Prinssimme viipyi matkoillaan neljättä vuotta, ja sillä aikaa hänet
kaupungissamme melkein kokonaan unohdettiin. Stepan Trofimovitšilta me
tosin kuulimme, että hän oli matkustellut Euroopan ristiin ja rastiin,
olipa käynyt Egyptissäkin poiketen sieltä myös Jerusalemiin. Sitten
hän oli lyöttäytynyt johonkin Islantiin aikovaan retkikuntaan ja oli
todella käynytkin Islannissa. Kerrottiinpa vielä hänen seuranneen
luentoja jossakin saksalaisessa yliopistossa. Äidilleen hän kirjoitti
harvoin, pari kirjettä vuodessa, joskus ei sitäkään. Mutta Varvara
Petrovna ei tästä suuttunut eikä loukkaantunut. Hän oli nöyrästi
alistunut siihen uuteen suhdemuotoon, joka oli syntynyt hänen ja pojan
välille heidän viimeisen yhdessäolonsa aikana, mutta tästä huolimatta
hän lakkaamatta ajatteli Nicolastansa ja rakenteli haaveellisia
tuulentupiansa hänen tulevaisuudestaan. Tulevaisuudenhaaveitaan enemmän
kuin huoliansakaan hän ei ilmaissut kenellekään. Olipa kuin hän olisi
vetäytynyt kauemmaksi Stepan Trofimovitšistakin. Hänellä oli kaikesta
päättäen omat suunnitelmansa. Päivä päivältä hän kävi yhä saidemmaksi,
alkoi oikein säästämällä säästää ja oli Stepan Trofimovitšin
peliveloista erikoisesti äkeissään.
Viimein hän tämän vuoden huhtikuulla sai kirjeen Pariisista,
kenraalitar Praskovja Ivanovna Drozdovalta, lapsuutensa ystävältä.
Kirjeessään Praskovja Ivanovna ilmoitti, — Varvara Petrovna ei ollut
tavannut ystäväänsä kahdeksaan vuoteen eikä ollut koko tänä aikana
hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä,— että Nikolai Vsevolodovitš
oli alkanut seurustella hyvin läheisesti hänen kodissaan ja että
hänestä oli tullut etenkin hänen ainoan tyttärensä, Lizan, hyvä
ystävä. Nuori mies aikoi kesällä lähteä heidän mukaansa Sveitsiinkin,
Vernex-Montreux'hön, vaikka häntä kohdeltiin aivan kuin perheen jäsentä
myös kreivi K:n perheessä (hyvin huomattu pietarilainen perhe),
väittivätpä jotkut hänen suorastaan asuvan tuon perheen kodissa. Kirje
oli tosin lyhyt, mutta rivien välistä saattoi selvästi lukea, missä
tarkoituksessa se oli lähetetty, vaikkakaan se ei sisältänyt muuta kuin
mitä edellä on mainittu. Ehtimättä harkita asiaa sen enemmän Varvara
Petrovna sieppasi mukaansa kasvattinsa Dašan (Šatovin sisaren) ja ajaa
hurahdutti huhtikuun puolivälissä suoraa päätä Pariisiin ja sitten
Sveitsiin. Heinäkuussa hän palasi sieltä yksin kotiin. Dašan hän oli
jättänyt Drozdoveille, joiden oli määrä hänen ilmoituksensa mukaan
saapua kaupunkiimme elokuun lopulla.
