III.

Viimein itse kuvernöörin oli puututtava asiaan. Herttainen ja lauhkea

Ivan Osipovitšimme oli tullut hieman neuvottomaksi, kun hän kotiin

palattuaan oli lukenut klubiherrojen vihaa puhkuvan valituksen. Hänen

olisi epäilemättä ollut ryhdyttävä jonkinlaisiin toimenpiteisiin,

mutta vieraanvarainen ukkopahanen näytti hieman pelkäävän nuorta

sukulaistaan. Lopulta hän kuitenkin suostui taivuttamaan Nikolai

Vsevolodovitšin esittämään anteeksipyyntönsä klubin jäsenille sekä

itse loukatulle, mutta vain tyydyttävän alentuvasti, ja jos Nikolai

Vsevolodovitš niin suvaitsi, hän sai tehdä sen kirjeellisesti. Hän

lupasi myös sen jälkeen suostutella Nikolai Vsevolodovitšia lähtemään

matkoille, esimerkiksi opintomatkalle Italiaan tai jonnekin muualle,

ylipäänsä ulkomaille. Salissa, jonne hän tuli puhuttelemaan Nikolai

Vsevolodovitšia (muina aikoina Nikolai Vsevolodovitš oli liikkunut

talossa sukulaisen oikeudella huoneesta huoneeseen itse haeskellen

talonväkeä), nurkkapöydän ääressä aukoi jonkinlaisia kääröjä

hyvinkasvatettu nuori virkamies Aljoša Teljatnikov, joka oli kuin talon

omaa väkeä, ja seuraavaan huoneeseen, salia lähinnä olevan ikkunan

ääreen oli asettunut matkoiltaan meille poikennut terve ja lihava

eversti, muudan Ivan Osipovitšin hyvä ystävä ja entinen virkatoveri,

joka luki _Golosia_ tietenkin vähääkään välittämättä siitä, mitä

salissa tapahtui, istuipa vielä selinkin saliin päin. Ivan Osipovitš

aloitti keskustelun koskettelematta ensin ollenkaan pääasiaa, puhui

melkein kuiskaamalla ja takertui tuon tuostakin epävarmana sanoihinsa.

Nicolas oli hyvin epäkohteliaan näköinen, ei ollenkaan kuten talon

sukulainen. Hän kuunteli Ivan Osipovitšia kalpeana, silmät maahan

luotuina ja kulmakarvat rypyssä, aivan kuin samalla olisi yrittänyt

voittaa jotakin ankaraa kipua.

— Teillä on hyvä ja jalo sydän, Nicolas, virkkoi ukko muun muassa, —

te olette hyvin sivistynyt, olette liikkunut hienoimmissa piireissä

ja olette käyttäytynyt täälläkin tähän saakka aivan mallikelpoisesti,

mikä onkin ollut omiaan rauhoittamaan meille kaikille niin

kalliin äitikultanne sydäntä... Mutta nyt alkaa kaikki saada mitä

salaperäisimmän ja meille kaikki niin peräti vaarallisen värityksen.

Puhun teille perheystävänä, kuten kokenut ja läheinen omainen, joka

rakastaa teitä vilpittömästi ja jonka puheista ette saa suuttua...

Sanokaapa, mikä teidät oikeastaan saa tämmöisiin hurjiin tekoihin,

joilla ei enää ole mittaa eikä määrää! Mitä nuo mielijohteet oikeastaan

merkitsevät? Tehän liikutte aivan kuin houreissa.

Nicolas kuunteli silminnähtävästi harmistuneena ja kärsimättömänä.

Äkkiä välähti hänen katseessaan jotakin viekasta ja pilkallista.

— Ehkä sanon teille, mikä saa minut sellaiseen, — hän virkahti yrmeänä

katsahdettuaan ensin ympärilleen ja kumartui samassa Ivan Osipovitšin

korvan juureen. Hyvinkasvatettu Aljoša Teljatnikov siirtyi vieläkin

kolme askelta ikkunaan päin, ja eversti yskähti _Golosinsa_ takaa.

