Stepan Trofimovitšin niinsanottu maatila (Skvorešnikin naapuritila,
vanhojen laskujen mukaan viisikymmentä sielua käsittävä) ei ollutkaan
oikeastaan hänen, vaan hänen ensimmäisen vaimonsa, ja siirtyi tämän
kuoltua siis heidän pojalleen, Pjotr Stepanovitš Verhovenskille.
Stepan Trofimovitš oli vain holhooja, ja pojan täysi-ikäiseksi tultua
hän hoiti maatilaa pojaltaan saamansa valtakirjan nojalla. Näin
oli nuorukaiselle edullisempaa: hän sai isältään vuosittain aina
tuhanteenkin ruplaan nousevan summan, muka maatilan tuottamia tuloja,
vaikka se todellisuudessa ei tuottanut vuodessa viittäkään sataa
ruplaa. Jumala sen tietää, miten asia oli alunperin näin järjestynyt.
Muuten, Varvara Petrovnahan se vuosittain lähetti nämä tuhat ruplaa,
eikä Stepan Trofimovitš koskaan lisännyt siihen ainoatakaan ruplaa
omasta puolestaan, vaan pani maatilasta saamansa tulot kaikki omaan
taskuunsa, vieläpä lopuksi saattoi koko maatilan aivan rappiolle
vuokrattuaan sen jollekulle metsäkauppiaalle ja myytyään sieltä Varvara
Petrovnan tietämättä hakattavaksi lehtimetsikköä, joka oli ainoa,
mikä maatilassa oli arvokasta. Tätä lehtoa hän oli myynyt jo kauan
pala palalta. Kaikkiaan koko lehtimetsikkö lienee maksanut ainakin
kahdeksan tuhatta, mutta hän oli saanut siitä vain viisi. Mutta joskus
hänen pelihäviönsä klubissa olivat niin arveluttavan suuret, eikä hän
uskaltanut alituisesti kärttää rahaa Varvara Petrovnalta. Saatuaan
tiedon tästä Varvara Petrovna kiristeli hampaitaan vihasta. Ja äkkiä
poika ilmoittikin tulevansa itse myymään tilansa — se oli aivan
välttämätöntä — ja pyysi isäänsä vain hankkimaan sille viipymättä
ostajan. Stepan Trofimovitš, joka luonteeltaan oli kokonaan vailla
omanvoitonpyyntiä, häpesi tavata "_ce cher enfantia_" (jota hän muuten
ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen, ei sittemmin kuin pojan ollessa
ylioppilaana Pietarissa). Alunperin maatila oli ollut kahdentoista tai
neljäntoista tuhannen arvoinen, mutta nykyisin siitä tuskin kukaan
olisi maksanut viittätuhattakaan. Stepan Trofimovitšilla oli tosin
valtakirjan nojalla täysi oikeus myydä metsää, ja ottaen huomioon
sen, että pojalle oli lähetetty tuhat ruplaa vuodessa, vaikka maatila
ei tuottanut läheskään niin paljon, tämä kaikki olisi ollut tiliä
tehtäessä puolustuksena holhoojalle. Mutta Stepan Trofimovitšilla
oli jalo luonne ja ylevät pyrkimykset. Hänen mieleensä juolahti
ylevän kaunis ajatus: kun Petruša saapuu, hän laskee pöydälle tämän
eteen korkeimman, "maksimum"-hinnan, s.o. viisitoistatuhatta, jos
suinkin mahdollista, viittaamatta sanallakaan aina näihin saakka
hänelle säännöllisesti lähettämänsä vuotuisen summan suuruuteen, ja
sen jälkeen hän painaa _ce cher fils'in_ itkien rintaansa vasten.
Siihen koko tilinteko päättyisikin. Kiertäen kaartaen hän koetti
varovasti saada Varvara Petrovnankin innostumaan tähän kuvitelmaansa.
