Ystävyyssuhteet saattavat joskus olla hyvinkin merkillisiä. On
ystävyksiä, jotka ovat melkein syödä toinen toisensa elävältä, ja
tällaista saattaa jatkua kautta koko heidän pitkän elämänsä ajan,
mutta eroamisesta ei heidän kesken silti voisi olla puhettakaan. Eivät
he kykene kerta kaikkiaan toisistansa eroamaan. Jos toinen heistä
kiukuissaan joskus yrittäisikin katkaista suhteen, niin varmasti tämä
itse ensimmäisenä sen jälkeen sairastuisi, ehkäpä kuolisikin, jos suhde
todellakin katkeaisi. Voin jokseenkin varmasti väittää, että Stepan
Trofimovitš useammankin kerran eroa ennustavien kohtausten jälkeen,
vieläpä sellaistenkin jälkeen, jolloin hänellä ja Varvara Petrovnalla
oli ollut keskenään mitä intiimimpiä sydämenpurkauksia, hypähti Varvara
Petrovnan lähdettyä äkkiä pystyyn sohvaltaan ja alkoi takoa nyrkillään
seinää.
Eikä tätä suinkaan ole käsitettävä kuvaannollisesti. Sattuipa
kerrankin, että hän nyrkiniskuillaan vahingoitti pahasti seinän
rappausta. Varmasti kysytään nyt minulta: "Miten on mahdollista,
että tunnen asian näin yksityiskohtiaan myöten?" Mutta entäpä jos
tunnustankin olleeni kaiken tämän silminnäkijänä. Sanottakoon
sekin, että Stepan Trofimovitš katkerasti itkien, pää olkapäätäni
vastaan painettuna, usein kuvaili minulle mitä synkimmin värein
elämäänsä ja kertoi silloin minulle kaikkein salaisimmatkin huolensa.
(Mitä kaikkea hän sellaisina hetkinä saattoikaan toiselle uskoa!)
Mutta arvaattekohan, mitä kuitenkin tapahtui aivan säännöllisesti
tämäntapaisten itkukohtausten jälkeen? Jo seuraavana päivänä Stepan
Trofimovitš siinä määrin häpesi kiittämättömyyttään Varvara Petrovnaa
kohtaan, että olisi sovitukseksi ollut valmis antautumaan vaikkapa
ristiinnaulittavaksi. Silloin hän kutsutti minut kiireisesti
luokseen tai pistäytyi itse minun luonani, ja kaiken tämän hän teki
vain yhä uudelleen ja uudelleen vakuuttaakseen, millainen "enkeli"
Varvara Petrovna oli, mikäli oli kysymys hänen "kunniallisuudestaan
ja hienotunteisuudestaan", ja miten hän itse oli "jotakin aivan
päinvastaista". Eikä riittänyt, että hän näin vakuutteli minulle, vaan
yhä uudelleen ja uudelleen hän toisti tuon saman Varvara Petrovnalle
itselleen mitä kaunopuheisimmissa kirjeissä, vertaili heitä molempia
toisiinsa ja tunnusti lopuksi, merkiten sellaisissa tapauksissa koko
nimensä kirjeen loppuun, miten hän esimerkiksi eilenkin oli jollekulle
aivan syrjäiselle henkilölle maininnut, että Varvara Petrovna piti
häntä luonaan vain turhamaisesta kunnianhimosta ja että Varvara
Petrovna kadehti alituiseen hänen oppiaan ja lahjojaan, jopa vihasikin
häntä, mutta ei vain uskaltanut osoittaa sitä hänelle julkisesti,
peläten, että hän, Stepan Trofimovitš, silloin ehkä lähtisi tiehensä
ja vahingoittaisi siten Varvara Petrovnan kirjallisuushistoriallista
mainetta; ja että hän, Stepan Trofimovitš on kyllä tästä kaikesta
tietoinen ja halveksii itseänsä, onpa päättänyt kuollakin oman käden
kautta, mutta odottaa sentään vielä Varvara Petrovnan ratkaisevaa sanaa
j.n.e., j.n.e., aina vain samantapaista. Voinette kuvitella, millaisiin
hysteerisiin kohtauksiin tämäntapaiset hermopurkaukset veivät tämän
viattomimmista viattomimman viisikymmenvuotiaan lapsukaisen. Luin
kerran tämäntapaisen kirjeen, joka oli kirjoitettu jostakin aivan
turhasta alkaneen, mutta mitä loukkaavimpaan toistensa solvaamiseen
aihetta antaneen riidan jälkeen. Kauhistuin sitä lukiessani ja pyysin
pyytämällä, että kirjettä ei lähetettäisi.
— Ei, ei... kunniallisempaa on näin... se on velvollisuuteni, kuolen,
jollen saa sanotuksi kaikkea... aivan kaikkea! — väitti Stepan
Trofimovitš miltei kuumeisesti ja lähetti kuin lähettikin kirjeensä.
