Ryhdyn nyt kuvaamaan sitä tapahtumaa, josta kronikkani oikeastaan vasta
alkaa.
Vselodovitšpa ei tullutkaan mustasukkaiseksi, vaan päinvastoin rupesi
tuon nuorukaisen ystäväksi, aivan kuin ei olisi mitään huomannutkaan
ja niinkuin hänestä kaikki olisi ollut aivan yhdentekevää. Sehän se
raivostuttikin Lizaa. Nuorukainen matkusti pian sen jälkeen pois
(hän kiiruhti jonnekin), ja Liza alkoi aina sopivan tilaisuuden
sattuessa näykkiä Nikolai Vsevolodovitšia. Hän oli huomannut, että
Nikolai Vsevolodovitš keskusteli joskus Dašan kanssa, ja tämäkös häntä
suututti. Silloin sain minäkin osani. Mutta lääkärit ovat kieltäneet
kovin minua ärtymästä. Ja miten tuo kehuttu järvi siellä minua
kyllästytti, sain sieltä vain hammastaudin, en muuta, reumatismin sain.
Sanomalehdessäkin on ollut, että Genevessä saa hammastaudin: järvellä
on kerta kaikkiaan sellainen ominaisuus. Mutta silloin sai Nikolai
Vsevolodovitš äkkiä kreivittäreltä kirjeen, ja niin hän lähti luotamme
tuota pikaa, teki päivässä lähtöpäätöksensä. He erosivat ystävinä, ja
saattaessaan häntä asemalle Liza oli hyvin iloinen, nauroi paljon ja
puuhaili lakkaamatta. Mutta se oli tietysti kaikki teeskentelyä. Tuskin
Nikolai Vsevolodovitš oli lähtenyt, kun Liza kävi hyvin mietiskeleväksi
ja vältti mainitsemasta hänen nimeänsäkin, kielsipä minuakin hänestä
puhumasta. Neuvoisin teitäkin, Varvara Petrovna, että ette vielä
alkaisi Lizan kanssa keskustella, vahingoitatte vain asiaa. Mutta
jos te vaikenette, hän itse ensimmäisenä alkaa siitä puhua ja siten
saatte tietää enemmän. Omasta puolestani luulen, että jos Nikolai
Vsevolodovitš vain saapuu pian tänne, niinkuin lupasi, he pääsevät
kyllä sopuun keskenään.
‒ Kirjoitan heti hänelle. Jos se on niin, on se vain nuorten pikku
riitoja. Loruja kaikki tyynni- ja Dašan minä taas tunnen perin pohjin.
Loruja, ei muuta!
— Mitä Dašenjkaan tulee, niin minun on tunnustettava: syntiä olisi
häntä syyttää. Keskustelut olivat aivan tavallisia, he puhelivat
sitäpaitsi aina kaikkien kuullen. Kaikki tämä, emokulta, minua mitä
suurimmassa määrin hermostuttaa. Ja Lizakin, sen huomasin, alkoi taas
kohdella Dašaa yhtä lempeästi kuin ennenkin...
Vielä samana päivänä Varvara Petrovna kirjoitti kirjeen Nicolas'lle
ja pyytämällä pyysi häntä tulemaan kotiin, vaikkapa vain kuukauttakin
aikaisemmin kuin tämä oli luvannut. Mutta sittenkin kaikessa tässä oli
jotakin hämärää. Hän ajatteli asiaa koko illan ja koko seuraavan yön.
Praskovjan käsitykset asiasta olivat hänen mielestään liian viattomia
ja hentomielisiä. "Praskovja on aina ollut liian tunteellinen,
koulutytöstä lähtien", hän ajatteli, — "ei Nicolas lähde tyttöheilakan
pilkkoja pakoon. On olemassa jokin muu syy, joka on aiheuttanut eron.
Tuon upseerinkin he toivat tänne tullessaan, ja hän asuu talossa kuin
sukulainen ainakin. Mutta mitenkä Praskovja tuli syyttäneeksi Darjaa
ja sitten niin pian taas peruutti sanansa? Varmasti hän minulta salaa
jotakin, jota ei tahdo kertoa..."
