Se on muodinmukaista.
Kirjoitushuoneeni ja vierashuoneen välinen ovi oli avoinna, ja minä
kuulin sieltä ikäänkuin silkkisiipien suhinan, jos jonkinlaista
linnunviserrystä ja kuherrusta, josta minä saatoin ymmärtää muutamain
Jennyn ystävätärten tulleen meille käymään. En voinut olla heittämättä
silmäystä ovenraosta katsoakseni noita kukoistavia kasvoja, jotka
pilkistivät esiin fasanilinnun höyhenien, kyyhkynsiipien ja nyökkyvien
vesilintujen alta.
Nuori impi, hyvin kasvatettu ja hyvin puettu, on aina suloinen
katsella; ja minä puolestani kadotan aina sydämeni (kuvannollisesti
puhuttu, tietysti) kun joku noita raittiita kukkasia minua tielläni
kohtaa. Heidän kiharansa ja verkkonsa ja röyhellyksensä ja koristimensa
-- heidän joutavuudet, hullutukset, jos niin tahdotte -- viehättävät
minua, miten kiharapään lapsen oikut ja lorut. Ja nuo pienet
tenhottaret aavistavat heti minun heikkouteni. Jo minun tervehtäissä
huomaan heidän silmistä että he ovat ihan varmat siitä, että voivat
kietoa minua vaikka pienimmän sormensa ympäri, jos haluavat.
Jennyn ystävättäret ovat miellyttäviä tyttösiä -- hyvissä
ymmärtäväisissä perheissä kasvaneita kukkasia -- he eivät ole
pakanallisia ruusuja, joita muodikas seuraelämän kasvatuslaitos on
kehittänyt. Hyvät äidit ja tunnolliset tädit ovat heitä tarkkuudella
kasvattaneet; heille on opetettu että joka on hyvä, se on myöskin
kaunis, että pienet tyttöset eivät saa ylpeillä punaisten kenkäinsä ja
ihanain kiharainsa yli, ja monta muuta hyvää totuutta. He ovat käyneet
parhaimmissa kouluissa, saaneet nykyajan korkeimman sivistyksen, ovat
tähtitiedettä, maanoppia ja viisaudenoppia tutkineet -- niin että se,
joka sattuu lukemaan tietojensa luettelon hiukan peljästyy antaumasta
puheisiin heidän kanssa. Minä kuuntelinkin suurella tarkkaavaisuudella
vilkasta keskustelua vierashuoneessa, ja siellä keskusteltiin...
Niin, mistä nuoret immet kernaimmin puhelevat, kun joutuvat keskenään
juttelemaan? Ei suinkaan Nilvirran alkulähteistä eli päiväntasaajista
ja niiden myrskyistä, eli Dante'sta, eli Shakespeare'sta vaikka kyllä
koulussa kaikkea tuota lukeneet ovat, vaan aineesta, joka on heille
paljoa rakkaampi ja likeisempi -- johon naisten huomio ikuisesti on
kiintyneenä, aina siitä saakka, kun Eeva pukeutui ensimäiseen
sikunapuunlehtiseen pukuun.
Minun on myöntäminen että pukeutumisen salaisuudet viime aikoina ovat
minua kammostuttaneet. Tuskin on siitä kulunut vuosikausi, kun Jenny
tyttärelläni oli kiiltävät tummanruskeat hiukset, jotka hän väänteli
monenlaisiin pehmeisiin kiemuroihin kasvojensa ympäri ja kietoi
klassilliseen nutturaan ne niskaan. Jennyllä oli joku mitta
taiteellista aistia tuossa tukkansa laittamisessa ja minä tunnustaan
että jokapäiväishupieni joukkoon luin hänen päänsä sukimisen
katsomista. Hänellä oli aina kukkanen, lehti, oksa, taikka
ruusunuppuinen palmikoissaan, joka näytti niin viehättävän verekseltä
ja teki hänen omituisesti runollisen näköiseksi.
Mutta kaikki tuo on kadonnut vähitellen. Ensin Jennyn hiukset alkoivat
näyttää aaltoisilta, sitten käherretyiltä, niin että seisoivat suoraan
pystyssä melkein, minulle suureksi huoleksi ja levottomuudeksi; mutta
jos asiasta virkoin mitään, vastattiin heti: "Se on muotikasta! Kaikki
pitävät niin hiuksensa, isä".
