Sitten seurasi tyventä, jota kesti melkein kaikki seuraavat yhdeksän
vuotta. Hysteeriset purkaukset ja kyynelehtiminen olkaani vastaan
nojaten jatkuivat tosin säännöllisesti, mutta ne eivät häirinneet
kuitenkaan vähääkään onnellista rauhallisuuttamme. Ihme oli, että
Stepan Trofimovitš ei tänä aikana lihonut. Hänen nenänpäänsä vain alkoi
niihin aikoihin hieman punoittaa, ja hänen huoleton hellämielisyytensä
lisääntyi yhä. Vähitellen hänen ympärilleen vakiintui ystäväpiiri,
tosin sangen pieni. Vaikka Varvara Petrovna ei ollutkaan paljoa
tekemisissä kanssamme, hän oli kuitenkin meidän kaikkien mielestä
suojelijamme. Pietarissa saamansa läksytyksen jälkeen hän lopullisesti
asettui asumaan kaupunkiimme viettäen talvet kaupunkitalossaan ja kesät
kaupungin lähellä sijaitsevalla maatilallaan. Ei koskaan aikaisemmin
hänellä ollut sellaista vaikutus- ja arvovaltaa kuvernementtimme
seurapiireissä kuin viimeisinä seitsemänä vuotena, toisin sanoen aina
nykyisen kuvernöörimme nimitykseen saakka. Entinen kuvernöörimme,
unohtumattoman lempeä Ivan Osipovitš, oli Varvara Petrovnalle läheistä
sukua ja juuri tämän avulla päässyt asemaansa. Hänen vaimonsakin oli
aivan vapissut, jos oli ollut vähänkin syytä epäillä, että jokin
asia ei ollut Varvara Petrovnan mieleen. Ja heidän esimerkkiään
seuraten kaikki muutkin heidän seurapiiriinsä kuuluvat siinä määrin
palvoivat Varvara Petrovnaa, että tämä palvonta jo alkoi tuntua
jollakin tavoin syntiseltä. On hyvin ymmärrettävää, että Stepan
Trofimovitškin voi silloin sangen hyvin. Hän oli klubin jäsen,
ylväänä hän hävisi pelin toisensa jälkeen ja sai osakseen arvonantoa,
vaikka useat pitivätkin häntä tosin vain "oppineena". Myöhemmin, kun
Varvara Petrovna suostui siihen, että hänen ystävänsä sai asua eri
rakennuksessa, elämämme kävi vieläkin vapaammaksi. Me kokoonnuimme
Stepan Trofimovitšin luo parisen kertaa viikossa; ja silloin oli meillä
hyvin rattoisaa, etenkin jos Stepan Trofimovitš ei käytellyt säästellen
samppanjaa. Viinit haettiin edellämainitun Andrejevin kaupasta. Varvara
Petrovna maksoi laskut aina puolivuosittain, ja maksupäivä oli samalla
myös vatsatautikohtauksen päivä.
Ystäväpiirimme kantajäseniä oli Liputin, kuvernementtimme virkamies,
ei enää vallan nuori, tunnettu vapaamielinen, jota koko kaupunki
piti ateistina. Hän oli jo toisen kerran naimisissa. Hänen toinen
vaimonsa oli hyvin nuori ja sievä eikä suinkaan ilman myötäjäisiä.
Sitäpaitsi hänellä oli vielä kolme keskenkasvuista tytärtä. Perhettään
hän kasvatti kurituksessa ja Herran nuhteessa sekä piti väkeään
lukkojen ja telkien takana. Hän oli hirvittävän saita ja oli pelkästä
palkastaan saanut säästetyksi niin paljon, että hänellä oli pikku
talo ja sievoinen pääomakin. Hän oli rauhaton sielu, vähäpätöinen
virka-asemaltaan. Kaupungissamme hän ei nauttinut kovinkaan suurta
arvoa, eikä häntä hienoimmissa piireissä ollenkaan tunnettu. Sitäpaitsi
hän ilmeisesti oli vaarallinen juorukello, joka tästä heikkoudestaan
oli saanut jo sangen vakavastikin nenälleen, toisen kerran eräältä
upseerilta ja toisen kerran eräältä maatilanomistajalta, arvoisalta
perheenisältä. Mutta me pidimme hänen terävästä älystään, hänen
tiedonhalustaan ja hänen erikoisesta, ilkeästä iloisuudestaan. Varvara
Petrovnaa Liputin ei miellyttänyt, mutta hän osasi sentään jollakin
tavoin mielistellä tätäkin.
