Totta oli, että hän ei suinkaan olisi sallinut kenenkään loukata
"Darjaansa"; nythän hän vasta luulikin menettelevänsä kuten ainakin
hyväntekijä. Mitä ylevimmän ja vilpittömimmän suuttumuksen sytytti
hänen sydämessään senvuoksi hänen holhokkinsa arka ja epäluuloinen
katse, jolla tämä häneen katsahti sinä hetkenä, jolloin hän heitti
hartialiinan ylleen. Hän oli ollut kiintynyt tyttöön aivan tämän
lapsuudesta asti. Praskovja Ivanovna ei suotta nimittänyt Darja
Pavlovnaa hänen "lemmikikseen". Jo kauan sitten Varvara Petrovna
oli päättänyt, että "Darjan luonne ei vähääkään muistuttanut veljen
luonnetta" (nimittäin tämän veljen, Ivan Šatovin luonnetta), ja että
tyttö oli kaino ja hiljainen sekä kykeni uhrautumaan tarvittaessa.
Hänellä oli sitäpaitsi kiintyväinen luonne, hän oli tavattoman
vaatimaton, harvinaisen järkevä, ja ennen kaikkea, hän kykeni tuntemaan
kiitollisuutta. Aina näihin asti Daša oli myös osoittanut olevansa
tämän Varvara Petrovnan käsityksen mukainen. "Tämän elämässä ei pidä
oleman erehdyksiä", oli Varvara Petrovna sanonut jo silloin, kun
tyttö oli tuskin kahdentoista vanha. Ja koska Varvara Petrovnalla
oli taipumusta tarttua itsepintaisesti ja intohimoisen päättävästi
jokaiseen mielijohteeseensa, joka uutuudellaan alkoi kiehtoa
hänen mieltänsä, jokaiseen uuteen ennakkokuvitelmaansa, jokaiseen
ajatukseensa, joka tuntui valoisan kauniilta, niin hän oli samassa
päättänyt kasvattaa Dašaa kuten ainakin omaa lastansa. Viipymättä
hän siirsi holhokkinsa nimelle osan pääomastaan, kutsutti taloon
kotiopettajattaren, miss Griggsin, joka oli tytön kasvattajana aina
siihen asti, kunnes kasvatti oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa,
mutta sitten tämä jostakin syystä sai äkkiä lähteä talosta. Sitten
kävivät tyttöä opettamassa lukion opettajat, niiden joukossa muuten
eräs oikea tanskalainenkin, joka opetti Dašaa puhumaan ranskaa.
Tämäkin sai lähtökäskyn talosta aivan odottamatta. Muudan köyhä,
kaupunkiimme sattumalta joutunut leskirouva — aatelisia — antoi
tytölle soittotunteja. Mutta huomattavimpana opettajana oli kuitenkin
Stepan Trofimovitš. Hän se oikeastaan oli Dašan "keksinytkin". Hän
oli alkanut opettaa tuota hiljaista lasta jo ennen kuin Varvara
Petrovna oli uhrannut tälle ainoatakaan ajatusta. Vielä on toistettava:
oli merkillistä, miten lapset saattoivat häneen kiintyä! Lizaveta
Nikolajevna Tušina oli ollut myös hänen oppilaansa kahdeksannesta
aina yhdenteentoista ikävuoteensa saakka (on selvää, että Stepan
Trofimovitš opetti häntä maksutta eikä koskaan olisi suostunutkaan
ottamaan mitään Drozdoveilta). Häntä huvitti tämä ihastuttava
lapsi, ja hän sepitteli tälle jos jonkinlaisia runoelmia maailman
luomisesta, maan muodosta, ihmiskunnan historiasta. Luennot maailman
ensimmäisistä kansoista ja alkuihmisistä olivat arabialaisia satuja
huvittavammat. Liza, joka kuunteli näitä hurmaantuneena, osasi kotona
mitä huvittavimmin matkia Stepan Trofimovitšia. Tämä sai siitä tiedon
ja yllätti hänet kerran odottamatta. Hämmästynyt Liza heittäytyi
itkien hänen syliinsä. Stepan Trofimovitš alkoi samassa myös itkeä
— ihastuksesta. Mutta Liza matkusti pois, ja niin jäi jäljelle vain
Daša. Kun Dašan luona alkoi sittemmin käydä muita opettajia. Stepan
Trofimovitš luopui opetuksesta ja lakkasi pian kokonaan kiinnittämästä
hänen huomiotansa. Välinpitämättömyyttä kesti kauan. Mutta kerran, kun
Daša jo oli täyttänyt seitsemännentoista vuotensa, Stepan Trofimovitš
äkkiä huomasi, että tyttö oli sangen miellyttävä. Tämän huomionsa
hän teki kerran Varvara Petrovnan luona päivällisillä. Hän puhutteli
nuorta tyttöä, oli hyvin tyytyväinen hänen vastauksiinsa ja tarjoutui
luennoimaan hänelle Venäjän kirjallisuuden historiaa hyvin laajalti.
