I.

Ryhtyessäni kuvailemaan niitä merkillisiä tapahtumia, jotka äskettäin

tulivat aina näihin asti niin perin vähän huomiota herättäneen

kaupunkimme osaksi, minun on aloitettava kuvaukseni jo aivan

varhaisimmilta ajoilta, enhän ymmärrä, miten muutenkaan voisin

menetellä, toisin sanoen minun on mainittava ensiksi muutamia

elämäkerrallisia yksityisseikkoja kyvykkään ja suuresti kunnioitetun

Stepan Trofimovitšin aikaisemmasta elämästä. Muodostakoot nämä

yksityisseikat vain esitettävänäni olevan kronikan johdatuksen, mutta

itse se tapahtumasarja, jota minun oikeastaan on määrä kuvata, seuraa

vasta tuonnempana.

Tunnustan heti suoraan: Stepan Trofimovitš näytteli aina keskuudessamme

jonkinlaista niin sanoakseni kansalaisen[1] osaa ja rakasti tätä

osaansa intohimoisesti, jopa niin, että hän ei ilman sitä olisi

varmasti osannut elääkään. En suinkaan tahdo näin väittäessäni verrata

häntä näyttämöllä esiintyvään näyttelijään, siitä varjelkoon Jumala,

sitäkin suuremmalla syyllä, koskapa itse annan hänelle suuren arvon.

Viisainta lienee syyttää kaikesta tottumusta. Vieläkin selvemmin sanoen

tämä lienee ollut vain ainaisen ja pohjaltaan sangen jalon tottumuksen

seuraus, tottumuksen, joka syntyi siitä, että hän jo varhaisimmassa

lapsuudessansa totutteli asettautumaan kuvitteluissaan kansalaisen

kauniiseen asemaan. Samasta syystä miellyttivät häntä myös nimitykset

"vainottu" ja "karkoitettu". Näillä sanoillahan on jo omalaatuinen

klassillinen hohde, ja juuri tämä se häntä kerran häikäistyään

lieneekin saanut vuosien kuluessa hänen omanarvontuntonsa siinä määrin

kohoamaan, että hän lopulta uskoi seisovansa hyvinkin korkealla ja

hänen itserakkauttaan sangen määrittelevällä jalustalla. Eräässä viime

vuosisadan englantilaisessa satiirisessa romaanissa muudan Gulliver,

oleskeltuaan kääpiöiden valtakunnassa, jossa ihmiset olivat vain

vaaksan mittaisia, tottui siinä määrin pitämään itseään jättiläisenä,

että hän yhä vielä Lontoon kaduillakin aivan huomaamattaan varoitteli

ohikulkijoita ja ajoneuvoja väistämään sekä pitämään silmiään auki,

että hän ei vain tallaisi ketään jalkoihinsa, sillä hän piti itseään

yhä vieläkin jättiläisenä ja noita toisia kääpiöinä. Silloin hänelle

naurettiin, jopa pilkattiinkin häntä. Uskalsipa muudan raaka kuski

sivaltaa jättiläistä ruoskallansakin; mutta oliko tämä mielestänne

oikein tehty? Mitä ei tottumus saisi aikaan? Olihan tottumus tehnyt

Stepan Trofimovitšinkin Gulliverin kaltaiseksi, vaikkakin tämä tottumus

hänessä ilmeni, jos mahdollista, vieläkin viattomammassa muodossa,

joka ei suinkaan loukannut ketään. Sillä olihan Stepan Trofimovitš

lopultakin niin perin kunnon mies.

