sitä koskaan tietää, tai saamme tietää ehkä vasta sitten, kun

jo on myöhäistä, kun ei enää voi mitään korjata!...

Pidin suuni kiinni, mutta näillä sanoilla ohi tehty rohkeita ja selviä

viittailuja. Sen jälkeen emme viiteen vuorokauteen maininneet sanaakaan

Liputinista; oli selvää, että Stepan Trofimovitšia harmitti: olihan hän

tullut paljastaneeksi minulle epäilyksiään ja puhunut vähän liikoja.