Ivan Osipovitš kallisti kiireesti ja luottavaisena korvansa Nikolai

Vsevolodovitšin puoleen, hän oli näet äärimmäisen utelias. Mutta

silloin tapahtui jotakin aivan kerrassaan mahdotonta, vaikka toiselta

puolen se, mitä nyt tapahtui, oli eräässä suhteessa myös mitä parhain

todistus siitä, miten asia oikeastaan oli. Ukkopaha tunsi äkkiä, miten

Nicolas, sen sijaan, että olisi kuiskannut hänen korvaansa jonkin

mielenkiintoisen salaisuuden, tarttuikin hampaillaan hänen korvansa

yläosaan ja puraisi sitä jokseenkin lujasti. Ivan Osipovitšin henkeä

salpasi, ja hän alkoi vapista.

— Nicolas, onko tämä olevinaan leikkiä, ulvahti ukko aivan muuttuneella

äänellä.

Aljoša ja eversti eivät ymmärtäneet yhtään, mistä oli kysymys. He

eivät paikoiltaan niin tarkkaan voineet nähdäkään, ja heistä näytti

todellakin siitä, että Nikolai Vsevolodovitš kuiskaili jotakin Ivan

Osipovitšin korvaan. Mutta ukonepätoivoisesti vääristyneet kasvot

saivat vihdoin heidän levottomuutensa hereille. He katsahtivat silmät

pyöreinä toisiinsa epäröiden, olisiko heidän jo mentävä avuksi,

niinkuin sovittu oli, vai olisiko vieläkin odotettava. Nicolas

varmaankin huomasi heidän epäröimisensä, sillä hän puristi korvaa

hampaissaan kuin uhalla yhä lujemmin.

— Nicolas, Nicolas! — uhri valitti uudelleen. — Leikittelet, mutta

riittää jo... rii-ii-ttää...

Vielä silmänräpäys, ja tuo raukka olisi varmasti säikähdyksestä

kuollut, mutta julmuri armahti häntä ja päästi korvan irti. Tätä

kuoleman tuskaa kesti varmasti kokonaisen minuutin ajan, ja sen jälkeen

ukko sai jonkinlaisen kohtauksen. Mutta ei ollut kulunut puoltakaan

tuntia tapahtumasta, kun Nicolas vangittiin ja vietiin toistaiseksi

päävartioon, jossa hänet teljettiin yksityiseen koppiin, ja ovelle

asetettiin erikoinen vartiosotilas. Toimenpide oli tosin ankara,

mutta lauhkea päällikkömme oli niin suuttunut, että uskalsi ottaa

vastatakseen kaikesta Varvara Petrovnankin uhalla. Mainittu rouva

kiiruhti heti hyvin suuttuneena kuvernöörin luo ottamaan asiasta

selvää, mutta häntä ei otettu ollenkaan vastaan, mikä kaupungissamme

herätti mitä suurinta huomiota. Nousematta edes vaunuista hän sai niine

hyvineen kääntyä takaisin eikä tahtonut oikein itsekään uskoa, että

hänelle oli voinut näin käydä.

