Milloin joku on hyvin puettu.
Keskustelu, jota olin Jennyn ja hänen paratiisi-lintustensa kanssa
pitänyt, näkyi pystyneen heille mieleen, sillä ei kulunut pitkä aika
ennenkun taasen olivat kirjoitushuoneeseni saapuneet. He olivat
isoihin pitoihin menossa ja tulivat nyt Jennyä noutamaan sekä minulle
ja vaimolleni itseään näyttämään, niinkuin nyt olivat rynnäkköihin
valmiina.
Jenny toi huoneeseni kolme ystävätärtään, ja pieni huone ikäänkuin
muuttui loistavista olennoista. Lempeät, kodikkaat tyttöseni olivat
saaneet ylleen pukuja, jotka tosiaankin olisivat olleet omiaan madame
Pompadourille, eli jollekin toiselle epäarvoiselle naiselle Lutviikki
XIV eli XV aikakautena. He olivat käherretyt ja puuteroitukin luulen,
ja hiuksissaan kantoivat kukkia, hohtokiviä, liehuvia nauhoja,
perhosia, kuoriaiseläviä, helmiä ja en tiedä mitä kaikkea, joka
kimalteli ja välkkyi jokaisesta liikunnosta; mutta siitä huolimatta
olivat he kauniita, raittiita ja kirkassilmäisiä, ja ei voinut kukaan
sitä tosiasiaa kieltää, että he olivat ihastuttavia; ja kun ympärilläni
lehahtelivat ja katsoivat alas minuun sulouksiensa tenhovoimasta
tietävinä -- oli Jennyn kysymyksessä vähän uhkaa:
"No, mitä isä nyt meistä pitää?"
"Minä olen ihastuksissa", vastasin minä, heti antautuen.
"Senhän minä sanoin, tytöt, että kunhan isä vaan kerran näkee teidät
tanssipuvussa, niin kyllä hänen mielipiteensä muodeista kääntäisimme."
"Pyydän anteeksi, sydänkäpyni; minä olen teihin ihastunut, enkä
muoteihin, siinä on juuri eroitus; mutta kaikessa nöyryydessä tunnustan
että vaikka nykyistä muotia niin hyvästi edustetaan kuin nyt, en
kuitenkaan ole siihen tyytyväinen."
"Oh, mr Crowfield!"
"Niin, en voi sitä auttaa että niin on. Mutta minä väitän ettei tässä
ole minua rehellisesti pidetty. Muutamat suloiset tyttöset,
tuttavistani viehättävimmät, tulevat säihkyvine silmineen ja sievine
olentoineen tänne vanhan, hyvänluontoisen kirjailian luoksi, ja
vaativat häntä pitämään muotia kauniina, vaan silti että he itse siinä
ovat kauniita -- eikö tuo ole rynnäkön tapaista? Rakkaat tytöt, jos
teillä olisi sieramissanne siipipari riippumassa ja piikkiäisketaleita
aina kyynäspäihin asti, ja jos hiuksenne 'sotanutturaan' solmeisitte
päälaelle, kuin Siouxintiaaneilla on, olisitte sittenkin kauniit
katsella. Ei ole kysymyskään siitä jos tuossa puvussa olette
hyvännäköiset -- taikka ei -- sillä niin olette. Kysymys on, etteköhän
olisi vieläkin kauniimmat puvussa, joka ei olisi niin muotikas, mutta
jossa enempi kauneuden-aistia noudatettaisiin. Kyllä sen minä ainakin
luulen".
"Kuinka olette häijy!" lausui Kolibri, jonka pientä päätä jonkulainen
pilvi kiharoita, kultakappaleita, solkia ja tähtiä ympäröitsi, ja
joiden joukossa eräs korea, sininen perhonen oli istutettu juuri hänen
otsansa yli, ja jonka päälaelta kiharoita ja yllämainituita koristeita
kuin vesiputouksena valui hänen kauniin niskansa yli. "Ja me teitä niin
suuressa arvossa pidämme! me olemme suuresti pahoillamme ettette
vaateparrestamme pidä!"
