Pietarista palattuaan Varvara Petrovna lähetti heti ystävänsä
ulkomaille "lepäämään". Ja olikin jo syytä heidän erota joksikin
aikaa, sen Varvara Petrovna hyvin ymmärsi. Stepan Trofimovitš lähti
matkalle riemumielin: "Siellä minä synnyn uudestaan!" hän huudahteli.
— "Siellä voin vihdoinkin ryhtyä tieteelliseen työhöni!" Mutta jo heti
ensimmäisissä Berliinistä lähettämissään kirjeissä hän taas alkoi
vetää vanhaa virttänsä: "Sydämeni on murtunut", hän kirjoitti Varvara
Petrovnalle, "en jaksa unohtaa! Täällä Berliinissä kaikki vanha on taas
palannut mieleen, koko entisyys, sen ensi riemut ja ensi tuskat. Missä
on hän? Missä ovat nuo molemmat? Missä olette te, molemmat enkelini,
joiden rakkautta en ole ansainnut? Missä on poikani, rakastettu
poikani? Missä loppujen lopuksi olen minä, minä itse, entinen minäni,
jonka tahto oli teräksenluja ja horjumaton kuin kallio, sillä välin
kuin joku _Andrejeff, un_ oikeauskoinen partasuu narri peut briser mon
existence en deux" [saattaa musertaa koko elämäni] j.n.e. j.n.e.
Mitä tulee Stepan Trofimovitšin poikaan, niin hänet oli hänen isänsä
nähnyt vain kaksi kertaa elämässään, ensi kerran silloin, kun tämä
syntyi, ja toisen kerran äskettäin Pietarissa, missä nuorukainen
valmistautui yliopiston pääsytutkintoon. Kuten jo mainitsin, poika
oli koko elämänsä saanut kasvaa tätiensä luona O:n kuvernementissa
(Varvara Petrovnan kustannuksella) seitsemänsadan virstan päässä
Skvorešnikista. Ja mitä taas tulee tuohon Andrejeffiin, s.o.
Andrejeviin, niin tämä oli yksinkertaisesti muudan täkäläinen kauppias,
hyvin originelli itseoppinut arkeologi, venäläisten muinaisesineiden
intohimoinen keräilijä, joka saattoi joskus kilpailla tiedoissa itse
Stepan Trofimovitšin kanssa. Erikoisen mielellään tämä väitteli
"mielipiteistä". Tämä kunnianarvoisa harmaapartainen kauppias,
jolla oli isot hopeasankalasit, oli jättänyt maksamatta Stepan
Trofimovitšille neljäsataa ruplaa metsästä, jota tämä oli myynyt
kaadettavaksi parisen desjatiinaa Skvorešnikia lähellä sijaitsevalta
maatilaltaan. Vaikka Varvara Petrovna lähettäessään ystävänsä
Berliiniin ei ollut antanut tälle matkarahoja suinkaan säästellen, niin
kuitenkin Stepan Trofimovitš oli aivan erikoisesti luottanut saavansa
ennen matkaansa juuri nämä neljäsataa ruplaa, varmaan joihinkin
salaisiin menoihinsa, ja oli vähällä purskahtaa itkuun, kun Andrejev
pyysi häntä vielä yhden kuukauden ajan odottamaan maksun suoritusta.
Tähän maksuajan pidennykseen Andrejevilla muuten oli selvä oikeuskin,
sillä ensimmäiset maksuerät hän oli suorittanut melkein puoli vuotta
liian aikaisin, etukäteen, koska Stepan Trofimovitš silloinkin oli
ollut erikoisesti rahansa tarpeessa. Varvara Petrovna luki tämän
ensimmäisen kirjeen ahnaan uteliaana alleviivaten lyijykynällään
lauseen: "Missä olette te molemmat"; merkitsi siihen päivämäärän
ja sulki sen lippaaseensa. Stepan Trofimovitš muisteli tietenkin
molempia vaimovainajiaan. Toisessa Berliinin-kirjeessä vanhasta
virrestä oli syntynyt jo uusi muunnelma: "Teen työtä kaksitoistakin
tuntia vuorokaudessa (— riittäisi, kunhan tekisit yksitoistakin",
jupisi sitä lukiessaan Varvara Petrovna) pengon kirjastoja, teen
vertailuja, jäljennän, en säästä vaivojani; kävin professorien
luona. Uudistin tuttavuuteni Dundasovien erinomaisen perheen kanssa.
