Ei ole hauska.
"Olemme ihan pakotetut suurten pitojen valmistamiseen," lausui
Marianne, "Bob ei suvaitse sitä mainitakaan, mutta sen täytyy tapahtua.
Me olemme nyt kaikkein tuttavaimme kutsunta-kesteissä olleet, ja meidän
tulee myöskin kutsua heitä takaisin."
"En tiedä mitään kalaaseja ilkeämpää," sanoi Bob. "Koko talo pannaan
ylönalaisin, kaikilla naisilla on päänkivistys, kaikki miehet ovat
vihaisella tuulella, eikä saa kenenkään kanssa vaihtaa viisasta sanaa,
nuoret immet ovat ihan huumauksissa, rouvat antavat nurinpäisiä
vastauksia, kun ajatuksensa ovat toisaalla. Maata pannaan monta tuntia
tavallista myöhemmin; kun tullaan kotiin itkee pienin, taikka on joku
lapsi istunut ylhäällä odottamassa meitä, taivas ties kuinka kauan. Ja
päivällä sen jälkeen, kun minun täytyy olla konttorissani kahdeksalta
aamulla, ja vaimoni lasten kanssa oleskella, olemme uneliaita ja
torkkuvaisia kumpikin. Minä panen ankaran vasta-lauseen noita satimen
virittämiskeinoja vastaan joihin aviomiehiä, ja minua niitten joukossa,
niin usein on langetettu. Jos minä olisin määrävänä, en koskaan menisi
pitoihin, ja itse panna semmoisia toimeen -- niin, kun korkea
hallitsijattareni on selittänyt päätöksensä tehdä se, niin täytynee sen
niin käydä, mutta ei se tule tapahtumaan ilman vastaan-väitöksiä minun
puolelta."
"Mutta, Bob rakkaani, tuleehan meidän hankkia itsellemme tuttavia,"
vastusti Marianne.
"Tuttavia!" lausui Bob. "Kenen kuolevaisen kanssa voi sen kautta
tutustua? Joukko ihmisiä tungeksii ja surisee toistensa ympäri, ja
heidän kanssa tulisi sitte tutustua! Kuka ihminen, jolla on
rahtunenkaan järkeä, ajaisi silloin aatoksensa, vähänkään arvoisemmat,
ahjostaan esiin? Ei, pidoissa ei kuule muuta kuin jaarituksia ja
jonnin-joutavia, joita säästetään juuri noihin tiloihin, niinkuin
glacé-hansikkaita ja muita koristuksia. Aatteles vaan Brown
naapureitamme. Kun pistäyvät meillä iltamalla, vaimolla sukankudelma ja
miehellään viimeinen sanomalehti kädessä, niin on tuolla naisella
varasto elähdyttäviä, raittiita, alkuperäisiä ja eriskummallisia
lausetapoja ja hän haastelee huvittavasti todellisimmissakin ja
vakaisimmissakin asioissa. Meillä on silloin niin hauska, ja pidän
hänestä niin paljon että miltei rakastun häneen. Mutta katso häntä vaan
pidoissa, joissa hänen yllään on pöyhkeä hame kuudella karneeringilla,
ja päänsä näyttää kokonaiselta kukkaispenkereltä, -- ihan selväähän on,
ettei keskustelusta kanssaan voi tulla mitään, kun hän on niin koreana.
Luonnoton päänsä-puettamistapa on epäilemättä pään sisässä jotain
rikkonut, sillä hän ei ole enää sama rouva Brown, jonka tunsin
toispäivänä jokapäiväis-läningissään, vaan toinen rouva Brown, jonka
mielentila ei salli hänen ajatella mitään järjellistä. Hänellä on pari,
kolme lausepartta, jotka melkoisesti sopivat kaikkeen mitä häneltä
tiedustellaan, vastaukseksi, niinkuin: 'Oh todellakin! On maar! Ei maar
ole! Kuinka erinomaista!' ynnä muuta samanlaista. Syy siihen on se,
että hänellä on jonkinlainen kalaasikuume, joka tukehduttaa hänen
luonteensa mielenilmaukset, kunnes pidot ovat ohitse ja hän on
levähtänyt niistä. Minä pidän seuraelämästä, sentähden en saata pitoja
kärsiä."
