I.

Vielä oli maailmassa muudan henkilö, johon Varvara Petrovna ei ollut

suinkaan vähemmän kiintynyt kuin Stepan Trofimovitšiin. Ja tuo

henkilö oli hänen ainoa poikansa, Nikolai Vsevolodovitš Stavrogin.

Tämän kasvattajaksihan Stepan Trofimovitš oli aikoinaan kutsuttukin.

Poika oli silloin vain kahdeksan vuoden vanha, ja isä, kevytmielinen

kenraali Stavrogin, eli silloin jo erossa vaimostaan, niin että lapsi

sai kasvaa vain äitinsä hoivissa. Stepan Trofimovitšille me emme

saa tehdä vääryyttä, hän osasi todella saada kasvattinsa kiintymään

itseensä. Koko salaisuus piilikin siinä, että hän itsekin oli aivan

kuin lapsi. Minuakaan ei vielä silloin ollut, ja hän taas kaipasi

alinomaa todellista ystävää. Hän ei hetkeäkään epäillyt ottaa

ystäväkseen tätä pikku olentoa, niin pian kuin lapsi oli kasvanut

hivenenkin suuremmaksi. Kaikki kävi aivan luontevasti, eikä heidän

ikäeronsa ollut ollenkaan haittana. Useammin kuin kerran hän herätteli

öisin tämän kymmen- tai yksitoistavuotiaan ystävänsä yksinomaan vain

vuodattaaksensa hänen nähtensä kyyneliä, joita hänen loukatut tunteensa

puristivat esiin, tai ilmaistakseen hänelle jonkin kotisalaisuuden,

vähääkään huomaamatta, että sellainen oli aivan sopimatonta. Ystävät

heittäytyivät toistensa syliin ja itkivät molemmat. Poikanen tiesi

hyvin, että äiti rakasti häntä, mutta tuskin hän itse välitti

suuriakaan äidistään. Varvara Petrovna puheli harvoin poikansa kanssa,

harvoin kielsi häneltä mitään, mutta hänen katseensa seurasi alinomaa

tarkkaavaisena pojan askelia, ja tämän äidin katseen poika tunsi

kiusallisen painostavana yllään. Muuten, mitä tulee opettamiseen ja

lapsen henkiseen kehittämiseen, niin siinä suhteessa Varvara Petrovna

luotti täydellisesti Stepan Trofimovitšiin. Silloin hän vielä uskoi

sokeasti ystävänsä kykyihin. On hyvin luultavaa, että pedagogi lienee

pannut kasvattinsa hermot hieman pilalle. Kun poika kuudennellatoista

ikävuodellaan vietiin lyseoon, hän oli heiveröinen ja kalpea, omituisen

hiljainen ja mietiskelevä. (Myöhemmin havaittiin, että hänellä oli

aivan hämmästyttävän paljon fyysillistä voimaa.) On syytä olettaa, että

ystävykset öisin eivät syleilleet toisiansa itkien vain yksinomaan

pienten kotisurujen vuoksi. Stepan Trofimovitš osasi koskettaa

ystävänsä sielun kaikkein herkimpiä kieliä ja osasi herättää hänessä

tuon ensimmäisen epämääräisen aavistelun siitä ikuisesta, pyhästä

kaipuusta, jota eräät valitut sielut, sen makeutta kerran maistettuaan,

eivät enää koskaan vaihda halpaan tyytyväisyyteen. (Onpa olemassa

sellaisiakin kaipauksen harrastelijoita, jotka pitävät sitä kaikkein

täydellisintä tyydytystäkin arvokkaampana, siinäkin tapauksessa,

että olisi mahdollista saavuttaa tyydytys.) Joka tapauksessa, oli

sangen terveellistä, että opettaja ja opetuslapsi, vaikkakin myöhään,

erotettiin toisistaan.

Kahtena ensimmäisenä opiskeluvuotenaan poika kävi kotona loma-ajoilla.

Silloin taas, kun Varvara Petrovna ja Stepan Trofimovitš oleskelivat

Pietarissa, hän oli joskus läsnä kirjallisissa illoissa, joita

pidettiin hänen äitikultansa luona, ja silloin hän tarkasti

kuunteli sekä teki huomioitaan. Hän puhui hyvin vähän, oli kaino ja

hiljainen. Stepan Trofimovitšiin hän suhtautui yhä vieläkin hellän

huomaavaisesti, mutta oli jollakin tavoin pidättyvämpi. Yleviä

puheenaiheita ja entisen muistelemista hän vältti silminnähtävästi.