Drozdovit olivat samoin kuin Stavroginitkin kuvernementtimme
tilanomistajia, mutta kenraali Ivan Ivanovitšin virka Pietarissa
(hän oli ollut myös Varvara Petrovnan hyvä ystävä ja hänen miehensä
virkatoveri) oli estänyt hänen perhettäänkin käymästä katsomassa heidän
suurenmoista maatilaansa. Kenraalin kuoltua viime vuonna surussaan
lohduttumaton Praskovja Ivanovna päätti lähteä tyttärineen ulkomaille
kokeilemaan viinirypälehoitoa, ja senvuoksihan hän alkoikin kesän
loppupuoliskolla Vernex-Montreux'hön. Kotimaahansa palattuaan hän
oli päättänyt asettua ainaisesti asumaan kuvernementtiimme. Hänellä
oli myös iso kaupunkitalo, joka useita vuosia oli ollut tyhjillään,
ikkunat kiinninaulattuma. Drozdovit olivat rikkaita ihmisiä. Praskovja
Ivanovna, ensimmäisessä avioliitossaan rouva Tušina, oli samoin
kuin hänen opistotoverinsa Varvara Petrovnakin erään entisaikain
viinaverojen vuokraajan tytär ja oli naimisiin mennessään saanut
myötäjäiset. Täysinpalvellut aliratsumestari Tušin oli itsekin ollut
jokseenkin varakas, vieläpä jossakin määrin lahjakaskin. Kuoltuaan hän
jätti jälkeensä suuren omaisuuden, jonka yksinperijäksi tuli hänen
ainoa tyttärensä, seitsenvuotias Liza. Nyt kun Lizaveta Nikolajevna
oli jo lähes kahdenkolmattavuotias, hän hyvinkin omisti parisen sataa
tuhatta pelkkiä omia rahojaan, puhumattakaan siitä omaisuudesta,
jonka hän kerran oli perivä äitinsä jälkeen, tälle kun ei toisesta
avioliitosta ollut jäänyt ainoatakaan lasta. Varvara Petrovna oli
nähtävästi hyvin tyytyväinen matkaansa. Hän oli näet mielestään saanut
keskustelunsa Praskovja Ivanovnan kanssa sujumaan varsin hyvin, ja heti
matkalta palattuaan hän kertoi kaiken Stepan Trofimovitšille, vieläpä
oli tavallista avomielisempikin, mitä ei ollut tapahtunut enää pitkiin
aikoihin.
— Eläköön! — huudahti Stepan Trofimovitš ja napsahdutti sormiaan.
Hän oli ihastuksesta suorastaan hurmaantunut, etenkin sen vuoksi, että
hän ystävästään erossa ollessaan oli ollut niin perin masentunut.
Ulkomaille lähtiessään Varvara Petrovna ei ollut sanonut hänelle edes
kunnolla jäähyväisiä eikä ollut maininnut sanaakaan suunnitelmistaan
"tuolle akalle" peläten, että tämä ei ehkä olisi jaksanut pitää
suutaan kiinni. Sitäpaitsi Varvara Petrovna oli silloin parhaillaan
ollut äkeissään erään huomattavan suuren pelihäviön vuoksi, joka
äkkiarvaamatta oli paljastunut. Mutta jo Sveitsissä hänen sydämensä
oli heltynyt, ja kotiin palattuaan hän päätti taas ottaa armoihinsa
hylätyn ystävänsä. Hän tahtoi sovittaa kovuutensa, sillä kova hän oli
ollut, ehkä jo hieman liikaakin. Äkillinen ja salaperäinen matka oli
katkeroittanut syvästi Stepan Trofimovitšin herkkää mieltä. Varvara
Petrovnan ollessa matkoilla hänelle sattui aivan kuin tahallisesti
vielä muitakin ikävyyksiä. Häntä oli jo kauan painanut eräs sangen
tärkeä raha-asia, joka ei ilman Varvara Petrovnan apua ollut
mitenkään järjestettävissä. Kaiken lisäksi loppui vielä tämän vuoden
toukokuussa hyvän ja lauhkean Ivan Osipovitšimme kuvernöörinä-olo.
Hän joutui meiltä pois jonkinlaisten selkkausten vuoksi. Uuden
kuvernöörimme Andrei Antonovitš von Lembken virkaanastuminen
sattui myös Varvara Petrovnan ulkomailla ollessa, ja kuvernöörin
vaihdos vaikutti koko kuvernementtimme väestöön niin, että se alkoi
suhtautua Varvara Petrovnaankin aivan uudella tavalla, mikä ulottui
myös Stepan Trofimovitšiin. Herkkänä kuulostellen hän oli ehtinyt
tehdä jo eräitä ikäviä, vaikkakin sangen kallisarvoisia huomioita,
ja tuntui siltä, että hän kovasti pelkäsi ilman Varvara Petrovnaa.
