III.

Huolimattomuus.

"Oletko, isä, nähnyt kirjoitelman Aftonpost lehdessä sinun hyökkäyksesi

johdosta meidän naisten kimppuun, jonka teit joku aika taapäin?" kysyi

Jenny, veitikkamaisesti hymyellen eräänä iltana, kun me teen jälkeen

istuimme kirjastohuoneen takkatulen edessä.

"En, en ole sitä tehnyt."

"Oh, se on erinomaisen hyvä. Kirjoittaja, ken lieneekin on ruvennut

meidän aseenkantajaksemme, ja selittää että elämäntarkoitus naisella on

ainoastaan pysyä kauniina ja ihanuudellaan miesten silmiä ilahduttaa.

Työntekoa ei koskaan pidä meiltä vaatiakaan. Jos joudun naimisiin, ei

minulla ole muita velvollisuuksia kuin että aina olen hyvin puettu,

aina hyvällä tuulella -- mikä tuommoisissa olosuhteissa ei olisikaan

vallan vaikeata --- ja hänen 'silmiänsä ilahduttaa' niin pian kuin hän

tulee sisään elämän vaivoista väsyneenä. Kaukana minusta olkoot

talonaskareet: ne vain tyynen mieleni pilaavat, vahingoittavat

kauneuteni ja tekevät käteni karkeiksi ja rumiksi; ja tuo olisi

aikaansaava sen, että mieheni joutuisi kovaan kiusaukseen jättää kodin

liesi. Sentähden tulee minun sangen tyystisti varoa ihoani ja käsiäni,

ja hyvää mielenlaatuani, eikä ajatuksissanikaan edesantaa itseäni

alttiiksi talonaskareiden toimittamisen vaivalle."

"Hyvä, neiti Jenny! Kuinka kadehdin tulevan miehenne onnea, jolla on

oleva vaimo, joka ei pidä lukua jos miehensä saapi päivällistä eli ei!"

"Kas niin, mr Thoro, pois pilkanteko," sanoi Jenny. "Minä olen

ihastuksesta aina seitsemännessä taivaassa asti tuon uuden peruslain

yli, enkä aio antaa kenenkään korkeuden istuimeltani houkutella itseäni

alas. Se olisi juuri minun mieleeni että tarkoitukseni tässä maailmassa

olisi olla kauniina. Ihastuksella kantaisin kalliita pitsejä ja

hohtokiviä, ja näkisin elämän ympärilläni kiertelevän, kun kauniin

tähden ympärillä, jonka ainoa tehtävä on loistaa ja lumota kaikkein

silmiä, jotka häntä katsovat, ja kuitenkin sen ohessa tietää olevani

oikein hyödyttävä ja tekeväni tehtäväni elämässä."

"Se on oikein," lausui Rudolf, "tuohon minä yhdistyn. Jos joskus nain,

en tahdo keittiön-hoitajaa enkä kirjuria vaimokseni. Minä tahdon

todellisen naisen, jonka saan sulkea ilmakehään täynnä ihanuutta ja

runoutta, loitolla jokapäiväisen elämän hiestä ja huolesta."

"Silloin," lausui Theodor, "täytyy teidän itsenne eli vaimonne olla

hurjan rikas."

"Minä en koskaan nai itselleni rahoja," selitti Rudolf, "minä olen

vaimoni elättävä, eikä hän minua."

Rudolf on eräs toinen ystävistämme, jolla myöskin on vakuutettu sijansa

kotomme valkean ääressä, ja hän puollustaa piirissämme nuorta

ritarillista Amerikaa. Hänen unelmansa ja mielikuvituksensa olivat aina

sellaiset, että kaikki ihmiset pitivät häntä herttaisen hyvänä poikana.

Jolla ei yhdenkolmatta vuoden ijässä ole romantillisia unelmia, hänestä

tulee viidenkymmenen vuotiaana kammottavan prosallinen mies, ja

sentähden en minä koskaan laske pilkkaa Rudolfin ilmakuvista, joitten

valmistumiseen ei vaadita mitään muuta kuin tasaista maata

pohjaperusteeksi.