Varvara Petrovna ei pitänyt myöskään Šatovista, joka vasta viime vuonna
oli liittynyt ystäväpiirimme jäseneksi. Šatov oli entinen ylioppilas,
joka oli erotettu yliopistosta jonkin ylioppilasrettelön vuoksi.
Lapsuudessaan hän oli ollut Stepan Trofimovitšin oppilaana, sillä
syntyjään hän oli maaorja, Varvara Petrovnan kamaripalvelija-vainajan,
Paul Fjodorovitšin poika, jota Varvara Petrovna oli avustanut. Varvara
Petrovna ei pitänyt hänestä siksi, että nuorukainen hänen mielestään
oli ylpeä ja kiittämätön, eikä hän voinut antaa anteeksi sitäkään,
että tämä saatuansa eropassit yliopistosta ei suoraa päätä tullut
hänen luokseen, eipä edes vastannut hänelle varta vasten lähetettyyn
kirjeeseen, vaan piti parempana lähteä opettamaan erään sivistyneen
kauppiaan lapsia. Yhdessä tämän kauppiaan perheen kanssa hän sittemmin
lähti ulkomaille, paremmin lapsenpiian kuin kasvattajan asemassa. Mutta
hänen teki silloin niin kovin mieli ulkomaille. Lastenkasvatuksesta
huolehti myös naispuolinen kotiopettajatar, reipas venakko, joka oli
tullut taloon vasta vähän ennen ulkomaille lähtöä ja joka oli otettu
kai siitä syystä, että hänen palkkavaatimuksensa olivat olleet perin
vähäiset. Noin parin kuukauden kuluttua kotiopettajatar sai lähtöpassit
"liian vapaiden mielipiteidensä" vuoksi. Šatov seurasi häntä, ja hyvin
pian heidät tämän jälkeen vihittiin Genevessä. He asuivat yhdessä
kolmisen viikkoa ja erosivat sitten kuin ainakin kaksi vapaata ihmistä,
joita ei mikään sitonut toisiinsa. Yhtenä syynä eroon lienee ollut
myös köyhyys. Kauan sen jälkeen Šatov kierteli yksin melkein ympäri
koko Euroopan, Jumala ties missä lie milloinkin asunut. Kerrottiin
hänen olleen kengänkiilloittajanakin, jopa satamajätkänä. Viimein, noin
vuosi takaperin, hän palasi vihdoin kotikaupunkiinsa, asettui asumaan
yhteen vanhan tätinsä kanssa, joka kuukauden kuluttua hänen paluunsa
jälkeen kuoli. Hänellä oli sisar Daša, joka oli Varvara Petrovnan
kasvatti ja suosikki, jopa siinä määrin, että oli kuin perheen jäsen
ainakin, mutta tätä sisartaan Šatov tapasi hyvin harvoin ja oli
muutenkin hänestä hyvin vieraantunut. Meidän keskuudessamme Šatov oli
aina juro eikä puhunut paljoakaan. Mutta joskus, kun oli kysymys hänen
vakaumuksistaan, hän saattoi aivan sairaalloisesti kiihtyä eikä silloin
suinkaan pitänyt kieltään kurissa. "Šatov on ensin sidottava ja sitten
vasta voi hänen kanssaan alkaa keskustella", laski Stepan Trofimovitš
usein leikkiä, mutta hän piti Šatovista kaikesta huolimatta. Ulkomailla
ollessaan Šatov oli jyrkästi luopunut eräistä entisistä sosialistisista
vakaumuksistaan ja harpannut vastakkaisiin äärimmäisyyksiin. Hän
oli niitä ihanteellisia venäläisiä, jotka äkkiä saattavat joutua
jonkin suuren aatteen valtoihin, aatteen, joka yhdellä iskulla aivan
kuin murskaa heidät hetkeksi, joskus ainaiseksikin. He eivät kykene
hallitsemaan aatetta, vaan uskovat siihen sokean intohimoisesti.