"No, herttainen prinsessa, kun teistä pidän enempi kuin muodeistanne,
ja en pidä niitä kovin kelvollisina teille -- mikä paha se on?"
"Tietysti -- karvaat pillerit kätkette makeisiin. Mutta miksi -- totta
puhuen --- miksi ette pidä muodista?"
"Siksi että se usein ei pysy kauneuden-aistin rajojen sisällä ja että
se usein rumentaa naisia", sanoin minä. "Tuo koreuksien kuormittain
kantaminen ei sovi hyville, kainoille tyttösille -- se tekee heidät
naisten näköisiksi, joita toivon etteivät koskaan tule turhamaisuudessa
ja mailmallisuudessa jäljettelemään -- mutta tässä nyt seisotte
houkutellen minua saarnan pitämiseen, joka sitte vain suututtaa teitä.
Ei, menkää nyt, lapset! Varmaankin olette niin soreita, kuin kukaan
olla voi tuommoisella pään-laitoksella; menkää siis tansseihinne, ja
huomenna, jos haluatte, kun olette uteliaita ja väsyneitä, tulkaa
luokseni virkkauksienne kanssa, niin luen teille ääneen Kristofer
Crowfieldin ajatukset siitä, kuinka ollaan hyvin puettuina".
"Se on kovasti hauska, vähintäänkin voi sen sanoa", vastasi Kolibri.
"Muistakaa vaan esiintuoda tukevat perusteet nykyajan muoteja
vastaan-vihoittelemiseenne".
Seuraavana iltana kirjoitushuoneessani oli enemmän sefiirilankoja ja
silkkiä kuin paperia, jota siellä ei vähän olekaan, ja kaiken tuon ja
nuorten ystäväini piirittämänä, minä luin ääneen seuraavaa:
"_Milloin ollaan hyvin puettuina_?"
"Vastauksen ensimäinen kohta kuului näin: kun puku on _sopiva_
henkilölle, vuodenajalle ja tilaisuudelle. Värit ja muodot, itsessään
somat ja ihanat, käyvät rumiksi ja naurettaviksi, jos niitä käytetään
sopimattomasti. Ihastuttavin hattu, jonka koskaan muotiompelia keksiä
voi, herättää vaan naurua jos se on huolettomasti puetun palvelustytön
päässä, kun hän vakkanen käsivarrellaan sipsuttelee torille. Kovin
narrimaista olisi esimerkiksi loistavaa tanssipukua käyttää
rautatie-matkustuksella. Ratsuhametta ei sovi salongissa käyttää, eikä
illallispukua hevosten seljässä. Sanalla sanoen, niin on hyvin helppo
eroittaa milloin miki puku sopii käytettäväksi. Myöskin jokainen
myöntänee että tumma villainen puku ei sovi kuumalla kesäilmalla eikä
vaalea, hieno vaatetus talvipäivänä. Sitten eri henkilöille sopivan
vaateparren määrääminen on vaikeampi, mutta ei niin vaikea kuin
luullaan. Mutta tässä tulee huomioon ottaa ikää, yhteiskunnallista
asemaa ja luonnetta. Tämä on siihen syynä että eri säädyt, eri
virkamiehet pitävät erilaisia pukineita. Ei mielellään kukaan katsoisi
papin koreilevan jockeyn puvussa eikä oppineen miehen metsästysklubin
vaateparressa, eli kunnioitettavan valtiomiehen nuoren keikarin
tavalla. Ne kukkaset ja perhoset, jotka nuoren immen iloisuudelle
sopivat, ovat naurettavat kun ne muutetaan hänen vakaisen äidinsä
päähän, joka niitä kantelee huolestuneella katseella, vain siksi, että
puhelias muotienmukailia on vakuuttanut sen olevan muotikasta ja ainoaa
laatuaan.
