En suinkaan tahtoisi väittää, että Stepan Trofimovitš ei koskaan olisi
saanut aatteensa vuoksi kärsiä.[7] Olen vain varma siitä, että jos
hän vaadittaessa olisi suostunut antamaan tarpeelliset selitykset,
hän olisi saanut jatkaa luentojaan arabialaisistansa, niin kauan kuin
häntä itseänsä vain suinkin olisi haluttanut. Mutta hän otti koko
jutun kunniakysymyksenä ja kiiruhti kerta kaikkiaan uskottelemaan
itselleen, että "olosuhteiden pyörre" oli hänen elämänuransa ainiaksi
ja auttamattomasti katkaissut. Mutta jos taaskin pidämme kiinni vain
totuudesta, niin tunnustakaamme, että syy "elämänuran katkeamiseen"
oli aivan toinen. Kenraaliluutnantti Stavroginin puoliso, Varvara
Petrovna, sangen varakas rouva, uudisti näet aivan samoihin aikoihin
mitä hienotunteisimmin ehdotuksensa: hän toivoi Stepan Trofimovitšin
asettuvan asumaan luokseen ja ottavan huolekseen hänen ainoan
poikansa kasvatuksen sekä koko tämän henkisen kehittämisen niin
sanoaksemme "korkeamman asteen pedagogina" ja ystävänä — loistavasta
palkkatarjouksesta puhumattakaan. Tämä tarjous oli tehty hänelle
jo kerran aikaisemminkin Berliinissä, silloin kun hän oli jäänyt
ensi kerran leskeksi. Hänen ensimmäinen vaimonsa, oli ollut muudan
kuvernementtimme hieman kevytmielinen nuori neito — muuten sangen
miellyttävä —, jonka hän oli nainut varhaisimmassa nuoruudessansa
osaamatta silloin vielä harkita askelensa tärkeyttä, ja mikäli
tiedetään, hänelle oli tästä liitosta koitunut paljon surua. Syynä
siihen lienee osaltaan ollut se, että hänen varansa eivät aina
riittäneet nuoren rouvan tuhlailevaan elämään, ja lienee siihen ollut
muitakin, hieman arkaluontoisempiakin syitä. Vihdoin vaimo kuoli
Pariisissa, elettyään hänestä erossa viimeiset kolme vuotta, sekä
jätti hänelle jälkeensä viisivuotiaan pojan, "vielä himmentymättömän
ensilemmen hedelmän", niinkuin Stepan Trofimovitš minulle kerran
kaipauksen hetkenä mainitsi. Poikanen oli kohta syntymänsä jälkeen
lähetetty Venäjälle, jossakin syrjäseudulla asuvien sukulaistätien luo,
joiden oli määrä huolehtia hänen kasvatuksestaan. Stepan Trofimovitš ei
ottanut vastaan silloista Varvara Petrovnan tarjousta, vaan meni hyvin
pian uudelleen naimisiin, malttamatta edes odottaa suruvuoden loppua,
erään vaiteliaan berliinittären kanssa, vieläpä ilman vähintäkään
erikoisempaa syytä. Sitäpaitsi hän lienee kieltäytynyt vastaanottamasta
tarjousta senkin vuoksi, että häntä silloin parhaillaan innosti erään
unohtumattoman kuuluisan professorin maine, jopa siinä määrin, että
hän päätti kerran itsekin koetella kotkansiipiänsä ja lensi suoraa
päätä oppituoliin hänkin. Mutta kun hän siivet lamassa taas oli
maassa, hän muisti tietysti tarjouksen, johon hän jo aikaisemminkin
oli ollut vähällä suostua. Kun sitten vielä hänen toinenkin vaimonsa
kuoli oltuaan vain vajaan, vuoden hänen ilonaan, kaikki ratkesi aivan
kuin itsestään. Sanokaamme taas suoraan: kaiken ratkaisi oikeastaan
Varvara Petrovnan liekehtivä myötätunto ja arvaamattoman kallis, niin
sanoakseni "klassillinen ystävyys", jos ystävyydestä suinkin sopii
näin sanoa. Stepan Trofimovitš heittäytyi tämän ystävyyden syleilyyn,
ja niin sai alkunsa yli kahdenkymmenen vuoden kestänyt luja liitto.
Sanoin tosin "hän heittäytyi syleilyyn", mutta varjelkoon Jumala ketään
ajattelemasta, että siinä olisi ollut jotakin ylenmääräistä tai liian
vapaata. Tämä syleily on käsitettävä korkeasti siveellisessä mielessä.
Mitä hellin ja hienoin ystävyydenside liitti iäksi toisiinsa nämä kaksi
niin perin merkillistä ihmistä.