"Hupaista olisi tietää," lisäsi Theodor, "kuinka pitkän ajan nuori

lakimies eli lääkäri, jolla ei ole muuta pää-omaa kuin hyvä päänsä,

tarvitsee luodakseen valittunsa ympäri ihanuuden ja runouden ilmakehän?

Suurtako vuotuista tuloa vaadittaisiin tuon paratiisin ylläpitämiseen?"

"Sitä minä en tiedä. En sitä ole tarkempaan ajatellut. Mutta että

maalin pää on vaikea saavuttaa, sen tiedän, ja siksi naimisiin-menoa

katselen mitä kaukaisimmassa etäisyydessä. Ensin on minun hankkiminen

omaisuus, joka voisi vaimoni pelastaa vaivalta ja vaikeuksista."

"Antakaa minunkin tietää milloin saatte hankituksi sen rahan, joka

pelastaisi naisen kaikista vaikeuksista;" lausui Theodor, "sillä se

suuresti huvittaisi minua. Minä tunnen naisia, jotka palatseissa

asuvat, joita joukottain palvelioita on passaamassa, joilla on vaunuja

ja hevoisia, hohtokiviä, pitsejä ja kashmirihuiveja, prinsessalle

kyllin arvoisia, ja joita kuitenkin huolet kaivaa. Yksi valvoo koko yön

tuskitellen viimeksi tehdyn läningin liivistä löytyvää ryppyistä

laskua; toinen ei saa unta sentähden ettei Lontoossa eikä Pariisissa

löydy eräitä lajia selittämätöntä kiuhtaavaa silkkikangasta; kolmas

huolehtii melkein hengeltä itsensä viimeisen pukunsa tähden, joka on

niin huonosti sattunut onnistumaan ettei elämällä enään ole mitään

arvoa. Asia on niin, että huolehtiminen ja työ ovat ihmiselliselle

luonnolle niin välttämättömät, kuin varjo on valolle, ja on mahdotonta

estää sitä kenenkään kuolevaisen osasta. Kanarialintu eli kultakala

voipi oppia elämään täydellisessä tyytyväisyydessä tämän mailman

kanssa, mutta ihminen ei sitä saata. Niin kauan kuin jotakin

toivottavaa ja pyydettävää löytyy, niin kauan sitä koetetaan saavuttaa;

ja niin kauan kuin sen omistaminen on hankala ja epäiltävä saavuttaa,

niin kauan on huolta ja rauhattomuutta mailmassa. Jos määrätön rikkaus

vapauttaa vaimon kaikista perheenelämän vaivoista ja vastuksista,

kaivaa hän niitä toiselta suunnalta, ja hänellä on niin paljon työtä ja

hankaluutta kuin toimeliaammalla perheen emännällä olla voipi. Katso

vaan naisia Lontoon eli Nevyorkin ylhäisissä piireissä. Voiko nainen

olla ahkerammassa työssä? Illasta iltaan kiiruhtaa toisesta

täpötäydestä salongista toiseen, katsoa, kuulla siellä mitä jo ammoin

aikoja sitten on kyllikseen nähnyt, kuullut, olla näyttävinään armaalta

ja huvitetulta, vaikka kernaasti haukottelisivat suunsa auki,

tukehduttavan kuumaa ilmaa hengittää rappusissa ja eteisissä

ahdingoissa, ja huvitusten ja valmistusten tähden ei koskaan lepoa

nauttia; eikö tämä ole ihanasti vastaava jokapäiväisen elämän

hiestymistä ja vaivaa? Ainoa seikka, joka tekee tuon kauhean työn

mahdolliseksi kärsiä on se, että se on ihan turhaa työtä eikä ole

kenenkään luodun olennon hyväksi; tämä ainoa tekee tuonlaisen työn

'gentiliksi' ja eroittaa sen alhaisesta talouden-työstä. Nuo hennot

naisolennot, jotka kolmen kuukauden ajalla jaksavat kolmessa, neljässä

seurassa joka ilta kulkea, eivät sietäisi yhtä yötä sairashuoneessa

valvoa; ja vaikka he täpötäydessä tanssihuoneessa osoittavat suurta

fysillistä voimaa ja kestävyyttä, ja opera-huoneessa kärsivällisyydellä,

joka ansaitsisi marttyran nimen, hengittävät mädännyttä ilmaa, eivät he

voisi puolta tuntia istua tukalassa kamarissa, jossa laupeuden-sisar

monta tuntia oleskelee sairaita ja köyhiä lohduttelemassa ja

hoitamassa."