Minä koetin puolestani tätä vastustaa, koska se sileä, säännöllinen
tapa sukia hiuksensa, jota ennen olin aamiaispöydässä ihaillut, nyt
usein muuttui kummalliseksi sekasorron kudokseksi, johon tuota
tuhansiin mutkiin oli väännelty, kiedottu, kudottu ja solmettu, ilman
minkäänlaisen kauneuden-aistin noudattamista. Vaan silloin ilmoitettiin
minulle, että se oli tarpeellista johonkin erittäin loistavaan
tilaisuuteen ilta-päivällä.
Vaimoni ja minä emme oikeastaan käy suurissa seurueissa, mutta Jenny
houkuttelee meidät talven kuluessa muutaman kerran ulos, jotta
seuraisimme seuraelämän edistymistä; ja noissa tilaisuuksissa olen
suuresti kummastellut sitä säännöttömyyttä, joka vallitsee viehättävän
sukupolven päänsilittämistavassa. Näyttää niinkuin eivät kampaisi
itseään ollenkaan. Minä tiedän tietysti että olen vaan ymmärtämätön,
osaamaton, hämmästynyt mies, mutta minun silmissäni näyttävät kaikki
nuo naiset semmoisilta, kuin jos oisivat levottoman unen jälkeen
nousseet vuoteestaan, suorineet pukunsa päälleen ja heti töytänneet
sisään salonkiin, silittämättä epäjärjestyksessä olevia kiharoitaan.
Sitäpaitsi näyttää kaikilla nuorilla naisilla olevan ihan samanlaisesti
hiuksensa laitettuina, joka herättäisi minussa luulon että sama
taiteilia oli ne kaikki "laittanut".
Minä tosiaankin hyvin kävin hämilleni ensi kerran illallisilla
kohdatessani muutamia nuoria ihastuttavia tyttöjä, joita luulin
tuntevani yhtä hyvin kuin oman tyttäreni, mutta jotka näyttivät minusta
nyt ihan oudoilta. Heillä oli nimittäin kaikilla pää kammattu tapaan,
joka selvään mieleeni muistutti sähkövoimalla tekemät temppumme ja
kokeemme, jolla meidän koulussa oli tapa huvitella, kun esine seisoi
erittämis-pallilla ja joka karva sen hiuksista nousi pystyyn ihan
itsestään. Ne korkeat, selkkauksiin joutuneet hiustornit ja
eriskummaiset koristeet, joita sinne oli ikäänkuin heittämällä pantu
sinne, tänne, vaikuttivat minuun niin kovasti, että luulin edessäni
olevan jonkunlaisen lumotun olennon, ja että tuskin voin heidän
kanssaan puhella maltillisella mielentyyneydellä, eli käsittää noitten
ihmeellisten olentojen olevan niitä miellyttäviä, hyvin kasvatettuja
nuoria tyttöjä, moitteettomia sisaria ja tyttäriä, opettajattaria
pyhäkouluissa y.m. -- jotka niin usein kotonani olen tunnustanut sangen
suloisiksi ja järkeviksi.
En tiedä mistä se tulee, mutta sana: se on muotikasta, heittää kaiken
yli johon se heijastaa niin lumoovan kiillon, että suurimmat
hullutukset tulevat hyväksytyiksi mitä järkevimmiltä tyttösiltä, kun
vaan tuo tenhosana on lausuttu siitä. Jonkun ajan vihaavat he muotia --
he sanovat että se on "kauheaa" vaan he lausuvat sen hiljaisittain
hoippuvin voimin ja heittävät lausumatta loppupäätöksen, että heillä on
oikeus vastaisuudessa kutakuinki jäljitellä inhottua mallia.
Huvikseni kirjoittelin ylös mitä kuulin heidän ripeästä keskustelusta,
ja annoin jokaiselle kauniista puhujattarista sen linnun nimen, jonka
höyheniä hatussaan itsekukin kantoi.
"Minä tunnustan", sanoi pieni Kolibri, "että olen ompeluksesta ihan
väsyksissä; muodit ovat niin eroavaiset viime vuoden muodista että saa
tehdä kaikki uudestaan saadakseen mitään muodin mukaista pitääkseen".
"Niin, eikö se ole kauheaa!" lausui Fasanilintu; "Aatteles vaan mun
uutta, vaaleata silkkipukuani! Se tuli hyvin kalliiksi, ja minulla on
se ollut pari kertaa ainoastaan päälläni, ja eikö se jo näytä
vanhanaikaiselta! Saan todellakin olla menemättä seuroihin talven
ajalla, vaan siksi ettei minulla ole päälleni panemista".