Suoritettuaan koulun oppikurssin hän äitinsä tahtoa noudattaen antautui

sotilasuralle ja pääsi pian upseeriksi erääseen huomatuimpaan kaartin

ratsuväkirykmenttiin. Saatuaan ylleen sotilaspuvun hän ei käynyt

tavanmukaisesti näyttämässä sitä äidilleen ja kirjoittelikin Pietarista

vain ani harvoin. Rahaa Varvara Petrovna lähetti hänelle säästelemättä,

huolimatta siitä, että suuren reformin jälkeen hänen tulonsa vähenivät

niin, että hän ei ensi aikoina saanut puoltakaan siitä, mitä hänen

maatilansa sitä ennen oli tuottanut. Hänellä oli muuten pitkäaikaisen

säästäväisyyden tuloksena suurehko pääoma. Hän oli hyvin mielissään

poikansa Pietarin hienoissa piireissä saavuttamasta menestyksestä. Se,

mikä ei enää ollut onnistunut hänelle, se saattoi ehkä onnistua nyt

nuorelle, rikkaalle upseerille, jolla oli tulevaisuus edessään. Nuori

Stavrogin sai uudistetuksi sellaisiakin tuttavuuksia, joista äiti ei

ollut osannut enää uneksiakaan, ja kaikkialla otettiin hänet vastaan

mitä vilpittömimmin. Mutta pian alkoi kierrellä merkillisiä huhuja,

jotka vihdoin tulivat Varvara Petrovnankin korville, huhuja sellaisia,

että nuori mies oli muka aivan äkkiä alkanut mielettömästi kurjistella.

Ei hän sanottavasti juonut eikä edes pelannut, vaan se oli jotakin

vielä kauheampaa. Kerrottiin, että hänet oli vallannut jonkinlainen

villi hurjapäisyys. Mainittiin yliajetuista ihmisparoista, eräästä

hienoston nuoresta rouvasta, jota hän oli kohdellut mitä raaimmin

oltuaan ensin hänen kanssaan hyvin läheisessä suhteessa, loukkasipa hän

tätä aivan julkisestikin. Tässä kaikessa oli jo jotakin liian julkista

ja likaista. Siihen vielä lisättiin, että tuo öykkäri lyöttäytyi

naisten seuraan vain saadakseen heitä loukata, koska pahoinpitely

juuri olikin hänen päänautintonsa. Varvara Petrovna oli järkyttynyt

ja suruissaan. Stepan Trofimovitš koetti vakuuttaa hänelle, että nämä

olivat vain liian runsasvivahteisesta henkisestä rakenteesta johtuvia

ensimmäisiä väkivaltaisia voimanpurkauksia, että meri tyyntyy kerran

ja että kaikki tämä muistutti elävästi prinssi Heikun nuoruutta,

Heikun, joka kurjisteli yhdessä Falstaffin, Poinsin ja mrs. Quicklyn

parissa ja jota hurjistelua Shakespeare on niin elävästi kuvannut.

Varvara Petrovna ei tällä kertaa huudahtanutkaan: "Loruja, loruja",

kuten hänen oli tullut tavaksi tuon tuostakin tuiskahdella viime

aikoina ystävälleen, vaan kuunteli hyvin tarkkaavaisena, pyysipä vielä

selittämään asian oikein juurta jaksain, otti itse esille Shakespearen

ja luki mielenkiintoisen tarkkaavaisesti tuon kuolemattoman kronikan.

Mutta kronikka ei häntä tyydyttänyt, eikä hän siitä löytänyt

paljoakaan, mikä olisi muistuttanut kyseessäolevaa tapausta.

Kuumeisesti hän odotteli vastauksia muutamiin kirjeisiinsä. Vastaukset

tulivat. Pian saatiin kohtalokas uutinen: prinssi Heikolla oli ollut

pari kaksintaistelua melkein yhdellä kertaa. Itse hän oli ollut

kummassakin tapauksessa pääsyyllinen, toisessa kaksintaistelussa hän

oli ampunut vastustajansa heti kuoliaaksi, ja toisen vastustajansa hän

oli tehnyt raajarikoksi. Asia joutui oikeuden käsiteltäväksi. Oikeuden

päätöksen mukaan syyllinen menetti upseerinarvonsa ja kaikki upseerin

oikeudet sekä sai tavallisena sotamiehenä lähteä karkoitusmatkalle

johonkin syrjäiseen jalkaväkirykmenttiin. Tätäkin pidettiin vain

erikoisena armonosoituksena.

Vuonna 1863 hän vihdoin saavutti menestystä, sai kunniaristin,

tuli aliupseeriksi sekä pääsi sen jälkeen pian taas upseeriksikin.