Kas siinäpä heidän luonteensa juuri erosivatkin toisistaan, siinä
nimittäin, että Varvara Petrovna ei olisi koskaan tämäntapaista
kirjettä lähettänyt. Mutta Stepan Trofimovitšin intohimona oli
kirjeiden kirjoittaminen. Niitähän kirjoitteli Varvara Petrovnalle
tämän kanssa samassa talossa asuessaankin, kirjoittipa joskus
hysteerisissä tapauksissa parikin kirjettä päivässä. Tiedän aivan
varmaan, että Varvara Petrovna luki kaikki nämä kirjeet mitä
huolellisimmin, silloinkin, kun hän sai niitä kokonaista kaksi
samana päivänä, ja sulki ne luettuaan huolellisesti vartavasten
tähän tarkoitukseen hankittuun lippaaseen, jossa hän säilytti niitä
numerojärjestyksessä. Sitäpaitsi hän kätki aina niiden sisällyksen
myös sydämeensä. Annettuaan sitten ystävänsä kokonaisen päivän
turhaan odottaa vastausta hän kohteli tätä seuraavana päivänä aivan
kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Vähitellen hän siten sai Stepan
Trofimovitšin tottumaan samanlaiseen vaitioloon, niin että tämäkään
ei koskaan enää jälkeenpäin uskaltanut sanallakaan kajota eiliseen
ja katsahti, tavatessaan ystävättärensä, vain muutaman kerran tätä
kysyvästi silmiin. Mutta Varvara Petrovna ei suinkaan unohtanut mitään,
kun taas Stepan Trofimovitš ystävänsä rauhallisuuden rohkaisemana oli
taipuvainen unohtamaan kaiken ehkäpä liiankin pian. Saattoipa käydä
niinkin, että Stepan Trofimovitš jo samana päivänä iloisena naureskeli
ja, jos vielä illalla sattui tulemaan vieraita, maisteli näiden parissa
samppanjaa kujeillen kuin koulupoika. Miten katkeran ivallisena Varvara
Petrovna mahtoikaan katsella tällaisina hetkinä ystäväänsä tämän
itsensä sitä laisinkaan huomaamatta. Mutta kun Stepan Trofimovitš
sen jälkeen itse — noin viikon tai parin, ehkäpä vasta puolen vuoden
kuluttua — muisti jonkin lauseen kirjeestään, ehkäpä joskus koko
kirjeenkin sekä kaiken sen, mikä tuon kirjeen oli aiheuttanut, hän
olisi häpeästä tahtonut vajota maan alle, ja silloin hän joka kerta
sai tavallisen vatsatautikohtauksensa. Nämä lievät koleriinit olivat
tavallisimpina seurauksina hänen hermojännityksestään, ja tämä ilmiö
taas osaltaan kuvaa hyvin hauskasti hänen ruumiillista olemustansa.
Varvara Petrovna tunsi häntä kohtaan tosin usein miltei mieletöntä
vihaa, mutta eräs seikka lienee Stepan Trofimovitšilta sentään jäänyt
kokonaan huomaamatta: se nimittäin, että hänestä vuosien kuluessa
oli tullut aivan kuin Varvara Petrovnan oma poika; olihan hän tämän
luoma, melkeinpä voisi sanoa tämän keksintöä, lihaa hänen lihastaan,
eikä Varvara Petrovna suinkaan hoivannut häntä ja huolehtinut
hänestä vain pelkästään ystäväparkansa "kykyjä kadehtiakseen".
Miten mahtoikaan tämä olettamus loukata Varvara Petrovnaa! Olihan
hänessä Stepan Trofimovitšia kohtaan niin ehtymätön rakkauden runsaus
alituisesta vihamielisyydestä, mustasukkaisuudesta ja halveksimisesta
huolimatta. Pikkuruikkuisen pölyhiukkasenkin kosketukselta hän osasi
ystäväänsä suojella, hoiteli häntä kuin lasta kaksikymmentäkaksi
vuotta voimatta useinkaan ummistaa silmiänsä öisin, silloin kun
oli vaarassa hänen ystäväparkansa maine runoilijana, oppineena tai
yhteiskunnallisena kuuluisuutena. Stepan Trofimovitš oli tosiaankin
Varvara Petrovnan keksimä, ja tähän keksintöönsä Varvara Petrovna itse
ensimmäisenä hartaasti uskoi ja luotti. Stepan Trofimovitš oli hänen
jonkinlainen lempiunelmansa... Mutta vastalahjaksi tästä uskostaan ja
luottamuksestaan hän vaati Stepan Trofimovitšilta hyvin paljon, vaatipa
joskus suorastaan orjamaista nöyryyttä. Sitäpaitsi hän oli uskomattoman
pitkävihainen. Kun tästä kerran tuli puhe, niin kerronpa hänestä pari
pientä juttua.