Kun viestit talonpoikien vapauttamisesta saapuivat vihdoin meillekin,
kun koko Venäjä valmistautui riemuissaan uudestisyntymään, Varvara
Petrovnaa kävi tervehtimässä muudan ohimatkustava pietarilainen paroni,
mies, jolla oli suhteita kaikkein ylhäisimpiin piireihin ja joka itse
oli ollut näitä asioita hyvin lähellä. Tämäntapaiset vieraskäynnit
olivat Varvara Petrovnan mielestä hyvin suuriarvoisia, sillä hänen
miehensä kuoleman jälkeen nuo ylhäiset suhteet höltyivät siinä määrin,
että ne lopulta olivat vähällä kokonaan katketa. Paronin vierailu
kesti kokonaisen tunnin, suvaitsipa hän juoda talossa teetäkin. Ei
keitään vieraita ollut, ei muita kuin Stepan Trofimovitš, jonka Varvara
Petrovna oli kutsuttanut luokseen asettaakseen ystävänsä näytteille.
Joko se sitten oli vain pelkkä kohteliaisuus tai ehkä lienee ollut
tottakin, mutta paroni ainakin suvaitsi mainita kuulleensa joskus
jotakin Stepan Trofimovitšista. Siitä huolimatta hän teetä juotaessa
ei kiinnittänyt häneen paljoakaan huomiota, Stepan Trofimovitšilla
oli mitä hienoin käytös, eikä saattanut epäilläkään hänen tuottavan
käyttäytymisellään häpeätä enemmän itselleen kuin talollekaan.
Suurta sukua hän ei tosin liene ollut, mutta sattui niin, että hänet
jo pienestä pitäen oli kasvatettu eräässä hienossa moskovalaisessa
perheessä, ja ranskaakin hän puhui kuin aito pariisilainen ainakin.
Varvara Petrovnan tarkoituksena lienee ollut osoittaa paronille, kuinka
arvokkaassa seurassa hän eleli täällä maaseudun yksinäisyydessäkin.
Mutta ei käynyt sentään aivan niin kuin olisi sopinut odottaa. Kun
paroni myönsi tosiksi silloin vasta ensi kerran liikkeelle lähteneet
huhut suuresta reformista, Stepan Trofimovitš ei jaksanutkaan hillitä
itseänsä, vaan huudahti: _hurraa!_ Tekipä hän vielä jonkinlaisen
liikkeen kädellänsäkin, liikkeen, joka oli kuvaavinaan ihastusta sekin.
Hän ei huudahtanut suinkaan liian äänekkäästi, tekipä hän kaiken tuon
vielä varsin sirostikin. Ehkäpä tämä ilonilmaisu oli jo edeltäkäsin
harkittu ja kädenliikettä varta vasten puoli tuntia ennen teen juontia
peilin edessä harjoiteltu, — mutta joka tapauksessa hän lienee
siinä jollakin tavoin epäonnistunut, koskapa paroni suvaitsi tuskin
huomattavasti hymähtää, vaikka hän tosin samassa ehättikin kohteliaasti
selittämään, kuinka hyvin hän saattoi ymmärtää tosi venäläisen sielun
liikutuksen näin suurten tapausten kynnyksellä. Sitten hän nousi
lähteäkseen ja muisti ojentaa pari sormeansa Stepan Trofimovitšillekin.
Palattuaan häntä saattamasta Varvara Petrovna pysähtyi ensin hetkeksi
vierashuoneen ovelle, oli kolmisen minuuttia aivan ääneti, meni sitten
kirjoituspöytänsä luo aivan kuin jotakin sieltä hakeakseen, mutta
kääntyikin samassa suoraan Stepan Trofimovitšia kohti ja vihasta
kalpeana, säkenöivin silmin sähähti hampaidensa välistä:
— Tätä en suo teille koskaan anteeksi!
Kun Stepan Trofimovitš tapasi hänet seuraavana päivänä, oli kaikki taas
kuten ennenkin, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, ei kumpikaan
maininnut sanaakaan eilisestä. Mutta kolmentoista vuoden kuluttua
Varvara Petrovna eräänä traagillisena hetkenä otti asian uudelleen
puheeksi, torui vakavasti ystäväänsä ja kalpenikin aivan samoin kuin
kerran kolmetoista vuotta sitten. Vain kaksi kertaa elämässään hän oli
Stepan Trofimovitšille sanonut: "Tätä en suo teille koskaan anteeksi."