Tänä aikana Varvara Petrovna oli lähettänyt pääkaupunkiin hyvinkin

satakunta mitä nöyrintä armonanomusta. Näin erikoisessa tapauksessa

hän katsoi soveliaaksi alentuakin. Ylennyksen saatuaan nuorukainen

otti eron sotapalveluksesta, mutta ei taaskaan tullut Skvorešnikiin,

vieläpä lakkasi kokonaan kirjoittamastakin äidilleen. Saatiin vihdoin

syrjäteitä kuulla, että hän oleskeli taas Pietarissa, mutta entisissä

seurapiireissä häntä ei otettu enää vastaan. Lopulta hän kokonaan

katosi näköpiiristä. Vastaukseksi tiedusteluihin tuli tietoja, että hän

piti asuntoaan hyvin merkillisten ihmisten parissa, oli tekemisissä

vain Pietarin väestön hylkiöiden kanssa, oli sotkeutunut jonkinlaisten

n.s. saappaattomien virkamiesten ja virkaheittojen upseerien pariin,

juopporattien, jotka osasivat hienosti kärttää almua; seurusteli

heidän likaisissa perheissään, vietti yöt päivät heidän pimeissä

asuinpesissään ja Jumala tiesi milloin minkinlaisten syrjäkatujen

pihojen perillä, joutui rappiolle, kulki risoissaan ja väitettiin, että

tämä tällainen häntä juuri eniten miellyttikin. Rahoja hän ei äidiltään

pyytänyt; hänellä oli oma pikku maatilansa, — muinoinen kenraali

Stavroginin kyläpahainen, joka tuotti ainakin jonkin verran ja jonka

hän kuulopuheiden mukaan lienee antanut vuokralle jollekulle Saksista

kotoisin olevalle saksalaiselle. Viimein äiti sai rukouksillaan

poikansa palaamaan luokseen, ja niin prinssi Heikku ilmestyi

kaupunkiimme. Silloin minä näin hänet ensi kerran, sillä en ollut häntä

koskaan aikaisemmin tavannut.

Hän oli hyvin kaunis nuorukainen, vain viidenkolmatta vuoden vanha,

ja on myönnettävä, että hämmästyin hänet nähdessäni. Olin odottanut

tapaavani likaisen ryysyläisen, rappioituneen juopon, joka löyhkäsi

viinalle. Mutta näinkin mitä hienoimman gentlemannin, mitä koskaan olen

tavannut. Hänen pukunsa oli erinomaisen hieno, ja hän käyttäytyi kuten

ainakin herra, joka on tottunut mitä hienostuneimpiin käytöstapoihin.

En minä yksin hämmästynyt. Koko kaupunki oli ihmeissään, sen kaikki

ihmiset, jotka tietenkin olivat täysin selvillä herra Stavroginin

elämäkerrasta, vieläpä sen kaikista yksityiskohdistakin, niin että

oli vaikeata käsittää, mistä he oikeastaan olivat tietonsa urkkineet,

ja vieläkin ihmeellisempää oli, että ainakin puoli siitä, mitä

kerrottiin, oli tosiaankin totta. Kaikki naiset olivat uudesta

vieraastamme aivan haltioissaan. He jakautuivat heti jyrkästi kahteen

puolueeseen: toinen ryhmä jumaloi häntä, toinen vihasi verisesti; mutta

kumpaisetkin ryhmät olivat aivan suunniltaan. Toisten mielenkiintoa

lisäsi otaksuma, että hänen omaatuntoansa painoi kohtalokas salaisuus.

Toisia miellytti taas ajatella, että hän oli murhaaja. Kuitenkin

kävi pian selville, että hän oli saanut sangen hyvän kasvatuksen,

omasipa jonkin verran tietojakin. Eihän meitä hämmästyttämään muuten

kovin paljon tietoja tarvittukaan, mutta hän osasi tosiaankin

keskustella päivän tapahtumista sangen mielenkiintoisesti ja, mikä

arvokkainta, merkillisen järkevästi. Mainittakoon erikoisesti, että

kaikki meikäläiset melkein ensimmäisestä päivästä lähtien pitivät

häntä erittäin viisaana ja henkevänä ihmisenä. Hän ei ollut erikoisen

puhelias, käyttäytyi hienosti, olematta silti teennäisen hienosteleva,

oli ihmeteltävän vaatimaton, mutta samalla rohkean itsetietoisempi kuin

kukaan muu kaupungissamme. Keikarimme katselivat häntä kateellisin

mielin ja tunsivat olevansa hänen rinnallaan vain ilmaa. Hänen kasvonsa

hämmästyttivät minua eniten. Hiukset olivat melkeinpä oudon mustat,

vaaleat silmät oudon rauhalliset ja kirkkaat, kasvojen väri melkein

oudon hempeä ja valkoinen, puna oudon heleä ja puhdas, hampaat kuin

helmet, huulet kuin korallia,— tästä päättäen siis kuvankaunis,

mutta samalla kuitenkin jollakin tavoin vastenmielinen. Sanottiin,

että hänen kasvonsa muistuttivat naamaria, mutta sanottiinhan niin

paljon muutakin, muun muassa, että hänellä oli muka hämmästyttävät

ruumiinvoimat. Kasvultaan hän oli melkeinpä pitkä. Varvara Petrovna

katseli ylpeänä poikaansa, mutta oli samalla hänestä alinomaa levoton.

