II.

Prinssimme päähän pälkähti näet äkkiä tehdä erinäisille henkilöille

pari aivan ennenkuulumattoman röyhkeätä kepposta. Pahinta tässä

kaikessa oli, että kepposet olivat niin uudella tavalla röyhkeitä,

eivät ollenkaan sellaisia, joita tavallisesti tehdään, vaan perin

viheliäisiä ja poikamaisia, ja vain piru tietää, miksi ja mistä

syystä hän ne oikein teki. Eräällä klubimme kunniavanhuksella, Pjotr

Pavlovitš Gaganovilla, joka oli jo sangen iäkäs ja täysinpalvellut,

oli aivan viaton tapa huudahdella innoissaan, sopi se sitten

puheeseen tai ei: "E-ei, hyvä herra, eipäs minua niin vain vedetäkään

nenästä!!" Eikä siihen kenelläkään oikeastaan olisi luullut olevan

mitään muistuttamista. Mutta kerran klubissa, kun hän taas jostakin

kiivastuneena singahdutti kuuluville tämän "aforisminsa" seisoen

klubiherrojen parvessa (kaikki mitä arvokkainta väkeä), Nikolai

Vsevolodovitš, joka seisoi syrjässä ja jota koko keskustelu ei

ollenkaan liikuttanut, lähestyi Pjotr Pavlovitšia aivan äkkiarvaamatta

sieppasi lujasti tämän nenän sormiensa väliin ja ennätti kuljettaa

häntä näin perässään muutaman askelen salin lattiaa pitkin. Hän ei

voinut olla Gaganoville mistään erikoisesti vihoissaan. Saattoihan

ajatella, että tämä oli pelkkää poikamaisuutta, vaikka tietenkin

anteeksiantamattoman sopimatonta. Kerrottiinpa vielä jälkeen päin,

että hän tätä "leikkausta" suorittaessaan oli ollut muka mietteisiinsä

vaipunut "aivan kuten äkkiä järkensä menettänyt". mutta tämä huomio

tehtiin vasta jäljestä päin, sitten kun oltiin jo täysin selvillä

asiasta. Kiihtyneitä kun olivat kaikki, klubiherrat muistivat vain sen,

mitä seuraavana hetkenä tapahtui, silloin, kun hän oli jo varmasti

taas entisellään. Hän ei näet ollenkaan hämmästynyt, vaan päinvastoin

hymyili ilkeän iloisesti "tuntematta vähintäkään katumusta". Syntyi

kauhea hälinä; hänet ympäröitiin. Nikolai Vsevolodovitš pyörähteli

kantapäillään ja katseli ympärilleen, vastaamatta kenenkään kysymyksiin

ja uteliaana tarkastellen kyselijöitä. Lopuksi hän aivan kuin uudelleen

olisi vaipunut mietteisiinsä, — niin ainakin jälkeenpäin asiasta

kerrottiin, — veti otsansa kurttuun, astui lujin askelin loukatun Pjotr

Pavlovitšin luo ja hyvin nopeasti, silminnähtävästi harmistuneena

sopersi:

— Suonette tietenkin anteeksi. En tosiaankaan ymmärrä, miksi äkkiä

tunsin halua... typerää...

Anteeksipyynnön häpeämättömän kevyt sävy oli uusi loukkaus. Melu kävi

yhä kovemmaksi. Nikolai Vsevolodovitš kohautti kerran olkapäitään ja

lähti huoneesta.