Viimein selvisi kaikki aivan itsestään. Kello kahdelta yöllä oli

pidätetty, joka tähän asti oli ollut ihmeellisen rauhallinen,

olipa nukahtanutkin, tullut äkkiä levottomaksi ja saanut aivan

kuin yliluonnolliset voimat, oli lyönyt nyrkillään oveensa, minkä

jaksoi, riuhtaissut irti ovessa olevan näköluukun, raastanut irti

rautaristikon Ja särkenyt lasin satuttaen siihen pahoin kätensä, kun

päivystäjäupseeri sotilaineen ja avaimineen saapui luo sekä käski

avata vankikopin oven päästäkseen käsiksi hurjistuneeseen vankiin

ja sitoakseen hänet, huomattiinkin, että tämä oli saanut pahan

raivohulluuskohtauksen, ja silloin vanki vietiin kiireesti äitinsä

luo. Tämä tapaus selvitti kaiken. Kaikki kolme lääkäriämme olivat

sitä mieltä, että potilas oli saattanut hourailla jo kolme päivää

sitten, vaikka hän näennäisesti olikin tunnoissaan, osasipa vielä

viekastellakin. Täydessä järjessään hän missään tapauksessa ei voinut

olla enää pitkiin aikoihin, eikä hän nähtävästi enää itse ohjannut

tahtoaan, mikä sittemmin tulikin selvästi todistetuksi. Liputin oli

siis ensimmäisenä arvannut asian oikean laidan. Ivan Osipovitš, hieno

ja tunteellinen kun oli, nolostui aikalailla. Huvittavinta oli, että

hänkin siis oli pitänyt mahdollisena, että Nikolai Vsevolodovitš

täysijärkisenäkin saattoi tehdä mitä hourupäisimpiä tekoja. Klubissa

hävettiin ja ihmeteltiin, miten ei oltu huomattu aikaisemmin

"elefanttia" ja miten oli laiminlyöty etsimästä ainoata luonnollista

selitystä kaikkiin ihmeisiin. Oli sentään sellaisiakin, jotka

suhtautuivat tapahtumaan hieman epäluuloisesti, mutta sellaiset eivät

kauan jaksaneet pitää puoliansa.

Nicolas sai olla vuoteen omana runsaasti kahden kuukauden ajan.

Lääkärien neuvotteluun tuli muudan kuuluisa lääkäri aina Moskovasta

asti. Koko kaupunki teki osanottokäyntejä Varvara Petrovnan luo. Hän

suvaitsi suoda anteeksiantonsa. Kun Nicolas kevätpuolella täysin toipui

ja suostui vähääkään vastaanpanematta lähtemään Italiaan, hän kävi

äitinsä pyynnöstä sanomassa jäähyväiset meille kaikille vuorotellen,

Pyytäen samalla anteeksi käytöstään siellä, missä se oli tarpeellista.

Klubissa tiedettiin, että hänellä ohi ollut Pjotr Pavlovitš Gaganovinkin

kanssa mitä vilpittömin keskustelu tämän kodissa, ja Pjotr Pavlovitš

oli ollut varsin tyytyväinen käyntiin. Vieraissa Nicolas oli ollut

hyvin totinen, melkeinpä juro. Hän sai kaikkialla mitä sydämellisimmän

vastaanoton. Mutta kaikki tunsivat olevansa jostakin syystä aivan kuin

häpeissään ja olivat varsin tyytyväisiä, että hän aikoi Italiaan. Ivan

Osipovitškin suorastaan itki, mutta ei sentään edes hyvästellessäkään,

merkillistä kyllä, suostunut enää syleilemään sukulaistaan. Jotkut

meikäläisistä jäivät sittenkin siihen luuloon, että roisto oli pitänyt

meitä vain pilkkanaan ja että sairaus — no niin, se oli jotakin, joka

ei ollenkaan kuulunut tähän.

Nikolai Vsevolodovitš pistäysi Liputininkin luona.

— Sanokaapa, — hän kysäisi, — miten saatoitte arvata edeltäkäsin minun

mainitsevan viisaudestanne ja miten osasitte jo siltä varalta neuvoa

Agafjaa vastaamaan?

— Katsokaahan, — Liputin nauroi, — pidänhän teitä viisaana ja saatoin

siis myös arvata jo ennakolta viisaan miehen vastauksenkin.

— Se on sittenkin omituinen sattuma. Mutta sallikaahan minun kysyä,

pidittekö te minua, lähettäessänne luokseni Agafjan, täysijärkisenä vai

hulluna?

— Viisaimpana ja täysijärkisimpänä ihmisenä, mitä kuvitella saattaa;

olin vain olevinani sitä mieltä, että uskon mielipuolisuuteenne...

Mutta arvasittehan tekin heti minun ajatukseni ja lähetitte vakuudeksi

siitä Agafjan mukana minulle viisauden patentin.

— Mutta tässä te erehdyitte... Minä olin tosiaankin sairas... — Nikolai

Vsevolodovitš puhui puoliääneen silmäkulmat rypyssä. — Luuletteko

tosiaankin, — hän huudahti äkkiä, — että saattaisin täysijärkisenä

hyökätä ihmisten kimppuun? Miksi tekisin sellaista?