"Niin, muodit muuttuvat yhä useammin ja useammin", sanoi Kolibri, "niin
että lopuksi ei ehdi minkään muun kanssa, kun niitä seurata täytyy".
"En suinkaan minä jouda tekemään mitään muuta", kuhersi Kyyhky. "En
ehdi lukea, en soittaa enkä piirustella. Jos olisin 'ylhäisiä' ja en
muuta tarvitseisi, ollakseni somasti ja muodikkaasti puettu, kuin
lähettää muotikauppiattaren ja ompeliattaren luokse käskyjäni, niin
voisi olla hupainen elää tässä mailmassa. Mutta, tuo ijankaikkinen
homma pukemisen, muutosten ja muuttelemisten, karneerinkein ja hattujen
ja tukanlaitosten kanssa, ilman että sittenkään ehtii muodin jälkiä
seurata -- se on todellakin mahdotonta sietää!"
"Minä", sanoi Jenny, "en toivo koskaan ehtiväni muotia seurata, vaan en
myöskään tahdo kovin jälkeen jäädä; en tahdo minusta sanottavan: 'kas
kuinka hän on vanhanaikaisen näköinen!' ja vähäisillä varoillani ja
omatuntoni (sillä minulla on tässä suhteessa omatunto enkä tahdo kovin
paljo rahaa haaskata pukuuni) kanssa huomaan minä pukuni olevan oikein
kalvaavan tuskan-aineisen".
"Tiedättekös, tytöt", sanoi Kolibri, "minä aattelen monta kertaa että
olisi oikein soma ruveta luostarisisareksi, vaan päästäkseen näistä
huolista. Että kerrassaan hyljätä kaikki pukemisen vaivat ja tietää
ettei tarvitseisi muuta kuin leveän kaapun ja nuoran-palasen
vyötäisilleen, sehän olisi ihanaa lepoa -- jos emme olisi
protestanttilaista uskoa tietysti".
Kun Kolibri oli näistä neljästä se, joka enin huolehti pukuaan, tämä
selitys herätti raikkaan naurun, mutta se ei Kolibria keskeyttänyt, hän
jatkoi:
"Niin, minä tunnustan etten tosiaankaan tee muuta kuin sen, että pidän
kunnossa pukuni ja käyn pidoissa. Tiedätte ettei isäni ole varakas, ja
jos minä tahdon muassa mailmassa olla, täytyy sen tapahtua
säästäväisyydellä ja aikani menee ihan hameitteni neulomiseen ja
kääntelemiseen ja muuttelemiseen, niinkuin minun nyt on tekeminen. Vaan
ei se kyllä voi olla oikein. Minä muistan kun ensi kerran menin
ehtoolliselle ja piispa puhui niin kauniisti meille kristityn
velvollisuudesta kilvoitella hyvän kilvoituksen -- niin minä tein
vakaan päätöksen koettaani se tehdä; mutta nyt tunnen itseni hyvin
kurjaksi ja pieneksi, sillä olen siitä varma ettei tämä meno vie
sinnepäinkään. Mutta miten tulee tehdä?"
"Luultavasti niinkuin täti Beby Titcomb tekee", sanoi Fasani.
"Täti Beby Titcomb!" kertoi Kolibri, "niin hän on oikea pyhimys. Hän
kaikki rahansa panee laupeudentöihin, ja myötäänsä hän käypi köyhiä ja
sairaita tervehtimässä -- mutta, tytöt! minkä näköinen hän on! Kun
ajattelen pukeakseni samanlaisiin kuin hän, niin todellakin
uskallukseni masentuu. Onko tosiaankin tarpeellista käyttää tuommoista
pukua ja tuommoista hattua, ettei olisi mailman-mielinen?"
"Ei", lausui Jenny, "tuota en ma usko. Päinvastoin luulen että tätisi
niin hyvä kun onkin, enemmän vahingoittaa kuin edistää asiaansa, juuri
sillä että hän sen ulkomuodollaan tekee niin rumaksi. Minä todellakin
uskon, että jos hän osan rahoistaan käyttäisi pukemiseensa, voittaisi
hän monen puolelleen, joka nyt vaan nauraa häntä, ja saisi heidät
auttamaan monen hyväntyön edistämiseen."