"Kas, nyt Thoro herra on saanut lempiaineestaan kiinni," lausui Jenny.

"Heitä hänelle vaan hiukka tilaa naisraukkoja panetellakseen, ja saat

heti pitkän esitelmän vastaasi kaikkien heidän vajavaisuuksien ja

virheitten luetteloon. Mutta kuule nyt vaan niitä ritarimme

Aftonpost'issa lausuu," lisäsi Jenny, ja aloitti lukemisen.

"Naisen aisti, joka hakee levossa ja hiljaisuudessa kuluvaa elantoa, ei

merkitse työn halveksimista, vaan kykenemättömyyttä siihen. Nainen ei

ikinä ole työntekoon aiottu -- ei siksi että työnteko on alentavaista,

mutta siksi, että se on naisen kauneudelle raatelevaa kuin raesade

kukoistavalle ruusulle. Naisen sija on elämän kukkaistossa; hänen pitää

levähtää, katsoa, vastaanottaa, nauttia ja riemuita kaikesta, mikä

elämässä on ihanaa ja jaloa; hän ei koskaan saa askeltaa elämän

työhuoneesen, jossa kovat kädet silmistään riuhtovat runollisuuden

harson ja sydämestään kuolettavat kainouden kukkasen. (Eikö ole tää

koreaa ja kukoistavaa, isä? Sehän on vaan silkkaa runollisuutta!)

Sentähden mielikarvaudella kuulemme Kristoffer Crowfieldin semmoisella

lämmöllä, voisipa sanoa kuumuudella kiihtovan että naisen tulee tehdä

työtä, pitää tehdä työtä, ja että työ on hänelle kunniaksi, sekä

väittävän että nainen paremmin tarkoituksensa täyttää lakaisin eli

paistin-pannu kädessä, kuin silloin kun hän tulee meitä viehättävänä,

vastustamattomana ja lumoovana salongissa taikka sisähuoneissa vastaan.

Tämän onnettoman erehdyksen seurauksia ilmestyy maassamme kaikkialla,

tytöt ovat kaikki kauniita ja kaikki äidit ja vaimot kuihtuneita,

prosallisia, ilman mitään viehkeätä olennossaan. Kuinka harvoin tapaa

naimisissa olevaa kauniilla eli hienolla iholla, hänen käsiään kun

katsoo, ellei hän kuulu korkeimpiin kansanluokkiin? Työ ne pilaa pian,

samoin kuin kasvojen iho, muoto ja mielen-ilmaus karkaistuvat. On

todella tärkeää että ihmiskunta käsittää sen, että vaimo on

kaikenlaisesta työstä vapautettava ja ympäröitävä tarpeenomaisella

mukavuudella ja komeudella, jos ei kaikki naisellinen kauneus katoa

nykyaikaan."

"No, mitäh, isäni, tästä pidät?" Jenny kysyi naurahtaen, herettyään

lukemasta.

"Minä pidän," vastasin minä, "että kirjoittaja, miten te teitte

keskusteluissanne, nuori herrasväkeni, tietämättään on toden ja valheen

sekoittanut, niin ettei hän itsekään kumpaisestakaan selviä. Se on

totta, ettei raskas työ ole naisen tehtävä; hän ei todellakaan ole

siihen luotu. Se on myöskin totta että maassa, jossa vaimoa

kunnioitetaan ja varotaan, enemmän sivistys ja hienous edistyy kuin

siinä, jossa vaimonpuolia alaspoljetaan. Jonkunlainen ritarillisuus

naisten kanssa seurustelemistavassa, joka kokee kääntää pois hänestä

huolet ja vastustukset, on minun mielestäni omaisuus, jota paitsi mies

ei suuresti ole sielutonta eläintä parempi. Mutta toiselta puolen on se

myöskin täydellisesti totta, että kun ei monta miehenpuolta löydy, joka

ei häpeäisi elää laiskaa ja pyrinnötöntä elämää, tapaa sentään useasti

vaimonpuolia, jotka osaamattomuudestaan ja avuttomuudestaan kodin

keskuudessa kerskailevat, ikäänkuin tuommoinen taitamattomuus ja

kelvottomuus olisi ansiollinen eli ainakin hyvin miellyttävä."