Levottomuudessaan hän epäili, että hänestä oli ehkä jo kanneltu
uudelle kuvernöörille, niinkuin ainakin "vaarallisesta" henkilöstä.
Hän sai tietää varmalta taholta, että eräät kaupunkimme rouvat olivat
päättäneet olla vastaamatta Varvara Petrovnan vieraskäynteihin.
Tulevan kuvernöörimme puolisosta (jonka oli määrä saapua luoksemme
vasta syksypuoleen) kerrottiin, että hän oli tosin ylpeänpuoleinen,
mutta kuitenkin "todellinen aristokraatti" eikä mikään sellainen
kuin "meidän vaivainen Varvara Petrovna". Jostakin oli saatu tietää,
vieläpä aivan varmasti, että uusi kuvernöörinrouva ja Varvara Petrovna
olivat jo kerran ennen tavanneet toisensa suurmaailmassa, että he sen
jälkeen olivat eronneet vihassa ja että jo pelkkä rouva von Lembken
nimenkin mainitseminen vaikutti muka huonosti Varvara Petrovnaan. Mutta
Varvara Petrovnan reipas ja voitonvarma olemus sekä se halveksiva
välinpitämättömyys, jolla hän kuunteli rouviemme lausumia mielipiteitä
hänestä itsestään sekä koko seurapiirimme hermostuneisuudesta,
reipastutti kokonaan Stepan Trofimovitšin masentuneen mielen ja sai
hänet samassa silmänräpäyksessä hyvälle tuulelle. Erikoisen iloisen ja
mielistelevän humoristisesti hän alkoi heti kuvailla uuden kuvernöörin
virkaanastujaisia.
‒ Te, _excellente amie_, tiedätte epäilemättä hyvin, — Stepan
Trofimovitš venytteli sanojaan hienostelevaan tapaansa, — millainen
on venäläinen hallintovirkamies yleisesti puhuen ja millainen
on venäläinen hallintovirkamies virkaanastuessaan, nimittäin
vastaleivottuna, virkaan äsken nimitettynä... Ces interminables mots
russes!... [Nämä kamalan pitkät venäläiset sanat!...] Mutta tuskin te
tiedätte kokemuksesta, mitä merkitsee administratiivinen hurmio ja mitä
se oikeastaan on?
— Administratiivinen hurmioko? En, en minä tiedä.
— Se on... Vous savez chez nous... En un mol, pistäkääpä vaikka
kaikkein mitättömin olento esimerkiksi lippuluukulle, myymään vaikkapa
jonninjoutavia rautatielippuja, ja tämä mitätön olento pitää silloin
oikeutenaan kohdella teitä kuin mikäkin Jupiter teidän ostaessanne
lippua, pour vous montrer son pouvoir. [Osoittaakseen teille
valtaansa.] "Annapa, kun näytänkin sinulle tässä valtaani." Ja se voi
heissä joskus kehittyä suorastaan administratiiviseksi hurmiotilaksi. —
En un mol, luin jostakin, että joku kirkonpalvelijapahainen oli eräässä
ulkomaalaisessa meikäläisessä kirkossa, — mais c'est Irés curieux,
— ajanut ulos, aivan sananmukaisesti ajanut ulos kirkosta erään
ylhäisen englantilaisen perheen les dames charmanles paastoaikana,
juuri vähän ennen jumalanpalvelusta, — vous savez ces chants et le
livre de Job... yksinomaan muka sen vuoksi, että "ulkomaalaisten
kuljeskeleminen venäläisissä kirkoissa on epäjärjestystä, ja tulkoot
muka katsojille varattuina aukioloaikoina..." Siitä seurasi suorastaan
pyörtymiskohtaus... Tämä kirkonpalvelija sai administratiivisen
hurmiokohtauksen, et il a montre son pouvoir...
— Stepan Trofimovitš, lyhyemmin, jos suinkin voitte.
— Herra von Lembke on parhaillaan kuvernementintarkastusmatkoilla...
En un mol, tämä Andrei Antonovitš, vaikka hän onkin venäläistynyt
saksalainen ja oikeauskoinen, onpa hän — täytynee se myöntää — erittäin
kauniskin nelikymmenvuotiaaksi mieheksi...
