VI.

Ja niin he lähtivät matkalle Pietariin, jossa he viipyivät koko

talven. Mutta pitkänpaaston aikoihin kaikki meni lopulta hajalle,

aivan kuten sateenkaarenväreissä kimalteleva saippuakupla revähtää

äkkiä rikki. Kuvitelmat särkyivät, ja tolkuton hapuileminen kävi

entistä pahemmaksi. Ylhäisten suhteiden uudelleensolmiminen ei

onnistunut sanottavasti, jos siitä ollenkaan kannattaa edes puhua,

sillä tulokset olivat mikroskoopillisen pienet ja nekin nöyryyttävän

väkinäisesti aikaansaadut. Loukkaantunut Varvara Petrovna antautui

kokonaan "uusille aatteille" ja alkoi pitää salonkia. Hän kutsui

luokseen kirjailijoita, ja niitä tuotiin hänen luoksensa tukuttain.

Vähitellen tulivat ne jo omasta aloitteestansakin, aivan kutsumatta,

ja kukin toi aina toverinsa tullessaan. Varvara Petrovna ei ollut

koskaan ennen nähnyt tällaisia kirjailijoita. Määrättömän ylvästeleviä

he olivat, vieläpä aivan tietoisesti ja rehellisesti, aivan kuten

olisivat pitäneet suoranaisena velvollisuutenansa olla juuri sellaisia

kuin olivat. Saattoivatpa jotkut heistä (vaikka eivät tosin kaikki)

esiintyä juovuspäissäänkin, ja siinä tilassaankin he näyttivät siltä,

kuin olisivat eilen vasta keksineet, että tämähän se vasta olikin

aivan erikoisen kaunista. Kaikki he jostakin syystä tavattomasti

ylvästelivät. Aivan kuin olisi heidän kasvoistaan loistanut ainainen

vakuutus siitä, että he eilen vasta olivat päässeet jonkin hyvin

tärkeän salaisuuden perille, josta ei kukaan muu ollut tähän asti

vielä mitään tietänyt. He torailivatkin keskenään, mutta sitäkin he

pitivät suorastaan kunnia-asianaan. Vaikeata oli saada selville, mitä

heistä kukin oli kirjoittanut. Heidän joukossaan oli kriitikkoja,

kaunokirjailijoita, näytelmäkirjailijoita, satiirikkoja, poleemikkoja.

Stepan Trofimovitšin onnistui pujottautua heidän ylhäisimpien

valittujensa joukkoon, josta koko suuntaa ohjattiin. Vaikka nämä

johtajat olivatkin saavuttamattoman korkealla, hänet otettiin sentään

sydämellisesti vastaan. Hänestä ei tietystikään kukaan ollut koskaan

kuullut tuon taivaallista, ei muuta, kuin että hän edusti "aatetta".

Stepan Trofimovitš osasi siinä määrin mielistellä johtajia, että sai

nämä heidän olympolaisesta ylhäisyydestänsä parisen kertaa mukaansa

Varvara Petrovnan illanviettoihinkin. Nämä olivat hyvin totisia ja

hyvin kohteliaita sekä käyttäytyivät moitteettomasti. Muut aatetoverit

pelkäsivät nähtävästi heitä. Selvästi huomasi vain, että johtajien

oli kiire. Varvara Petrovnan luo tuli kerran pari entistä kirjallista

suuruuttakin, jotka sattuivat sillä kertaa oleskelemaan Pietarissa ja

joihin Varvara Petrovna oli ollut mitä hienoimmissa suhteissa. Mutta

hämmästyen hän huomasi, että nämä kiistämättömän todelliset suuruudet

olivat vettä hiljaisempia, nurmea matalampia, liehakoivat nousukasväkeä

ja kerjäilivät halpamaisesti tämän suosiota. Ensin Stepan Trofimovitšia

onnisti. Hänet huomattiin ja asetettiin julkisissa tilaisuuksissa

näytteille. Kun hän kerrankin eräässä julkisessa esitelmätilaisuudessa

astui puhujalavalle pitämään esitelmäänsä, voimakkaat kättentaputukset

kajahtivat, ja tämä suosionosoitus kesti kokonaista viisi minuuttia.