Huomauttipa siitäkin, että tämä antaisi heidänkin — hänen ja Varvara
Petrovnan — ystävyyssuhteelle sekä koko heidän "aatteelleen" erikoisen
ylevän vivahduksen. Nykyajan kevytmielinen ja pelkästään vain
yhteiskunnallista etua tavoitteleva nuoriso saisi kerrankin nähdä
edullisessa valossa isänsä ja yleensä edellisen polven epäitsekkäät
ja jalot ihmiset. Hän puhui paljon muutakin, mutta Varvara Petrovna
pysyi vaiti. Lopuksi tämä kuivasti huomautti suostuvansa ostamaan
hei a maansa ja lupasi antaa siitä "maksimum"-hinnan, s.o. kuusi-,
seitsemäntuhatta (sen olisi voinut ostaa neljälläkin) Loppusummasta,
kahdeksasta tuhannesta, joka oli metsän mukana hävinnyt kuin tuhka
tuuleen, hän ei maininnut sanaakaan.
Tämä oli tapahtunut noin kuukautta ennen naittopuuhia. Stepan
Trofimovitš oli hämmästynyt ja alkoi miettiä asiaa. Aikaisemmin olisi
vielä saattanut elää toivossa, että poika ei ehkä koskaan palaisikaan,
— näin saattoi käsittää asian tietysti vain joku syrjäinen henkilö. On
muistettava, että Stepan Trofimovitš oli isä ennen kaikkea ja olisi
siveellisesti raivostunut, jos joku olisi olettanut hänen hautovan
sellaista mielessään. Oli miten oli, mutta näihin asti Petrušasta oli
kulkenut mitä kummallisimpia huhuja. Suoritettuaan yliopistolliset
tutkintonsa noin kuusi vuotta sitten hän oli ensin vetelehtinyt
työttömänä Pietarissa. Kerran saimme äkkiä tiedon, että hän oli ottanut
osaa erään salaisen julistuksen kokoonpanoon ja antautunut palvelemaan
"aatetta". Sitten hän taas äkkiä joutui ulkomaille, Sveitsiin,
Geneveen, karkasi ehkä sinne.
— Se minua ihmetyttää, — saarnaili Stepan Trofimovitš usein hyvin
häpeissään, — Petruša c'est une si pauvre tète! Hän on hyvä, jalo,
hellätunteinen, ja silloin Pietarissa jo iloitsin, häntä nykyaikaiseen
nuorisoon verratessani, mutta e'est un pauvre sire tout de mème... Ja
tiedättekö, se on sitä samaista epäkypsyyttä ja hentomielisyyttä! Ei
heitä viehätä realismi, vaan sosialismin tunteellinen ja ihanteellinen
puoli, niin sanoakseni, sen uskonnollinen sävy, runollinen haihattelu
tietenkin. Ja miltä luulette minusta tuntuvan! Täällä minulla on
joukoittain vihollisia, siellä vielä enemmän, sanovat vielä kaiken
olevan isän vaikutusta... Hyvä Jumala! Petruša aatteemme työntekijänä!
Millaisia aikoja elämmekään!
Petruša lähetti muuten ennen pitkää Sveitsin osoitteensa tavanmukaista
rahalähetystä varten: hän ei siis saattanut oleskella ulkomailla
emigranttinakaan. Ja nyt, oltuaan siellä nelisen vuotta, hän aikoi taas
palata kotimaahansa ja ilmoitti pikaisesta saapumisestaan: sellainen
henkilö ei saattanut olla syytettykään. Eikä sillä hyvä, hänellä oli
ollut vielä erikoisia suosijoitakin. Hän kirjoitti Etelä-Venäjältä,
jossa hän oli toimittamassa joidenkuiden yksityisasioita, sangen
tärkeitä tosin, ja tuntui olevan hyvin huolissaan jostakin. Kaikki
olisi muuten ollut erinomaista, mutta mistä saada loput, seitsemän-,
kahdeksantuhatta, että maatilan "maksimum"-hinta olisi koossa
hänen tulonsa varalta. Ja mitä sitten, jos tuon kuvitellun ylevän
tapaamisen asemesta tulisikin riita ja oikeusjuttu? Stepan Trofimovitš
tuntui aavistelevan, että tunteellinen Petruša ei niinkään hevillä
luopuisi oikeuksistaan. "Mistähän se johtuu", hän kuiskasi kerran
minulle, "että kaikki nuo innokkaimmat sosialistit ja kommunistit