"Ja tästä johdun ensimäiseen vastaväitteeseeni. Nykyiset muodit ovat
suurimmaksi osaksi sopimattomat meidän ilmanalalle, meidän elintavoille
ja sille hengelle, joka meillä yleisesti vallitsee. Me tarvitseisimme
puntarimiehen, joka tarkastaisi muiden maiden muoteja ja päättäisi mikä
niistä sopii meidän oloihin, ja mikä mielevästi ja kauniisti edustaisi
kansallisluonnettamme, ajatustapaamme ja olosuhteitamme. Silloin voisi
ehkä nähdä naisemme kauniisti ja hyvästi puettuina. Sitä eivät nyt ole.
Ne repaleet ja karneeringit, sekä ne hullut hiustornit joita nyt
käytetään, vaativat varmaankin että jokaisella nuorella neitosella on
oma kamarineitsyensä, jota ei maassamme pidetä tavallisena. Se nainen,
joka ei koskaan pane ennen keskiyötä maata, joka ei koskaan itse pue
päälleen, joka ei koskaan silmäneulaa kädessään käytä, ei koskaan
kirkossa käy, ei koskaan vapaasti osaa punnita velvollisuuksiaan, on,
kun hän on pyntätty ja pöyhytelty 'à la pompadour', eli jotenkuten à
la, kuitenkin siinä kiitettävä, että hän puvussaan osoittaa luonteensa.
Pukunsa lausuu juuri minlainen hän on -- viekas, teeskennelty ja
luonnoton olento -- ei suunnillenkaan se, joksi hänet Luoja loi.
"Mutta kun sorea, hyvä tyttönen, jota on totutettu sielunomaisuuksiaan
kehittämään, aistiaan jalostamaan, terveyttään hoitamaan, hyvänä
tyttärenä ja sisarena olemaan, kun hän pukeutui tanssipukuun, josta hän
vähintäänkin on puolialastoin, röyheltää tukkansa puolen kyynärän
korkeaksi torniksi, peittää niskansa valetukka-kasoilla, puuteroittaa
hiuksiinsa kulta-puuteria, silloin on tuossa ilmautunut huono
kauneuden-tunto sillä siinä esiytyy hänen luonteensa, eikä hänen
kasvatuksensa, eikä hänen hyveensä, vaan vastasuunta kaikelle tälle.
Hän näyttää toisen luokan näytteliättäreltä, kun hän oikeastaan on
kodikas, hempeä ja hyväluontoinen tyttö, jonka elämäntarkoitus on
kerran hauskassa kodissa lämpöä ja lempeyttä levittää.
"Toinen muistutus, ei muoteja, mutta niiden kantajia kohtaan on se,
että tänne tuodut ranskalaiset puvut eivät käytetä miten ja missä niitä
oikeastaan on käytettäviksi aiottu. -- Epätoivon omiksi joutuisivat
Parisin ompeliattaret jos näkisivät missä puvussa naisemme kirkossa
käyvät. Ei myöskään Pariisissa olla niin tuhmia, että kävelylle
pukeutaan niin koreasti ja loistavasti kuin meidän naiset tekevät, ja
josta usein muukalaiset heidän suhteen ilkeästi erehtyvät. Italiassa ja
Espaniassa kirkkolaki vuosia sitte sääsi ja säätää vieläkin kirkkolaki
että yksinkertainen musta puku on aina kannettava kirkossa, ja
pitäisihän yleisesti ymmärtää että sama puku, jota teaterisalongissa
käytetään ei sovi kirkkopuvuksi. Jos asettuu jonkun kirkkomme ovelle ja
katselee niitä naisia, jotka sieltä tulvailevat ulos, ei voi olla
ajattelematta että puvut, joita he pitävät, paremmin sopivat
operahuoneessa käytettäviksi, ja lienee varmaa että niiden keksijät
eivät olisi millään muotoa tehneet niistä kirkkopukuja. Meillä puuttuu
siinä kohden sivistystä; ei oikein ymmärretä eroittaa missä
tilaisuudessa mikin puku on pidettävä, vaikka tuo ei minusta toki olisi
vaikeata. Hyvin arvoisat, ja niinkuin toivon, hyvin jumaliset naiset
tulevat kirkkoon korkeasti ja koreasti kammatuilla päillä, joitten
huipuilla sitten pieni, nenäkäs hattu keinuu, höyhenillä ja
kukkaisvihkoilla varustettu. He kyllä näyttivät hyvin somilta ja jos
aikoisivat croquetille eli kuvauksiin ottamaan osaa, niin olisi se
sangen sievä, tuo päärakennus. Mutta kun he ovat tunnustamaan tulleet
olevansa viheliäisiä ja vajavaisia syntisiä, ja huulillaan kantavat
suuriarvoisia ja juhlallisia sanoja, niin ovat heidän sanansa niin
suuresti heidän teoilleen vastakkaiset, että voisi sille nauraa, ellei
se pikemmin ansaitseisi itkemistä.