Kaikki tämä oli sangen kömpelöä, puhumattakaan siitä, että se oli

hävytön teko, tahallinen ja harkittu hävyttömyys, niinkuin ensi hetkenä

tuntui, ja samalla siis tahallinen, äärimmäisen röyhkeä loukkaus

koko seurapiiriämme kohtaan. Alettiin siitä, että herra Stavrogin

yksimielisesti ja viipymättä erotettiin klubistamme. Sen jälkeen

päätettiin klubin nimessä kääntyä kuvernöörin puoleen pyynnöllä, että

pidätettäisiin (ennenkuin edes oikeuden päätös ehtisi saapua) "tuo

vaarallinen rauhanhäiritsijä ja pääkaupunkilainen tappelupukari, jonka

hallintovalta on haltuunne uskonut, ja siten taattaisiin kaupunkimme

kunnollisille asujaimille turvallisuus sekä ehkäistäisiin mahdolliset

uudet tämäntapaiset hyökkäysyritykset". Ilkeän viattomasti seurasi

sitten vielä isää, että "mahtanee löytyä sentään jokin lakipykälä

herra Stavrogininkin varalta". Tämä lause oli tarkoitettu nimenomaan

kuvernöörille pisteliääksi huomautukseksi Varvara Petrovnasta.

Kirjelmää laadittiin vahingoniloisin mielin. Kuvernööri oli pahaksi

onneksi matkoilla, mutta tiedettiin hänen pian palaavan. Hän oli

lähtenyt erään sangen miellyttävän, äsken leskeksi jääneen nuoren

rouvan lapsen ristiäisiin. Rouva oli näet miehensä kuoltua jäänyt

määrätynlaiseen tilaan. Kuvernöörin kotiintuloa odoteltaessa

järjestettiin loukatun ja arvossapidetyn Pjotr Pavlovitšin kunniaksi

oikeita mielenosoituksia. Syleiltiin ja suudeltiin häntä. Koko kaupunki

teki vieraskäyntejä hänen luokseen. Suunnitellunpa hänen kunniakseen

päivällisiäkin, keräiltiin jo listalle osanottajien nimiäkin, ja vain

itse onnettoman Pjotr Pavlovitšin hartaasta pyynnöstä luovuttiin tästä

ajatuksesta,— varmaankin kaikki huomasivat vihdoin itsekin, että miestä

oli sittenkin kerta kaikkiansa vedetty nenästä, eikä siinä siis ollut

oikeastaan mitään erikoista juhlimisen syytä.

Mutta miten tämä kaikki oikeastaan oli mahdollista? Miten saattoi

tällaista tapahtua? Erikoisesti merkillepantava on se seikka, että

ainoankaan ihmisen mieleen koko kaupungissamme ei juolahtanut, että

tämä mieletön teko olisi ollut hulluutta. Pidettiin siis mahdollisena,

että Nikolai Vsevolodovitš selväjärkisenäkin saattoi tehdä

tämäntapaisia tekoja. Omasta puolestani en ymmärrä tätä sittenkään,

vaikka aivan pian tapahtui jotakin, joka oli omiaan selittämään

koko asian ja joka sovitti kokonaan mielet. Voin lisätä vielä, että

neljä vuotta tapahtuman jälkeen, tavatessani Nikolai Vsevolodovitšin

ja yrittäessäni varovasti kysellä häneltä itseltään tuosta

klubikohtauksesta, hän vastasi minulle kulmat kurtussa: "En tosiaankaan

ollut silloin aivan terve." Mutta on turhaa kiiruhtaa kertomaan sitä,

mistä ehtii kuulla vielä myöhemminkin.

Merkillistä oli myös se vihanpurkaus, joka syntyi tätä

"rauhanhäiritsijää" ja "pääkaupunkilaista tappelupukaria" kohtaan.

Tahdottiin välttämättä väittää, että hävytön teko oli harkittu ja

aiottu loukkaukseksi kaupunkimme seurapiireille, Hän ei tälle teollensa

saanut tosiaankaan ainoatakaan puolustajaa, vaan nostatti yhdellä

kertaa kaikki vihamiehikseen. Ja minkä vuoksi? Aivan viimeiseen asti

hän ei ollut kertaakaan riidellyt eikä loukannut ketään, ja kohtelias

hän oli ollut aina aivan kuten suoraan muotilehdestä leikattu

kavaljeeri, sillä erotuksella vain, että hän osasi puhua. Luulenpa,

että hänen ylpeytensä herätti vihaa. Meidän naisemmekin, jotka olivat

alkaneet jumaloimalla häntä, pauhasivat nyt häntä vastaan vielä enemmän

kuin miehet.