"Mutta, rakas Bob," sanoi Marianne, "mitä on siis tekeminen? Eivät
kaikki tuttavamme voi meille tulla noin satunnaisesti jonakuna iltana.
Ellemme pidoissa koskaan kävisi, emme olisi tilaisuudessa tuttavistamme
koskaan tavata muutamia."
"Ja mikä hupi meille on heidän siellä tapaaminen? Tunnetko heitä
tosiaankin lähemmin, siksi että näet heidät komeihin pukuihin puettuina
ja istut muutamia tuntia heidän seassa, vaihtamatta niin sanaakaan
heidän kanssa muuta kuin että on tukalasti lämmin taikka kauheasti
kylmä, eli muista yhtä huvittavista asioista."
"Kuitenkin," lausui Marianne, "täytyy mun tunnustaani että pidoista
pidän; minua huvittaa niissä olla. Tunnen itseni ystävällisemmäksi ja
enemmän mielistyneeksi ihmisiin, kun näen heidät kauniimmissa
vaatteissaan ja itseensä tyytyväisnä. Itsestään lankeevaa on, ettei
keskustella syvämietteisissä aineissa, mutta minä kyselen yhdeltä
rouvalta mistä hän pitsinsä ostaa, ja hän minulle selittää miten hän
niitä pesee, ja eräs toinen nainen puhuu pienestä tyttösestään ja lupaa
minulle uutta mallia kannatin-vaatteelle. Siitä huolimatta on minusta
mieluista katsoa soreain nuorten neitojen vähän mielistelevän nuorille,
herttaisille herrasmiehille, ja nuorten herrojen olevan kohteliaat
ihanoille, nuorille tytöille. Viimeksi on minusta sangen hupainen
välisti pukeutua paraimpiin vaatteisiini, joskin eivät ole niin peräti
uuden uutukaiset ja uusimuotiset. Mun tekee hyvää saada välin
kirkastuttaa itseäni."
"Niinkuin vanhaa hopeata," sanoi Bob.
"Niin, ikään kuin vanhaa hopeata; ja joskin olen uuvuksissa kun
koteudun, tekee minun hyvää saada nähdä uusia kasvoja ja vieraita
oloja. Te, miehet, ette tiedä miltä tuntuu kotisalla ja lasten
kamarissa istua sidottuna ja mikä väsyminen syntyy tuosta
ykstoikkoisuudesta. Minä puolestani pidän noita paneteltuja pitoja
asetuksena yhteiskunnassa, joka on ylläpitämisen arvoinen, joskin se
tapahtuu suurella vaivalla".
"Jos ne vaan eivät niin kalliiksi kävisi", lausui Bob. "Miksi onkin
pakko enemmän ahmata ostroneita, kananpaistia, kasvisruokaa, jäätelöä,
kahvea ja champagnea kuin jaksaisi, kello yhden- eli kahdentoista
aikaan yöllä, jolla ajalla ei kotosalla kukaan järjellinen ihminen
vatsaansa rasita semmoisilla? Jos olisi yleinen tapa syödä vankin atria
keskiyön aikana en hiiskuisi siitä niin mitään; mutta täytyyhän
kuitenkin syödä kolme kertaa päivässä. Ja että laskea viiskymmentä,
sata, kaksisataa, jopa kolmesataa dollaria menemään, jotta ystävillemme
saattaisimme vatsatautia yösydän atriasta, on huonosti käyttää
rahojaan. Vaan jos nyt kerran pidän suuret pidot, pitää meillä olla
komeasti kuin muillakin ja seuraus siitä näkyy pitkässä rätingissä,
jonka saa kuitata ainoastaan hullutuksista -- niin, pahemmista kuin
hullutuksista, sillä ystävämme voivat huonommin tuommoisen atrian
jälkeen".