"Seuraava ehto ollakseen hyvin puettu on, että puku on sopusointuisa.
'Pieniä haltioita' nimisessä kirjassa moitin erään asunnon huonekalujen
sijoittamista, jossa löytyi kalliita ja komeita kaluja, mutta josta
puuttui sopusuhteellisuutta. Matto oli kaunis ja kallisarvoinen,
seinäpaperit kauniit ja kalliit ja huonekalut samoiten, ja kuitenkin
huoneissa vallitsi jonkunmoinen epäjärjestys; kaikki teki mieleen
vaikeasti levottoman vaikutuksen ja ei mikään ollut erittäin kaunista
ja miellyttävää. Kaikki tämä tuli sopusuhteellisuuden puutteessa,
kun sitävastoin toisessa talossa, jossa huoneet olivat paljo
yksinkertaisemmasti varustetut, vallitsi semmoinen viehättävä sopusuhde
että kaikki yhtämielisesti pitävät sen mukavampana kuin tuon kalliisti
varustetun rakennuksen. Samaten on pukineen kanssa. Sekä aineen että
värin suhteen tulee aina noudattaa perusmallia, jonka kanssa sitte
vähemmät seikat sulaavat yhteen ja jokaisessa puvussa on esiytyvä
perusmiete, joka on kokonaisuuden yhteenpanemista johtanut.
"Tätä lausuntoa voin esimerkillä vahvistaa. Yleisesti tunnustetaan että
naiset ovat murhepuvuissa kauniimmat kuin muissa, ja se, joka muutoin
on melkein rumannäköinen on mustissa vaatteissa kaunis. Ja miksi? Vain
siksi että murhepuku vaatii värissä ja laittamistavassa suurempaa
yksinkertaisuutta ja välttää noita koristuksia ja värin moninaisuuksia
joita niin harvat naiset osaavat kauniisti kokoon järjestää, että ne
todella näkyvät silmiin somalta kokonaisuudessa.
"Semmoiseen loppupäätökseen on kveckaripukukin saattanut. Jos käy
kveckarinaisten kokouksissa, huomaa jälestäpäin mieleen muistuvan monta
kaunista kuvaa _kasvoista_, monta miellyttävää _naista_, eikä noita
kasottain käytettyjä monivärisiä vaatteita, tekokukkia ja muita
kiiltokaluja, jotka tekevät naisista kirjavan kokoelman ja vetävät
huomiomme pois kasvoista, joita ne ovat kaunistamassa. Filadelfian
naisia on aina pidetty omistavan parhaan kauneudenaistin värien
vallitsemisessa, ja tämä tulee luultavasti heidän esivanhempain
kveckareiden käyttämästä vaateparresta, joka vaimoille antoi tavaksi
värien ja mallien yksinkertaisesti ja sopusuhtaisesti käyttämisen.
"Vakainen mies, joka kirkossa eli mualla, jossa naisia on koossa, istuu
katsellen niitä hattuja, jotka häntä ympäröivät, ja suokaa hänelle
anteeksi jos hän sydämessään naurahtelee, kysellen josko nuo pienet
kapineet ovat aiotut päätä peittämään, varjelemaan eli koristamaan? Ja
jos ne ovat jompaan kumpaan tarkoitukseen aiotut -- miten sitä voisivat
täyttää?