Luulisin melkein, että Stepan Trofimovitšin kirjallinen maine ajan

mittaan kokonaan unohdettiin, mutta ei pidä tästä sentään mennä

tekemään sellaista johtopäätöstä, että hänen nimeänsä ei muka

koskaan olisi tunnettukaan. Kieltämättä hän kerran kuului niihin

mainehikkaisiin plejadeihin, siihen ihailtujen kerhoon,[2] jonka eräät

viime polven kirjailijat muodostivat. Tosin hän kuului siihen vain

pienen pienen silmänräpäyksen ajan — mutta silloinpa mainittiinkin

hänen nimensä, tosin vain eräiden liiaksi hätäilevien henkilöiden

toimesta, Tša'adajevin, Belinskin, Granovskin, vieläpä niihin aikoihin

juuri ulkomailla toimintansa aloittaneen Herzeninkin[3] rinnalla. Mutta

Stepan Trofimovitšin toiminta loppui melkein alkuunsa, — sen katkaisi,

niin sanoakseni, "yhteensattuneiden olosuhteiden pyörre".[4] Mutta

mitäpä siitä! Pahinta oli, ettei "pyörre" enemmän kuin "yhteensattuneet

olosuhteetkaan" vähääkään olleet siihen vaikuttaneet, eivät ainakaan

tässä tapauksessa. Vasta äskettäin kuulin itsekin ihmeekseni, vieläpä

aivan varmalta taholta sitäpaitsi, että Stepan Trofimovitš ei täällä

kuvernementissamme suinkaan asunut karkoitettuna, niinkuin yleisesti

luultiin, eipä ollut edes valvonnanalainen. Kuinka suuri onkaan

mielikuvituksen voima! Vilpittömästi hän itse uskoi koko elämänsä

ajan, että määrätyissä piireissä hänen suhteensa aina oltiin varuilla

ja että hänen askeliaan lakkaamatta seurailtiin ja tarkkailtiin.

Olipa hän koko elämänsä ajan täysin varma siitäkin, että kukin niistä

kolmesta kuvernööristä, jotka viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana

olivat meillä toisiansa seuranneet, oli hautonut hänen suhteensa

omia erikoisia, heille usein sangen paljonkin päänvaivaa tuottavia

tuumiansa, mikä taas aiheutui siitä, että heille jo kuvernementin

hallinnon ohjia luovutettaessa oli ylemmältä taholta viittailtu jotakin

Stepan Trofimovitšista. Olisipa joku kuinka kumoamattomin todistein

tahansa yrittänyt vakuuttaa tuolle muuten niin peräti rehelliselle

Stepan Trofimovitšille, että häntä ei oikeastaan uhannutkaan mikään

vaara, hän olisi varmasti loukkaantunut. Ja kuitenkin hän oli mitä

viisain ja lahjakkain mies, olipa hän oikeastaan tiedemieskin, vaikka

hän tosin ei tieteen... no niin, ei hän tieteen alalla suoraan sanoen

saanut suuriakaan aikaan, ja jos sanomme asian aivan niin kuin se on

niin hän ei sillä alalla saanut aikaan yhtään mitään. Mutta niinhän

useimmiten käy tiedemiesten meillä Venäjällä.