Aamuksi Varvara Petrovnan aivoissa kypsyi suunnitelma, joka oli
yhdellä iskulla tekevä tyhjäksi ainakin erään epäilyksen, suunnitelma,
joka äkillisyydellään hämmästytti. Mitä kaikkea mahtoikaan liikkua
hänen sielussaan sen syntyessä? — Sitä on vaikea tietää, ja voin
jo edeltäkäsin vakuuttaa, etten aiokaan ottaa eritelläkseni niitä
sielullisia ristiriitoja, joiden tuloksena päätös oli. Kuten ainakin
kronikoitsija rajoitun vain siihen, että esitän tapahtumat täsmälleen
niin kuin ne tapahtuivat, enkä minä ainakaan ole syyllinen siihen,
jos ne saattavat tuntua epätodellisilta. Velvollisuuteni on kuitenkin
vakuuttaa, että aamuun mennessä hänellä ei ollut enää ainoatakaan
Dašaan kohdistuvaa epäluuloa, ja totta puhuen ei niitä liene koskaan
ollutkaan. Hän oli tytöstä liian varma. Eikä hän voinut olettaa
mahdolliseksi sitäkään, että hänen Nicolas'nsa olisi saattanut
viehättyä hänen... Darjaansa. Aamulla, kun Darja Pavlovna teepöydässä
kaatoi teetä, Varvara Petrovna katseli häntä kauan ja tarkkaavaisena
sekä toisti varmasti kahdennenkymmenennen kerran eilisestä lähtien:
— Loruja kaikki tyynni!
Sen hän sentään oli huomaavinaan, että Daša oli väsähtäneen näköinen,
vielä entistäkin hiljaisempi, entistäkin apaattisempi. Teetä juotuaan
he tapansa mukaan istuutuivat käsitöidensä ääreen. Varvara Petrovna
käski Dašan tehdä tarkasti selkoa ulkomailta saamistaan vaikutelmista,
etupäässä mikäli ne koskivat luontoa, sikäläistä väestöä, kaupunkeja,
tapoja, taidetta, teollisuutta — ja kaikkea muutakin, mitä tämä oli
sattunut huomaamaan, mutta ei ainoatakaan Drozdovien perhettä koskevaa
kysymystä, ei sanaakaan hänen suhteestaan tuohon perheeseen. Daša,
joka istui aivan hänen lähellään ompelupöydän ääressä ja auttoi häntä
kirjailussa, oli jo puolen tunnin ajan kertonut hänelle kaikesta
tasaisen yksitoikkoisella ja heikolla äänellään.
— Darja, — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — olisiko sinulla jotakin
erikoista, jonka tahtoisit uskoa minulle?
— Ei, ei minulla ole, — sanoi Daša hetkisen mietittyään ja katsahti
avoimin silmin Varvara Petrovnaan.
‒ Sielussasi, sydämelläsi, omallatunnollasi?
‒ Ei, — toisti Daša hiljaa ja samalla toivottoman lujasti.
— Tiesinhän sen! Tiedä se, Darja, en koskaan epäile sinua. Istu nyt ja
kuuntele. Siirry tälle tuolille, istu tuohon vastapäätä, tahdon nähdä
sinut kokonaan. Kas niin, kuulehan, tahdotko mennä naimisiin?
Daša vastasi vain pitkällä, kysyvällä katseella, joka ei kuitenkaan
enää ollut kovin ihmettelevä.
— Seis, vaiti. Ensinnäkin, ikäero on hyvin suuri; mutta sinähän
parhaiten tiedät, että kaikki sellainen on loruja. Sinä olet
järkevä, elämässäsi ei saa olla erehdyksiä. Muuten, hän on yhä vielä
kaunis mies... Sanalla sanoen: Stepan Trofimovitš, jota aina olet
kunnioittanut. No?
Daša katsahti vieläkin kysyvämmin, ja tällä kertaa hän ei ollut
ainoastaan ihmeissään, vaan punastuikin huomattavasti.
— Seis, vaiti; ei ole kiirettä! Vaikka sinulle onkin testamentissani
määrätty osasi, niin mitenkä sinun käy, jos kuolen äkkiä, mihin joudut
rahoinesi? Sinut petetään, rahat viedään sinulta, ja sitten joudut
perikatoon. Mutta hänen rinnallaan olisit kuuluisan miehen vaimo.