"Mutta kaikella tuolla", sanoi Rudolf, "on sentään hyvät puolensakin;
se on suureksi, erinomaiseksi hyödyksi meille nuorille lääkäreille.
Mitä olisi meillä muuten tekemistä? Ensinnäkin on meillä hoidettavina
kaikki ne taudinkohtaukset, joita naisille tulee alavain läninkein ja
lyhyitten hihojen kautta, sitte kaikki se kivuloisuus, joka tulee
siitä, että kuumassa huoneessa tanssitaan ahtaissa puvuissa, ja kaikki
se päänkivistys ja rikotun ruokajärjestyksen seuraus joka syntyy
hummerin, kolmen, neljän jäätelön, kuuman kahven, leivosten ynnä muun
-- sekoituksesta, joka kaikki vaan virkaamme edistää semmoisessa
määrässä, että sitä kyllä kannattaa huomioon ottaa."
"Mutta", sanoi vaimoni, "kysymys on, josko ei löydy muita vähemmän
kuluttavia, enemmän luonnollisia ja järjellisiä keinoja tuttavuuksien
ja ystävyyksien elähyttämiseen ihmisten välillä, kuin isojen pitojen
toimeenpano on".
"Niin", lausui Theodor, "sillä pitoja ei pidetäkään sillä
tarkoituksella että tutustuisimme niissä naapurilaisiimme. Usein ovat
'pidot' selvään myönnetyt vaan velaksi seuraelämää kohtaan, joka kerta
vuodessa maksetaan, että sitte saadaan rauhassa olla. Rouva Bogus,
esimerkiksi, elää ainoastaan pitääkseen taloansa kunnossa, kaappinsa
lukittuina, hopeakalunsa luettuina ja suljettuina rasiaan, jota ei saa
tirkalla auki, ja posliini astiansa rikkomattomassa rauhassa. Hänen
'parhaat kapineensa' ovat niin ihmeteltävällä tarkkuudella talletut,
niin monessa kääryssä ja niin kiinni sidottuina, ettei käy laatuun aina
välin ottaa niitä ulos piilopaikoistaan, vaan tulee sen tapahtua
huolellisesti ja kunnioittavaisesti kertaansa eli kahdesti vuodessa.
'Kaikella muotoa,' lausuu rouva Bogus miehelleen, 'käskekäämme nyt
jokainoa ihminen, jotka tunnemme kerrassaan, että sitte heistä
pääsemme'. Älä vaan nyt unhoita ketään, jota sitte täytyy päivällisille
eli teelle kutsua, Sama se, jos tulevat, taikka ei -- kohteliaisuuden
velvoitus on täytetty, kun heitä on kutsuttu."
"Noin useimmiten on asianlaita", sanoi vaimoni. "Se on kuin sanoisi
naapurilleen: teitä kutsutaan kaikkein muitten tuttavaimme kera jossai
määrin uskaltamaan henkenne ja terveytenne, mutta ellette tahdo tulla,
niin älkää sitte parjatkokaan ettemme ole vieraanvaraisuutta teille
tarjonneet. Tällä pitojen pitämisellä ovat nyt kaikki velkamme
maksetut; nyt voimme ovemme sulkea, asettua levollisiksi ja lukon
taakse panna hienot posliinimme. Bogus rouva sanoo myötäänsä ettei hän
tahtois elää miten rouva Munter, jolla ei koskaan ole talo tyhjänä
vieraista -- kaksi, kolme aamiaisella yhtenä päivänä, puolen tusinaa
toisena päivänä päivällisillä, ja kahdesti viikossa pieniä iltaseuroja.
Eihän koskaan voi järjestystä talossa pitää tuolla tapaa, päättää hän,
mutta kaikessa tapauksessa on enemmän hyötyä ja hupia rouva Munterin
pienissä iltaseuroissa puolen tunnin ajalla, kuin kahdessatoista rouva
Bogusen isoissa pidoissa".