— Miten hän teidän mielestänne voi olla kaunis mies? Hänellähän on
lampaan silmät.
— Mitä korkeimmassa potenssissa! Mutta olkoon menneeksi, myönnettäköön
naistemme mielipide oikeaksi...
— Eteenpäin, Stepan Trofimovitš, pyydän. Muuten, mistä lähtien te
olette alkanut käyttää punaisia kaulaliinoja?
— Enhän minä... minä vain tänään...
— Ja mitenkä on teidän ruumiinliikuntoharjoitustenne laita? Kävelettekö
kuusi virstaa päivässä, kuten lääkärinne on määrännyt?
— En... en aina...
— Arvasinhan minä! Aavistin sen jo Sveitsissä! — huudahti Varvara
Petrovna ärtyisesti. — Tästä lähtien te kävelette ei ainoastaan
kuusi, vaan jopa kymmenenkin virstaa päivässä! Tehän olette
suorastaan rappiolla, tämähän on kau-he-ata! Te ette ole ainoastaan
vanhentunut, vaan olette lisäksi tullut niin raihnaiseksi, punaisesta
kaulaliinastanne huolimatta, aivan hämmästyin teidät äsken
nähdessäni... _Quelle idee rouge!_ Mutta jatkakaa von Lembkestä, jos
hänestä todella on jotakin sanottavaa, ja pyydän, lopettakaahan joskus
tämä keskustelu, minua väsyttää.
_En un mol_, minähän vain tahdoin sanoa, että hän on niitä
hallintovirkamiehiä, jotka aloittavat virkauransa vasta neljänkymmenen
korvissa, jotka siihen saakka palelevat mitättömyydessään, mutta jotka
sitten äkkiä pääsevät pinnalle, joko äkkiarvaamattoman naimiskaupan
tai jonkin muun yhtä epätoivoisen keinon avulla... Pääasia on, että
hän on matkoilla... se on, tahdoin vain sanoa, että heti kuiskattiin
hänen molempiin korviinsa, että minä olen muka nuorison turmelija ja
maaseudun ateismin taimitarha... Pian oli heti ryhtynyt toimenpiteisiin
saadakseen asiasta selvän.
— Onko tuo olevinaan totta?
— Olen jo ryhtynyt varokeinoihinkin. Kun teistä sanottiin, että te
muka "hallitsette kuvernementtia", _vous savez_, — hän oli suvainnut
mainita, että "sellaista ei pidä enää tapahtuman".
— Niinkö hän tosiaan sanoi?
— Että "sellaista ei pidä enää tapahtuman", ja avec cette morgue [ja
niin kopeasti]... Hänen puolisonsa, Julija Mihailovna, suvaitsee saapua
tänne kai elokuun lopulla. Suoraan Pietarista...
— Ulkomailta. Me tapasimme siellä toisemme.
— Vraiment? [Todellako?]
— Pariisissa ja Sveitsissä. Hän on sukua Drozdoveille.
— Sukua? Mikä merkillinen sattuma! Sanotaan, että hän on
kunnianhimoinen, että hänellä on huomattavia suhteita?
— Loruja, pikkusuhteita! Viisiviidettävuotiaaksi hän sai, aivan
pennitön kun oli, odotella turhaan sulhasta, ja mentyään nyt suinpäin
naimisiin von Lembken kanssa hän on ottanut elämänsä päämääräksi
pakottaa miehensä lähtemään vihdoinkin ihmisten ilmoille. Molemmat ovat
juonittelijoita.
— Hän kuuluu olevan pari vuotta miestään vanhempikin...
— Kokonaista viisi. Hänen äitinsä oli kuluttaa siekaleiksi
laahustimensa kynnyksissämme Pietarissa. Vsevolod Nikolajevitšin
eläessä hän pyrki pyrkimällä tanssiaisiimme. Ja hänen tyttärensä,
meidän tämä nykyinen... saattoi joskus istua yökaudet paikallaan, ilman
että häntä kukaan pyysi tanssiin, turkoosikärpänen otsahiuksissaan,
niin että minun oli viimein kellon kolmatta käydessä, sääli kun
tuli raukkaa, lähetettävä hänelle joku kavaljeeri. Hän oli silloin
jo kahdenkymmenen vanha, mutta hänet tuotiin yhä vielä tanssiaisiin
polvihameissa kuin pikkutyttö. Viimein kävi suorastaan sopimattomaksi
ottaa heitä vastaan.