"Ei, nyt isä liioittele," lausui Jenny; "vai miten, äiti?"

"Tuskinpa, tyttöseni," sanoi vaimoni. "Ei kauan aikaa sitten kuulin

rouva Tlufferin ylhäisesti maireellisella muodolla lausuvan: 'minä en

ymmärrä tuommoisia asioita,' kun oli kysymys eräästä taloudellisesta

työstä, jonka toimeenpanemista jokainoan emäntä-nimisen tulisi tietää,

joskin hän ei itse siihen käy käsiksi. Monta kertaa olen saman

vastauksen saanut koettaessani saada jonkun nuorikon huvitetuksi

kuulemaan ruoan valmistamis-keinoa, jota miehensä hyvin kiitti eli joka

olisi kivuloiselle lapselleen terveellinen. Minä luulen isän olevan

ihan oikeassa, Jenny."

"Aivan niin oikeassa," lausuin minä, "että ensimäinen kirjoitelmani on

tätä käsittelevä, ja kaiken tämän paheen juurta ja syntyä lisäksi."

"Juurta ja syntyä?" kertoi vaimoni kyselevin silmäyksin.

"Tuon paheen juuri ja synty on huolimattomuus," vastasin minä,

"haluttomuus hyödyllisiin töihin, jota tarkoituksen-peräisesti

nousevaan polveen istutetaan jo hamasta lapsuudesta."

"Niin," sanoi vaimoni, "varmaa on, että nykyajan kasvatus enemmän

pyytää tieteellisesti viisaita kuin hyödyllisiä ihmisiä."

"Naisten," sanoi Theodor ivalliseesti, "ei tule olla tieteellisiä,

ainoastaan moni-oppisia."

"Ovatko taas naiset, nuo raukat, puheen-aineena!" lausui Jenny.

"Ja täydellä syyllä," arvelin minä, "sillä tässä taas ovat naiset enin

syylliset. Ensinkin äidit, jotka tyttöjään turhamaisuudessaan kovin

hienosti ja lellittämällä kasvattavat, ja sitten nuoret immet itse,

joille on kyllin siinä, että mikään työ olisi mihinkään hyödyllistä,

pannakseen heti syrjään alhaisen työn, joka ei muka ole heille sopivaa.

Johtuu mieleeni eräs Hoodin humorillisia kirjoitelmia, jossa hän

tuommoisesta moni-taiteellisesta naisesta puhuu, joka matkalla sattuu

joutumaan Saksanmaalla erääsen kurjaan ravintolaan isänsä myötä, joka

on sairastunut kuumetautiin. Tyttö poloinen istuu siinä kipeää isäänsä

katsellen, ja itsekseen monia taiteitaan luetellen, joista ei, paha

kyllä, ainoakaan tässä tilassa voi avuksi olla. Hän osaisi kyllä

hänelle italialaisen arian laulaa, eli liitulla kuvaansa piirustaa,

pallin hänelle kirjailla, puetettaa hänet aluna-kivillä eli koristaa

häntä paperista tehdyllä kukkais-vihkolla, mutta hän havaitsee ettei

noista avuista yksikään ole tähän tilaisuuteen sopiva. Viimeksi hän

epätoivoisena päättää keittää hänelle vähän sagolientä, mutta,

pitsihiansa sytytettyään tuleen ja hienot sormensa noettuaan, onnistuu

hän niin huonosti että kokeestaan saapi vadillisen -- _sagopuuroa_.

"Mutta taitamattomuutta tuo on, isäseni, eikä huolimattomuutta," väitti

Jenny.