Tämä kerta, paronin vieraillessa, oli jo toinen järjestyksessä.
Siitä oli jo kauan, kun hän näin ensi kerran oli uhannut, ja sekin
sinänsä siinä määrin kuvaa Varvara Petrovnan luonnetta ja on niin
kohtalokkaasti vaikuttanut Stepan Trofimovitšin elämän juoksuun, etten
saata olla sitäkään kertomatta.
Se tapahtui keväällä, toukokuulla v. 1855, heti sen jälkeen, kuin
Skvorešnikiin oli saapunut sanoma kenraaliluutnantti Stavroginin
kuolemasta. Tämä hieman kevytmielinen vanhus kuoli jonkinlaiseen
ruoansulatushäiriöön, matkalla toimivaan armeijaan Krimille. Varvara
Petrovna oli nyt leski, ja verhoutui täysimustaan surupukuun. Tuskin
hänen surunsa kuitenkaan lienee ollut syvää, sillä hän oli viimeiset
neljä vuotta elänyt kokonaan erossa miehestään — luonteiltaan he
kun eivät näet sopineet yhteen — ja lähettänyt miehelleen vain
vuotuisen eläkkeen. (Itsellään kenraaliluutnantilla oli ainoastaan
sadanviidenkymmenen sielun suuruinen maatila, oma palkkansa ja tämän
lisäksi arvokas aateluutensa sekä suhteita, mutta muu rikkaus ja
Skvorešniki olivat Varvara Petrovnan, joka oli erään hyvin rikkaan
viinaverojen vuokraajan tytär.) Mutta äkkiarvaamaton kuolinsanoma
teki kuitenkin Varvara Petrovnaan tärisyttävän vaikutuksen, ja hän
vetäytyi yksinäisyyteen. Sanomattakin lienee selvää, että hänen
yksinäisyydessänsä Stepan Trofimovitš oli kuitenkin alati hänen
seuranansa.
Toukokuu oli täydessä kukoistuksessaan. Illat olivat ihmeen ihania.
Tuomi kukki. Ystävykset tapasivat toisensa joka ilta puutarhan
huvimajassa, istuivat siellä myöhään yöhön uskoen toisilleen
ajatuksiansa ja tunteitansa. Ne olivat runollisia hetkiä. Varvara
Petrovna oli järkyttynyt kohtalonsa muutoksesta ja jutteli nyt
tavallista enemmän. Oli kuin hänen sydämensä olisi hiljaa hiipinyt
ystävän sydämelle hakemaan siltä lämpöä. Ja tätä kesti useita
iltoja. Silloin välähti Stepan Trofimovitšin mieleen merkillinen
ajatus. "Ehkäpä tuo surussaan lohduttamaton leskirouva hautookin
hänen suhteensa omia erikoisia suunnitelmiansa ja odottelee, että
hän suruvuoden loputtua tekisi naimatarjouksen." Kyynillinen ajatus
tosin, mutta hyvin kehittynyt henkinen rakennehan juuri kehityksensä
monipuolisuudessa tarjoaa mitä suotuisimman maaperän myös kyynillisille
ajatuksille. Hän alkoi kuulostella tarkemmin ja havaitsi aavistelunsa
oikeiksi. Silloin hän rupesi miettimään: "Omaisuutta on tosin hyvin
paljon, mutta..." Varvara Petrovna näet ei suinkaan ollut missään
suhteessa kaunotar. Hän oli pitkä, kellertävän kalpeaihoinen, luiseva
nainen, jolla oli pitkät, hevosen päätä muistuttavat kasvot. Stepan
Trofimovitš alkoi epäröidä yhä enemmän, kärsi epäröimisestään, jopa
itkikin parisen kertaa. (Hän itki muuten sangen usein.) Iltaisin
huvimajassa saattoi huomata, miten hänen kasvojensa ilmeisiin tuli
jotakin pingoittunutta, jopa pilkallistakin, toisekseen kokettia,
mutta samalla itsetietoisen arvokasta. Tämähän käy aivan itsestään,
vaistomaisesti; vieläpä mitä jalompi luonne on kysymyksessä, sitä
paremmin sellaisen huomaa. Jumala yksin tietänee, miten asia oikein
oli. Luultavampaa tosin on, että Varvara Petrovnan sydämessä ei
ollut syttynytkään mitään sellaista, mikä olisi saattanut aiheuttaa
Stepan Trofimovitšin epäilykset. Tuskinpa Varvara Petrovna, totta
puhuen, olisi koskaan suostunut vaihtamaan Stavrogin-nimeänsä Stepan
Trofimovitšin sukunimeen, siitäkin huolimatta, että tämäkin nimi oli
miltei kuuluisa. Hyvin luultavaa on, että Varvara Petrovnan puolelta
kaikki oli vain naisellista leikittelyä, sellaista, johon nainen aivan
vaistomaisesti antautuu, vieläpä tämä eräänlaisissa naisellisissa
tapauksissa on niin perin luonnollistakin. Aivan varmasti en kuitenkaan
uskalla väittää mitään. Tutkimaton on ollut naisen sydämen syvyys
hamaan tähän päivään saakka. Mutta minun on jatkettava.