— Tuon kärpäsen näen aivan ilmielävänä edessäni...
— Kuunnelkaahan nyt! Sinne saavuttuani jouduin heti juonitteluihin.
Tehän luitte rouva Drozdovan kirjeen, siinähän oli kaikki aivan
selvästi sanottu. Mutta mitä minä näin? Itse tuo hölmö, rouva Drozdova,
— eihän hän koskaan ole ollutkaan muuta kuin hölmö, — katsahti minuun
aivan kuin olisi kysynyt: miksi tulit? Voitte kuvitella, kuinka
hämmästynyt olin! Silloin huomaankin samassa, että kaiken keskellä
hääräilee tämä samainen rouva Lembke ja hänen vanavedessään tuo
_cousin_, Drozdov-vainajan sisarenpoika. Asia oli selvä! Minä tietenkin
sain heti muutoksen aikaan, ja Praskovja Ivanovna on nyt taas minun
puolellani. Mutta niitä juonia! Ai, millaisia salajuonia!
— Mutta tehän kuitenkin lopulta voititte: Voi teitä, te Bismarck!
— Vaikka en olekaan Bismarck, huomaan sentään heti kierouden ja
typeryyden, missä sellaista tavannenkin. Lembke on — kierous, ja
Praskovja — typeryys. Harvoin olen tavannut enää herpaantuneempaa
naista. Jalat alituisesti ajetuksissa ja kaiken lisäksi vielä
hyväluontoinen. Mikä on typerämpää kuin olla typerä ja sen lisäksi
vielä hyväluontoinen.
— Ilkeä typeryys, ma bonne amie, olisi vieläkin typerämpää, — katsoi
Stepan Trofimovitš velvollisuudekseen väittää vastaan.
— Ehkä olette oikeassakin! Muistattehan Lizan?
— Charmante enfant! [Ihastuttava lapsi!]
— Mutta ei enää enfant, vaan nainen ja lujatahtoinen nainen vielä
kaiken lisäksi. Jalo ja intomielinen. Pidän siitäkin, että hän ei anna
äitinsä, tuon luottavaisen hölmön, hallita itseään. Tämän _cousin'in_
takiahan koko juttu syntyikin.
— Tosiaankin, hänhän ei ole Lizaveta Nikolajevnalle kaukaisintakaan
sukua...[17] Onko hänellä niinkuin aikomuksia...?
— Katsokaas, hän on nuori upseeri, puhuu vähän ja on sangen vaatimaton.
Tahdon aina olla oikeudenmukainen. Minusta tuntuu, että hän itsekin on
koko tätä salajuonta vastaan, eikä hänellä ole minkäänlaisia aikeita.
Rouva Lembke yksin lienee keittänyt koko sopan. Nuorukainen kohteli
Nicolas'ta mitä kunnioittavimmin. Ymmärrättehän, että kaikki riippuu
Lizasta, ja minun lähtiessäni hänen ja Nicolas'n suhde oli mitä
parhain. Nicolas lupasi itse välttämättä saapua tänne marraskuussa.
Tässä juonittelee siis yksistään rouva Lembke, ja Praskovja on sokea
nainen. Yht'äkkiä hän minulle sanoa paukautti, että kaikki arveluni
olivat pelkkää mielikuvitusta. Sanoin silloin hänelle vasten silmiä,
että hän oli hölmö. Tämän olen valmis todistamaan vielä viimeisellä
tuomiollakin. Ja jos Nicolas ei olisi niin hartaasti pyytänyt, että
jättäisin kaiken toistaiseksi, niin en olisi lähtenyt sieltä, ennenkuin
olisin paljastanut tuon naisen kierouden. Hän oli koettanut Nicolas'n
avulla päästä myös kreivi K:n suosioon, hän tahtoi erottaa äidin
pojastaan. Mutta Liza on meidän puolellamme, ja Praskovjan kanssa
me olemme myös sopineet asiasta. Tiedättekö, Karmazinov on hänen
sukulaisensa.
