VII.

Milloin joku on hyvin puettu.

Keskustelu, jota olin Jennyn ja hänen paratiisi-lintustensa kanssa

pitänyt, näkyi pystyneen heille mieleen, sillä ei kulunut pitkä aika

ennenkun taasen olivat kirjoitushuoneeseni saapuneet. He olivat

isoihin pitoihin menossa ja tulivat nyt Jennyä noutamaan sekä minulle

ja vaimolleni itseään näyttämään, niinkuin nyt olivat rynnäkköihin

valmiina.

Jenny toi huoneeseni kolme ystävätärtään, ja pieni huone ikäänkuin

muuttui loistavista olennoista. Lempeät, kodikkaat tyttöseni olivat

saaneet ylleen pukuja, jotka tosiaankin olisivat olleet omiaan madame

Pompadourille, eli jollekin toiselle epäarvoiselle naiselle Lutviikki

XIV eli XV aikakautena. He olivat käherretyt ja puuteroitukin luulen,

ja hiuksissaan kantoivat kukkia, hohtokiviä, liehuvia nauhoja,

perhosia, kuoriaiseläviä, helmiä ja en tiedä mitä kaikkea, joka

kimalteli ja välkkyi jokaisesta liikunnosta; mutta siitä huolimatta

olivat he kauniita, raittiita ja kirkassilmäisiä, ja ei voinut kukaan

sitä tosiasiaa kieltää, että he olivat ihastuttavia; ja kun ympärilläni

lehahtelivat ja katsoivat alas minuun sulouksiensa tenhovoimasta

tietävinä -- oli Jennyn kysymyksessä vähän uhkaa:

"No, mitä isä nyt meistä pitää?"

"Minä olen ihastuksissa", vastasin minä, heti antautuen.

"Senhän minä sanoin, tytöt, että kunhan isä vaan kerran näkee teidät

tanssipuvussa, niin kyllä hänen mielipiteensä muodeista kääntäisimme."

"Pyydän anteeksi, sydänkäpyni; minä olen teihin ihastunut, enkä

muoteihin, siinä on juuri eroitus; mutta kaikessa nöyryydessä tunnustan

että vaikka nykyistä muotia niin hyvästi edustetaan kuin nyt, en

kuitenkaan ole siihen tyytyväinen."

"Oh, mr Crowfield!"

"Niin, en voi sitä auttaa että niin on. Mutta minä väitän ettei tässä

ole minua rehellisesti pidetty. Muutamat suloiset tyttöset,

tuttavistani viehättävimmät, tulevat säihkyvine silmineen ja sievine

olentoineen tänne vanhan, hyvänluontoisen kirjailian luoksi, ja

vaativat häntä pitämään muotia kauniina, vaan silti että he itse siinä

ovat kauniita -- eikö tuo ole rynnäkön tapaista? Rakkaat tytöt, jos

teillä olisi sieramissanne siipipari riippumassa ja piikkiäisketaleita

aina kyynäspäihin asti, ja jos hiuksenne 'sotanutturaan' solmeisitte

päälaelle, kuin Siouxintiaaneilla on, olisitte sittenkin kauniit

katsella. Ei ole kysymyskään siitä jos tuossa puvussa olette

hyvännäköiset -- taikka ei -- sillä niin olette. Kysymys on, etteköhän

olisi vieläkin kauniimmat puvussa, joka ei olisi niin muotikas, mutta

jossa enempi kauneuden-aistia noudatettaisiin. Kyllä sen minä ainakin

luulen".

"Kuinka olette häijy!" lausui Kolibri, jonka pientä päätä jonkulainen

pilvi kiharoita, kultakappaleita, solkia ja tähtiä ympäröitsi, ja

joiden joukossa eräs korea, sininen perhonen oli istutettu juuri hänen

otsansa yli, ja jonka päälaelta kiharoita ja yllämainituita koristeita

kuin vesiputouksena valui hänen kauniin niskansa yli. "Ja me teitä niin

suuressa arvossa pidämme! me olemme suuresti pahoillamme ettette

vaateparrestamme pidä!"