itse ovat hirvittäviä saitureita, ansaitsemisvimmaisia omaisuuden
kokoonkäärijöitä, vieläpä niin, että mitä enemmän mies on sosialisti,
mitä fanaattisempi, sitä valtavampi hänen omistushalunsakin... miksihän
se on niin? Johtuukohan sekin vain hempeämielisyydestä?" En tiedä,
lieneekö Stepan Trofimovitšin huomautus ollut oikea, mutta sen vain
tiedän, että Petruša oli saanut vihiä lehdon myynnistä ja muustakin
sekä että Stepan Trofimovitš tiesi tämän hyvin. Minä olin myös lukenut
Petrušan isälleen kirjoittamia kirjeitä. Hän kirjoitti hyvin harvoin,
kerran vuodessa tai harvemminkin. Vasta viime aikoina, kun hän oli
tulostaankin ilmoittanut, hän oli lähettänyt kaksi kirjettä aivan
peräkkäin. Kaikki nämä hänen kirjeensä olivat lyhyitä, kuivahkoja, ne
sisälsivät vain toimintaohjeita, ja kun isä sekä poika jo Pietarin
ajoilta olivat, vielä lisäksi muodin mukaan sinuja keskenään, niin
nämä Petrušan kirjeet muistuttivat suorastaan niitä muinaisten
tilanomistajien käskykirjelmiä, joita nämä lähettelivät pääkaupungista
maatilansa hoitajiksi asettamilleen maaorjatilanhoitajille. Ja samassa
tipahtivat nyt nuo kahdeksan tuhatta Varvara Petrovnan ehdotuksen
mukana aivan kuin taivaasta. Kaiken lisäksi Varvara Petrovna antoi
vielä selvästi ymmärtää, että tämä oli myös ainoa tie päästä niihin
käsiksi. Olihan itsestään selvää, että Stepan Trofimovitš suostui.
Heti Varvara Petrovnan lähdettyä hän kutsutti luokseen minut, mutta
kieltäytyi vastaanottamasta ketään muita. Itki tietenkin aluksi,
puhui paljon ja kauniisti, vaikkakin sekavasti, sanoi ohimennen
sukkeluudenkin ja oli itse siihen hyvin tyytyväinen. Lopuksi hän sai
lievän koleriinikohtauksen. Sanalla sanoen: kaikki kävi oikeassa
järjestyksessä. Lopuksi hän otti esille jo kaksikymmentä vuotta sitten
kuolleen saksattarensa valokuvan ja alkoi nyyhkien valittaa: "Suotko
minulle tämän anteeksi?" Hän oli aivan suunniltaan. Maistelimmekin
jonkin verran suruumme. Pian hän kaikesta huolimatta nukahti makeasti.
Aamulla hän sitoi taidokkaasti kaulaliinansa, pukeutui huolellisesti,
kurkistellen tuon tuostakin peiliin. Pirskottipa hieman hajuvettäkin
nenäliinaansa, mutta kun hän samassa ikkunaan katsahtaessaan huomasi
Varvara Petrovnan jo tulevan, hän otti toisen nenäliinan ja piilotti
hajuvedelle tuoksuvan pieluksensa alle.
— Erinomaista! — kehui Varvara Petrovna kuultuaan hänen suostumuksensa.
— Ensinnäkin, teissä on siis sittenkin lujan ylevää päättäväisyyttä,
ja toiseksi, olette kerrankin totellut järjen ääntä, jota te harvoin
tottelette yksityisissä asioissanne. On muuten turhaa kiirehtiä, — hän
lisäsi tarkastellen hänen kaulaliinansa valkeata solmua, — toistaiseksi
olkaa vaiti, minä vaikenen myös. Pian on syntymäpäivänne, ja silloin
tuon hänet luoksenne. Te tarjoatte meille iltateetä, ette saa suinkaan
hankkia viinejä eikä mitään syötävää: muuten, järjestän kaiken tuon
itse. Kutsukaa joitakuita ystäviänne myös, muuten vain valittuja,
ja valinnan toimitamme me yhdessä. Edellisenä iltana voitte puhua
asiasta jo Darjallekin, jos tahdotte; ja illalla sitten huomautamme
yksinkertaisesti, miten asiat ovat, ilman minkäänlaisia juhlallisia
kihlauksen julkaisuja ja välipuheita. Ja sitten, noin parin viikon
kuluttua, vietetään häät välttäen silloinkin turhaa humua... Voisitte
ehkä heti vihkimisen jälkeen matkustaa jonnekin, vaikkapa Moskovaan.