Ja niin koko heidän elämänsä kuluu kuin ihmisen, joka kuoleman
kouristuksissa makaa kiven alla, puoliksi jo sen alle murskautuneena.
Šatovin ulkomuoto oli hyvin hänen mielipiteitään vastaava. Hän oli
kömpelö, vaaleaverinen, karvainen, lyhyenläntä. Hänellä oli leveät
hartiat, paksut huulet, hyvin tuuheat, silmiä varjostavat ja vaaleat
kulmakarvat, kurttuinen otsa, kärsimätön, alasluotu, kaihtava katse.
Aina hänen tukassaan törrötti jokin hiustupsu, joka ei tahtonut taipua
toisten hiusten suuntaan. Hän oli noin kahdenkymmenenseitsemän tai
-kahdeksan vuoden ikäinen. "En ollenkaan ihmettele enää, että, hänen
vaimonsa jätti hänet", sanoi Varvara Petrovna tarkasteltuaan häntä
kerran tarkemmin. Hän yritti pukeutua aina mahdollisimman siististi
suuresta köyhyydestään huolimatta. Kotikaupunkiinsa palattuansakaan
hän ei pyytänyt Varvara Petrovnan apua, vaan tuli toimeen miten
milloinkin, olipa kauppiasväenkin palveluksessa. Kerran hän oli
ollut kauppa-apulaisenakin, olipa kerran lähdössä erään toisen
kauppa-apulaisen mukaan rahtilaivalla jonnekin, mutta sairastui vähän
ennen matkalle lähtöä. Tuskin voitaneen kuvitella, millaista köyhyyttä
hän saattoi sietää usein sitä itse edes huomaamatta. Sairautensa
jälkeen hän sai Varvara Petrovnalta salaisesti, nimettömässä kirjeessä,
sata ruplaa. Hän sai kuitenkin selon sen lähettäjästä, epäröi
hetken, mutta otti kuin ottikin sitten rahat vastaan, lähtipä vielä
kiittämäänkin Varvara Petrovnaa. Hänet otettiin innokkaan lämpimästi
vastaan, mutta nytkin hän häpeämättömästi petti Varvara Petrovnan
odotukset. Hän viivähti talossa tuskin viittä minuuttia, ääneti,
tylsästi tuijottaen maahan ja typerästi hymyillen. Sitten hän nousi
äkkiä keskeyttäen Varvara Petrovnan keskustelun sen ollessa kaikkein
kiintoisimmillaan, kumarsi syrjittäin, jalat sisäänpäin, ja joutui
lopulta niin hämilleen, että tuuppasi Varvara Petrovnan kallisarvoista
ja erikoisen taiteellista ompelupöytää, joka samassa romahti maahan
ja särkyi, ennenkuin hän ehti häpeästä puolikuolleena edes eteiseen.
Liputin toruskeli häntä tämän jälkeen kauan sen vuoksi, että hän ei
ollut muka jaksanut halveksuen kieltäytyä ottamasta vastaan noita sataa
ruplaa tuolta hänen entiseltä omistajaltansa, despootilta, vaan otti
rahat, vieläpä tuppautui kiittelemäänkin. Hän asui aivan yksikseen
kaupungin laidassa eikä ollenkaan pitänyt siitä, että joku, vaikkakin
vain joku meistä, tuli häntä tervehtimään. Stepan Trofimovitšin
illanviettoihin hän saapui säännöllisesti ja lainaili häneltä
sanomalehtiä sekä aikakauskirjoja.