"No, herttainen prinsessa, kun teistä pidän enempi kuin muodeistanne,

ja en pidä niitä kovin kelvollisina teille -- mikä paha se on?"

"Tietysti -- karvaat pillerit kätkette makeisiin. Mutta miksi -- totta

puhuen --- miksi ette pidä muodista?"

"Siksi että se usein ei pysy kauneuden-aistin rajojen sisällä ja että

se usein rumentaa naisia", sanoin minä. "Tuo koreuksien kuormittain

kantaminen ei sovi hyville, kainoille tyttösille -- se tekee heidät

naisten näköisiksi, joita toivon etteivät koskaan tule turhamaisuudessa

ja mailmallisuudessa jäljettelemään -- mutta tässä nyt seisotte

houkutellen minua saarnan pitämiseen, joka sitte vain suututtaa teitä.

Ei, menkää nyt, lapset! Varmaankin olette niin soreita, kuin kukaan

olla voi tuommoisella pään-laitoksella; menkää siis tansseihinne, ja

huomenna, jos haluatte, kun olette uteliaita ja väsyneitä, tulkaa

luokseni virkkauksienne kanssa, niin luen teille ääneen Kristofer

Crowfieldin ajatukset siitä, kuinka ollaan hyvin puettuina".

"Se on kovasti hauska, vähintäänkin voi sen sanoa", vastasi Kolibri.

"Muistakaa vaan esiintuoda tukevat perusteet nykyajan muoteja

vastaan-vihoittelemiseenne".

Seuraavana iltana kirjoitushuoneessani oli enemmän sefiirilankoja ja

silkkiä kuin paperia, jota siellä ei vähän olekaan, ja kaiken tuon ja

nuorten ystäväini piirittämänä, minä luin ääneen seuraavaa:

"_Milloin ollaan hyvin puettuina_?"

"Vastauksen ensimäinen kohta kuului näin: kun puku on _sopiva_

henkilölle, vuodenajalle ja tilaisuudelle. Värit ja muodot, itsessään

somat ja ihanat, käyvät rumiksi ja naurettaviksi, jos niitä käytetään

sopimattomasti. Ihastuttavin hattu, jonka koskaan muotiompelia keksiä

voi, herättää vaan naurua jos se on huolettomasti puetun palvelustytön

päässä, kun hän vakkanen käsivarrellaan sipsuttelee torille. Kovin

narrimaista olisi esimerkiksi loistavaa tanssipukua käyttää

rautatie-matkustuksella. Ratsuhametta ei sovi salongissa käyttää, eikä

illallispukua hevosten seljässä. Sanalla sanoen, niin on hyvin helppo

eroittaa milloin miki puku sopii käytettäväksi. Myöskin jokainen

myöntänee että tumma villainen puku ei sovi kuumalla kesäilmalla eikä

vaalea, hieno vaatetus talvipäivänä. Sitten eri henkilöille sopivan

vaateparren määrääminen on vaikeampi, mutta ei niin vaikea kuin

luullaan. Mutta tässä tulee huomioon ottaa ikää, yhteiskunnallista

asemaa ja luonnetta. Tämä on siihen syynä että eri säädyt, eri

virkamiehet pitävät erilaisia pukineita. Ei mielellään kukaan katsoisi

papin koreilevan jockeyn puvussa eikä oppineen miehen metsästysklubin

vaateparressa, eli kunnioitettavan valtiomiehen nuoren keikarin

tavalla. Ne kukkaset ja perhoset, jotka nuoren immen iloisuudelle

sopivat, ovat naurettavat kun ne muutetaan hänen vakaisen äidinsä

päähän, joka niitä kantelee huolestuneella katseella, vain siksi, että

puhelias muotienmukailia on vakuuttanut sen olevan muotikasta ja ainoaa

laatuaan.