"Sentähden", sanoi Theodor, "että rouva Munter todellakin nauttii
toisten ihmisten seurasta, ja siksi ovat hänen pienet pidon-tapaisensa,
vaikka hän ei ole rikas ja vaikkei hänellä ole vierailleen
kallisarvoisia tarjottavia, niin sanoakseni seuraelämän juhlahetkiä,
jossa aika kuluu mieluisammin ja jossa solmitaan ystävyyden liittoja
enemmän kuin missään muualla. Hän ei kokoa ihmisiä ympärilleen, joilla
ei ole vähintäkään huvitusta toisistaan, vaan hän valitsee pienen
piirin henkilöitä, jotka todellisesti toistensa seurassa menestyvät,
niin että kutsumus on ystävyyden osoitus. Hänellä on useimmiten jotakin
vieraittensa huvitukseksi tarjona, soittoa eli runollisuuden lukemista,
eli lipas kauniita piirroksia tahi kuvia täynnä --- ei suuria, mutta
kyllin vaihtelevaisuuden ja keskustelu-aineiden synnyttämiseksi; ja kun
siellä ei koskaan ole ahdinkoa, kuumuutta, kiirettä ja levottomuutta,
niin siellä helposti voi syntyä ja jatkaantua yleinen keskustelu, ja
hänen luotaan tullaan kotia oikein levähtäneenä ja virvoitettuna.
Yksinkertainen iltanen on aina makuisa, ehkei kyllin loistava illan
juhlahetkeksi. Kupillinen teetä, leivoksia vadillinen ja jäätelö eivät
ehkäise kanssapuhetta eivätkä vatsaa rasita".
"Mitä tänään olet kirjoitellut, isä?" sanoi Jenny nähdessään mun
laskevan kädestäni kynän, joka välistä onki melkoisella vauhdilla
paperin yli kiitänyt, sillä minulla on se taito -- siitä ajasta alkain
omattu, kun kirjoitushuonettani usein pidettiin toisena lastenkamarina
-- että voin lukea ja kirjoittaa kaikenlaisen ympärilläni vallitsevan
hälinän ja melskeen kesken.
"Joo, minä olen siitä kirjoitellut", sanoin minä, "josta olemme
puhelleet".
"Mikä kirjoitelman nimi on? Sillä tietysti se on sanomaan kirjoitus",
lisäsi Jenny.
"Sen nimi on: _Miksi ei ole hauska?_"
"Sepäs huvittavaa! Annas kuulla!" huudettiin nyt joka taholta.
Minä aloitin. "Surkea mutta paha kyllä, kieltämätön tosiasia on, että
me pohjan asukkaat emme tiedä emmekä näy oppivan tietämään millä
huvittaa vieraitamme kun ryhdymme noitten isojen pitojen pitämiseen,
joita välttämättömästi katsotaan kuuluvan hyvin järjestettyyn
yhteiskunnan elämään. Mikä voisi olla huvituksena ja yleisenä
hauskuutuksena, siitä tulee sen sijaan hämähäkinverkko johon kaikki
seurahuvit auttamattomasti kiedotaan ja tukahutetaan. Syynä lienee se,
että pohjanpuoleinen yleisesti ja anglosaksilainen erittäinkin ei
suuresti käsitä vilkkaan keskustelun viehätystä, eikä taida semmoista
pitääkään. Sana seurahuvitusta merkitsee meillä oikeastaan _jotakin
syödä_, ja eipä aivan vähääkään syömistä. Isot illalliset, isot
päivälliset pidetään ensimäisenä huvituksena; ruokaa ja juomaa
ylöllisesti tarjotaan -- millä muuten vieraitamme huvitamme? -- ja sekä
isäntä että vieraat hauskuuden mittaavat juoma- ja ruokavarain
menekkeen mukaan. Että hauskuus juuri olisi _itse seurustelemisessa_
miellyttäväin eli sama-aatteisten henkilöitten kanssa, se ei juolahda
kenellekään mieleen.