Yhdeksän vuotta tapahtuman jälkeen hän yhä vielä muisteli tätä

kyynelsilmin. Tuskin tämä muisteleminen johtui kuitenkaan

kiitollisuudesta. Se oli vain hänen taiteilijatemperamenttinsa

luonnollinen ilmaus. "Vannon sen, olenpa valmis lyömään vaikka

vetoa siitä, että" (näin hän uskoi minulle, tosin minulle yksin ja

kahdenkeskisesti) "ainoakaan ihminen koko yleisöstä ei tietänyt minusta

yhtään mitään!" Merkillinen tunnustus! Hänessä täytyi olla älyn

terävyyttä, (koskapa hän puhujalavalla innostuksensa) hurmiossakin

niin selvästi ymmärsi asemansa, mutta toiselta puolen näytti siltä,

kuin tätä älyn terävyyttä olisi nimenomaan häneltä puuttunut, koska

hän vielä yhdeksän vuotta tapahtuman jälkeen ei voinut muistella sitä

loukkausta tuntematta. Pakotettiinpa hänet kirjoittamaan nimensä

parin joukkovastalauseenkin alle. (Mitä "vastaan" nämä vastalauseet

oli tähdätty, sitä hän ei itsekään tietänyt.) Hän kirjoitti niihin

nimensä. Varvara Petrovna pakotettiin myös kirjoittamaan nimensä

erääseen vastalausekirjelmään, jonkin "häpeällisen menettelyn" johdosta

sepitettyyn, ja hänkin kirjoitti nimensä. Muuten melkoinen enemmistö

niistä nuorista, jotka kävivät hänen vastaanotoissaan, katsoi jostakin

syystä velvollisuudekseen halveksia Varvara Petrovnaa, vieläpä puhua

hänestä aivan ääneen peittelemättömän ivallisesti. Stepan Trofimovitš

mainitsi joskus ohimennen katkeralla mielellä ollessaan, että näiltä

ajoilta olikin lähtöisin tuo Varvara Petrovnan kateus häntä kohtaan.

Varvara Petrovna käsitti hyvin, että hänen ei ollut oikeastaan

soveliasta seurustella tämäntapaisten henkilöiden kanssa, mutta siitä

huolimatta hän etsi ahnaasti heidän seuraansa, pyyteli heitä luokseen

ja teki tämän kaiken naisten tapaan, hysteerisen kärsimättömästi, ja

mikä tärkeintä, odotteli aina jotakin tapahtuvaksi. Illanvietoissa

hän puhui vähän, vaikka hän olisi silloin saattanut hyvinkin puhua;

mutta hän piti parempana silloin kuulostella. Puhuttiin sensuurin ja

_jer_kirjaimen poistamisesta, venäläisen kirjaimiston muuttamisesta

latinalaiseksi, jostakusta eilen karkoitetusta henkilöstä,

kauppakujassa tapahtuneesta skandaalista, mitä hyötyä olisi siitä,

jos -Venäjä hajoaisi itsenäisiksi kansallisuusvaltioiksi, jotka

sitten vapaaehtoisesti liittyisivät federatiivisesti yhteen, armeijan

ja laivaston hajoittamisesta, Puolan rajan uudelleen siirtämisestä;

Dneprille, talonpoikaisreformista ja julistuksista, perintöoikeuden,

perheen, lasten ja pappien tuhoamisesta, naisen oikeuksista, Krajevskin

talosta, Krajevskin, jolle ei kukaan saattanut suoda anteeksi j.n.e.