Katsohan asiata toisellakin puolen: oleta, että minä äkkiä kuolen, —
vaikka turvaankin hänet, niin mihinkä hän joutuu? Seis, ei siinä vielä
kaikki: hän on kevytmielinen nahjus, julma egoisti, hänellä on alhaisia
tottumuksia, mutta siitä huolimatta sinun on pidettävä häntä arvossa,
ensinnäkin jo sen vuoksi, että on olemassa vieläkin huonompia miehiä
kuin hän. Ethän vain luulottele, että tahdon päästä sinusta ja työnnän
sinut ensimmäisen vastaantulevan heittiön syliin? Ja jollei muun
vuoksi, niin sinun on kunnioitettava häntä ainakin siksi, että minä
tahdon sitä... — hän katkaisi ärtyisästi puheensa, — kuuletko? Miksi et
katso minua silmiin!
Daša oli vaiti ja kuunteli.
— Seis, odota vielä. Hän on tosin akka, mutta sitä parempi vain
sinulle. Surkuteltava akka, oikeastaan hän ei ole naisen rakkauden
arvoinen. Mutta häntä tulee rakastaa juuri hänen avuttomuutensa vuoksi,
ja rakasta sinäkin häntä sen vuoksi! Ymmärräthän minua? Ymmärräthän?
Daša nyökähdytteli myöntävästi päätään.
— Tiesinhän sen, en ole suotta sinuun luottanut. Hän kyllä rakastuu
sinuun, sillä se on hänen velvollisuutensa, hänen velvollisuutensa;
hän on jumaloiva sinua! — Varvara Petrovna vingahti ärtyisästi. —
Hän rakastuu sinuun velvollisuudettakin, minä kyllä tunnen hänet.
Sitäpaitsi olen aina itse saapuvilla. Hän alkaa valitella, hän alkaa
puhua sinusta takanapäin pahaa, ensimmäiselle vastaantulijalle hän
rupeaa sinusta kuiskailemaan, alkaa ruikuttaa, alinomaa ruikuttaa;
kirjoittaa sinulle kirjeitä, vaikkapa viereisestä huoneesta, kaksikin
kirjettä samana päivänä, mutta ei kuitenkaan tule ilman sinua toimeen,
ja sehän se onkin pääasia. Opeta hänet tottelemaan; jos et opeta,
olet hölmö. Hän uhkaa hirttäytyä, mutta älä usko: loruja kaikki
tyynni! Älä usko, mutta kuuntele sentään aina puolella korvallasi. Jos
onnettomasti käy, niin hän voi sen tehdäkin: sellaisille voi sattua
mitä tahansa; eivät he hirtä itseään siksi, että tuntevat voimansa,
vaan heikkoudesta; ja senvuoksi on parasta, että et jännitä koskaan
äärimmilleen. Ja se on avioliiton ensimmäinen ehto. Muista myös,
että hän on runoilija. Kuulehan, Darja: ei ole suurempaa onnea kuin
uhrata itsensä. Sitäpaitsi teet täten minulle mieliksi, ja sehän onkin
pääasia. Älä luulottele, että typeryyttäni puhun näin suoraan, tiedän,
mitä puhun. Olen itsekäs, ole itsekäs sinäkin. En minä pakota, oma on
tahtosi, kuten tahdot, niin tapahtuu. No, mitä siinä istut, sanohan
jotakin.
— Minusta on yhdentekevää, Varvara Petrova, jos kerran naimisiin on
välttämättä mentävä, — Daša virkahti lujasti.
— Välttämättä? Mitä sillä tarkoitat? — Varvara Petrovna katsahti häneen
ankarasti ja tutkivasti.
Daša vaikeni ja tunki neulaansa yhä syvemmälle käsityöhön.
— Vaikka oletkin viisas, niin nyt sinä erehdyt. Vaikka onkin totta,
että olen päättänyt välttämättä naittaa sinut, niin se ei kuitenkaan
tapahdu mistään erikoisesta välttämättömyydestä, vaan ainoastaan
siksi, että minä olen sen niin päättänyt ja päättänyt naittaa sinut
juuri Stepan Trofimovitšille eikä kenellekään muulle. Jollei Stepan
Trofimovitšia olisi olemassa, minun mieleenikään ei olisi juolahtanut
naittaa sinua, vaikka oletkin jo kahdenkymmenen vanha... No?
