Pitkän aikaa kuiskailtiin kaupungissamme, että meidän kerhomme oli muka
kaiken vapaa-ajattelun, turmeluksen ja ateismin taimitarha. Kävipä
tämä huhu ajan mittaan vain yhä itsepintaisemmaksi. Näin huhuiltiin,
vaikka meidän kesken ei harrastettu muuta kuin mitä viattominta ja
herttaisinta aito venäläistä, ilakoivaa, vapaamielistä lörpöttelyä.
"Korkein liberalismi" ja "korkein liberaali", s.o. liberaali, jonka
toiminnalla ei ole minkäänlaista päämäärää, ovat mahdollisia vain
Venäjällä. Stepan Trofimovitš, kuten kuka tahansa terävä-älyinen
henkilö, tarvitsi kuuntelijansa, ja sitäpaitsi hänen aina täytyi
tuntea, että hän täytti ylevän velvollisuutensa, teki propagandaa
aatteistaan. Ja loppujen lopuksi, täytyihän olla edes sen verran
seuraa, että samppanjalasin ääressä saattoi vaihtaa hyvin kuluneita,
mutta iäti huvittavia ajatuksia Venäjästä ja "venäläisestä hengestä",
Jumalasta yleensä sekä "venäläisestä Jumalasta" eritoten, kertoa
sadannen kerran uudelleen kaikille varsin tutut ja kaikkien suussa jo
moneen kertaan jauhetut venäläiset häväistysluontoiset sukkeluudet.
Emme malttaneet olla koskettelematta kaupunkimme juorujakaan ja
jouduimme silloin usein langettamaan hyvinkin ankaria ja korkeasti
siveellisiä tuomioitamme. Jouduimmepa joskus keskusteluissamme
yleisinhimillisillekin aloille. Arvostelimme ankarasti Euroopan ja
koko ihmiskunnan tulevaisuutta; esitimme teoriamme siitä, miten
Ranska keisarivallasta luovuttuaan joutuu toisarvoisten valtioiden
joukkoon, ja olimme aivan varmoja siitä, että näin voi helposti
käydä, vieläpä hyvin piankin. Paaville me jo aikoja sitten ennustimme
esitettäväksi tulevaisuudessa aivan tavallisen metropoliitan osaa
yhdistyneessä Italiassa, ja meillä oli varma vakaumus siitä, että
tämän tuhatvuotisen kysymyksen ratkaiseminen meidän humaanisella,
teollisuuden ja rautateiden aikakaudellamme ei olisi asia eikä mikään.
Mutta eihän "korkein venäläinen liberalismi" osaakaan muuten suhtautua
asioihin. Stepan Trofimovitš erehtyi joskus puhumaan taiteestakin,
puhuipa hän sangen hyvinkin, vaikka ehkä sentään liian abstraktisesti.
Hän muisteli joskus nuoruutensa ystäviä, henkilöitä, joilla oli ollut
merkitystä meidän historiassamme, muisteli liikuttunein mielin ja
hartaan kunnioittavasti, mutta sittenkin jossakin määrin kateellisena.
Jos sitten ilta kävi kovin pitkäksi, istuutui juutalaispaha Ljamšin
(vähäpätöinen postivirkamies, joka oli mestari pianonsoitossa) pianon
ääreen ja esitti väliajoilla sikaa, ukkosta, kesken synnytystuskia
äkkiä kajahtavaa vastasyntyneen parkaisua j.n.e. Vain tämän vuoksi
hänet oli seuraamme kutsuttukin. Jos taas oli maisteltu hieman enemmän
kuin oli kohtuullista, — sellaista sattui joskus, vaikkakaan ei kovin
usein, — hurmiomme kävi niin valtavaksi, että meidän oli lopuksi
laulettava Ljamšinin säestyksellä Marseljeesi. En vain ole oikein varma
siitä, tapahtuiko se kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Helmikuun
19:s, tuo merkkipäivä,[13] otettiin vastaan riemastuksella jo kauan
ennen kuin se oli koittanutkaan. Jo etukäteen me tyhjentelimme maljoja
sen kunniaksi. Tämä tapahtui jo aikoja sitten, silloin kun ei Šatov
eikä Virginskikään ollut vielä liittynyt joukkoomme, silloin, kun
Stepan Trofimovitš asui vielä Varvara Petrovnan kanssa saman katon
alla. Vähää ennen tuota suurta päivää Stepan Trofimovitš aivan kuin
epähuomiossa alkoi mutista tuota hyvin tunnettua, vaikkakin aivan
epätodellista runonpätkää, jonka luultavasti joku entinen vapaamielinen
tilanomistaja oli sepittänyt:
"Hiipii miehiä kantain kirveitä,
Tapahtuukohan hirveitä?"