Liputin kyyristyi kokoon osaamatta vastata mitään. Nicolas kalpeni, tai

ainakin Liputinista näytti siltä.

— Teidän ajatustapanne on kerrassaan huvittava,— Nicolas jatkoi, — ja

mitä Agafjaan tulee, niin ymmärtääkseni lähetitte hänet vain sanomaan

minulle suorat sanat.

— Enhän voinut haastaa teitä kaksintaisteluunkaan.

— Niin, todellakin! Olen kuullut jotakin sentapaista, että te ette muka

oikein pidä kaksintaisteluista.

— Suotta on yrittää istuttaa ranskalaisia tapoja meidän maaperäämme.

— Oletteko olevinanne kansallismielinen?

Liputin kyyristyi yhä enemmän kokoon.

— Aha-a! Mutta mitä tämä on? — Nicolas huudahti äkkiä huomatessaan

aivan kuin tahallaan näytteille asetetun nidoksen Considérant'ia. —

Tehän taidattekin olla vähän niin kuin fourieristi? No sehän tästä

vielä puuttuisi! Eikös tämä sitten ole ranskalaisuutta, jota yritetään

istuttaa maaperäämme?

— Ei, se ei ole pelkästään ranskalaista, — huudahti Liputin

hypähtäen pystyyn merkillisen uhkaavana. — Se ei ole ranskaa, se

on kansainvälistä, yleisinhimillistä kieltä. Se on kansainvälisen,

yleisinhimillisen sekä sosiaalisen tasavallan ja harmonian kieltä eikä

suinkaan enää yksinomaan ranskaa.

Hyi piru, eihän sellaista kieltä ole olemassakaan! — Nicolas nauroi.

Joskus voi jokin itsessään aivan tyhjänpäiväinen seikka hämmästyttää

meitä ja painua mieleemme pitkiksi ajoiksi. Herra Stavrogmista puhumme

seuraavassa vielä paljonkin, mutta tahtoisin tässä erikoisesti

huomauttaa vain jonkinlaisena kuriositeettina, että kaikista niistä

vaikutelmista, joita hän sai oleskellessaan kaupungissamme, hänen

mieleensä painui räikeimmin tuon vähäpätöisen, kavalan, alhaisen,

melkeinpä hänestä voisi sanoa niinkin, Liputinin persoona. Tuo

mustasukkainen kuvernementin pikkuvirkamies ja raaka kotityranni,

kitsastelija ja koronkiskuri, joka sulki lukkojen taakse

päivällistähteet ja kynttilänpätkätkin, oli samalla innokas Jumala ties

minkä "sosiaalisen harmonian" lahkolainen, joka öisin saattoi vaipua

fantastisiin kuvitteluihin tulevaisuuden falanstereista. Uskoipa hän

vielä kaiken lisäksi, että nämä hänen kuvitelmansa saattoivat toteutua

erikoisesti juuri Venäjällä, vieläpä juuri meidän kuvernementissamme,

ja tähän hän uskoi yhtä hartaasti kuin omaan olemassaoloonsa. Hän

uskoi todellakin, että kaikki tämä kävisi päinsä siellä, missä hän

itse säästöillään oli saanut "sievän talon" pystyyn ja ottanut toisen

vaimonsa mukana tämän vanhemmilta sievoiset myötäjäiset. Tämä oli

hänen mielestään mahdollista siellä, missä saattoi kulkea sata virstaa

puoleen sekä toiseen tapaamatta juuri ainoatakaan ihmistä, joka edes

jossakin määrin, edes sen verran kuin hän itse, olisi muistuttanut

tulevaista "kansainvälisen, yleisinhimillisen sekä sosiaalisen

tasavallan ja harmonian" jäsentä.

— Jumala sen tietää, mistä noita tuollaisiakin oikein sikiää? —

ajatteli Nicolas usein jälkeenpäin ihmeissään muistellessaan niin

odottamatta keksimäänsä fourieristia.