Varvara Petrovna kehui ja kiitti häntä tästä erinomaisesta ajatuksesta,
ja Daša oli riemuissaan. Stepan Trofimovitš alkoi erikoisesti
valmistautua luentojansa varten, ja vihdoin ne aloitettiin. Lähdettiin
vanhimmasta aikakaudesta. Ensimmäinen luento sujui erinomaisesti;
Varvara Petrovna oli läsnä. Kun Stepan Trofimovitš oli lopettanut
ja lähtiessään ilmoitti aikovansa ensi kerralla ruveta selostamaan
Kertomusta Igorin sotaretkestä, Varvara Petrovna nousi äkkiä tuoliltaan
ja ilmoitti, että luennot saivat loppua tähän. Stepan Trofimovitš
vetäytyi aivan kokoon, mutta ei puhunut sanaakaan, Daša punastui; tähän
koko yritys raukesi. Tämä tapahtui täsmälleen kolme vuotta sitten, ja
nyt Varvara Petrovna sai näin odottamattoman mielijohteen.
Stepan Trofimovitš-raukka istui ypö yksin aavistamatta mitään.
Surullisissa mietteissään hän oli jo kauan tarkannut ikkunaa nähdäkseen
jonkun tutun. Mutta ei kuulunut ketään. Ulkona sataa tihutti ja
oli kylmä; uuni olisi ollut lämmitettävä; hän huokasi. Äkkiä hän
näki merkillisen näyn: Varvara Petrovna tällaisella ilmalla ja näin
sopimattomaan aikaan tulossa hänen luoksensa! Ja jalan! Hän oli niin
hämmästynyt, että unohti vaihtaa pukuansa ja otti hänet vastaan niine
hyvineen: aina käyttämänsä vaaleanpunainen vanusisusteinen kotitakki
yllään.
‒ _Ma bonne amie!_ — hän huudahti heikosti ja juoksi Varvara Petrovnaa
vastaan.
— Olette yksin, se ilahduttaa minua; en siedä ystäviänne! Miten paljon
te poltatte! Hyvä Jumala, millainen ilma täällä on. Ettehän te ole edes
juonut teetänne, ja pian on kello jo kaksitoista! Teidän autuutenne on
epäjärjestys! Teidän nautintonne roskaläjät! Mitä paperinpalasia tuolla
lattiallakin kuljeksii? Nastasja, Nastasja! Mitä tuo teidän Nastasjanne
oikein tekee? Avaapa, emokulta, ikkunat ja ovet selkoselälleen. Ja
me menemme saliin; minulla on teille asiaa. Lakaisepa sinä, emohyvä,
lattiat edes kerta elämässäsi!
— Tekevät roskaa... herra itse, — yritti vihaisesti ja samalla
valittavalla äänellä Nastasja vikistä.
— Ja sinun velvollisuutesi on lakaista, vaikkapa viisitoista kertaa
päivässä! Tämäpä vasta on vierashuone (tultuaan vierashuoneeseen).
Sulkekaa hyvin ovet perässänne, että se siellä ei salaa kuuntele.
Seinäpaperit on hankittava uudet. Minähän jo kerran lähetin teille
seinäpaperimallit, miksi ette silloin valinnut? Istukaa ja kuunnelkaa.
Istukaahan ensin, pyydän. Minne nyt? Minne nyt? Minnekä te nyt?
— Minä... heti, — Stepan Trofimovitš huusi jo toisesta huoneesta, — kas
nyt olen taas tässä.
— Oo, tehän muutitte pukua! — Varvara Petrovna huomautti pilkallisesti
(Stepan Trofimovitš oli pannut vain takin kotinutun päälle.) Näin
on tosiaankin sopivampaa keskustella... sopii muuten paremmin
keskusteluaiheeseemmekin. Istukaahan toki, pyydän.
Ja niin Varvara Petrovna ilmaisi hänelle kaiken yhdellä kertaa,
jyrkästi ja vakuuttavasti, Mainitsi myös ohimennen noista
kahdeksastatuhannesta, joita tiesi tämän välttämättä tarvitsevan.
Selitti tarkoin, mitä aikoi antaa myötäjäisiksi. Stepan Trofimovitš
katsoa tuijotti häneen ja vapisi. Hän kuuli kaiken, mutta ei tajunnut
kaikkea selvästi. Tahtoi puhua, mutta ääni petti. Hän tunsi selvästi
vain sen, että kaikki tapahtuisi, kuten Varvara Petrovna tahtoo,
että turhaa oli potkia tutkainta vastaan ja että hänet oli jo
peruuttamattomasti naitettu.
— _Mais, ma bonne amie_... kolmannen kerran jo minun iässäni ja vielä
sellaisen lapsen kanssa! — hän sai lopulta soperretuksi. — Mais c'est
une enfant. [Mutta hänhän on lapsi.]