Jotakin tämän tapaista se oli, aivan sananmukaisesti en sitä tosin
muista. Varvara Petrovna sattui sen kuulemaan ja huudahti: "Loruja,
loruja...!" ja lähti suuruksissaan toiseen huoneeseen. Liputin, joka
oli sattumalta läsnä, huomautti myöhemmin Stepan Trofimovitšille
ilkeästi:
— Eipä olisi kovinkaan hauskaa, jos ilosta hurmautuneiden entisten
maaorjien päähän pälkähtäisikin tehdä jonkinlaiset kepposet herroille
tilanomistajille. —
Ja näin sanoen hän veti etusormellaan poikki kaulansa.
— _Cher ami_, — huomautti Stepan Trofimovitš hänelle leppoisasti, —
uskokaa pois, ei tämä (hän toisti liikkeen) hyödytä vähääkään meidän
tilanomistajiamme enemmän kuin meitä muitakaan. Emme me päättöminäkään
osaa järjestää asioitamme sen paremmin, siitäkin huolimatta, että
ymmärryksemme tiellä ei mikään ole niin pahana haittana kuin juuri
meidän päämme.
Useat muuten pelkäsivät tosissaan, että manifestin julkaisupäivänä
tapahtuisi jotakin tavatonta, jotakin sen tapaista, johon Liputin
oli viittaillut. Näin ennustelivat kansan sielun ja valtiorakenteen
erikoistuntijat. Arvattavasti Stepan Trofimovitškin oli samaa mieltä,
vieläpä siinä määrin, että hän aivan manifestipäivän aattona alkoi
äkkiä kärttää Varvara Petrovnalta rahoja ulkomaanmatkaa varten. Sanalla
sanoen, hän oli hyvin levoton. Mutta vihdoin suuri päivä oli ohi, kului
vielä jonkin verran aikaa sen jälkeenkin, ja silloin ilmaantui Stepan
Trofimovitšin huulille taas entinen ylimielinen hymy. Hän alkoi purkaa
silloin meille muutamia huomiota herättäviä ajatuksiansa venäläisten
luonteesta ylipäänsä sekä venäläisen talonpojan luonteesta eritoten:
— Me, kuten ainakin hätiköivät ihmiset, olemme tehneet talonpojistamme
liian suuren numeron, — hän lopetti näin sanoen huomiota herättävien
ajatustensa sarjan; — me olemme tehneet heistä muotiasian, kokonainen
kirjallisuuden haara on vuosikausia talonpoika-ajatustamme kanniskellut
aivan kuin jotakin kalleutta, jonka arvo on uudelleen arvioitu entistä
korkeammaksi. Me solmielimme laakeriseppeleitä heidän täisiin päihinsä.
Venäläinen maalaiskylä ei ole tuhanteen vuoteen kyennyt antamaan
meille muuta kuin kansantanssimme, kamarinskin. Kuuluisa venäläinen
runoilija, joka sitäpaitsi oli hyvin terävä-älyinen, nähdessään ensi
kerran näyttämöllä suuren Rachelin, huudahti ihastuksissaan: "En
vaihda Rachelia talonpoikaamme." Mutta minäpä olisin valmis menemään
vielä pitemmällekin; minäpä antaisin vaikka kaikki meidän venäläiset
talonpoikamme vain yhdestä ainoasta Rachelista. On jo aika katsella
asioita terveemmin eikä pidä sekoittaa meidän kotoista, moukkamaista
saapasrasvalöyhkäämme _bouquet de l'imperairice'_n tuoksuun.
Liputin oli kyllä aivan samaa mieltä, mutta huomautti kuitenkin,
että silloinen suunta piti välttämättömänä kieroa peliä ja vaati
talonpoikasien ihannoimista. Olivatpa eräät ylhäisön piiriin kuuluvat
naiset suorastaan vuodattaneet kyyneliä _Anton Kovaosaista_[14]
lukiessaan, ja olivatpa jotkut heistä aina Pariisista käsin
kirjoittaneet maatilanhoitajilleen Venäjälle, että talonpoikia oli
tästä lähtien kohdeltava "mahdollisimman humaanisesti"!