"Ja sitäpaitsi", sanoi Fasani, "olen jossai lukenut, että yksi
ihannetaiteista on olla hyvin puettu, ja tuon osan kehittäminen on,
luulisin, yksi naisten tehtäviä. Kaikessa tapauksessa minä itseäni
sillä lohdutan. Sitäpaitsi on minulle mieleistä olla hyvin puettu;
minusta ei ole maalariksi eikä runoiliaksi -- kaikki taiteellisuus
luonnossani ilmoittautuu puvussain. Minä tahdon puvussani aina
ilmituoda muodostuneen aatteen; minä tahtoisin joka läningille
erityiset hansikkaat, hatun, kengät, auringonvarjon, ja niin edespäin.
"Vaan, rakkahin", lausui Jenny, "siihen vaadittaisiin kokonainen
omaisuus".
"Ja jos minä rikas olisin oisin varma siitä, että suurin osa sitä
käytettäisiin tuolla tavoin. Minä osaan kuvitella mieleeni puvun niin
täydellisen, etten ole sitä nähnyt vielä. Kuinka mielisin näyttää mitä
saisin aikaan! Nyt minulla elämässäni ei ole hauskaa hetkeä. Minä olen
aina huonosti puettu. Minun täytyy kaikki tarpeeni ostaa sieltä,
täältä, miten vaan helpommin voisin saada -- ja nythän on kaikki niin
kallista! Ja minulla on niin vähäiset varastot, ja muodit niin tiheään
muuttuvat! Vaan mitä voinkaan! isä antaa mulle niin paljo kuin hän voi,
sen tiedän, eikä juolahtaisi mieleenikään enempää pyytää häneltä".
"Onko siis olemassa suurempaa orjallisuutta kuin muodin valta on?"
sanoi Kyyhky. Kaikki tunnustamme sen hullutukseksi ja kaikki
kyykistymme kuitenkin sen ikeen alla. Me olemme kerrassaan tulleet
pelkäämään sitä. Mistä se sitten on kotoisin, tuo mahtava isovalta?"
"Muotien syntyperää kysellä on sama kuin tiedustella mihin kaikki
nuppineulat joutuvat", lausui Fasani. "Ajatelkaa vaan niitä tuhansia,
miljoonia nuppineuloja, joita joka vuosi käytetään, eikä ainoakaan
niistä kulumalla kulu. Mihin ne kaikki joutuvat? Luulisi jossain
löytyvän nuppineula-kaivoksen.
"Viktor Hugo sanoo että ne keräyvät Pariisin loakkoihin", lausui Jenny.
"Ja muodit lähtevät yhtä puhtaasta lähteestä", huusin minä
kirjoituspöytäni vierestä".
"Voi meitä, Jenny! Nyt isäsi on kuullut kaikki lörpötyksemme!" oli
ensimäinen huudahdus, jonka sitte kuulin, ja samassa silkkiset lentimet
alkoivat liehua ja koko joukko surahti kirjoitushuoneeseeni.
"Oh, te olette kovasti häijy, mr Crowfield", sanoi Kolibri ja lehahti
kirjoituspöytäni nurkalle.
"Että kuunnella meidän puhettamme!" sanoi Fasani.
"Oikein vakoomassa seisoa!" lausui Kyyhky.
"Kuitenkin olette nyt meidät kaikki saaneet tänne", sanoi Kolibri, "ja
näettehän, ette saakaan meitä hevillä pois. Nyt tulee teidän vastata
kaikkiin kysymyksiimme."
"Olen teidän käskettävänne, lapseni, niin pitkälle kuin kuolevaisen
puheliaisuus ulottuu", sanoin minä.
"Hyvä", Kolibri puhui, "sanokaa nyt meille kaikki -- mistä kaikki
tulee, mistä muodit tulevat?"
"Luulenpa että on yleisesti myönnetty naisten puvun suhteen Ranskan
hallitsevan mailman."
"Mutta kuka Ranskanmaata vallitsee?" sanoi Fasani. "Kuka siellä määrää
muodit?"