j.n.e. Oli selvää, että nousukasjoukossa oli paljon roistoja, mutta

epäilemättä oli myös paljon rehellisiä, vieläpä sangen miellyttäviäkin

ihmisiä, huolimatta heidän joka tapauksessa hieman merkillisistä

vivahduksistaan. Näitä rehellisiä oli paljon vaikeampi ymmärtää kuin

vilpillisiä ja röyhkeitä; mutta pahinta oli, ettei käynyt koskaan

selville, kumpien käsissä oli johto. Kun Varvara Petrovna ilmaisi

ajatuksensa aikakauslehden perustamisesta, häneen luoksensa alkoi

tulvia vieläkin enemmän väkeä, mutta samalla alkoi myös sadella

syytöksiä suoraan vasten kasvoja, syytöksiä siitä, että hän oli muka

kapitalisti ja riistäjä. Syytökset olivat yhtä häikäilemättömiä

kuin odottamattomiakin. Muudan ikivanha kenraali, Ivan Ivanovitš

Drozdov, kenraali Stavrogin-vainajan entinen ystävä ja virkaveli,

sangen kunnianarvoisa vanhus (mutta omalla tavallaan tietenkin),

mies, jonka me täällä hyvin kaikki tunsimme ja joka oli äärimmäisen

itsepintainen ja ärtyisä, söi kauhean paljon ja pelkäsi kauheasti

ateismia, ryhtyi kerran väittelyyn erään kuuluisan nuorukaisen kanssa

Varvara Petrovnan illanvietossa. Tämä nuorukainen sanoa tokaisi ensi

töikseen: "Olette siis kenraali, koskapa saatatte väittää sellaista",

niinkuin ei "kenraalia" loukkaavampaa nimitystä enää olisi ollut

olemassakaan. Ivan Ivanovitš kiivastui aivan silmittömästi: — Niin,

hyvä herra, minä olen kenraali, vieläpä kenraaliluutnantti, ja olen

uskollisesti palvellut keisariani, mutta sinä, poika paha, olet nulikka

ja jumalankieltäjä! — Syntyi kerrassaan sopimaton skandaali. Seuraavana

päivänä tapaus mainittiin sanomalehdissä, ja taas alettiin kerätä

joukkoprotestia "häpeällistä menettelyä" vastaan, Varvara Petrovna kun

ei näet ollut suostunut heti ajamaan kenraalia ulos ovesta. Kuvitetussa

aikakauslehdessä nähtiin ennen pitkää pilakuva, joka mitä loukkaavimmin

esitti "kolmea taantumuksellista", Varvara Petrovnaa, kenraalia ja

Stepan Trofimovitšia yhdessä. Kuvaan liittyi vielä runokin, jonka

kansanrunoilija oli vartavasten sepittänyt. Omasta puolestani tahtoisin

vain lisätä, että hyvin usealla kenraalinarvoisella henkilöllä on

tosiaankin hieman naurettava tapa sanoa: "Olen palvellut keisariani",

aivan kuin heillä olisi joku erikoinen heidän keisarinsa, joka ei

ole sama kuin se, joka on meillä muilla keisarimme kuolevaisilla

alamaisilla.

Pietarissa oleskelu kävi lopulta tietenkin aivan mahdottomaksi, etenkin

sen jälkeen kuin Stepan Trofimovitš oli kärsinyt täydellisen fiaskon.

Hän ei jaksanutkaan hillitä itseänsä, vaan alkoi puhua "taiteen

oikeuksista", ja silloin hänelle naurettiin vasten silmiä. Viimeisellä

luennollaan hän oli päättänyt voittaa kuulijat "kansalaisen"

