Varvara Petrovna oli itse keksinyt ystävälleen puvunkin, jota tämä
uskollisesti käytti. Puku oli sekä aistikas että luonteenomainen.
Siihen kuului pitkä, musta takki, joka oli miltei kaulaan asti
napitettu ja ensiluokkaisen räätälin tekoa, pehmeä, leveälierinen
huopahattu (kesällä olkihattu), valkea batistikaulaliina, joka oli
vedetty isoon solmuun ja jonka päät riippuivat valtoinaan, hopeapäinen
kävelykeppi sekä pitkä, olkapäille valuva tukka. Stepan Trofimovitšin
hiukset olivat tummanruskeat, ja vasta viime aikoina ne olivat hieman
alkaneet harmaantua. Viikset ja parta oli aina ajeltu. Kerrottiin,
että Stepan Trofimovitš oli ollut muka nuoruudessaan milteipä kaunis.
Mutta vielä vanhanakin hänen ulkonäkönsä oli mielestäni hyvin
vaikuttava. Ja voiko puhuakaan vielä vanhuudesta viidenkymmenenkolmen
vuoden iässä? Jonkinlaista "kansalaisen" turhamaisuutta lienee
ollut sekin, että hän ei koskaan tahtonutkaan näyttää nuoremmalta
kuin oli, koettipahan suorastaan vielä tehostaakin kunnioitettavaa
ikäänsä. Pitkä ja laihahko kun oli, hän muistutti tässä puvussaan
pitkine hiuksineen vanhaa patriarkkaa, tai oikeastaan hän muistutti
ilmielävästi runoilija Kukolnikin[9] kivipiirrosta, joka oli ollut
30-luvulla jossakin julkaisussa. Erikoisen elävästi hän muistutti
tätä kesällä istuessaan puiston penkillä ihailemassa auringonlaskua,
runolliseen haaveiluun vaipuneena, avattu kirja vierellään. Kun
kirjoista tuli puhe, niin mainittakoon samalla, että hän viime aikoina
tuntui vältelleen lukemista. Tällaista saattoi tosin huomata vasta
aivan viime aikoina. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, joita Varvara
Petrovna tilasi suuret määrät, hän sen sijaan luki alinomaa. Venäläisen
kirjallisuuden voittoja hän seurasi aina mielenkiinnolla säilyttäen
silti arvokkuutensa. Innostuipa hän kerran tutkiskelemaan nykypäiviemme
ulko- ja sisäpolitiikkaakin, mutta tämä innostus ei kestänyt kauan.
Ennen pitkää hän viittasi välinpitämättömästi kädellään koko asialle
ja heitti yrityksen sikseen. Saattoipa käydä joskus niinkin; että hän
juhlallisen näköisenä otti mukaansa puutarhaan niteen Tocqueville'ia,
vaikka hänellä povitaskussaan oli piilossa Paul de Kock. Mutta eihän
tästä oikeastaan kannata edes puhua.
Mainitsenpa vielä sulkumerkkien välissä muutaman sanan Kukolnikin
muotokuvastakin. Varvara Petrovnan käsiin tämä kuva joutui ensi
kerran jo silloin, kun hän pikkutyttönä oli aatelisneitojen opistossa
Moskovassa. Heti ensi näkemältä hän oli rakastunut kuvaan, niinkuin
ainakin nuoret internaattien naisoppilaat, joiden on tapana alinomaa
rakastua, vieläpä kehen kulloinkin vain sattuu, siis opettajiinsakin,
ja erikoisesti kaunokirjoituksen- ja piirustuksenopettajiin. Emme
ollenkaan ihmettele nuoren tytön taipumuksia, vaan sitä, että Varvara
Petrovna yhä vielä viidenkymmenen vuoden iässäkin säilytti tätä kuvaa
rakkaimpien muistoesineidensä joukossa, ja tämän vuoksi hän lienee
keksinyt myös Stepan Trofimovitšille puvun, joka jossakin määrin
muistutti hänen lempikuvaansa. Mutta eihän tämäkään ole muuta kuin
aivan pikku seikka.
Ensi aikoina, tai oikeammin sanoen Varvara Petrovnan luona viettämänsä
ajan ensimmäisellä puoliskolla, Stepan Trofimovitš yhä vielä
suunnitteli jonkinlaista tutkielmaa ja oli aikeissa joka päivä ryhtyä
sitä kirjoittamaan. Mutta oleskeluaikansa jälkimmäisellä puoliskolla
hän tuskin enää muisti koskaan sellaista aikoneensakaan. Yhä useammin
hän puhkesi valittelemaan meille: "Kaikki olisi valmista, olisi vain
ryhdyttävä työhön, aineisto on koossa, mutta työ ei luista. En saa
mitään aikaan", ja alakuloisena hän antoi päänsä vaipua rinnalleen.