"Ihan toisin on esimerkiksi Ranskanmaalla ja etelä-Europassa. Siellä ei
suuresti illallisesta kysytä; pää-asia on että seura on miellyttävä. Ei
myöskään olla niin peräti varovaiset aatteitaan ja tunteitaan
selittämään vähemmin tunnetuillekin, jopa tuntemattomille. Ranskalainen
tahi italialainen haastelee meille itsestään, tunteistaan,
tulevaisuuden-toiveistaan ja perinnöistään avosydämellisyydellä, joka
on meille ihan käsittämätön, me emme puhu niistä kun likeisimmille
ystäville. Tästä seuraa luonnollisuus seurustelemisessa ja vapaus, joka
tekee keskustelun tuhatkertaisesti helpommaksi kuin meillä, josta
kahdestakymmenestä asiasta ei yhdeksäntoista pidetä sopivana aineena
vierasten ihmisten välillä. Lähimmässä yhteydessä sen perusmietteen
kanssa, että miellyttäväin ihmisten seura on seuraelämän hauskuus ja
päämaali, on se yksinkertaisuus, jolla virvoitukset tarjotaan. Teen
kantelee ja antelee joku läsnäolevista naisista; eräs nuorista
herroista hoitaa teekyökin; joku tytöistä kantaa ympäri korin
leivoksia; sokeri- ja kerma-astia kulkevat kädestä käteen, ja kaikki
tämä kaukana siitä että se ehkäisee -- hauskuuden, enentää sen sillä
sen kautta aina syntyy seurassa liikuntoa, katoaa kaikki tylyys ja
purkautaan lystisti puheesen.
"Tämän eroavaisuus etukynnessä riippunee eri kansan-luonnosta, vaan
myöskin eri tavoista. Ranskanmaalla ja Italiassa eletään ja oleskellaan
niin paljon ulkona kodista, yleisillä kävelypaikoilla ja puutarhoissa,
että ei millään muotoa voi ympäröidä itseään läpi-tunkemattomalla
muurilla. Herra A. perheineen murkinoitsee erään puun alla; toisen puun
siimehessä syö herra B. perheineen eineensä, ja tervehdyksiä,
hymyilemisiä ja lauseita vaihdetaan tuota pikaa. Perhe-elämä siis
osaksi muuttautuu taivasalle, eikä se liene sille vahingoksi. Mekin
käymme tuommoisissa hupipaikoissa, juomme kupillisen teetä eli
lasillisen punssia, mutta me istumme äännettöminä ja totisina
kuin hautajaisissa ja ennen kaikkia varomme puhumasta muuta
kuin jokapäiväisiä vähäpätöisyyksiä; me ylpeästi hymyilemme
kokenemattomalle, joka tuommoisessa paikassa kaikkein kuullen puhuu
semmoista, joka enemmän koskee häntä itseään eli muita.