Hän viipyi kaupungissamme vain puolisen vuotta, jokseenkin velttona,

hiljaisena, melkeinpä juronnäköisenä. Hän näyttäytyi seurassakin,

moitteettomana huomaavaisesti noudattaen kuvernementtimme kaikkia

seuratapoja. Isänsä puolelta hän oli kuvernöörin sukulainen ja

seurusteli tämän talossa kuin läheinen omainen ainakin. Mutta kun näin

oli kulunut muutamia kuukausia, peto paljastikin äkkiä kyntensä.

Samalla minun on sulkumerkeissä mainittava, että entinen kuvernöörimme,

herttaisen lauhkea Ivan Osipovitš, oli luonteeltaan hieman akkamainen,

vaikkakin hän oli hienoa sukua ja omasi suhteita, — mikä onkin

selityksenä siihen, että hän niin kauan pysyi meillä, vaikka torjuikin

aina kaikki työt luotaan. Vieraanvarainen ja kestityshaluinen kun

oli, hän olisi paljon paremmin sopinut entisaikain edustuskykyiseksi

aatelismieheksi kuin kuvernööriksi niin levottomina aikoina kuin

nykyjään. Alinomaa kuiskailtiin kaupungissamme, että kuvernementtia

ei hallinnutkaan muka hän, vaan Varvara Petrovna. Tämä oli tietenkin

hyvin ilkeästi sanottu, ja olihan se muuten selvä valhe. Vähänkös

meillä heidän suhteensa tuhlailtiin sukkeluuksia! Päinvastoin Varvara

Petrovna oli viime aikoina alkanut johdonmukaisesti ja tietoisesti

luopua johtoasemastaan, vaikka hän olikin koko seurapiirinsä

suuresti kunnioittama, ja vapaaehtoisesti hän kaikkosi nyt jyrkkien

rajojen sisäpuolelle, rajojen, jotka hän itse oli itselleen luonut.

Kaiken etunenässä pysyttelemisen asemesta hän oli äkkiä innostunut

maatilansa hoitoon, ja parissa kolmessa vuodessa saanut maatilansa

tuottamaan melkein yhtä paljon, kuin se oli tuottanut aikaisemminkin.

Entisten runollisten mielenpurkaustensa asemesta (matka Pietariin,

aikakauslehden julkaisuyritys y.m.) hän kävi nyt saidaksi ja

säästeliääksi. Karkoittipa hän Stepan Trofimovitšinkin hieman

kauemmaksi luotaan, salli hänen asua erikseen ja vuokrata huoneiston

muualta (mitä tämä oli häneltä muuten jo kauan kärtellyt esiintuoden

asian auttamiseksi jos jonkinlaisia tekosyitä). Vähitellen Stepan

Trofimovitš alkoi nimittää häntä "proosalliseksi" naiseksi tai mainitsi

häntä vieläkin leikillisemmin "proosalliseksi ystäväkseen". On

itsestään selvää, että tämän leikinlaskun tuli aina tapahtua erikoisen

kunnioittavasti, ja tämän sukkeluuden julkilausumista varten Stepan

Trofimovitš sai usein kauan etsiä sopivaa hetkeä.

Kaikki me, jotka olimme Varvara Petrovnaa lähinnä, ja erikoisesti

Stepan Trofimovitš, ymmärsimme, että poikaansa hän pani viimeisen

toivonsa, se oli hänen uusi lempiunelmansa. Intohimoinen kiintymys

tähän poikaan oli saanut alkunsa siitä epäonnistumisesta, joka oli

kohdannut tätä Pietarin seurapiireissä, ja se oli kiihtynyt entistä

enemmän sinä hetkenä, jolloin pojasta tehtiin tavallinen sotamies.

Tästä huolimatta hän silminnähtävästi pelkäsi poikaansa, kävi

orjamaisen araksi hänen lähettyvillään. Saattoi havaita, että hänen

pelkonsa kohdistui johonkin epämääräiseen ja salaperäiseen, johonkin,

jota hän ei osannut edes sanoihin pukea. Salaa hän tarkasteli usein

Nicolas’taan, jotakin miettien ja arvaillen... ja niin peto päästikin

äkkiä kyntensä näkyviin.