"Se ei ole helppo päättää", vastasin minä. "Yhteen aikaan puhuttiin
että ne määräsi Ranskan keisarinna. Sitte koettiin painavimmalla
totuudella vakuuttaa että ne lähtivät naisista, jotka eivät missään
maanperukassa saa säädylliseen seuraan tulla. Naiset, jotka eivät saa
vaimon nimeä kantaa, joilla ei ole minkäänlaisia perheen siteitä, ne
säätävät lajit ei vaan Ranskalle, mutta koko mailmalle. Siinä syy miksi
muodit eivät katso viisauden ja säästäväisyyden sääntöjä, joitten
mukaan perheen kulungit katsotaan. Kun keisarikunta lakkasi olemasta,
lienee tässä suhteessa tapahtunut muutos, mutta voi sentään otaksua
että muotien hallitsiattaret ovat samat kuin ennen. Ja minusta on
sangen orjallista että jokaisen nuoren, nastin ja siveellisen neitoisen
tulee vaatettaa itsensä samaan tapaan kuin Parisin 'demi-mondiin'
kuuluvat vaimonpuolet, vaan tuon pienen sanan tähden: _se on
muotikasta_. Ja luulen todella että meidän järkevät naiset ja nastit
neitoset kyllä keksivät jonku pukemistavan, joka ei olisi haitan
vanhanaikaista eikä Parisinmuotien orjallista jäljettelemistä, jos vaan
kerran asianlaidan tyystisti tutkisivat".
"Koska noin kauniisti meille puhutte, mr Crowfield", lausui Kyyhky, "ja
koska odotatte meiltä niin paljon, täytyy meidän kai koettaa saavuttaa
teidän kunnioitustanne; mutta sanokaa nyt mikä mielestänne on oikein
kohtuullisinta pukemistavassa. Tietysti kyllä kotona kuulemme
paapatusta siitä päivän pitkään. Maria täti sanoo, ettei hän koskaan
ole voinut uneksiakaan tuommoista aikaa tulevaksi, että äidit ja
tyttäret istuvat puhelemaan siitä mikä _on_ muotikasta, ja mikä _ei_
ole muotikasta, ja kuinka he neuloisivat ja korjaisivat läninkinsä
viimeisen muodin mukaan. 'Meidän äidit opettivat meille toista', on
hänen tapa sanoa, 'opettivat meitä kääntämään ajatuksemme korkeimpiin
ja jaloimpiin asioihin, ja he tiesivät velvoisuutensa olevan vastustaa
lasten ja nuorten turhamaisuutta ja mailmallisuutta'. Maria täti pitää
äitiä hirmuisena ihmisenä, sentähden että hän usein puvustamme pitää
äidillistä huolta ja on levoton sen onnistumisesta; ja me mietimme
hiljaisuudessa että Maria täti on vanha ja kärttyinen ja että hän on
unhoittanut kuinka oli silloin kun hän itse oli nuoruuden ijässä".
"Vaan ettekö usko että vaikuttaisi tämän asian parantamiseksi jos
henkilöt vakaantuneilla mielipiteillä yhtyisivät määrätyitä sääntöjä
tekemään pukemistavalle?" kysyi Fasani.
"Minä en käsitä miten se kävisi päinsä", vastasin minä. "Kveckarit ovat
sitä koettaneet, mutta turhaan, sillä nyt alkaa nuori kansa heidänkin
seassa heittämään vanhan kveckaripukineensa pois. Niin kauan kun
yhteiskuntaa hallitsevat ne lajit, jotka nyt ovat olemassa, niin kauan
kun ihmiset liikkuvat niin eri oloissa ja niin eriävät asianhaarat ovat
heihin vaikuttamassa -- voimme vaan asettaa eteemme muutamia
varmuuttavia sääntöjä ja sitten jättää itsekunkin olosuhteinsa jälkeen
niitä likemmin määräämään ja niiden jälkeen elämään".
"Mutta mitkä olisivat nuo yleiset säännöt? Siinä juuri se suuri
kysymys?"
"Joo", sanoin minä, "katsokaamme. Ensin toki lienemme yhtämieliset
siinä ettei kauneutta saa pitää minään paheena ja vahingoittavana, että
rakkaus koristelemisiin ei myöskään ole itsessään paha, vaan ainoastaan
väärinkäytettynä synnyttää pahetta. Siitähän olemme yhtä mieltä?
"Tietysti", kuului joka taholta.
"Siis ei ole synti eikä turhuus pitää kauneista vaatteista. Kultaa,
hehtokiviä, helmiä ja kaikkia, mitä niistä valmistetaan, voi yhtä
viattomasti toivoa omistavansa kuin kukkia, lintuja, perhosia eli
iltaruskon väreitä pilvissä. Kalliit kivet ovatkin oikeastaan vaan
kivilajien kukkaisto, pimeän, sysisynkän kaivoksen kovia kukkaisia, ja
mitä heiltä hajussa puuttuu, sen heidän kestäväisyys palkitsee.