"Tosi kyllä," vastasin minä, "mutta huolimattamuudessa on

taitamattomuuden syntyperä. Jos vaan löytyisi rohkeutta ja uskallusta

aina uusiin ja uusiin yrityksiin, niin aina, muutamassa määrässä edes,

saataisiin taitoa ja käsitystä tavallisimmista hyödyllisistä toimista.

Vaan tytär vastahakoisuutensa pukee sanoihin näin: 'minä en tuota

ymmärrä; äiti tekee sen paljoa paremmasti; minä en koskaan voi sitä

oppia; minulla ei ole tuommoisiin halua.' Siinäpä se juuri on, ettei

hänellä ole hyödyllisiin töihin halua. Hän lukee, soittaa ja laulelee

vain, niinkun hän olisi hunajalintu eli satakieli, joka elää vaan

ilmalla ja päivänpaisteella. Ja nuo toimet saavat hänen kadottamaan

'halun' kaikkeen muuhun, jonka ohessa hän pitää itselleen alentavana

pitää huolta jonku ihmisen hupaisuudesta ja mukavuudesta. Tuleeko hänen

sitte täytyminen sitä tehdä, tekee hän sen huonosti ja kömpelösti, ja

luulee itsensä olevan 'todellisen naisen,' sentähden ettei hänellä ole

tärkeissä asioissa omaa käsitystä ja mielipidettä, pelkää surisevaa

mettiäistä ja on epäkäytännöllinen kaikessa. Minun käsitykseni mukaan

sitävastoin todellinen nainen ei ainoastaan tiedä mitä hänen tulee

tehdä täyttääksensä asiansa, vaan myöskin kuinka hänen tulee tehdä se

järkevällä ja suloisella tavalla. Jospa hän vaikka on vaan paneva voita

leivän päälle, hän tekee sen hyvin: hän ei leikkele tasaamattomia

palasia, hän ei anna leivän palaa, sitä ruskeuttaissa, hän ei levitä

tuuman paksulta voita, vaan ojentaa meille niin siististi tehdyn ja

maukkaannäköisen voileivän, että saaja kiittää taivasta siitä, että

hänelle on sallittu tuommoinen nainen ystäväksi ja hoitajaksi, jos

esimerkiksi on kipeänä. Ainoastaan semmoinen nainen voi avioliitossaan

ihanuutta ja runollisuutta säilyttää, kun hänessä itsessään on

ihanuutta ja runollisuutta, kun hän on kyllin koti-tehtäviin tottunut

voidakseen saada taitamattomia ja kömpelöitä käsiä taivutetuiksi

toimittamaan mitä hänen hyvä aistinsa ja hienot tavat vaativat, niin

että hänen selvät aatteet epävarman käden ohjaavat. Semmoisesta kodista

ja semmoisesta vaimosta eivät ulkonaiset huvitukset mieltä houkuttele.

Mutta paha vaan -- semmoista vaimoa ei ole monelle suotu. Nuorella

tytöllä on ehkä usein oikein hyvät päätökset ja aikeet, mutta pienin

vastoinkäyminen heti oikeuttaa hänet vastaisista yrityksistä. Hän ehkä

usein hoksaa, että hänen tulisi olla siinä ja siinä apuna äitiään

säästääkseen eli kotiaan hupastuttaakseen, mutta halunsa ei ole kestävä

ja hän etsii ensimäistä hyvää tekosyytä, siitä päästäkseen. Sitten,

jouduttuaan naimisiin, huomaa hän pian ettei hänen kotonsa ole

miellyttävän hauskuuden pesä, ja hän tietää että se enimmästi riippuu

hänestä itsestään. Vaan mistä halu ja taipumus nyt tulisi, kun huolet

ovat niin monituiset, kun sitä ei ollut ennen murheettomaan aikaan

vanhempain kotosalla? Ja se ei ilmestykään; nyt hän itseään sillä

lohduttaa ettei hän mennyt naimisiin ruvetakseen keittiön hoitajaksi,

hän miettii ettei miehellä ole oikeutta pitää häntä 'palvelevana', ja

muuta semmoista. Pahinta on kuitenkin että hänen haluttomuus ylettyy

parempiin, ylevimpiinkin asioihin. Hänestä on yhdentekevä kuinka

ihmiskunnan edistymisen käypi, mitä lakeja säädetään, kuinka oikeutta

hoidetaan. Enemmän häntä huvittaa tietää 'kuinka käy' viimeisen

följetongin päähenkilöitten."