Tapahtui sitten, ja aivan kuin tahallisesti juuri silloin, kun alettiin
huhuilla myös Anton Petrovitšista,[15] että kuvernementissamme, vain
viidentoista virstan päässä Skvorešnikista, syntyi jonkinlainen
väärinkäsitys, niin että tuota pikaa oli lähetettävä avuksi
sotaväenosasto. Sillä kerralla Stepan Trofimovitš hermostui niin, että
oli vähällä säikyttää meidätkin. Hän huusi suurella äänellä klubissa,
että sotaväkeä tarvitaan enemmän ja että sitä olisi sähkösanomalla
kutsuttava lisää toisesta piirikunnasta. Hän juoksi kuvernöörin luo,
vakuutteli vakuuttelemistaan tälle, että hänellä ei ollut koko asian
kanssa mitään tekemistä ja ettei suinkaan vain häntä, entiseen vedoten,
jollakin lailla sotkettaisi tähän juttuun, ehdottipa lopuksi, että
kaikki se, mitä hän nyt sanoo, tiedoitettaisiin sellaisenaan viipymättä
asianomaiseen paikkaan Pietariin. Onneksi oli, että kaikki kävi hyvin
ja että asiasta ei tullut sen enempää; mutta se on minun sanottava,
että Stepan Trofimovitšin käyttäytyminen minua silloin ihmetytti.
Noin kolmen vuoden kuluttua, kun alettiin, niinkuin hyvin muistamme,
puhua kansallistunnosta ja "yleisestä mielipiteestä", Stepan
Trofimovitš nauroi ääneensä.
— Ystäväni, — hän opetti meitä, — meidän kansallistuntomme, jos se
on tosiaan "herännyt", kuten ne siellä sanomalehdissään väittävät,
istuu sittenkin yhä vielä koulunpenkillä, jossakin saksalaisessa
Petrischulessa,[16] edessään saksankirja, sekä pänttää päähänsä
ikuista saksanläksyänsä, ja saksalainen opettaja panee sen tarpeen
vaatiessa nurkkaan. Saksalaista opettajaa ei voi muuta kuin kehua,
mutta hyvin luultavaa on, että mitään ei ole tapahtunutkaan eikä
"herännyt", vaan että kaikki käy entistä latuansa Herran huomassa.
Minun mielestäni jo tämäkin olisi Venäjällemme yllin kyllin, pour
notre sainte Russie [Meidän pyhälle Venäjällemme]. Sitäpaitsi kaikki
nuo yhteisslaavilaisuudet ja kansallistunnot ovat jo liian vanhoja
asioita, jotta ne voisivat enää tulla uusiksi. Kansallistunto,
jos niin tahdotte, ei kuitenkaan ole koskaan esiintynyt meillä
muussa muodossa kuin herrasoikkuna klubissa ja, vielä lisäisi, ei
koskaan muualla kuin Moskovassa. Enhän tietenkään puhu aivan Igorin
ajoista. Ja oikeastaanhan kaikki tämä johtuu vain joutilaisuudesta.
Joutilaisuudesta meillä on kaikki saanut alkunsa, sekä hyvä että
paha, meidän herraskaisesta, rakkaasta, sivistyneestä, oikuttelevasta
joutilaisuudestamme! Olen kolmekymmentä tuhatta vuotta vakuuttanut
sitä. Me emme osaa elää kättemme töistä. Ja mistä ne siellä nyt äkkiä
olivat muka keksivinään niin kovin merkillisen "yleisen mielipiteen",
joka on muka herännyt meillä? Ja niin äkkiä, ilman muuta vain, aivan
kuin se olisi taivaasta tipahtanut? Eivätkö he tosiaankaan ymmärrä,
että ennenkuin voi syntyä mielipiteitä, on välttämättä tehtävä ensin
työtä, omin käsin, on tehtävä itse aloite ja saatava omaa praktiikkaa!
Ilmaiseksi ei saada mitään. Jos näemme vaivaa, saamme myös omia
mielipiteitä. Mutta kun me emme koskaan viitsi tehdä mitään, niin
mielipiteetkin on luovutettava niille, jotka aina näihinkin asti ovat
puolestamme raataneet, nimittäin sille samaiselle Euroopalle, niille
samaisille saksalaisille, — meidän kaksisatavuotisille opettajillemme.