— Kuinka? Mme von Lembken sukulainenko?
— No niin, hänen. Kaukainen tosin.
— Karmazinov, novellikirjailija?
— Niin, kirjailija, mitä siinä on ihmettelemistä? Ainakin hän itse
pitää itseänsä suurena. Pöyhkeilevä narri! Mme Lembke tuo hänet
mukanaan tänne, ja siinä tarkoituksessa hän jo nyt kuljettelee siellä
häntä kaikkialla muassaan. Hän aikoo järjestää täällä jonkinlaisia
kirjallisuusiltoja. Karmazinov viipynee täällä kuukauden päivät, aikoo
myydä viimeisen maatilansa. Olin vähällä minäkin joutua hänen seuraansa
Sveitsissä, vaikka en ollenkaan sitä halunnut. Muuten luulen, että hän
suvaitsee tuntea minut. Ennen vanhaan hän kirjoitteli minulle kirjeitä,
kävikin meillä. Tahtoisin, että te pukeutuisitte kunnollisemmin, Stepan
Trofimovitš. Päivä päivältä te käytte yhä huolimattomammaksi... Voi,
miten te kiusaatte minua. Ja mitä te nykyisin luette?
— Minä... minä...
— Ymmärrän. Kuten ennenkin vain ystäviä, kuten ennenkin juomaseuraa...
klubi sekä kortit ja ateistin maine. Se maine ei miellytä minua, Stepan
Trofimovitš. En tahdo, että teitä nimitetään jumalankieltäjäksi, en
tahtoisi sitä erikoisesti nyt. En pitänyt siitä ennenkään, sillä sehän
on vain pelkkää tyhjänpäiväistä teeskentelyä, täytyyhän kerrankin sanoa
se suoraan...
— _Mais, ma chère_...
— Kuulkaahan, Stepan Trofimovitš! Mitä tulee korkeaan oppiinne, niin
minä olen tietenkin teihin verrattuna tyhmyri, mutta matkalla ajattelin
teitä usein ja tulin erääseen johtopäätökseen...
— Mihin?
— Siihen, että me molemmat, te ja minä, emme olekaan maailman
viisaimpia ihmisiä, vaan että on olemassa muita vielä meitäkin
viisaampia.
— Viisaasti ja sattuvasti sanottu. On olemassa viisaampia, siis myös
sellaisia, jotka ovat oikeammassa kuin me, siis mekin voimme erehtyä,
eikö niin? Mais, ma bonne amie, olettakaamme, että minä erehdyn, mutta
onhan minulla yleisinhimillinen, vapaan omantunnon ylhäinen oikeus,
onhan minulla oikeus olla olematta teeskentelijä sekä yltiöpää, jos
niin tahdon, mutta tietenkin eräänlaatuinen herrasväki vihaa minua
juuri sen vuoksi maailmanloppuun asti. Et puis, comme on trouve
toujours plus de moines que de raison [Koska munkkeja tapaa aina
useammin kuin järkeä] ja koska olen aivan samaa mieltä...
— Kuinka, kuinka te sanoittekaan?
— Sanoin: on trouve toujours plus de moines que de raison, ja koska
olen aivan...
— Tuo ei varmastikaan ole teidän päästänne, olette sen jostakin
lainannut.
— Siten on sanonut Pascal.
— Arvasinhan sen... ettehän te... Miksi te ette koskaan osaa sanoa niin
lyhyesti ja sattuvasti, vaan venytätte aina kaiken niin hirvittävän
pitkäksi? Tämä on paljon paremmin sanottu kuin tuo teidän äskeinen
puheenne administratiivisesta hurmiosta.
— Ma foi, chère... miksi? Ensinnäkin nähtävästi siksi, että minä en
sittenkään ole Pascal et puis... toiseksi, että me venäläiset emme osaa
sanoa mitään omalla kielellämme... Emme ainakaan näihin saakka vielä
ole koskaan sanoneet mitään...
— Hm! Siinä te ehkä olette väärässä. Teidän pitäisi ainakin kirjoittaa
paperille ja painaa mieleenne tuollaiset lauseparret, niin että
voisitte seurassa, puhuessanne, tiedättehän... Ah, Stepan Trofimovitš,
olen tullut luoksenne puhuakseni kanssanne oikein vakavasti, oikein
vakavasti!