— Kuten suvaitsette, Varvara Petrovna.
— Suostut siis! Seis, vaiti, minne kiire, en ole vielä lopettanut.
Testamentissani olen määrännyt sinulle viisitoistatuhatta ruplaa.
Annan ne sinulle heti vihkimisen jälkeen. Kahdeksantuhatta niistä
annat sinä heti hänelle, se on, ei suinkaan hänelle, vaan minulle.
Hänellä on kahdeksantuhannen velka, sen minä maksan, mutta hänen
on välttämätöntä tietää, että maksu tapahtuu sinun rahoillasi.
Seitsemäntuhatta jää sinulle, ja niistä rahoista et koskaan saa antaa
hänelle ainoatakaan ruplaa. Älä koskaan maksa hänen velkojansa. Jos
kerran erehdyt maksamaan, niin sitten saat niitä maksaa aina. Muuten,
olenhan aina itse saapuvilla. Te saatte minulta tuhat ja kaksisataa
ruplaa vuodessa elantoonne, ja jos sattuu erikoisia lisämenoja, tuhat
ja viisisataa, paitsi asuntoa ja ruokaa, jotka myös saatte minulta,
aivan samoin kuten näihinkin asti hän on ne minulta saanut. Hankkikaa
vain omat palvelijat. Rahat minä annan vuosittain, koko summan
kerrallaan suoraan sinun käteesi. Mutta ole hyvä häntä kohtaan; anna
joskus rahoistasi hänellekin, salli ystävien käydä kerran viikossa
häntä tervehtimässä, mutta jos alkavat käydä useammin, niin aja pois.
Mutta olenhan itse aina saapuvilla. Ja jos kuolen, saatte eläkkeenne
aina hänen kuolemaansa asti, kuuletko, hänen kuolemaansa asti, sillä
eläke on hänen eikä sinun. Mutta sinulle jätän vielä paitsi näitä
seitsemäätuhatta, jotka myös jäävät aivan koskemattomiksi, jos olet
tarpeeksi viisas, vielä kuolemani jälkeen kahdeksantuhatta. Ja muuta et
minulta enää saa, on hyvä, että sen tiedät. No, suostutko, vai mitä?
Sanohan nyt viimein jotakin?
— Minähän jo sanoin, Varvara Petrovna.
— Muista, oma on tahtosi! Kuten tahdot, niin tapahtuu.
— Sallinette minun kysyä, Varvara Petrovna, onko Stepan Trofimovitš
sitten jo puhunut teille jotakin?
— Ei, ei hän ole puhunut eikä hän vielä tiedä koko asiasta mitään,
mutta... tuossa tuokiossa hän alkaa siitä puhua!
Samassa silmänräpäyksessä hän hypähti seisoalleen ja heitti ylleen
mustan hartialiinan. Daša punastui taas hieman ja katsahti kysyvästi
häneen. Varvara Petrovna käännähti äkkiä vihasta tulipunaisena hänen
puoleensa:
— Hupsu olet! — Hän hyökkäsi kuten haukka hänen kimppuunsa. —
Kiittämätön hupsu! Mitä sinulla oikein on mielessäsi? Kuvitteletko
tosiaankin, että saattaisin sinut häpeään, edes jollakin tavoin, edes
tuon verran! Hän on ryömivä vielä maassa polvillaan pyytäessään sinua
vaimokseen, hän on onnesta riutuva, kas, niin se asia on järjestettävä!
Sinähän tiedät, etten salli kenenkään sinua loukata! Vai luuletko,
että hän nai sinut noiden kahdeksantuhannen ruplan vuoksi ja että minä
olen nyt menossa sinua kaupittelemaan? Hupsu, hupsu, kaikki te olette
kiittämättömiä hupsuja! Anna sateensuoja tänne!
Ja kuin lentämällä hän riensi pitkin märkiä jalkakäytäviä ja puusiltoja
suoraan Stepan Trofimovitšin luo.