"Minä puolestani, tunnustan ettei mikään minua enemmän kummastuta, kuin
nuo eriskummaiset kyhäykset, joita naiset pään päällä kantavat siinä
luulossa, että ne ovat kauniita. Eräänä päivänä istui oikealla
puolellani sangen kaunis tyttö, jolla oli päässään jotain, joka näytti
ruoho- ja olkitukolle, sekä sotkuiselle pitsikäärylle, jossa istui
lintu, jonka olisi luullut olleen kissan kynsissä ennenkuin nykyinen
omistajatar sai sen. Hänen vieressään istui toinen, jonka korkeasti
kohoavalta päälaenlaitokselta, punasesta ja mustasta sametista tehdystä
kapineesta helmiä ja hetaleita riippui alas. Eukko, jonka otsa oli jo
murheiden piirtämiä täynnä, istui tuossa hatulla, joka oli kypärin
kaltainen, suuri tummanpunainen ruusukukka kärvettyneesen,
kampaamattomaan tukkaan pistettynä. Jos hän tahtoi korealta näyttää,
oli hän tarkoituksen voittanut.
"Ne muodit, jotka sallivat käyttää kaikkea, mitä taivasalla ja maan
päällä löytyy, vaativat enemmän kauneuden-aistia ja taitavuutta
järjestämisessä kuin mitä tavallinen vaimonpuoli on saanut osakseen.
Johdonmukaisesti ne moniväriset kukat, hedelmät, ruohot ja heinät,
tähkät, perhoset, linnut ja kuoriaiseläimet, liehuvat nauhat, pitsit ja
harsot, joita nyt käytetään ihmeellisimmissä yhdistyksissä ovat yhtä
monta sadinta kehkeymättömälle kauneudentunnolle. Seurauksena tästä
onkin että harjoitettu silmä huomaa ainoastaan kasottain
järjestämättömiä ja epäsuhteellisia värienyhdistelyksiä, ja hän, jota
nuo kaikki ovat aiotut kaunistamaan, joutuu ihan epähuomion alaiseksi.
"Hyvän pukemistavan välttämätön ehto on myöskin se, että siinä on
totuutta ja todellisuutta. Ihannetaiteiden piirissä on yleiseen
tunnustettu perusmiete, että kaiken tulee näyttäytyä siltä kuin se
todella on. Niinkuin marmori-teko marmorin sijasta, eli maali joka
puun suonittaa muka, on rakennustaiteessa hyljätty viekkaus, niin
valhe-kalleukset ja koristeet osoittavat huonoa aistia; sama on
puuteroittamisen, maalaamisen ja kaikenlaisen valhetukan kanssa. Niin
uskallan sekä ajatella että ajatukseni lausua, sukupolven kuullen,
josta ei yksi kahdestakymmenestä omaa tukkaansa kanna, että Rosa
Bonheurin lyhyeksi leikatut suortuvat ovat kauniimmat ja mieluisemmat
nähdä, kuin nuo taideteokset, joita valmistellaan kiehkuroista,
valleista oravanhännistä ja karviais-pensaita eli mitä kaikkea ne
laitokset muodoltaan lienevät, jotka meidän päivinä, peruukkimestarin
taideahjosta esiintuodaan".
"Oi, mr Crowfield! nyt yhdellä iskulla tapaisitte meihin jokaiseen",
huusivat useat äänet.
"Sen tiedän, tytöt, sen tiedän. Ja samalla väitän ettette ole itseänne
kohtaan rehellisiä. Lyhyet, omat suortuvanne, joita kymmenessä
minuutissa selvittäisi ja silittäisi, kaunistaisi teitä paljo enemmän
kuin nuo korkeat pyramiidit, joita tuntikaudet saa asettaa, jos mieli
saada ne pysymään niin etteivät 'paikkailemiset' näy, ja joita
päälliseksi saatte päänkivistystä kärsiä. Minä sanoin lyhyet
suortuvanne -- katsoakseni asiaa huonoimmalta kannalta -- mutta teillä
on usealla pitkät ja kauniit hiukset, joita voisi laittaa monella
somalla tavalla, jos ette luulisi itseänne velvoitetuiksi noudattamaan
muukalaista mallia".