Valitteluillaan hän epäilemättä koetti vain saada omaa arvoansa meidän
silmissämme kohoamaan. Olihan hän tieteen marttyyri; mutta itse hän
nähtävästi odotteli jotakin muuta. "Minut on unohdettu, ei minua kukaan
tarvitse", purkautui häneltä tuon tuostakin. Tämä hänen yhä kasvava
raskasmielisyytensä valtasi hänet erikoisesti aivan viisikymmenluvun
lopulla. Varvara Petrovna käsitti vihdoin, että asia oli todella
vakava. Eihän hänkään jaksanut kestää ajatusta, että Stepan Trofimovitš
oli unohdettu ja tarpeeton. Hälventääkseen hieman ystävänsä suruja ja
samalla auttaakseen häntä uudelleen kohoamaan kunniansa kukkuloille hän
vei Stepan Trofimovitšin Moskovaan, missä hänellä oli useita hienoja
tuttavuuksia kirjailijoiden ja oppineiden maailmassa; mutta havaittiin,
että Moskovastakaan ei ollut enää apua.
Silloin elettiin aivan erikoista aikaa. Oli alkanut jokin uusi
suunta, joka ei ollenkaan muistuttanut entistä hiljaisuutta. Se oli
jotakin hyvin merkillistä, kaikkialla sen saattoi havaita, vieläpä
Skvorešnikissakin. Huhuja kierteli jos jonkinlaisia. Tosiasioista
oltiin enemmän tai vähemmän selvillä, mutta oli silmiinpistävän
varmaa, että paitsi eräitä tosiasioita voitiin todeta myös niitä
johtavien aatteiden olemassaolo, ja mikä pahinta, näitä aatteita
alkoi olla suunnattoman paljon. Sehän se juuri sekoittikin: ei
voinut koskaan oikein mukautua oloihin eikä saada aivan tarkalleen
selville, mitä nämä aatteet oikeastaan merkitsivät. Varvara Petrovna,
jo luonteensa naisellisen rakenteen pakotuksesta, tahtoi välttämättä
nähdä kaikessa piilevän jonkin salaisuuden. Hän ryhtyi innokkaasti
lukemaan sanoma- ja aikakauslehtiä, vieläpä ulkomaisiakin, sensuurin
kieltämiä julkaisuja, sekä juuri niihin aikoihin muotiin tulleita
julistuksia. (Kaikki nämä lähetettiin hänelle ulkomailta.) Mutta
näistä kaikista hänen päänsä meni pyörälle vielä entistäkin enemmän.
Hän ryhtyi kirjoittelemaan kirjeitä, mutta hänelle ei vastattu, ja
mitä enemmän aika kului, sitä hämärämmäksi kaikki kävi. Lopulta hän
kutsutti juhlallisesti luokseen Stepan Trofimovitšin ja vaati tätä
yhdellä kertaa tekemään hänelle selkoa "kaikista näistä aatteista".
Mutta Stepan Trofimovitšin selontekoon Varvara Petrovna ei ollut
ollenkaan tyytyväinen. Stepan Trofimovitš suhtautui tähän yleiseen
levottomuuteen ylimielisen kopeasti, ja kaikesta hän lopulta osasi
tehdä aina vain yhden ainoan johtopäätöksen, sen nimittäin, että hänet
oli unohdettu ja että häntä ei kukaan tarvinnut. Mutta viimein hänetkin
muistettiin. Ensiksi mainittiin hänen nimensä joissakin ulkomaisissa
julkaisuissa, joissa häntä nimitettiin "karkoitetuksi marttyyriksi",
ja heti sen jälkeen alettiin puhua hänestä, tuosta kuuluisan
tähtisikermän entisestä tähdestä, Pietarissa, vieläpä verrattiin häntä
jostakin aivan käsittämättömästä syystä Radištševiin.[10] Lopulta joku
keksi, että hän olikin muka jo kuollut ja lupasi kirjoittaa hänen
nekrologinsa. Stepan Trofimovitš oli nyt kuin uudestisyntynyt. Hän
kohensi vieläkin enemmän jo ennestäänkin tarpeeksi arvokasta ryhtiänsä.
Hänen ylimielisyytensä aikalaisiansa kohtaan oli kuin poispuhallettu,
hänessä syttyi halu ryhtyä itse toimimaan ja näyttää vihdoinkin,
mihin hän oikeastaan kelpasi. Varvara Petrovnakin sai takaisin
entisen uskonsa ja alkoi puuhailla innokkaasti. Päätettiin, että
oli viipymättä lähdettävä Pietariin. Oli otettava kaikesta selko ja
tutustuttava kaikkeen tapahtumien pääpaikoilla sekä, jos mahdollista,
antauduttava uuden aatteen toteuttamiseen kokonaan ja jakamattomasti.
Lähtiessään Varvara Petrovna muun muassa julisti, että hän oli valmis
perustamaan oman aikakauslehdenkin, jos niin tarvittiin, ja että hän
oli päättänyt pyhittää tälle asialle koko elämänsä. Huomattuaan, miten
pitkälle oli jouduttu, Stepan Trofimovitš kävi yhä kopeammaksi, jopa
alkoi matkan lopulla kohdella Varvara Petrovnaa melkeinpä ylhäisen
suojelevasti, —: minkä tämä taas kätki tulevaisen varalta sydämeensä.
Varvara Petrovnalla oli muuten eräs toinenkin yllyke tälle matkalle
lähtiessään: hän tahtoi näet uudistaa ylhäiset suhteensa. Silloin
tällöin oli käytävä muistuttamassa suurmaailmaa olemassaolostansa.
Täytyi ainakin yrittää. Julkisesti mainittiin matkan syyksi se, että
Varvara Petrovna tahtoi muka tavata ainoata poikaansa, joka silloin
juuri oli päättämäisillään lukunsa pietarilaisessa lyseossa.