Ulkomailta palattuaan hän oli hetken loistanut yliopiston

oppituolissakin, aivan nelikymmenluvun lopulla. Hän ehti pitää vain

muutaman luennon — arabialaisista muistaakseni; vieläpä hän puolusti

loistavaa väitöskirjaakin, joka koski pienen saksalaisen kaupungin,

Hanaun, sivistyksellistä sekä kaupallista merkitystä erikoisesti

Hansa-kaupunkina vuosina 1413 ja 1428 sekä samalla niitä hieman

erikoisia ja hyvin hämäriä syitä, miksi se tätä merkitystään ei

lopulta saavuttanutkaan. Tämä väitöskirja haavoitti hyvin taitavasti

ja kipeästi silloisia slavofiileja ja nostatti hänelle niiden

parista yhdellä iskulla joukon leppymättömiä vihamiehiä. Sitten —

muuten vasta oppituolinsa menetettyään — hän kirjoitti ja julkaisi

(nähtävästi kostonhalusta sekä osoittaakseen, minkä miehen tiede

hänessä menetti) eräässä edistyksellisessä kuukauslehdessä, joka

julkaisi Dickens-käännöksiä ja julisti George Sandia, erään sangen

syvämietteisen tutkielman alun. Muistaakseni se koski eräiden hyvin

ylevien siveellisten katsomusten syitä, katsomusten, joita muutamat

ritarit joinakin merkkivuosina olivat omaksuneet, tai jotakin sen

tapaista. Se, mitä hän tässä esitti, oli tavattoman jalo ja ylevä

ajatus. Kuten myöhemmin kerrottiin, tämän tutkielman julkaiseminen

kiellettiin kiireellisesti, vieläpä mainittu edistysmielinen

aikakauslehti lienee joutunut kärsimään tutkielman alunkin

painattamisesta. Saattaahan tämä olla tottakin. Mitä ei siihen

aikaan olisi voinut sattua? Mutta tässä tapauksessa tuskin sentään

lienee mistään sellaisesta ollut kysymys; tekijää lienee tutkielman

päättäminen ruvennut vain yksinkertaisesti laiskoittamaan. Luentonsa

arabialaisista hän taas keskeytti sen vuoksi, että joku (luultavasti

joku hänen taantumuksellisista vihamiehistään) oli saanut käsiinsä

hänen jollekulle henkilölle osoittamansa kirjeen, jossa mainittiin

eräistä "seikoista",[5] minkä johdosta häneltä vaadittiin jonkinlaisia

selityksiä. En voi mennä takaamaan, että tämäkään asia olisi ollut

ihan näin, mutta kerrottiinpa melkein totena, että aivan täsmälleen

samoihin aikoihin Pietarissa oli paljastettu jokin laaja luonnon-

ja valtionvastainen liitto, johon kuului kolmattakymmentä henkeä,

salaseura,[6] joka oli vähällä panna koko rakennelman järkkymään.

Väitettiinpä heidän aikoneen ryhtyä kääntämään itse Fourier'takin.

Melkeinpä tahallisena yhteensattumana voitaneen pitää sitäkin, että

samoihin aikoihin takavarikoitiin myös Stepan Trofimovitšin runoelma,

jonka hän noin kuusi vuotta aikaisemmin oli kirjoittanut Berliinissä,

jo vehreimmässä nuoruudessaan, ja josta jäljennöksiä kierteli kädestä

käteen vain erään ylioppilaan ja parin muun asianharrastajan kesken.

Tämä runoelma on parhaillaan kirjoituspöytäni laatikossa. Sain sen

vasta viime vuonna Stepan Trofimovitšilta itseltään. Hän oli sen

korkean omakätisesti erikoisesti minua varten jäljentänyt, varustanut

omistuskirjoituksellaan ja sidottanut sen hienoihin, punaisiin

sahviaanikansiin. Se on muuten todellista runoutta. Osoittaapa se,

että tekijällä on ollut melkoista kykyäkin. Merkillinen se tosin on,

mutta siihen aikaan (tarkemmin sanoen noin 30-luvulla) tämänkaltaisia

kirjoiteltiin hyvin usein. Runoelman sisällyksen selostamiseen en

rohkene ryhtyä, sillä totta puhuen en ymmärrä siitä yhtään mitään.

Se on jonkinlainen lyyrillis-draamalliseen muotoon puettu allegoria,

joka muistuttaa _Faustin_ toista osaa. Runoelman alussa esiintyy ensin

naisten kuoro, sitten miesten, sitten eräänlaisten voimien ja loppujen

lopuksi sellaisten sielujen kuoro, jotka eivät vielä ole edes eläneet,

mutta jotka kuitenkin hyvin mielellään tahtoisivat kerran päästä

elämään. Kuorojen laulun sisällyksenä on jotakin hyvin epämääräistä,

enimmäkseen lauletaan jostakin kirouksesta, jonka lävitse kuitenkin

kuultaa mitä hienoin huumori. Sitten näyttämöasetus äkkiä muuttuu,

ja alkaa jonkinlainen "elämän juhla", jossa hyönteisetkin laulavat.