Miten ihastuttava on Nadežda Nikolajevna yhä vieläkin! Lähettää
teille terveisensä. Hänen nuori aviomiehensä ja hänen kaikki kolme
lastenlastansa ovat myös Berliinissä. Iltaisin keskustelemme nuorien
kanssa melkein aamunkoittoon asti. Yöt aivan kuin muinoin Ateenassa.
Tietenkin vain mitä tulee hienostukseen ja kauneuteen! Kaikki on
niin ylevää. Paljon musiikkia, espanjalaisia säveliä, haaveilua
ihmiskunnan uudestisyntymisestä, johtotähtenä ikuisen kauneuden
ihanne, Sikstiiniläinen madonna, valo, joka tuikahtelee pimeyden
halkeamista, mutta onhan auringollakin pilkkunsa! Voi ystäväni, ylevä,
uskollinen ystävä! Olen ajatuksissani aina luonanne, olen teidän,
vain yksin teidän, en tout pays [kaikkialla], ja sielläkin, dans le
pays de Makar el de ses veaux [Makariuksen ja hänen vasikoittensa
maassa], ja muistatteko, miten siitä vavisten kuiskailimme Pietarissa
ennen sieltä lähtöämme. En voi vieläkään olla hymyilemättä kaikkea
tuota muistellessani. Päästyäni rajan tälle puolen tunsin oloni
turvalliseksi. Se tunne oli omituisen uusi, ensi kerran niin monen
pitkän vuoden perästä... j.n.e., j.n.e.
— Loruja kaikki tyynni! — Varvara Petrovna päätteli, mutta taivutti
kuitenkin huolellisesti kokoon tämänkin kirjeen. — Jos ateenalaiset
illat kestävät kerran aamunkoittoon, niin ei hän ainakaan kahtatoista
tuntia silloin istu kirjojensa ääressä. Onkohan tuo ehkä kirjoittanut
kirjeen humalapäissään? Ja miten tuo rouva Dundasova uskaltaa lähetellä
minulle terveisiään? Mutta huvitelkoonpahan vielä vähäisen...
Lause "dans le pays de Makar el de ses veaux" oli merkitsevittään:
"minne Makariuskaan ei aja vasikoitansa". Stepan Trofimovitš ranskansi
usein aivan tahallaan mitä typerimmin venäläiset sananlaskut ja aito
venäläiset sanontatavat, vaikka hän tietenkin ymmärsi ne ja olisi
kyllä osannut kääntää paremminkin. Mutta näin hän oli saavinaan niihin
jonkinlaista hienostelevaa välinpitämättömyyden vivahdusta ja samalla
tällainen kääntäminen oli olevinaan sukkeluus.
Mutta Stepan Trofimovitšin huvittelu ei kestänyt kauan. Hän ei
malttanut olla ulkomailla neljääkään kuukautta, vaan tulla lennähti
takaisin Skvorešnikiin. Hänen viimeiset kirjeensä sisälsivät vain
pelkkiä mitä hellimmän rakkauden vuodatuksia hänen kaukana olevalle
ystävälleen ja olivat aivan sananmukaisesti eronkyynelten kostuttamia.
On luonteita, jotka kiintyvät taloon kuin pienet sisäkoirat. Ystävien
tapaaminen oli ylevän riemullista. Kahden päivän kuluttua kaikki kävi
kuitenkin taas entiseen tapaan, ja heistä molemmista lienee tuntunut
vielä entistäkin ikävämmältä. "Ystäväni", Stepan Trofimovitš uskoi
tämän minulle kahden viikon kuluttua paluunsa jälkeen mitä suurimpana
salaisuutena, — "ystäväni, se, mitä olen huomannut, on hyvin surullinen
totuus: Je suis un aivan tavallinen elätti, et rien de plus! Mais
r-r-rien de plus!" [Enkä mitään muuta.]