"Mutta voidaksemme vapaasti ja kahleettomasti keskustella, täytyy
meidän pohjolaisten olla hyvin tuttavat. Ja miten tutustuisimme? Ei se
voi tapahtua 'isoissa pidoissa', noissa, jotka oikeastaan ovat
seuraelämän ensimäinen aloittava askel. Paras, minkä niistä voi lausua
on, että ovat tyhjää paremmat. Herroja ja naisia temmeltää ahdingossa
kuin lammaskarsinassa, pukkelevat toisiaan, määkyvät vähin yks- taikka
moniäänisesti, ja menevät kotiinsa sitten -- siinä kaikki. Siellä ei
voi oppia toisiaan tuntemaan, korkeintaan voi havaita jonkun omaisuuden
jollakin yksityisellä, ja sittekin useimmiten -- erehtyä. Kerran kyllä,
se on tosi, sattuu että pari henkilöä, jotka todellakin ovat
samamielisiä ja sielun-heimolaisia, pääsevät erääseen huoneen-sopukkaan
häiritsemättä puhelemaan tunnin ajaksi ja eroavat toisistaan tiedolla
että ovat oppineet paremmin toisistaan pitämään, siis enemmin toisiinsa
tutustuneet. Eivät sentään tuommoiset pidot ole perin arvottomat. On
paljo parempi että rouva Bogus kerran vuodessa paljastaa
vierashuoneensa sohvat ja istuimet ja kutsuu ystäviään luokseen, kuin
ettei hän niitä ollenkaan paljastaisi, eikä kertaakaan kutsuisi. Hän
ehkä tuntee riittämättömät voimansa ja aistinsa, asettaa pienemmälle
seuralle hupaista illankannatinta. Hän ei ehkä voisi ollenkaan
järjestää silloin hyvinpäin mitään. Kaikki pienet kohdat yksistään
maksaisi hänelle enemmän huolehtimista, kuin nuo hänen isot
jokavuotiset 'verkottelemisensa', ja eivät sittenkään onnistuisi, jota
vastoin noissa isoissa pidoissa hohtavat hopeat, kristallit ja
posliinit aina näyttävät yhtä komeilta, kokkieukon taitavuus takaa
illallisen moitteettomaksi ja sokerileipuri pitää jälkimakeisista
huolta. Syyllähän nousevat kalliiksi hintaluettelot näistä, mutta kun
Bogus herra ei sitä morise, en luule kenenkään muun oikeutetuksi sitä
tekemään. En ole rukoillut taivaan vihaa hänen ylitsensä, vaikka hänen
väkevä kahve on aamuun asti valvoittanut minua ja hänen hummerinsa on
saanut minua niin mustin mielin elämää miettimään, etten ole sitä ennen
tehnyt. Bogus rouva on kyllä Eva, joka tarjoo minulle omenan, mutta
minä olen kuitenkin hupsu Adam, joka sen otan vastaan ja syön mitä
varmaan tiedän olevan vahingollista ja olen kovin kohtelias,
moittiakseni synneistäni miellyttävää viekotteliatarta. Maaseudulla ja
pienissä kaupungeissa on tuommoisten pitojen toimeenpano, joihin kaikki
naapurit kokouvat syömään, juomaan ja viettääkseen päivää iloisasti,
oikea laupeuden-työ. Saa silloin katsella toisiaan pyhäpuvussa, ja se ei
ole vähintä; nuoriso huvitteleiksee ja vanhat sitä katsovat muistellen
oman herttaisen nuoruutensa aikaa. Maksakoot tuommoiset pidot mitä
tahansa, niissä ei mene rahat hukkaan".
"Mutta", keskeytti vaimoni, "ellei illallinen tuommoisissakin pidoissa
pääasiana olisi, niin voisi niitä pitää tiheämpään. Katsos, jos
emäntäinen tietää ja tuntee että hänen täytyy laittaa viidenlaisia
leivoksia ja kuudenlaatuista marjahuuppaa eli sylttiä, ja ehkä lisäksi
jäätelö-torttua ja viini-hyydettä ilman sokerileipurin avutta, niin
istunee hän mieluummin myötäänsä sisällä, millään muotoa estämättä
yleistä parasta, kun ei hänellä voi olla niin ja niin kuin Smithin
rouvalla ja rovastin eukolla oli. Jos seurusteleminen olisi toista ja
syöminen toista, niin voisi useammin nähdä ystäviään luonaan, sentähden
sinun mielestäni, pitäisi antaa ohjeita toiseen pitojen loistavuuden
luonnistamis-tapaan".