Illanvietoissamme kävi vielä muudan Virginski, täkäläinen virkamies,
joka jossakin suhteessa muistutti Šatovia, vaikka todellisuudessa
olikin tämän täydellinen vastakohta. Virginski oli myös naimisissa.
Hän oli säälittävän näköinen, hiljainen, nuori mies, tosin jo siinä
kolmenkymmenen tienoilla, hyvin tietorikas, vaikkakin itseoppinut.
Hän oli köyhä, nainut, palveli virastossa ja elätti perheessään myös
muuatta tätiänsä, vieläpä vaimonsa sisartakin. Hänen vaimonsa, samoin
kuin kaikki muutkin hänen huonekuntansa naiset, harrasti vain "kaikkein
uusimpia aatteita". Mutta kaikki kävi heiltä jollakin lailla liian
karkeasti, voisimmepa sanoa, kuten Stepan Trofimovitš oli kerran
maininnut eräästä toisesta asiasta, että tässä, jos missä, aate oli
todella "laahattu kadun lokaan". Kaikki heidän mielipiteensä olivat
suoraan kirjoista poimittuja, eikä tarvittu kuin pieni viittaus
jostakin pääkaupunkimme edistyksellisestä nurkkakunnasta, kun he
olivat jo valmiit heittämään siinä silmänräpäyksessä mitä tahansa
ulos ikkunasta, jos sellainen toivomus vain suinkin lausuttiin.
Mme Virginskaja harjoitti kaupungissamme kätilönammattia. Tyttönä
ollessaan hän oli pitkät ajat asunut Pietarissa. Itse Virginski taas
oli puhdassydäminen mies, enkä ole tavannut ainoatakaan toista,
jolla olisi ollut rehellisempi tulisielu kuin hänellä. "En koskaan,
en koskaan luovu näistä valoisista toiveistani", hän puheli minulle
loistavin silmin. "Valoisista toiveista" hän aina puhui hiljaa ja
syvällisen hartaasti, puoleksi kuiskaten, aivan kuin olisi ilmaissut
suuren salaisuuden. Hän oli jokseenkin pitkä, mutta hyvin hoikka ja
kapeaharteinen, hiukset olivat hyvin ohuet ja ruosteenpunaiselle
vivahtavat. Kaikki Stepan Trofimovitšin ylimieliset pilkat hänen
käsityskannoistaan hän kuunteli nöyrästi, mutta joskus hän voi ruveta
aivan tosissaan väittämään vastaankin ja saattoi silloin Stefan
Trofimovitšin umpikujaan. Stepan Trofimovitš kohteli häntä lempeästi,
ja yleensäkin hän kohteli meitä kaikkia miltei isällisestä.
— Kaikki te olette "päässeet munasta kesken hautomisen", — hän
huomautti leikillisesti Virginskille, — sellaisia ovat ne toisetkin.
Tosin minä en teistä, Virginski, ole huomannut, että te olisitte
niin typerän rajoittunut kuin ne toiset siellä Pietarissa _chez
ces seminairistes_, mutta tekin olette sentään pujahtanut "kesken
hautomisen" kävelylle. Šatov tahtoisi hyvin mielellään olla tarpeeksi
haudottu, mutta keskoinen on hänkin.
— Entäs minä? — kysäisi Liputin.
— Te olette vain kultainen keskitie, joka tulee toimeen missä
tahansa... omalla tavallaan.
Liputin loukkaantui.