Sitäpaitsi Venäjä on jo itsessään liian suuri väärinkäsitys, jotta
me yksin, ilman työtä ja ilman saksalaisten apua voisimme tämän
arvoituksen ratkaista. Jo kaksikymmentä vuotta olen soittanut
hätäkelloa ja kutsunut ihmisiä työhön! Olen uhrannut elämäni tälle
kutsumukselleni. Ja minä mieletön olen uskonut työni kantavan hedelmiä.
En usko enää, mutta soitan kelloa sittenkin, soitan loppuun asti,
hautaan asti; en hellitä kättäni kellonnuorasta, ennenkuin se alkaa
kutsua ystäviäni sielumessuuni!
Valitettavasti me vain myöntelimme hänen puheensa oikeiksi. Me
taputimme käsiämme opettajallemme aivan hurmautuneina. Mutta, hyvä
herrasväki, emmeköhän me vielä nykyisinkin saa alinomaa kuulla
samanlaista "herttaista", "viisasta", "vapaamielistä", vanhaa
venäläistä lörpöttelyä?
Opettajamme uskoi vakaasti myös Jumalaan. "En ymmärrä, miksi kaikki
täkäläiset tahtovat minussa nähdä välttämättä jumalankieltäjän?" hän
puheli joskus. — "Minähän uskon Jumalaan, mais dislinguons, uskon,
kuten ainakin Olentoon, joka on Itsensä minulle ilmaissut. Eihän voi
vaatia, että minä uskoisin samaten kuin joku Nastasja (palvelustyttö)
tai joku herra tilanomistaja, joka uskoo noin vain 'kaiken varalta', —
tai siten kuten Šatov. Mutta Šatovistahan ei voi tämän yhteydessä edes
puhua, Šatov uskoo väkipakolla, kuten oikea moskovalainen slavofiili
ainakin. Mitä taas tulee kristillisyyteen yleensä, niin siitäkin
huolimatta, että suhtaudun siihen vilpittömän kunnioittavasti, en
kuitenkaan ole kristitty. Olen mieluummin antiikin pakana, kuten suuri
Goethe, kuten muinaiset helleenit. Enhän minä voisi olla kristitty
senkään vuoksi, että kristinoppi ei ole ymmärtänyt naista, — kuten
George Sand eräässä nerokkaassa romaanissaan tämän kysymyksen on niin
perinpohjin eritellyt. Mitä taas rituaaleihin ja paastoihin tulee,
niin en ymmärrä, mitä se kenellekään kuuluu? Tehkööt ilmiantajat
työtänsä niin ahkerasti kuin suinkin ehtivät, mutta jesuiitta en
sittenkään tahdo olla. 1847 Belinski kirjoitti ulkomailta Gogoljille
tuon kuuluisan kirjeensä ja moitti häntä siitä, että hän, Gogolj, uskoi
muka 'johonkin Jumalaan'. Entre nous soit dit [Näin meidän kesken
puhuen] ei voi kuvitella koomillisempaa tilannetta kuin sitä, jolloin
Gogolj (sellaisena kuin hän oli silloin) luki tämän lauseen ja... koko
kirjeen! Mutta jättäkäämme leikki syrjään, ja koska minäkin olen itse
asiassa aivan samaa mieltä, sanon vain: Ne vasta olivat miehiä ne!
Jos kukaan, niin he osasivat rakastaa kansaansa, osasivat kärsiä sen
vuoksi ja kykenivät uhraamaan sille kaikkensa, osasivatpa asettua sitä
vastustamaankin, jos niin tarvittiin, mutta antoivat sen taas pitää
määrätynlaiset käsityksensä, jos se taas havaittiin välttämättömäksi.
Voiko nyt Belinskin kaltainen mies löytää autuutensa paastoöljystä tai
retikasta ja hernerokasta?..."
Mutta silloin puuttui puheeseen Šatov.
— Eivät ne teidän miehenne kansaa rakastaneet, eivät ne sen vuoksi
kärsineet eivätkä sen hyväksi uhranneet mitään, vaikkakin he niin
omaksi huvikseen kuvittelivat! — hän murahti yrmeänä, loi katseensa
maahan ja käännähti kärsimättömänä tuolillaan.