"Me voisimme edullisesi lainata toisten kansain tavoista muutamia",
jatkoin minä. "Ranskassa ja Italiassa perheet määräävät päivän
viikkoonsa ystäväinsä vastaanottamiseksi, ja iltamalla on sali jotenkin
täynnä ihmisiä. Vieraista useammat tulevat joka viikko jälleen,
vuosittain jatkaen käyntejään; siten kaikki tutustuvat ja nuo
vastaanotto-illat tulevat huvittaviksi ja miellyttäviksi kuin
perheen-keskuudet; eräitä kasvoja tottuu siellä aina näkemään, jonka
ohessa tietysti aina väliin uusia henkilöitä ilmaantuu, josta syntyy
viehättävää vaihetusta. Minun ajatukseni mukaan tekee juuri tuo tiheään
yhdessäolo seuraelämän virkeäksi ja riemastuttavaksi. Meilläkin on
tehty koetus 'vastaanotto-iltamilla', mutta puhumatta muutamista
taiteilioista eli muukalaista, syntyy näistä illoista yhtä monta
pitopäivää eli peli-klubia. Muutenhan löytyy monta muuta
huvittelemistapaa vieraille, niinkuin soittoa, kuvaelmakokoelmia,
lausuntoa y.m. Vaan on vaarassa että tämäkin vaihetus päättyy siihen,
että ainoastaan etevimpiä taiteilioita pidetään kelvollisena
esiintuomaan näytteitä taidoissa. Kuitenki voinee pitää tätä tietysti
paljoa edistävämpänä ja jalostuttavampana kuin noita kalliita
illallisia.
"Minun neuvoni -- sillä semmoisen antoon pidän itseni oikeutettuna --
olisi sentähden, että kaikissa pidoissa kallisarvoisia välikappaleita
vältettäisiin, ettei kutsuttaisi kokoon muita henkilöitä kuin
semmoisia, joita ainakin voi luulla samamielisiksi ja joilla olisi
hupia toistensa seurasta, ja sitten jätettäisiin niille täysi vapaus
olla huvitettuina eli ei. Se hupaisuuden tunne, jonka tuntee muutamissa
piireissä, riippuu aivan isäntäväestä ja heidän käytösvasta. Löytyy
ihmisiä, joitten sydämellinen halu edistää toisten iloa on niin
epäilemätön, että oikein syän ilostuu ja keventyy paljaasta heidän
näkemisestä. Jos heidän on onnistunut saada jotain erityistä toimeen
vieraittensa huviksi, ovat siitä itse niin riemuissaan ettei kivet ja
kannotkaan voisi olla heidän iloon yhtymättä. Semmoisten ihmisten
tykönä saattaa kernaasti syödäkin itsensä sairaaksi, jos heidän pistää
päähän vieraitaan komealla illallisella ilahduttaa. Mutta onneksi se ei
usein heille johdu mieleen. Sillä he tietävät että emäntä, joka elää
alinomaisessa pelvossa siitä miten suuri illallislaitos viimein on
esiytyvä, ei voi olla hetikään niin herttainen ja ystävällinen, kuin
jos hän tyynein mielin ajattelee sitä teen tarjoomista eli leivottua
kakkua, joka tulee annettavaksi. Hyvin hyvä asia on, jos voi
vierailleen hankkia kauniin soitannon nautintoa, mutta välttämättömäksi
tavaksi ei pidä sitä tehdä. Myöskin ovat vieraat velvoitetut
hupaisuutta edistämään, eikä istumaan tuossa puukuvina odotellen että
heitä huvitettaisiin. Isäntäväen velvollisuus on elähdyttää
vieraittensa vilkkautta ja lystillisyyttä näyttämättä että se heille
olisi väkinäistä. Mikä esimerkiksi on enemmän masentavaa, kuin jos
rouva Smith, niin pian kuin syntyy hetken hiljaisuus, kulkee yhdestä
joukosta vieraita toiseen, hupattaen: 'Voi, varmaankaan herrasväellä ei
ole hauska!' eli 'Millä voisimme huvitellaita?' Tähän ei voi muuta
vastata kuin että on hauska, eli ettei tarvita mitään erityistä
huvitusta, mutta tuommoiset lauseet yhtä varmaan seuran hupaisuuden
kuolettavat kuin kynttilän sammutin liekin sammuttaa, kun sen panee
kynttilän yli.