— Chère, chère amie!
— Nyt kun kaikki nuo Lembket, kaikki nuo Karmazinovit... hyvä Jumala,
missä kunnossa te olette! Miten te kiusaatte minua! Tahtoisin, että
kaikki nuo ihmiset tuntisivat kunnioitusta teitä kohtaan, sillä
yksikään heistä ei ole teidän sormennekaan arvoinen, ei edes teidän
pikkulillinne, ja te olette tuollainen! Mitä he näkevätkään? Kenet
minä näytän heille? Sen sijaan että seisoisitte ylevänä "osviittana"
ja esikuvallisena "ruumiillistuneena syytöksenä", te ympäröitte
persoonanne jonninjoutavalla roskaväellä, olette hankkinut itsellenne
joukon huonoja tottumuksia, olette käynyt raihnaaksi, ette tule toimeen
ilman viiniä ja kortteja, luette vain Paul de Rockia ettekä kirjoita
mitään, — sillä aikaa kuin ne muut kaikki kirjoittavat; koko teidän
aikanne kuluu pelkkään lörpöttelyyn. Onko mahdollista ja soveliasta
seurustella sellaisenkin roiston kanssa, kuin tuo teidän eroamaton
ystävänne Liputin on?
— Miksikä hän olisi _minun_ ja _eroamaton_? — koetti Stepan Trofimovitš
arasti inttää vastaan.
— Missä hän nyt on? — jatkoi ankarasti ja kiivaasti Varvara Petrovna.
— Hän... hän kunnioittaa teitä rajattomasti ja lähti S:iin
vastaanottamaan maatilaa, jonka hän on perinyt tädiltään.
— Hän ei taida osatakaan muuta kuin periä. Mitenkä Šatov voi? >Onko
hänkin samanlainen?
— Irascible, mais bon. [Tuittupäinen, mutta hyvä.]
— En siedä silmissäni tuota teidän Šatovianne: hän on häijy, ja hänellä
on kovin suuret luulot itsestään.
— Mitenkä on Darja Pavlovnan terveyden laita?
— Dašaako tarkoitatte? Mitenkä hän niin yht'äkkiä juolahti mieleenne?
— Varvara Petrovna katsahti häneen uteliaasti. — Terve hän on, jäi
Drozdoveille. Sveitsissä minä kuulin jotakin teidän pojastanne, se oli
tietenkin jotakin huonoa eikä suinkaan hyvää.
— Oh, c'est une hisloire bien bête! Je vous attendais, ma bonne amie,
pour vous raconier... [Oh, se on sangen typerä: juttu. Odottelin teitä,
ystäväni, kertoakseni...]
— Riittää, Stepan Trofimovitš, suokaa minulle rauha, väsyttää.
Ennätämme me vielä puhua tarpeeksemme asti, erikoisesti siitä
huonosta. Tehän pirskotatte sylkeä ympärillenne nauraessanne, se on
ränstyneisyyden merkki! Hyvä Jumala, mikä joukko huonoja tottumuksia
onkaan ehtinyt pesiytyä teihin! Karmazinov ei tule luoksenne! Ilmankin
ne ovat täällä kaikesta jo niin iloissaan. Ja kaiken lisäksi te olette
nyt vielä näyttänyt heille itsenne oikein oikeassa karvassanne!
Riittää, riittää jo, olen väsynyt! Voisittahan te kerrankin armahtaa
ihmistä!
Stepan Trofimovitš "armahti ihmistä", mutta tämä keskustelu sai hänet
hyvin hämilleen.