Varvara Petrovna kävi kauhusta sanattomaksi. Myöhemmin hän tunnusti

Stepan Trofimovitšille, että kaiken tämän hän oli jo edeltäkäsin

"aavistanut", oli odottanut koko tämän puolen vuoden ajan, jok'ikinen

päivä, jotakin aivan tämäntapaista, mikä äidin tunnustukseksi on

sangen merkillistä. — "Nyt se alkaa!" hän ajatteli kauhusta vapisten.

Seuraavana päivänä tuon klubissa sattuneen onnettoman tapauksen jälkeen

hän ryhtyi varovaisesti, mutta päättäväisesti keskusteluihin poikansa

kanssa, mutta vapisi aivan, raukka, päättäväisyydestään huolimatta.

Koko yönä hän ei ollut yhtään nukkunut, ja jo varhain aamulla hän oli

käynyt neuvottelemassa Stepan Trofimovitšin kanssa, olipa itkenytkin

hänen luonaan, mitä ei vielä koskaan ennen ollut toisten läsnäollessa

tapahtunut. Hän olisi niin mielellään tahtonut, että Nicolas olisi

sanonut jotakin hänelle, olisi antautunut keskusteluun. Nicolas oli

kohdellut äitiään aina yhtä kohteliaasti ja kunnioittavasti, ja niin

hän nytkin kuunteli tätä jonkin hetken kulmat kurtussa ja totisena,

mutta nousi sitten äkkiä sanaakaan sanomatta, suuteli äitinsä kättä

ja lähti pois. Ja jo samaksi illaksi ehti kypsyä vielä toinenkin

häväistysjuttu, vaikkakin edellistä heikompi ja paljon tavallisempi,

mutta siitä huolimatta tämä sai kaupunkimme jo ennestään perin

suotuisassa maaperässä hälinän yhä vain kasvamaan.

Asiaan sekaantui nyt ystävämme Liputin. Hän oli tullut Nikolai

Vsevolodovitšin luo aivan heti sen jälkeen, kun tämä oli keskustellut

äitinsä kanssa, ja pyysi pyytämällä Nikolai Vsevolodovitšia

kunnioittamaan läsnäolollaan hänen kutsujaan vielä samana iltana,

hänen vaimonsa syntymäpäivän johdosta. Varvara Petrovna oli kauan

vapisten huomannut Nikolai Vsevolodovitšin noudattavan tuttaviensa

valitsemisessa perin alhaista suuntaa, mutta ei ollut koskaan

uskaltanut hänelle tästä huomauttaa. Tämä oli hankkinut muitakin

tuttavuuksia tästä seurapiirimme kolmannenasteen kerroksesta, vieläpä

tätäkin alemmista piireistä, — hänellä kun näet oli kerran sellaiseen

taipumusta. Liputinin kodissa hän ei vielä ollut koskaan käynyt, vaikka

olikin tämän usein tavannut. Hän arvasi heti, että Liputin kutsui nyt

hänet luokseen eilisen klubitapahtuman vuoksi, sillä seudun ainoana

liberaalina tämä oli jutusta riemuissaan ja uskoi vilpittömästi, että

se olikin ainoa oikea tapa kohdella klubivanhuksia ja että tämä vasta

olikin oivallista! Nikolai Vsevolodovitš naurahti ja lupasi tulla.

Vieraita oli saapunut kosolti. Ei tosin komeata, mutta hauskaa väkeä.

Itsekäs ja kateellinen Liputin kutsui luokseen vieraita kaikkiaan

vain noin kerran vuodessa, mutta näillä kerroilla olikin sitten

hänen saituutensa aivan kuin poispuhallettu. Kaikkein arvokkain

vieras, Stepan Trofimovitš, oli sairauden takia estynyt saapumasta.