— Hekö eivät muka rakastaneet kansaa! — kirkaisi Stepan Trofimovitš. —
Voi, miten he rakastivat Venäjää!
— Eivät Venäjää enemmän kuin sen kansaakaan! — kirkaisi Šatov silmät
tulta säkenöiden. — On mahdotonta rakastaa sellaista, mitä ei tunne,
ja Venäjän kansasta he eivät tietäneet yhtään mitään! Kaikki he ja
te toisten mukana olette tarkastelleet Venäjän kansaa vain sormienne
lomitse, ja erikoisesti teki niin Belinski; sehän käy selville jo siitä
Gogoljille osoitetusta kirjeestäkin. Belinski oli pilkulleen aivan
samanlainen kuin Krylovin Utelias, joka ei huomannut markkinateltassa
elefanttia. Samaten Belinskikin kiinnitti huomionsa vain ranskalaisiin
yhteiskunnallisiin koppakuoriaisiin ja pysähtyi niihin kokonaan. Hänkin
saattoi tehdä sillä tavoin, vaikka olikin ehkä viisaampi kuin kaikki te
muut yhteensä! Ei se vielä riitä, että te tarkastelitte pintapuolisesti
kansaa,— tehän suorastaan inhositte sitä ja halveksitte jo yksistään
siitä syystä, että "kansaa" teidän mielestänne oli vain Ranskan kansa
tai oikeastaan vain pariisilaiset, ja sen vuoksi te häpesitte, että
Venäjän kansa ei ollut samanlaista. Tämä on koristelematon totuus!
Mutta sillä, jolla ei ole omaa kansaa, ei myöskään ole Jumalaa!
Tietäkää, että kaikki ne, jotka eivät enää ymmärrä omaa kansaansa
ja katkaisevat siihen johtavat verisiteensä, heti samassa suhteessa
kadottavat myös isiensä uskon, muuttuvat jumalankieltäjiksi tai
välinpitämättömiksi. Tämä on totinen tosi! Tämä on väittämä, joka
voidaan todistaa oikeaksi. Kas siitä syystä kaikki te, samoin kuin
mekin olemme nykyjään vain iljettäviä ateisteja tai välinpitämätöntä,
turmeltunutta ja kelvotonta väkeä, eikä mitään muuta! Samoin tekin,
Stepan Trofimovitš, olen ottanut teidätkin lukuun, ja teillehän minä
tässä oikeastaan olen koko ajan puhunutkin, tietäkää se!
Tämäntapaisen yksinpuhelun jälkeen Šatov tavallisesti (näin tapahtui
muuten sangen usein) sieppasi lippalakkinsa ja syöksyi ovelle täysin
varmana siitä, että kaikki oli lopussa ja että hän näin täydellisesti,
ja ikuisiksi ajoiksi oli katkaissut ystävyyssuhteensa Stepan
Trofimovitšiin. Mutta tämä ehti aina ajoissa pysähdyttää hänet.
— Emmeköhän me, Šatov, tekisi sentään sovintoa noiden niin perin
rakastettavien lausahtelujemme lopuksi, — hän puhui ojentaen
hyväntahtoisena nojatuolista Šatoville kätensä.
Kömpelö ja kaino Šatov ei sietänyt hempeämielisyyttä. Käytöksestään
päättäen hän oli kovin karkeatekoinen, mutta lienee sentään
sisimmässään ollut hieno luonne. Kiivastuksissaan hän joskus ylitti
soveliaisuuden mitan, mutta itse hän siitä myös ensimmäisenä kärsi.
Stepan Trofimovitšin sovintoehdotukseen hän murahti jotakin nenäänsä,
pysähtyi, muutteli hetken ruumiinpainoansa jalalta toiselle kuin karhu,
mutta sitten aivan äkkiä hänen kasvoilleen levisi hyväntahtoinen
hymy, hän heitti syrjään lakkinsa ja istahti entiselle paikalleen yhä
vielä kuitenkin itsepintaisesti tuijottaen lattiaan. On itsestään
selvää, että sen jälkeen tuotiin viiniä, ja Stepan Trofimovitš ehdotti
kohotettavaksi jonkin sopivan maljan, esimerkiksi joidenkuiden
aikaisempien kuuluisuuksien muistoksi.