"Ja tästä johdun ensimäiseen vastaväitteeseeni. Nykyiset muodit ovat

suurimmaksi osaksi sopimattomat meidän ilmanalalle, meidän elintavoille

ja sille hengelle, joka meillä yleisesti vallitsee. Me tarvitseisimme

puntarimiehen, joka tarkastaisi muiden maiden muoteja ja päättäisi mikä

niistä sopii meidän oloihin, ja mikä mielevästi ja kauniisti edustaisi

kansallisluonnettamme, ajatustapaamme ja olosuhteitamme. Silloin voisi

ehkä nähdä naisemme kauniisti ja hyvästi puettuina. Sitä eivät nyt ole.

Ne repaleet ja karneeringit, sekä ne hullut hiustornit joita nyt

käytetään, vaativat varmaankin että jokaisella nuorella neitosella on

oma kamarineitsyensä, jota ei maassamme pidetä tavallisena. Se nainen,

joka ei koskaan pane ennen keskiyötä maata, joka ei koskaan itse pue

päälleen, joka ei koskaan silmäneulaa kädessään käytä, ei koskaan

kirkossa käy, ei koskaan vapaasti osaa punnita velvollisuuksiaan, on,

kun hän on pyntätty ja pöyhytelty 'à la pompadour', eli jotenkuten à

la, kuitenkin siinä kiitettävä, että hän puvussaan osoittaa luonteensa.

Pukunsa lausuu juuri minlainen hän on -- viekas, teeskennelty ja

luonnoton olento -- ei suunnillenkaan se, joksi hänet Luoja loi.

"Mutta kun sorea, hyvä tyttönen, jota on totutettu sielunomaisuuksiaan

kehittämään, aistiaan jalostamaan, terveyttään hoitamaan, hyvänä

tyttärenä ja sisarena olemaan, kun hän pukeutui tanssipukuun, josta hän

vähintäänkin on puolialastoin, röyheltää tukkansa puolen kyynärän

korkeaksi torniksi, peittää niskansa valetukka-kasoilla, puuteroittaa

hiuksiinsa kulta-puuteria, silloin on tuossa ilmautunut huono

kauneuden-tunto sillä siinä esiytyy hänen luonteensa, eikä hänen

kasvatuksensa, eikä hänen hyveensä, vaan vastasuunta kaikelle tälle.

Hän näyttää toisen luokan näytteliättäreltä, kun hän oikeastaan on

kodikas, hempeä ja hyväluontoinen tyttö, jonka elämäntarkoitus on

kerran hauskassa kodissa lämpöä ja lempeyttä levittää.

"Toinen muistutus, ei muoteja, mutta niiden kantajia kohtaan on se,

että tänne tuodut ranskalaiset puvut eivät käytetä miten ja missä niitä

oikeastaan on käytettäviksi aiottu. -- Epätoivon omiksi joutuisivat

Parisin ompeliattaret jos näkisivät missä puvussa naisemme kirkossa

käyvät. Ei myöskään Pariisissa olla niin tuhmia, että kävelylle

pukeutaan niin koreasti ja loistavasti kuin meidän naiset tekevät, ja

josta usein muukalaiset heidän suhteen ilkeästi erehtyvät. Italiassa ja

Espaniassa kirkkolaki vuosia sitte sääsi ja säätää vieläkin kirkkolaki

että yksinkertainen musta puku on aina kannettava kirkossa, ja

pitäisihän yleisesti ymmärtää että sama puku, jota teaterisalongissa

käytetään ei sovi kirkkopuvuksi. Jos asettuu jonkun kirkkomme ovelle ja

katselee niitä naisia, jotka sieltä tulvailevat ulos, ei voi olla

ajattelematta että puvut, joita he pitävät, paremmin sopivat

operahuoneessa käytettäviksi, ja lienee varmaa että niiden keksijät

eivät olisi millään muotoa tehneet niistä kirkkopukuja. Meillä puuttuu

siinä kohden sivistystä; ei oikein ymmärretä eroittaa missä

tilaisuudessa mikin puku on pidettävä, vaikka tuo ei minusta toki olisi

vaikeata. Hyvin arvoisat, ja niinkuin toivon, hyvin jumaliset naiset

tulevat kirkkoon korkeasti ja koreasti kammatuilla päillä, joitten

huipuilla sitten pieni, nenäkäs hattu keinuu, höyhenillä ja

kukkaisvihkoilla varustettu. He kyllä näyttivät hyvin somilta ja jos

aikoisivat croquetille eli kuvauksiin ottamaan osaa, niin olisi se

sangen sievä, tuo päärakennus. Mutta kun he ovat tunnustamaan tulleet

olevansa viheliäisiä ja vajavaisia syntisiä, ja huulillaan kantavat

suuriarvoisia ja juhlallisia sanoja, niin ovat heidän sanansa niin

suuresti heidän teoilleen vastakkaiset, että voisi sille nauraa, ellei

se pikemmin ansaitseisi itkemistä.