Varmaankin Varvara Petrovna arvasi syyn ystävänsä kasvojenilmeen
muutokseen, olihan hän hyvin herkkä ja tarkkanäköinen, kun taas
Stepan Trofimovitš oli ehkäpä liiankin naiivi. Niin kului kuitenkin
ilta illan perästäpä keskustelut kävivät yhä mielenkiintoisemmiksi
ja runollisemmiksi. Niinpä kerran taas, kun yö heidät yllätti, he
erosivat, kuten monesti ennenkin, vilkkaan ja runollisen keskustelun
jälkeen puristettuaan hyvästiksi toisiaan kädestä Stepan Trofimovitšin
asunnon, sivurakennuksen portailla. Tähän sivurakennukseen, joka
sijaitsi aivan puutarhan keskellä, Stepan Trofimovitš muutti aina
kesäksi, pois kartanon isosta päärakennuksesta. Mutta tuskin Stepan
Trofimovitš oli ehtinyt huoneeseensa, tuskin ottanut hajamielisenä
käteensä sikarin, ehtimättä kuitenkaan sitä vielä edes sytyttää,
tuskin pysähtynyt miettiessään avonaisen ikkunan ääreen väsyneenä
katsellakseen untuvankepeitä pilvenhattaroita, joita leijaili kirkkaan
kuun ympärillä, kun hän äkkiä oli kuulevinaan liikettä, joka sai hänet
vavahtamaan ja katsahtamaan taakseen. Ja katso: hänen ovellaan seisoi
Varvara Petrovna, josta hän tuskin neljä minuuttia sitten oli eronnut.
Varvara Petrovnan kelmeä kasvojen väri oli muuttunut sinerväksi, huulet
olivat lujasti yhteenpuristetut ja suupielet värähtelivät. Kymmenisen
sekuntia Varvara Petrovna oli tarkastellut näin ystäväänsä aivan
ääneti, katsoen häntä suoraan silmiin lujasti ja hellittämättömästi.
Viimein hän oli äkkiä kuiskannut:
— Tätä en suo teille koskaan anteeksi.
Tämän surullisen tarinan Stepan Trofimovitš kertoi minulle vasta
kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen, ja vielä silloinkin hän teki sen
kuiskaamalla lukittuaan ensin huolellisesti ovensa. Hän kertoi siinä
määrin tuolloin säikähtäneensä, että oli jäänyt seisomaan paikalleen
kuin kivettynyt, ei nähnyt eikä kuullut enää mitään, ei edes sitäkään,
miten Varvara Petrovna oli poistunut. Koskaan tämän jälkeen Varvara
Petrovna ei ollut maininnut tästä sanaakaan, ei edes ohimennen, ja
tämänkin tapauksen jälkeen kaikki oli taas, kuten oli ollut ennenkin.
Siksipä Stepan Trofimovitšilla olikin syytä luulla, että koko kohtaus
mahtoi olla vain hallusinatsioni, hänen juuri silloin alkaneen
sairautensa enne. Sillä samana yönä hän sairastui vakavasti ja sai
maata kokonaista kaksi viikkoa vuoteen omana, mikä tietenkin lopetti
myös huvimajakohtaukset.
Hallusinatsioniajatuksestaan huolimatta hän kuitenkin koko elämänsä
ajan odotti tähän yölliseen kohtaukseen jonkinlaista jatkoa tai
ainakin jonkinlaista selitystä. Hän ei mitenkään jaksanut uskoa, että
kaikki olisi päättynyt siihen. Ja jos hän tosiaankin näin ajatteli,
voimme hyvin ymmärtää, miksi hän toisinaan katseli ystävätärtään hyvin
ihmeissään.