— Kahdenkymmenen vanha lapsi, Jumalan kiitos! Olkaa ystävällinen
ja lakatkaa pyörittelemästä silmiänne, pyydän, emme me nyt ole
teatterissa. Te olette hyvin viisas ja oppinut, mutta ette elämästä
ymmärrä yhtään mitään, lapsenpiian tarvitsisitte aina peräänne. Jos
minä kuolen, mihinkä te joudutte? Mutta hänestä saatte oivallisen
huoltajan. Tämä tyttö on vaatimaton, lujatahtoinen, järkevä; sitäpaitsi
olen itse aina saapuvilla, en aio heti kuolla. Hän on kotikissa, ei
liiku missään, ja lempeä kuin enkeli. Jo Sveitsissä tämä onnellinen
ajatus tuli mieleeni. Ymmärrättekö, mitä merkitsee, kun itse sanon
sen teille, että hän on lempeä kuin enkeli! — hän huudahti äkkiä
raivoissaan. — Täällä on roskaa, hän tuo järjestystä ja puhtautta,
kaikki pitää loistaman kuin peili... Luuletteko te tosiaankin,
että minun on tällaista aarretta teille tarjotessani kumarrettava
jalkoihinne ja lueteltava erikseen kaikki ne seikat, joista teille
olisi hyötyä, sekä oltava puhemiehenä! Teidän olisi langettava
polvillenne... Voi teitä, te tyhjänpäiväinen ja heikkoluontoinen mies!
— Mutta... minähän olen jo vanhus!
— Viisikymmentäkolmevuotias, eihän se ole ikä eikä mikään? Silloinhan
ollaan vasta elämän puolitiessä. Te olette sitäpaitsi kaunis mies,
tiedätte sen hyvin itsekin. Tiedätte myös, miten hän teitä kunnioittaa.
Jos kuolisin, mihin hän joutuisi? Mutta teidän kanssanne hän on
turvassa, ja minäkin olisin rauhassa. Teillä on kuuluisa nimi,
rakastava sydän; teillä on eläke, jonka maksan edelleenkin. Te ehkä
pelastatte hänet, pelastatte! Te muovaatte hänet elämään kykeneväksi,
kehitätte häntä, ohjaatte hänen ajatuksiansa. Miten paljon joutuukaan
perikatoon nuoria, joiden ajatukset on ohjattu huonoon suuntaan! Saatte
ehkä teoksennekin vielä lopulta valmiiksi, ja silloin teidät äkkiä
huomataan.
— Olen aikonut, — Stepan Trofimovitš innostui Varvara Petrovnan
taitavan imartelun mairittelemana, — olen juuri aikonut ryhtyä
kirjoittamaan _Kertomuksiani Espanjan historiasta_...
— Siinä sen näette, tämähän sopii erinomaisesti.
— Mutta hän? Oletteko jo puhunut siitä hänelle?
— Olkaa hänen suhteensa rauhassa, liian aikaista on udella sitä.
Tietenkin teidän itsenne on pyydettävä häntä vaimoksenne, rukoiltava
häntä "suomaan teille se kunnia", ymmärrättehän? Mutta olkaa
levollinen, olen aina itse saapuvilla. Tehän sitäpaitsi rakastatte
häntä.
Stepan Trofimovitšin päätä alkoi huimata: seinät alkoivat vilistä
silmissä. Pyörryttävä ajatus tunki hänen aivoihinsa, hän ei kyennyt
sitä vastustamaan.
— _Excellente amie!_ — hän sanoi äkkiä vapisevalla äänellä, —
en koskaan... en koskaan voinut kuvitellakaan, että te että te
saattaisitte naittaa minut... toiselle... naiselle!
Ettehän te ole tyttö, Stepan Trofimovitš, tyttöjä vain naitetaan, te
itse menette naimisiin, — sähähti Varvara Petrovna pilkallisesti.
— Oui, j'ai pris un mot pour un autre... Mais... c'est égal [Tulin
käyttäneeksi väärää sanaa... Mutta sehän on samantekevää...], — ja
Stepan Trofimovitš katsahti Varvara Petrovnaan tuntien olevansa
auttamattomasti hukassa.
— Huomaan, että c'est égal, — sähähti Varvara Petrovna halveksuvasti. —
Hyvä Jumala! Hän on pyörtynyt! Nastasja, Nastasja, vettä! Vettä!
Mutta vettä ei ennätetty edes tuoda, kun Stepan Trofimovitš jo tointui.
Varvara Petrovna otti sateensuojansa.
— Huomaan, että teidän kanssanne ei voi tällä kertaa keskustella...
— Oui, oui, je suis incapable. [En todellakaan kykene siihen.]
— Mutta huomiseen asti te lepäätte ja ajattelette asiaa. Pysykää
kotona, ja jos jotakin tapahtuu, antakaa minulle siitä tieto, vaikkapa
keskellä yötä. Kirjeitä ei kannata kirjoittaa, en lue niitä kuitenkaan.
Huomenna, tähän samaan aikaan, tulen taas itse luoksenne kuulemaan
lopullista vastaustanne, uskon, että se on odotusteni mukainen.
Järjestäkää niin, että ketään ei ole silloin luonanne, ja antakaa
siivota täällä! Miltä tämä kaikki oikein näyttää! Nastasja! Nastasja!
Huomenna Stepan Trofimovitš tietenkin suostui kaikkeen. Eikä hän
voinutkaan olla suostumatta, olihan siihen pakottavia syitä...