"Seuraava ehto ollakseen hyvin puettu on, että puku on sopusointuisa.

'Pieniä haltioita' nimisessä kirjassa moitin erään asunnon huonekalujen

sijoittamista, jossa löytyi kalliita ja komeita kaluja, mutta josta

puuttui sopusuhteellisuutta. Matto oli kaunis ja kallisarvoinen,

seinäpaperit kauniit ja kalliit ja huonekalut samoiten, ja kuitenkin

huoneissa vallitsi jonkunmoinen epäjärjestys; kaikki teki mieleen

vaikeasti levottoman vaikutuksen ja ei mikään ollut erittäin kaunista

ja miellyttävää. Kaikki tämä tuli sopusuhteellisuuden puutteessa,

kun sitävastoin toisessa talossa, jossa huoneet olivat paljo

yksinkertaisemmasti varustetut, vallitsi semmoinen viehättävä sopusuhde

että kaikki yhtämielisesti pitävät sen mukavampana kuin tuon kalliisti

varustetun rakennuksen. Samaten on pukineen kanssa. Sekä aineen että

värin suhteen tulee aina noudattaa perusmallia, jonka kanssa sitte

vähemmät seikat sulaavat yhteen ja jokaisessa puvussa on esiytyvä

perusmiete, joka on kokonaisuuden yhteenpanemista johtanut.

"Tätä lausuntoa voin esimerkillä vahvistaa. Yleisesti tunnustetaan että

naiset ovat murhepuvuissa kauniimmat kuin muissa, ja se, joka muutoin

on melkein rumannäköinen on mustissa vaatteissa kaunis. Ja miksi? Vain

siksi että murhepuku vaatii värissä ja laittamistavassa suurempaa

yksinkertaisuutta ja välttää noita koristuksia ja värin moninaisuuksia

joita niin harvat naiset osaavat kauniisti kokoon järjestää, että ne

todella näkyvät silmiin somalta kokonaisuudessa.

"Semmoiseen loppupäätökseen on kveckaripukukin saattanut. Jos käy

kveckarinaisten kokouksissa, huomaa jälestäpäin mieleen muistuvan monta

kaunista kuvaa _kasvoista_, monta miellyttävää _naista_, eikä noita

kasottain käytettyjä monivärisiä vaatteita, tekokukkia ja muita

kiiltokaluja, jotka tekevät naisista kirjavan kokoelman ja vetävät

huomiomme pois kasvoista, joita ne ovat kaunistamassa. Filadelfian

naisia on aina pidetty omistavan parhaan kauneudenaistin värien

vallitsemisessa, ja tämä tulee luultavasti heidän esivanhempain

kveckareiden käyttämästä vaateparresta, joka vaimoille antoi tavaksi

värien ja mallien yksinkertaisesti ja sopusuhtaisesti käyttämisen.

"Vakainen mies, joka kirkossa eli mualla, jossa naisia on koossa, istuu

katsellen niitä hattuja, jotka häntä ympäröivät, ja suokaa hänelle

anteeksi jos hän sydämessään naurahtelee, kysellen josko nuo pienet

kapineet ovat aiotut päätä peittämään, varjelemaan eli koristamaan? Ja

jos ne ovat jompaan kumpaan tarkoitukseen aiotut -- miten sitä voisivat

täyttää?