Tunnollisin kristitty voi syntiä tekemättä niitä ihailla, ja sanoa kuin
eräs vanha, lempeä kveckarieukko minulle lausui: 'Minä niin kovin
mielelläni kauniita hohtokiviä katselen!' Samoten ei ole väärin, ja
järjelliselle ihmiselle sopimatonta, vissiin määrään katsoa ja
puvussaan noudattaa muotia. Tarpeettomat poikkeukset osoittavat usein
sen suuttumuksen ylönkatsomista, jonka sen kautta ehkä muille saattaa,
kun ei huoli olla puettuna kuin he".
"Te olette todellakin jalomielinen", lausui Kolibri, "kun suotte meille
noin suurta myöntymistä".
"Odottakaat", sanoin minä, "nyt tulevat rajoitukset. Milloin tuo
rakkaus koristelemiseen käy liialliseksi ja syntiseksi? Pian on vastaus
löydetty: Kun uhraamme liiaksi sen eteen. Meillä on aina silloin väärin
kun uhraamme alhaisemman kauneuden edestä ylhäisemmän. Vaimo, joka
uhraa perheellisen elinonnensa, omantuntonsa, itsensäkunnioittamisen,
jopa oman kunniansakin koristelemisintonsa eteen, on häpeän ja moitteen
alainen, sen kaikki myöntänevät. Tyttö, joka pukuunsa uhraa kaiken
aikansa, kaiken voimansa, sielun sivistyksen ja kehityksen unhottamalla
ja hylkäämällä muitten vaatimuksia, uhraa alhaisemman kauneuden eteen
ylevämmän. Hän ei silloin ole rakastanut kauneutta, ainoastaan
halvempaa, huonompaa muodon-kauneutta.
"Jos, lapseni, tahdotte tutkia itseänne ja tietää josko rakastatte
liiaksi kauniita vaatteita ja koristuksia, niin voitte tehdä se näin:
Jos enemmän vaatteitanne murehditte kuin mielenlaatuanne -- jos enemmän
surette sitä, että kaunis hameenne on repeynyt, kuin sitä että olette
vihan antaneet valloittaa itsenne -- jos läninki, joka ei ole oikein
soma ja ruumiinmukainen huolestuttaa teitä enemmän kuin velvollisuuden
laiminlyöminen -- jos vähemmin olette pahoillanne lausumastanne
oikeutta vääristelevää tuomiota, eli levittämästänne valheellista
huhua, kuin vanhanaikaisen hatun kanssa kulkemisesta -- jos vähemmin
surette sitä että teidät ehkä havaitaan häävaatteitta suuressa
taivaallisessa juhlassa, kuin vanhanmuotisen puvun päällepanemista
ensimäisiin illallispitoihin -- silloin, rakkaani, rakastatte pukuanne
liiaksi. Ei kukaan kristitty nainen saa mielestäni antaa pukemisensa
vaatia _kaikkea_ kolmesta sangen tärkeästä asiasta, ei
_Kaikkea_ hänen aikaansa,
_Kaikki_ hänen voimansa,
_Kaikki_ hänen rahansa.
"Hän, joka tuon tekee, ei elä kristillistä, vaan pakanallista elämää,
-- hän uhraa korinthilaisen ja roomalaisen Veneris'en alttarilla".
"Hyi, mr Crowfield! oikein säikäytätte minut", huudahti Kolibri. "Minä
pelkään että juuri teen kaiken tuon"
"Ja minä myös", sanoi Fasani, "ja se kuitenkaan ei ole niin, miten
haluaisin ja tahtoisin tehdä".
"Mutta miten voimme sitä muuttaa?" lausui Kyyhky.
"Lapsukaiseni", sanoin minä, "mitä tahtoo, sen voikin. Tehkää vaan se
päätös, että panette enin arvoa todellisen kauneuden päälle ja että sen
teette muotienkin heittämisellä, ja voitto on jo puolittain teidän.
Tehkää vaan se päätös, että ajastanne, voimistanne, rahoistanne ei
kaikki, ei enemmän kuin puolet saa ulkonaisiin koristuksiin kulua, ja
jo olette oikealla tiellä. Ei tarvitseisi kuin armeija nuoria impiä,
tuon jalon päätöksen piirteet kilpenä, vapauttamaan meitä ranskalaisten
tanssiattarein ja näytteliättärein itsevallan orjuudesta. _En avant!_
tyttöset! Teidän tulee pelastaa tasavalta!"