Huonoja tottumuksia ystävällemme oli todellakin kertynyt aika paljon
ja erikoisesti juuri viime aikoina. Silminnähtävästi ja nopeasti
hän oli ränstynyt ja käynyt huolimattomaksi itsensä suhteen. Hän
joi paljon, tuli itkuherkäksi ja huonohermoiseksi; alkoi käydä
ylen herkäksi kaikelle kauniille. Hänen kasvojensa ilme saattoi
muuttua tavattoman nopeasti, jopa niin, että se sangen huolekkaasta
saattoi äkkiä muuttua leikkisäksi, vieläpä hölmöksikin. Hän ei
kestänyt myöskään yksinäisyyttä ja odotti alinomaa, että häntä olisi
jollakin tavoin huvitettu. Hänelle oli kerrottava välttämättä jokin
juoru, jokin kaupungilla kiertelevä juttu ja sitä paitsi joka päivä
aina uusi. Jos ei pitkään aikaan kukaan käynyt hänen luonaan, hän
kuljeskeli yksin huoneesta toiseen, katseli ulos ikkunoista, imeksi
mietteissään huuliaan, huokaili syvään ja lopulta oli vähällä ruveta
nyyhkyttämään. Hän oli alinomaa jotakin aavistelevinaan, pelkäsi
jotakin odottamatonta, kohtalokasta, alkoi säikkyä, alkoi kiinnittää
suurta huomiota uniin.
Yllämainittua keskustelua seuranneen päivän ja illan hän vietti
suruisissa mietteissä: lähetti lopulta hakemaan minua, oli hyvin
hermostunut, puhui pitkälti, kertoili kauan, mutta hyvin hajanaisesti.
Varvara Petrovna oli jo pitkän aikaa tietänyt, että hän ei minulta
mitään salannut. Minusta alkoi tuntua lopulta, että Stepan
Trofimovitšia huolestutti jokin erikoinen asia, jokin sellainen, josta
hän ei ehkä itsekään ollut oikein selvillä. Aikaisemmin, kun olimme
tavanneet toisemme kahden ja hän oli alkanut valitella, niin melkein
aina oli jonkin ajan kuluttua tuotu pöytään pikku pullonen, ja elämä
oli heti alkanut tuntua paljon lohdullisemmalta. Tällä kerralla ei
viiniä ollut, ja nähtävästi hän aivan erikoisesti koetti tukahduttaa
yhä vaativammaksi käypää haluansa lähettää sitä hakemaan.
... mistä hän oikeastaan on suuttunut? — hän valitteli alinomaa kuin
lapsi. — Taus les nommes de genie et de progrès en Russie ètaient, sont
et seront toujours des kortinpelaajia et des juoppoja, qui boivent en
zapoï... [Kaikki nerokkaat ja edistystä harrastavat ihmiset Venäjällä
olivat, ovat ja tulevat olemaan... jotka juovat mielettömästi...] En
minä ole vielä läheskään niin suuri peluri ja juoppo... Moittii siitä,
etten muka kirjoita mitään? Sepä vasta ajatus!... Miksi muka makailen?
Te, hän sanoo, jonka pitäisi olla esikuvallinen "ruumiillistunut
syytös"! Mais, entre nous soit dit, mitä sellainen ihminen, jonka on
määrä olla vain "syytöksenä", voisi muuta tehdäkään kuin maata, — mutta
luuletteko hänen sitä ymmärtävän?
Ja viimein selvisi minulle pääsyy siihen erikoiseen alakuloisuuteen,
joka tällä kertaa kiusasi häntä niin itsepintaisesti. Useita kertoja
hän sinä iltana meni peilin luo ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen.
Lopuksi hän kääntyi äkkiä puoleeni ja virkahti omituisen epätoivoisesti:
—Mon cher, je suis un ränstynyt mies!
Tosiaankin, aina näihin asti, aina tähän päivään saakka hänellä
ei liene ollut mistään niin ehdotonta varmuutta kuin siitä, että
hän kykeni hurmaamaan Varvara Petrovnan naissydäntä tämän "uusista
mielipiteistä" ja "suunnan muutoksista" huolimatta, ei niin paljon
maanpakolaisena ja oppineena kuuluisuutena kuin kauniina miehenä.
Kaksikymmentä vuotta tämä hänen itserakkauttansa mairitteleva
ja rauhoittava vakaumus oli saanut rauhassa juurtua, ja tästä
vakaumuksesta luopuminen lienee ollut hänelle kaikkein tuskallisinta.
Mahtoikohan hän tänä iltana aavistaa, kuinka kovalle koetukselle hänet
pantaisiin aivan lähimmässä tulevaisuudessa?