Tarjottiin teetä, voileipäpöytä oli täpö täynnä, samoin oli viinaa

viljalti. Korttia pelattiin kolmen pöydän ääressä, ja nuoriso oli

illallista odotellessaan alkanut karkeloida pianon säestyksin. Nikolai

Vsevolodovitš vei karkeloon mme Liputinan, joka oli hyvin sievä rouva

ja niin kaino, että karahti tulipunaiseksi Nikolai Vsevolodovitšin

häntä lähestyessä. Nikolai Vsevolodovitš vei hänet pari kertaa huoneen

ympäri, istahti sen jälkeen hänen viereensä nauratellakseen rouvaa

kujeillaan. Huomatessaan, kuinka sievä rouva Liputina oli nauraessaan,

hän äkkiä kaikkien vieraiden läsnäollessa sieppasi tätä vyötäisistä

ja suuteli makeasti kolmisen kertaa peräkkäin suulle. Säikähtänyt

naisparka kadotti tajuntansa. Nikolai Vsevolodovitš otti hattunsa

ja lähestyi rouvan puolisoa, joka yleisessä hämmingissä oli jäänyt

hämillään seisomaan keskelle lattiaa. Katsahtaessaan tähän Stavrogin

joutui samoin hämilleen ja murahti ohimennen: "Älkää suuttuko", ja

lähti pois. Liputin juoksi hänen perässään eteiseen, auttoi itse

hänelle turkit ylle ja saattoi kumarrellen vieraan portaille. Mutta jo

seuraavana päivänä sukeusi huvittava lisäys tähän verraten viattomaan

tapahtumaan, lisäys, joka Liputinille tuotti arvonantoa ja jota hän

myöhemmin osasi käyttää perin pohjin hyödykseen.

Noin kello kymmeneltä seuraavana aamuna rouva Stavroginan asuntoon

ilmestyi Liputinin palvelijatar, Agafja, liukaskielinen, reipas,

punaposkinen; kolmikymmenvuotias eukkonen, jolla oli kuuleman mukaan

asiata Nikolai Vsevolodovitšille. Hän tahtoi välttämättä tavata "heidät

itsensä".

Nikolai Vsevolodovitšin päätä pakotti, mutta hän lähti kuitenkin

huoneestaan. Varvara Petrovna oli läsnä, kun Agafja kertoi herransa

terveiset.

— Sergei Vasiljevitš (s.o. Liputin),— aloitti Agafja, jonka kieli

helähteli kuin poronkello, — käski ensinnäkin sanoa teille parhaimmat

terveisensä sekä kysyä, miten olette suvainnut nukkua eilisen jälkeen

ja miten edelleen voitte, kaiken tuon eilisen jälkeen?

Nikolai Vsevolodovitš hymähti.

— Tervehdä ja kiitä häntä. Kerro myös herrallesi, Agafja, minun

sanoneen, että hän on viisain mies koko kaupungissamme.

— Siihen vastaukseksi käskivät he sanoa, — vastasi Agafja vielä

rohkeammin,— että he tietävät sen varsin hyvin sanomattakin, ja sitä

samaa Herran lahjaa toivovat myös teille.

— Kas! Mistä hän saattoi edeltäkäsin arvata, mitä sinulle sanoisin?

— Sitäpä en arvaa. Millä konstilla lienevätkään saaneet sen tietää.

Mutta sen tiedän vain, että tuskin olin päässyt kadun kulmaan, kun

äkkäsin, että Sergei Vasiljevitš juoksi perässäni lakitta päin

huutaen: "Sinä", — niin hän sanoi, — "Agafjuškani, jos herra siellä

epätoivoissaan virkkaa sinulle: 'Sano herrallesi, että hän on viisain

mies koko kaupungissamme', — niin äläpä unohda vastata hänelle siihen:

'Sen me varsin hyvin tiedämme itsekin, ja sitä samaa Herran lahjaa

toivomme teillekin, hyvä herra!'"