"Vaan," väitti Jenny, "vaimonpuolissa ei tuossa asiassa ole

vikapäisyys. Tiedäthän, isä, pidettävän 'epänaisellisena' jo

politiikkiin kajoamme eli jos valtiollisissa kysymyksissä rohkenisimme

olla omaa mieltä."

"No, no," vastasin minä, "en tahdokaan teistä tehdä politiikoja ja

valtiomiehiä, mutta pyytäisin vaimojen tietävän siksi noista asioista,

että mieluisasti ottaisivat osaa puheesen, joka kääntyy niihin. Usko

minua, tuommoisten asiain, sekä estetiikan, fysikan ja kemian vähittäin

tunteminen, olisi vaimoille paljo hyödyllisempi kuin romanien

lukeminen, josta he nyt yksinomaisesti elävät. Ja vielä eräs kohta:

kuinka äiti voi olla kaikki mitä hänen pitäisi olla pojilleen, jos

poika jo parin vuoden koulussa olon jälkeen on etäällä hänen vähäistä

katselemis-kykyä ja rajoitettua katsanto-alaa."

"Isä," lausui Jenny, "ole nyt rehellinen ja anna näille nuorille

herroillekin moitteita. Me olemme tosiaankin saaneet jo kylliksi;

emmekös, ole, Mary?"

"Olemme," myönsi Mary, "ja minä puolestani saan tunnustaa etten minä

ole huomannut miesten juuri kovin lämpimästi ottavan osaa yleisiin

asioihin, ja pelkään että monta löytyy, jotka eivät erittäin ole

huvitetut pienistä tapausten jonosta kodissaan. Ja jos vaimon pitää

olla mielevä kyllä mieltyäkseen ja ottaakseen osaa miehen tehtäviin, ei

liene liioittelevaa pyytää miehenkin olemaan hyvän ja mieltymään vähän

vaimojen toimintoihin."

"Kyllä," sanoin minä, "nyt tulee miesten vuoro. En millään muotoa tahdo

tehdä tyhjäksi ettei miesten seassa löydy lukuisasti huolimattomia

laiskureita, mutta, hyvät naiseni, suokaa anteeksi, useammissa

tapauksissa se on äitin syy, sisartenkin välisti."

(Kovia vastaanväitöksiä, tietysti.)

"Ensiksikin," jatkoin minä, niistä huolimatta, "ei löydy kymmenen äitin

seassa yhtä, joka ymmärtää hoitaa poikansa terveyttä. Hänen vaatteensa

pitää olla muodin mukaiset, joskin eivät olisi lämpimät ja tarkoituksen

mukaiset. Ensimäisten elinvuosien ajalla, se on kyllä tosi, katsotaan

kyllä pojan ruumiillisia tarpeita. Mutta kohta nähdään toista:

punaposkinen, ripeä poika pidetään vaan sopivana esineenä koreille

vaatteuksille, kun moniaita vuosia myöhemmin unhotetaan ruumis ja

ajatellaan vaan sielun tarpeita. Isoimman osan päivästä poika istuu

koulupenkillä, monen tunnin ajalla kärsien sielun-ponnistusta,

suurempaa kuin mihin aika-ihminenkään kykeneisi. Kotona on hänellä

läksynsä luettavina, sielläkään ei hän saa vapaasti liikennellä; äidin

hermot eivät siedä mitään melua; ja äidin mattoja ja huonekaluja pitää

varoa mitä hellimmällä huolehtivaisuudella. Mitä julmimmalla

vastavaikutuksella sitten sekä äiti että sisaret poikaa palvelevat,

antavat hänelle rajattomia aamiaisrahoja ja lohduttavat häntä joka

vaikeudessa makeisilla ja hopea-lanteilla. Kaiken tämän seurauksena on

tottumattomuus liikkeessä olemiseen, haluttomuus kaikkeen muuhun,

paitsi lukemiseen, itsekkäisyys ja syvä huolettomuus ja

väliäpitämättömyys koko mailmaa -- enin heikkoa, lellittelevää äitiä ja

sisarta kohtaan. Raitista ilmaa ja voimistelevaa liikkumista

nuorukainen vihaa kuin tautia, sillä äiti ei ole niihin häntä koskaan

totuttanut. Kotona hän ei voi olostua, sillä vaikka kaikki hänen

vaatimukset täytetään ja oikkuja noudatetaan kaipaa hän kuitenkin

vapautta, jota hän ulkona kodista nauttisi. Työtä hän ei tahdo tehdä,

sillä työttömyys on nyt kerran päässyt itämään pyrintöjensä

pää-maaliksi, ja jos hän ottaa ruvetakseen mihinkään toimintaan, hoitaa

hän sen niin huonosti ettei hän saa sitä pitää. Mutta ellei niin

surkeasti ehdi käydä, vaan hän saa toimitus-alan, ja menee naimisiin,

tulee hänestä nurea kumppali virkahuoneessa ja varsin ikävä aviomies.

"Hän ei vaan ole auttavainen, tuskin kohtelias, ei koskaan omaisilleen

ystävällinen, hän haukottelee viimeistä sanomalehteä lukiessaan, ei

kysy hallinnon toimia, ei kysy maan vaurastumista, ei läheisemmän

ystävänsä kohtaloa, eikä oikeastaan pidä mistään muuta huolta kuin

itsestään. Kaikesta vähin häntä ehkä vaimo ja lapsensa huvittavat; ne

pienet ilot taikka surut jotka kotielämässä sattuvat, eivät koske hänen

itsekkäisyyttä. Ja jos hän sitte toki oisi tässä elämässään onnellinen!

Mutta sitä hän ei ole; hän on surkea ja aina pahalla tuulella. Hänellä

on esimerkiksi osakkaisuus eräässä toimitusyrityksessä; ne alenevat.

Siinä hänen tavallinen huono onnensa esiytyy, murisee hän: miksi

ostinkaan nuo? Muutamia päiviä sen perästä vaimonsa tulee ilosta

loistavin silmin vastaansa ja ilmoittaa osakkeiden nousevan salaman

nopeudella -- 'se seisoo tässä sanomassa.'

"'Kuinka harmittavaa!' huudahtaa hän 'etten useampia ostanut!' Lapset

ovat sairaana: 'lähetä tohtoria hakemaan,' sanoo hän, ja menee

klubbiin. Lapset ovat paranneet: 'maksa tohtorille,' lausuu hän, ja

menee taaskin klubbiin. 'Tule kanssani teateriin!' pyytää häntä

vaimonsa. 'En, se on niin ikävästyttävää,' hän vastaa. 'Jää kotiin tänä

iltana!' sanoo vaimonsa. 'Mitä minä kotona tekisin?' vastaa hän."

"Kiitoksia, isä," sanoi Jenny, "tuo oli kaunis kuva, tuo."

"Joka ei kaipaa alkuperäistä totuutta," lausui Mary.

"Ei, paha kyllä," vastasin minä; "mutta kaikki tuo olisi ollut toisin,

jos äiti olisi poikansa totuttanut yksinkertaisiin, järjellisiin

vaatteisiin, terveelliseen hyvään ruokaan, hyödylliseen toimintaan ja

ahkeraan terveyttä edistävään työhön."

"Niin, kuitenkin vaimonpuolet jäävät syyllisiksi," lausui vaimoni.

"Vaan," lisäsi hän, "jos tämän-iltaisen keskustelumme kirjoitat

muististasi, ystäväni, luulenpa totta tosiaan ettet enempää tarvitse

sanomalehteen."

Ja minä seurasin hänen neuvoaan, niinkuin minä, sivumennen sanoen,

useimmiten teen; mutta pyydänpä että se seikka pysyy salassa sinun ja

minun kesken, hyvä lukiani.