Esiintyypä siinä kilpikonnakin lausuen muutamia pyhiä sanoja latinaksi,

laulaapa siellä — jos oikein muistan — jokin mineraalikin, siis

aivan elotonkin olio. Kaikki laulavat herkeämättä, ja jos välillä on

jotakin keskustelua, niin sekin on vain pelkkää epämääräistä toistensa

soimaamista, — vaikka kaiken tämänkin yllä leijailee aina jokin

ylevämpi tarkoitus. Alkaa taas uusi kohtaus. Näyttämö esittää karun

romanttista maisemaa. Jyrkkien kallionlohkareiden välissä harhailee

kulttuuri-ihminen, nuorukainen, joka nyhtää maasta jonkinlaisia yrttejä

ja imeksii niitä. Kun keijukainen kyselee, miksi hän imeksii ruohoja,

nuorukainen tunnustaa yrttien mehusta löytävänsä unohdusta, jota hän

kaipaa liiallisesta elinvoimastaan kärsiessään, mutta samalla hän

sanoo, että hänen hartain halunsa olisi kuitenkin kadottaa järkensä, ja

mitä pikemmin se tapahtuisi, sitä parempi (tässä tapauksessa mielestäni

jo aivan tarpeeton toivomus). Tämän jälkeen näyttämölle ratsastaa

kuvankaunis nuorukainen mustan ratsun selässä, ja hänen jäljessään

seuraavat suurin joukoin kaikki kansat. Nuorukainen on esittävinään

kuolemaa, jota kansat janoavat. Mutta viimeisessä näyttämöasetelmassa

on kaiken keskellä Baabelin torni, jota eräänlaiset voimaihmiset

yrittävät rakentaa valmiiksi veisaten uuden toivon virttä. Kun torni

aivan viimeistä huippuaan myöten on vihdoinkin valmis, sieltä pakenee

hyvin koomillisen näköisenä hallitsija — sanokaamme häntä vaikkapa

Olympoon hallitsijaksi — ja silloin ihmiskunta vihdoinkin huomaa,

mitä on tehtävä. Se valtaa hallitsijan paikan ja aloittaa uuden

elämänsä selvänäköisenä, kiinnittäen katseensa suoraan olevaisen

ytimeen. Tämä oli se runoelma, jota silloin oli pidetty vaarallisena.

Ehdotin viime vuonna Stepan Trofimovitšille, että tämä runoelma, jota

nykyjään pidettäisiin varsin viattomana, annettaisiin painatettavaksi,

mutta hän kieltäytyi jyrkästi siitä, eikä ehdotukseni ollut hänelle

lainkaan mieleen. Hänestä näytti olevan hyvin epämieluista, että

runoelma minun käsitykseni mukaan oli "viaton", ja tämä ehdotukseni

se lieneekin ollut syynä siihen, että tämän keskustelumme jälkeen

hän kokonaista kaksi kuukautta kohteli minua sangen kylmästi. Mutta

ajatelkaapa, mitä silloin tapahtui! Runoelma, jonka painattamista

olin juuri ehdottanut, ilmestyikin aivan samoihin aikoihin siellä,

nimittäin ulkomailla, eräässä vallankumouksellisessa julkaisussa ja

aivan Stepan Trofimovitšin tietämättä. Ensin hän säikähti, lähti

juoksujalkaa kuvernöörin luo "selittämään", kirjoitti sisällykseltään

mitä ylevimmän puolustuskirjelmän Pietariin lähetettäväksi, luki sen

minulle kahteen kertaan, mutta jätti sen sitten kuitenkin lähettämättä,

koska ei tietänyt, kenelle sen olisi oikein osoittanut. Sanalla sanoen,

kokonaisen kuukauden hän oli levoton; mutta jos silloin olisimme

voineet nähdä hänen sielunsa kaikkein salatuimpiin sopukkoihin,

olisimme tulleet varmasti vakuuttuneiksi siitä, että tämä kaikki oli

sittenkin hänen itserakkaudelleen sangen mairittelevaa. Yönsäkin hän

nukkui kainalossaan tuo nidos, joka hänelle varta vasten hankittiin

ulkomailta, ja päiviksi hän piilotti sen patjansa alle eikä antanut

palvelustytön korjata vuodettaankaan. Vaikka hän joka päivä odottelikin

jostakin jonkinlaista sähkösanomaa, hän asteli siitä huolimatta pää

kenossa. Sähkösanomaa ei kuulunut, ja silloin hän sopi minunkin

kanssani, mikä taaskin on omiaan todistamaan hänen rauhaarakastavan ja

anteeksiantavan mielensä suurta hyvyyttä.