kaunopuheisuudella, luullen voivansa siten hellyttää sydämet ja uskoen

ainakin "karkoitetun asemansa" herättävän kunnioitusta. Empimättä

hän sanoi myöntävänsä, että käsite "isänmaa" oli hyödytön, jopa

koomillinenkin, suostui myöntämään vielä uskonnonkin vahingollisuuden,

mutta samalla hän lujasti ja äänekkäästi, että Puškin oli sentään

asetettava ainakin saappaita korkeammalle — vieläpä hyvin paljonkin

korkeammalle. Silloin hänelle vihellettiin, ja ehtimättä edes alas

puhujalavalta hän puhkesi kyyneliin Varvara Petrovna toi hänet

puolikuolleena kotiin. "On m'a traité comme un vieux bonnet de

coton!" [Minua on kohdeltu kuten vanhaa yömyssyä.] hän leperteli

aivan mielettömänä. Varvara Petrovna hoiteli häntä pitkin yötä, antoi

hänelle kirsikkalaakeritippoja ja lohdutellen toisteli hänelle aina

aamunkoittoon saakka: "Kerran vielä on teistäkin oleva hyötyä. Kerran

vielä lyö teidänkin hetkenne... Te saatte tunnustusta... toisaalla!"

Jo seuraavana päivänä, varhain aamulla, Varvara Petrovnan luo tuli

viisi kirjailijaa, joista kolme oli hänelle aivan outoa ja joita hän ei

ollut edes koskaan nähnyt. Ankaran näköisinä nämä sanoivat tulleensa

ilmoittamaan, että asia, joka koski hänen aikakauslehteänsä, oli muka

nyt tutkittu ja että he olivat tulleet ilmoittamaan päätöksestänsä.

Varvara Petrovna ei tietänyt pyytäneensä ketään huolehtimaan

hänen aikakauslehdestään, vielä vähemmin hän oli halukas antamaan

toisten tehdä omista asioistaan päätöksiä. Varvara Petrovnan oli

tämän päätöksen mukaan jätettävä perustamansa aikakauslehti heidän

huostaansa pääomineen päivineen "vapaan kauppayhtymän" oikeuksin

ja lähdettävä kiireimmiten takaisin Skvorešnikiin sekä välttämättä

siepattava mukaansa myös Stepan Trofimovitš, joka oli "jäänyt ajastansa

jälkeen". Ylevämielisyydessään he kuitenkin suostuivat myöntämään

Varvara Petrovnalle osittaisen omistusoikeuden, lupasivatpa vielä

lähettää hänelle kuudennen osan puhtaasta voitostakin. Liikuttavinta

tässä kaikessa oli, että ainoallekaan näistä tämä ei ollut suinkaan

"omanvoiton pyyntiä", vaan "yhteisen asian" puolesta uurastamista.

— Me lähdimme sieltä kuin vauhkot, — Stepan Trofimovitš kertoi

myöhemmin, — en käsittänyt enää mitään, ho'in vain vaunun jyrinän

tahtiin:

Vjek ja Vjek,[11] Ljev Kambeck,[12]

Ljev Kambeck, Vjek ja Vjek...

ja piru tietää, mitä kaikkea, kunnes tultiin Moskovaan. Vasta

siellä tulin entiselleni, aivan kuin siellä nyt olisi voinut olla

jotakin muuta! Voi, ystäväni, — hän loihe puhumaan meille usein

innoissaan, — ette saata kuvitellakaan, miten suru ja suuttumus valtaa

sielun, kun ylevä aatteenne, jota olette vaalinut kauan kuin pyhää,

joutuu taitamattomien käsiin, ja nämä laahaavat sen kadun lokaan,

kaltaistensa hölmöjen tarkasteltavaksi. Tai sitten te tapaatte sen

romumarkkinoilla, ette edes tunne sitä enää omaksenne, kun se loassa

rähjöttää kallellaan, epäsuhtaisena, ilman harmoniaa, tyhmien lasten

leikkikaluna! Ei! Ei meidän nuoruudessamme sentään ollut tuollaista,

eivätkä pyrkimyksemme olleet tuollaiset! Ei, ei! Ei sinne päinkään. En

tunne tätä... Mutta kerran vielä koittaa uudelleen meidänkin aikamme

ja viitoittaa kaikelle nykyisin häilyvälle varman tien. Sillä mitä

muutakaan voisi tästä kaikesta tulla?