"Minä puolestani, tunnustan ettei mikään minua enemmän kummastuta, kuin

nuo eriskummaiset kyhäykset, joita naiset pään päällä kantavat siinä

luulossa, että ne ovat kauniita. Eräänä päivänä istui oikealla

puolellani sangen kaunis tyttö, jolla oli päässään jotain, joka näytti

ruoho- ja olkitukolle, sekä sotkuiselle pitsikäärylle, jossa istui

lintu, jonka olisi luullut olleen kissan kynsissä ennenkuin nykyinen

omistajatar sai sen. Hänen vieressään istui toinen, jonka korkeasti

kohoavalta päälaenlaitokselta, punasesta ja mustasta sametista tehdystä

kapineesta helmiä ja hetaleita riippui alas. Eukko, jonka otsa oli jo

murheiden piirtämiä täynnä, istui tuossa hatulla, joka oli kypärin

kaltainen, suuri tummanpunainen ruusukukka kärvettyneesen,

kampaamattomaan tukkaan pistettynä. Jos hän tahtoi korealta näyttää,

oli hän tarkoituksen voittanut.

"Ne muodit, jotka sallivat käyttää kaikkea, mitä taivasalla ja maan

päällä löytyy, vaativat enemmän kauneuden-aistia ja taitavuutta

järjestämisessä kuin mitä tavallinen vaimonpuoli on saanut osakseen.

Johdonmukaisesti ne moniväriset kukat, hedelmät, ruohot ja heinät,

tähkät, perhoset, linnut ja kuoriaiseläimet, liehuvat nauhat, pitsit ja

harsot, joita nyt käytetään ihmeellisimmissä yhdistyksissä ovat yhtä

monta sadinta kehkeymättömälle kauneudentunnolle. Seurauksena tästä

onkin että harjoitettu silmä huomaa ainoastaan kasottain

järjestämättömiä ja epäsuhteellisia värienyhdistelyksiä, ja hän, jota

nuo kaikki ovat aiotut kaunistamaan, joutuu ihan epähuomion alaiseksi.

"Hyvän pukemistavan välttämätön ehto on myöskin se, että siinä on

totuutta ja todellisuutta. Ihannetaiteiden piirissä on yleiseen

tunnustettu perusmiete, että kaiken tulee näyttäytyä siltä kuin se

todella on. Niinkuin marmori-teko marmorin sijasta, eli maali joka

puun suonittaa muka, on rakennustaiteessa hyljätty viekkaus, niin

valhe-kalleukset ja koristeet osoittavat huonoa aistia; sama on

puuteroittamisen, maalaamisen ja kaikenlaisen valhetukan kanssa. Niin

uskallan sekä ajatella että ajatukseni lausua, sukupolven kuullen,

josta ei yksi kahdestakymmenestä omaa tukkaansa kanna, että Rosa

Bonheurin lyhyeksi leikatut suortuvat ovat kauniimmat ja mieluisemmat

nähdä, kuin nuo taideteokset, joita valmistellaan kiehkuroista,

valleista oravanhännistä ja karviais-pensaita eli mitä kaikkea ne

laitokset muodoltaan lienevät, jotka meidän päivinä, peruukkimestarin

taideahjosta esiintuodaan".

"Oi, mr Crowfield! nyt yhdellä iskulla tapaisitte meihin jokaiseen",

huusivat useat äänet.

"Sen tiedän, tytöt, sen tiedän. Ja samalla väitän ettette ole itseänne

kohtaan rehellisiä. Lyhyet, omat suortuvanne, joita kymmenessä

minuutissa selvittäisi ja silittäisi, kaunistaisi teitä paljo enemmän

kuin nuo korkeat pyramiidit, joita tuntikaudet saa asettaa, jos mieli

saada ne pysymään niin etteivät 'paikkailemiset' näy, ja joita

päälliseksi saatte päänkivistystä kärsiä. Minä sanoin lyhyet

suortuvanne -- katsoakseni asiaa huonoimmalta kannalta -- mutta teillä

on usealla pitkät ja kauniit hiukset, joita voisi laittaa monella

somalla tavalla, jos ette luulisi itseänne velvoitetuiksi noudattamaan

muukalaista mallia".