"Mitä viehättävin on Edmond Aboutin kertomus Tolla kirjassaan
vastaanottopäivistä vanhan korkea-aatelisen roomalaisen perheen luona
-- siitä rauhallisuudesta joka joka huoneessa vallitsee -- kuinka
tullaan ja mennään aivan vapaasti -- kuinka vieraat, ihan kuin
kotonaan, tekevät mitä tahtovat: muutamat keskustelevat vilkkaasti,
toiset istuvat hiljaisina ja haaveksivaisina, toiset taasen ovat
schack-peliin kiintyneet eli soittavat, eli kulkevat edestakasin
terassilla.
"Usein sattuu ihminen olemaan mielentilassa, joka tekee tehokkaan
yhtymisen seurakeskusteluun suureksi vaikeudeksi; lepoa silloin
vaadittaisiin, kernaasti kuunteleisi mitä muut puhuvat, kernaasti
rasituksetta pitäisi hupaista iltaa; ja talo, jonka vieraanvaraisuus
avaa oven seposelälleen ja jossa löydän melkein kodin, jossa voin puhua
eli olla vaiti, miten itseni haluttaa, on minulle senlaisina hetkinä
todellinen siunaus. Siellä olen kuin kotonani, minua siellä
ymmärretään; jos tulen aikaisin, tai myöhään, olen aina yhtä
tervetullut. Jos voin seuran hupaisuutta edistää, eli en voi, on se
yhtä. Tulenhan minä takaisin monena iltana, ja luotetaan siihen, että
sitte velkani maksan.
"Ystävieni joukkoon luen erään nerokkaan miehen -- todellisesti
intonerokkaan, mutta joka on sen luonnolliselle omituisen luonteen ja
vuokseen alainen, joka seuraa tuota mielenlaatua. Hänellä on
hermollinen pelontunne kaikkea seuraelämää vastaan. Kauhunaan,
mahdottomuutena ovat hänestä päivällisten ja illallisten pitämiset --
mutta minä tiedän erään vierashuoneen, jossa vallitsee tyyneys ja
hiljaisuus ja jossa seisoo sangen nattaunut vanha sohva, ja tänne astuu
hän sisään ovelle koputtamatta, ja siellä näkee hänet usein sohvan
selkimeen nojautuneena puolittain suljetuilla silmillä, mitään
ympärillä olevista huolimatta, jotka myöskään eivät häntä häiritse. Kun
sattuu, ottaa hän keskusteluun osaa, ja usein, ennenkun hän itse eli
muutkaan mitään aavistaa kavahtaa hän unelmistaan ja rupeaa vapaaseen
ja huolettomaan keskustelemiseen. 'Miten saatte sen ja sen niin usein
luonanne käymään?' kysytään meiltä. 'Me olemme häntä kerta toisensa
perästä kutsuneet tykömme, mutta häntä ei näy tulevaksi koskaan'. Ja me
häntä emme käske koskaan; hän tulee kuitenkin.
"Lyhyesti, koko asia on siinä, että seuraelämän tarkoitus pitää oleman
ihmisten kesken ystävällisen ja tutunomaisen yhteyden synnyttäminen.
Jos se ei tapahdu -- kutsutaanko vaan pakosta eikä todellisesta
ystävällisyydestä vieraitaan, niin seurauksena on meillä se henkeä
puuttuva muoto seuraelämästä, jota valitamme. Sillä kun isäntäväki ja
vieraat katselevat toisiaan väliä-pitämättömyydellä ja kummin puolin
onnitellaan itseään kun pidot ovat lopussa, niin on mahdoton että
heillä voisi olla hauska toistensa seurassa. Sitävastoin, jos vaan on
päämaalina semmoisten ihmisten hupainen kanssakäyminen ja tapaaminen,
joilla on hauskuutta toisiinsa tutustumisesta, niin on ihan
vähäpätöistä mitä tehdään, eli mitä tarjotaan -- aina on senlaisessa
seurassa hauska ja miellyttävä olla".