"Ja onko se sitten niin pakollista että jokaisen tulee olla kuin marjat
toistensa kaltaiset? Luonnosta on monta aaltoilevaa eli kähertyvää
tukkaa. Ne noudattakoot siinä luonnon taivutusta. Mutta toisille luonto
on lahjoittanut sileät ja pehmoiset suortuvat ja heillä on kähertäminen
ja kiertäminen vain petosta. Voi olla että se heitä kaunistaa; mutta
eikö löydy kuin yhdenlaatuista kauneutta? Ja eiköhän ihanuutensa
herättäisi suurempaa mielihyvää kun käyttäisivät tapaa ja muotoa, jonka
luonto heille alkujaan aikoi?
"Ehkä voi näyttää siltä, että tässä kovin kauan olen viipynyt hattujen
ja päälaitoksien moittimisessa, mutta, kumma kyllä, muoti raivoaa enin
itse järjen pesäpaikan, pään kanssa, ja sitäpaitsi on se osa puvusta,
joka kasvoja, joista sielun mielenilmaukset ilmitulevat, ympäröitsee,
ensimäinen ja tärkein.
"Mutta ylimalkain koko puvun pitää totuutta ja todellisuutta edustaa.
Villainen kangas pelunoista ja tummanväristä vaatelajia on siis parempi
kuin semmoinen, joka silkiltä näyttää, ja jolla siis ei ole todellinen
arvo, ainoastaan kiilloitus. Halpanen valkea läninki hienosta
patisti-kankaasta tehty, jota saattaa pestä ja joka pesun jälkeen taas
on kuin uusi, on etuisampi ja miellyttävämpi kuin harso- ja
gazivaatteet, niin kutsutulla kulta- ja hopealankakudoksilla, joka
kerta päällä pidettyä on nuutuneen näköinen. Koristelematon olkihattu,
kirkasvärisellä nauhalla soristettu on paljo parempi vaalistuneiden
höyhenien ja kukkien peittämää.
"Viimeksi, hyväseni, että saa pukea itsenne miten sattuu, sillä puku ei
ole vähästä arvosta, se on todella ihannetaide, jota tarkkaan täytyy
tutkistella. Jokaisella maalla pitää olla omat pukemistapansa, ja
jokaisen naisen tulee ymmärtää sovittaa se ikänsä, yhteisasemansa,
säädynsä ja luonteensa mukaan.
"Niin kosolta näkee inhoon alaisia pukuja, ja ainoa niiden puolustus on
epämääräisessä halussa tyttösillä, elää muodin mukaan. Jos vaan
heittäsivät sen syrjäseikaksi ja pyrkisivät puvussaan ylevää ja
puhdasta aistillisuutta, totuutta ja suoruutta, järjestystä ja
hienoutta käsittämään, niin jokainen keksisi tavan ja muodon itselleen,
joka ylentäisi hänen yksityistä ja personallista ihanuuttaan, eikä
koskaan katoaisi irstaisuuden ja tavallisuuden pimentolaan.
"Kehittynyt aisti ja tottunut silmä auttasivat naisen aina päättämään
mitkä muodit sopivat hänelle, mitkä ei, ja opettaisivat hänen niissä
karttamaan kaikkea loukkaavaa ja luonnotonta, ja tulisi hänen muistaa
että yksinkertaisuus on koristuksia parempi ja että vähittäin
koetteleminen ja onnistuminen on isoja, turhaan menneitä yrityksiä
etuisampi.
"Ja nyt, tytöt, lopetan sanoilla, jotka vanha Ben Johnson lausui hänen
aikakautensa nuorille neitosille, ja jotka sopivat kirjoitelmani
loppusoinnuksi:
"Kun pukeudut ain vaatteisin
Jotk' omiaan on juhlihin
Ja hiuksesi käherrät, --
Minussa pelvon herätät
Ett' sielus syömmes kainoutta
Saa kaivata kuin kaonnutta.
Vaan immen otsaa kirkasta
Ja silmää, luontoo vilkasta
Ja suortuvain sa liehuntaa
Kai sitä voin ma rakastaa --
Kun syömest lähtee ihanuus
Sill' ompi täysi valtavuus."