Kasvattajantoimensa Stepan Trofimovitš oli ottanut vastaan myös siitä
syystä, että se pieni maatila, jonka hänen ensimmäinen vaimonsa oli
hänelle jälkeensä jättänyt, — se oli tosin hyvin pieni — sijaitsi
aivan lähellä Stavroginien suurtilaa, Skvorešnikia. Tämä maatila oli
taas kuvernementtimme suurimpia ja ulottui aina kaupungin laitaan
saakka. Saattoihan maalaistyöhuoneen hiljaisuudessa, jossa yliopiston
tuhannet velvollisuudet eivät olleet häiritsemässä, vihdoinkin pyhittää
aikansa yksinomaan tieteelle ja rikastuttaa isänmaansa kirjallisuutta
mitä perinpohjaisimmilla tutkimuksilla. Näistä tutkimuksista tosin ei
kuulunut sitten sen enempää, mutta saattoihan näin ainakin viettää
mukavasti koko lopun elämäänsä, runsaasti kaksikymmentä vuotta,
eräänlaisena "ruumiillistuneena syytöksenä" isänmaalle, niinkuin muudan
kansanrunoilijammekin laulaa:
"... liberaali — idealisti.
Ruumiillistuneena syytöksenä
isänmaasi eessä seisoit sa."
Mutta sillä henkilöllä, jota runoilijamme tarkoittaa, oli kai todella
syytä tämäntapaisen asenteen ottamiseen, varsinkin kun se näytti
häntä tyydyttäneen! Minun mielestäni tosin tämä tällainen on sangen
ikävää. Mutta meidän Stepan Trofimovitšimme kykeni vain hyvin huonosti
matkimaan tämäntapaisia ihmisiä. Häntä väsytti seisoskella alinomaa
määrätynlaisessa asenteessa, ja siksipä hän usein sopivan tilaisuuden
sattuessa heittäytyikin mielellänsä kyljelleen hieman levähtämään.
Mutta lepoasennossaankin hän sentään oli yhä vielä "ruumiillistunut
syytös", — se on myönnettävä, ja riittihän maaseudulla hyvin tämäkin.
Olisittepa nähneet, miten hän klubissa istahti korttipöytäämme. Koko
hänen olemuksestaan uhosi:
Kortit! Minäkö pelaan kanssanne jerelašia?[8] Soveltuuko tämä nyt
minulle? Kuka tästä kaikesta oikein vastaa? Kuka on elämänurani
katkaissut ja tehnyt siitä jerelašin? Menköön perikatoon koko Venäjän
maa! — ja arvokkaasti hän löi esille valttinsa — tietenkin hertan.
Mutta totta puhuen hän oli intohimoinen peluri, mikä olikin aiheuttanut
hänen ja Varvara Petrovnan välillä, etenkin viime aikoina, sangen
epämieluisia yhteenottoja, varsinkin kun hän aina hävisi pelissä.
Mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Mainittakoon vain, että hänellä oli
hyvin häveliäs luonne (siltä ainakin toisinaan näytti), ja se sai
hänet usein alakuloiseksi. Hänen ja Varvara Petrovnan kaksikymmentä
vuotta kestäneen ystävyyden aikana häntä säännöllisesti noin
kolme, neljä kertaa vuodessa vaivasi "kansalaisen maailmantuska",
— niinkuin meidän oli tapana nimittää keskenämme hänen tautiansa,
mutta todellisuudessa se oli vain jonkinlaista sairaalloista
raskasmielisyyttä, vaikka "maailmantuska"-nimitys miellytti enemmän
arvoisaa Varvara Petrovnaa. Myöhemmin Stepan Trofimovitš joutui usein,
paitsi tämän raskasmielisyytensä, myös samppanjan valtaan, mutta alati
valpas Varvara Petrovna osasi sentään suojella häntä kaikilta liian
triviaalisilta taipumuksilta. Aina hän olikin kuin lapsi jonkinlaisen
kaitsijan tarpeessa, sillä ajoittain hän saattoi käydä niin perin
kummalliseksi, saattoipa hän joskus kesken mitä ylevintä tuskaa ruveta
äkkiä nauramaan mitä kansanomaisimpaan tapaan. Tulipa hetkiä, jolloin
hän saattoi puhua omasta persoonastansakin mitä humoristisimpaan
sävyyn. Mutta mikään ei niin säikähdyttänyt Varvara Petrovnaa kuin
tämä humoristinen sävy. Tämä nainen rakasti vain niin sanoakseni
kaikkea klassillista, hän oli ennen kaikkea mesenaatti, jonka
toimintaa ohjasivat aina mitä ylevimmät tarkoitusperät. Sanomattoman
suuri oli tämän ylevän naisen kaksikymmentä vuotta kestänyt vaikutus
ystäväparkaansa. Siksipä hänestä onkin puhuttava erikseen, ja sen aion
tehdäkin.