Minä luultavasti tulen itse mukaan... Mutta ennen kaikkea, pitäkää
siihen saakka suunne kiinni.
Stepan Trofimovitš oli ihmeissään. Hän yritti varovasti huomauttaa,
että eihän hän noin vain ilman muuta saattanut suostua, puhumatta edes
morsiamen kanssa, mutta Varvara Petrovna ärjäisi siihen hermostuneesti:
— Minkä vuoksi se olisi tarpeellista? Voihan käydä, että tästä kaikesta
ei tulekaan mitään.
— Miksi ei tulisi? — sulhanen huomautti jo kokonaan neuvottomana.
— Muuten vain. Katsotaan vielä... Kaikki käy muuten niin kuin jo
sanoin, älkää olko huolissanne, kyllä minä hänet valmistan. Teidän on
tarpeetonta siihen sekaantua. Kaikki, mikä kerran on tarpeellista,
tulee sanotuksi ja tehdyksi. Pysytelkää te vain alallanne. Mitä te
hänestä oikein tahdotte? Mitä osaa te oikeastaan mielisitte hänelle
näytellä? Ei, istukaa te vain kotonanne älkääkä kirjoitelko kirjeitä.
Ei hiiskahdustakaan, pyydän. Minä vaikenen samoin.
Varvara Petrovna ei tahtonut puhua asiasta sen enempää ja lähti
kaikesta päättäen hyvin huonotuulisena kotiinsa. Hän ei ollut sentään
odottanut, että Stepan Trofimovitš olisi ollut noin vain ilman muuta
heti paikalla valmis kaikkeen. Voi, eihän Stepan Trofimovitš vähääkään
ymmärtänyt asemaansa, eivätkä eräät asianhaarat olleet selvinneet
hänelle vähimmässäkään määrässä. Hänen puheeseensa tuli äkkiä aivan
uusi sävy, voitonvarma ja kepeä. Hän mahtailikin jo:
— Tämäpä vasta hauskaa! — hän huudahteli käsiään levitellen. —
Oletteko kuullut? Hän tahtoo saada minut niin pitkälle, etten lopuksi
enää suostukaan koko hommaan. Voinhan minäkin lopulta kadottaa
kärsivällisyyteni enkä... enkä suostukaan. "Istukaa kotona ja
pysytelkää alallanne!" Mutta miksikä minun sitten oikeastaan on mentävä
naimisiin? Senkö vuoksi vain, että hän sai sellaisen naurettavan
päähänpiston? Mutta minäpä olenkin vakavasti ajatteleva mies. Voihan
käydä, etten alistukaan mielettömän naisen joutaviin oikkuihin! Minulla
on velvollisuuksia poikaani, niin... ja itseänikin kohtaan! Minähän
tässä aion uhrautua, eikö hän sitä käsitä? Ehkä olen suostunut tähän
vain sen vuoksi, että olen kyllästynyt elämään ja että minusta kaikki
on yhdentekevää. Mutta hän saa minut suuttumaan, ja silloin ehkä
minusta ei lähimainkaan kaikki ole yhdentekevää; minä loukkaannun
ja kieltäydyn. Et enfin ridicule... [Ja sehän on naurettavaa.] Mitä
ajateltaisiin tästä klubissa? Mitä sanookaan Liputin? "Voihan käydä,
että tästä kaikesta ei tulekaan mitään" — kuulitteko! Se on jo kaiken
huippu! Sehän on jo... no, mitä tämä nyt oikeastaan on? — Je suis
un forçat, un Badinguet, un [Minä olen pakkotyövanki, narri] seinää
vastaan litistetty mies!...
Ja kuitenkin vilahteli näiden valittelujen lomasta sentään
tuon tuostakin eräänlainen oikullinen tyytyväisyys ja ilakoiva
leikillisyysmaila me taas hieman maistelimme.