Kerrottiinpa Virginskistä sellaistakin, ja valitettavasti sangen
varmalla taholla, että hänen vaimonsa, elettyään hänen kanssaan tuskin
vuottakaan laillisessa avioliitossa, eräänä kauniina päivänä olikin
muka ilmoittanut miehelleen hylänneensä hänet ja pitävänsä enemmän
Lebjadkinista. Tämä Lebjadkin, joka oli sattumalta kaupunkiimme
poikennut, havaittiin myöhemmin sangen epäilyttäväksi henkilöksi,
eikä hän ollut ollenkaan edes eronsaanut alikapteeni, niinkuin hän
itseään nimitti. Hän ei osannut oikeastaan muuta kuin väännellä
viiksiään, juoda ja pelata sekä puhua sopimattominta roskaa, mitä
suinkin saattaa kuvitella. Tämä mies muutti muitta mutkitta aivan
röyhkeästi Virginskille, ilmaisesta leipäpalasta ikihyväksi ihastuen,
söi ja nukkui heillä, alkoipa lopuksi kohdella ylhäisen halveksuvasta
itse talon isäntääkin. Väitettiinpä niinkin, että Virginski oli
muka silloin, kun hänen vaimonsa oli ilmoittanut hänelle mielensä
muutoksesta, sanonut tälle: "Ystäväni, tähän asti olen vain rakastanut
sinua, mutta nyt kunnioitan." Tuskinpa tässä tapauksessa sentään lienee
lausuttu tuota muinaisroomalaista lausetta. Kerrottiinpa päinvastoin
Virginskin itkeneen aivan ääneen. Kerran, parisen viikkoa hylkäämisen
jälkeen, he kaikki, koko "perhe" yhdessä, lähtivät huvimatkalle
kaupungin ulkopuolelle, metsään, juomaan teetä tuttavien parissa.
Virginskin mieli oli kuumeisen iloisessa vireessä, ottipa hän osaa
tanssiinkin. Mutta sitten hän äkkiä ilman vähintäkään edelläkäypää
riitaa sieppasi molemmin käsin tukasta Lebjadkin-jättiläistä, joka
parhaillaan tanssi cancan-sooloa, painoi hänet maahan ja alkoi itkien
laahata häntä perässään koko ajan huutaen ja ulvoen ääneen. Jättiläinen
säikähti siinä määrin, ettei osannut edes puolustautua koko sinä
aikana, jolloin häntä raahattiin tukasta, vaan oli aivan vaiti. Mutta
päästyään irti hän loukkaantui ja tulistui kuten ainakin aatelismies,
jota on syvästi loukattu.
Virginski pyyteli polvillaan koko seuraavan yön vaimoltaan
anteeksiantoa, mutta vaimo ei siihen suostunut, koska Virginski
ei kuitenkaan luvannut pyytää anteeksi Lebjadkinilta. Sitäpaitsi
syytettiin häntä "vakaumuksien puutteesta ja typeryydestä".
Viimeksimainitun syytöksen aiheutti se, että hän selvittäessään
välejään naisen kanssa oli seisonut polvillaan. Alikapteeni hävisi
jäljettömiin ja ilmestyi uudelleen kaupunkiimme sisarensa kanssa vasta
aivan viime aikoina ja aivan uusin tarkoitusperin. Mutta hänestä
puhumme vielä myöhemmin. Ei sovi ihmetellä, että "aviomiesparka" haki
lohdutusta sydämelleen meidän seurastamme. Hän ei muutoin koskaan
puhunut meille kotihuolistaan. Vain kerran palatessamme yhdessä Stepan
Trofimovitšin luota hän kautta rantain alkoi puhella asemastaan, mutta
samassa hän jo sieppasi minua hihasta ja huudahti kiihkeästi:
— Ei se merkitse mitään; tämähän on vain yksityinen tapaus; ei tämä
mitenkään, ei mitenkään häiritse "yhteistä asiaamme"!
Meidän pariimme poikkesi joskus satunnaisiakin vieraita, kuten muudan
juutalaispahainen Ljamšin ja kapteeni Kartuzov. Kerran käväisi
meillä muudan opinhaluinen vanha äijäkin, mutta tämä kuoli pois.
Liputin toi kerran muassaan myös erään karkoitetun puolalaisen papin,
Slonieszewskin, joka jonkin aikaa sai olla parissamme, noin vain
periaatteen vuoksi, mutta viimein häntä ei edes senkään vuoksi enää
otettu vastaan.