"Ja onko se sitten niin pakollista että jokaisen tulee olla kuin marjat

toistensa kaltaiset? Luonnosta on monta aaltoilevaa eli kähertyvää

tukkaa. Ne noudattakoot siinä luonnon taivutusta. Mutta toisille luonto

on lahjoittanut sileät ja pehmoiset suortuvat ja heillä on kähertäminen

ja kiertäminen vain petosta. Voi olla että se heitä kaunistaa; mutta

eikö löydy kuin yhdenlaatuista kauneutta? Ja eiköhän ihanuutensa

herättäisi suurempaa mielihyvää kun käyttäisivät tapaa ja muotoa, jonka

luonto heille alkujaan aikoi?

"Ehkä voi näyttää siltä, että tässä kovin kauan olen viipynyt hattujen

ja päälaitoksien moittimisessa, mutta, kumma kyllä, muoti raivoaa enin

itse järjen pesäpaikan, pään kanssa, ja sitäpaitsi on se osa puvusta,

joka kasvoja, joista sielun mielenilmaukset ilmitulevat, ympäröitsee,

ensimäinen ja tärkein.

"Mutta ylimalkain koko puvun pitää totuutta ja todellisuutta edustaa.

Villainen kangas pelunoista ja tummanväristä vaatelajia on siis parempi

kuin semmoinen, joka silkiltä näyttää, ja jolla siis ei ole todellinen

arvo, ainoastaan kiilloitus. Halpanen valkea läninki hienosta

patisti-kankaasta tehty, jota saattaa pestä ja joka pesun jälkeen taas

on kuin uusi, on etuisampi ja miellyttävämpi kuin harso- ja

gazivaatteet, niin kutsutulla kulta- ja hopealankakudoksilla, joka

kerta päällä pidettyä on nuutuneen näköinen. Koristelematon olkihattu,

kirkasvärisellä nauhalla soristettu on paljo parempi vaalistuneiden

höyhenien ja kukkien peittämää.

"Viimeksi, hyväseni, että saa pukea itsenne miten sattuu, sillä puku ei

ole vähästä arvosta, se on todella ihannetaide, jota tarkkaan täytyy

tutkistella. Jokaisella maalla pitää olla omat pukemistapansa, ja

jokaisen naisen tulee ymmärtää sovittaa se ikänsä, yhteisasemansa,

säädynsä ja luonteensa mukaan.

"Niin kosolta näkee inhoon alaisia pukuja, ja ainoa niiden puolustus on

epämääräisessä halussa tyttösillä, elää muodin mukaan. Jos vaan

heittäsivät sen syrjäseikaksi ja pyrkisivät puvussaan ylevää ja

puhdasta aistillisuutta, totuutta ja suoruutta, järjestystä ja

hienoutta käsittämään, niin jokainen keksisi tavan ja muodon itselleen,

joka ylentäisi hänen yksityistä ja personallista ihanuuttaan, eikä

koskaan katoaisi irstaisuuden ja tavallisuuden pimentolaan.

"Kehittynyt aisti ja tottunut silmä auttasivat naisen aina päättämään

mitkä muodit sopivat hänelle, mitkä ei, ja opettaisivat hänen niissä

karttamaan kaikkea loukkaavaa ja luonnotonta, ja tulisi hänen muistaa

että yksinkertaisuus on koristuksia parempi ja että vähittäin

koetteleminen ja onnistuminen on isoja, turhaan menneitä yrityksiä

etuisampi.

"Ja nyt, tytöt, lopetan sanoilla, jotka vanha Ben Johnson lausui hänen

aikakautensa nuorille neitosille, ja jotka sopivat kirjoitelmani

loppusoinnuksi:

"Kun pukeudut ain vaatteisin

Jotk' omiaan on juhlihin

Ja hiuksesi käherrät, --

Minussa pelvon herätät

Ett' sielus syömmes kainoutta

Saa kaivata kuin kaonnutta.

Vaan immen otsaa kirkasta

Ja silmää, luontoo vilkasta

Ja suortuvain sa liehuntaa

Kai sitä voin ma rakastaa --

Kun syömest lähtee ihanuus

Sill' ompi täysi valtavuus."

Lukinverkkoja: Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat · 第 18 / 18 题