Väärä käytöstapa palkollisia kohtaan.
Kotilietemme leimuavan tulen ympärille kokoontuu, kuten jo ennen olen
vihjaissut, ei ainoastaan oman perheemme jäseniä, vain myöskin muita
tuttavia ja ystäviä, joille siinä aina on sijaa. Heidän seassa ei löydy
enemmän tervetulleena pidettynä kuin Theodor Thoro on.
Ystävä Theodor on syntynyt eräässä luonnon satunnaisesti
melankolillisessa hetkessä, mikä kuitenkaan ei ole estänyt häntä
omistamasta mitä kiitettävimpiä omaisuuksia, paitsi sitä että hän voisi
katsoa mailmaa iloiselta kannalta, jota hän yhä on vailla. Hänellä on
kaikki mahdolliset, kristilliset avut, paitsi toivoa, ja jos jossaan
tahtoo tiedustella vikoja ja virheitä, niin on kääntyminen ystävä
Theodorin puoleen. Hän osaa sanoa ihan täsmälleen milloin ja missä
parhaimmin perustetut aikeet käyvät ylön alaisin; hän tietää, mikä
pyörä kekseliäimmin varustetussa koneen teossa sijaltaan järähtää; hän
heti hoksaa heikon puolen jokaisessa luonteessa, ainoan vaajan
parhaimmassakin kirjassa; ne kaikenlaiset ohdakkeet ja pistimet, jotka
seuraavat jokainoata ruusua tässä elämässä.
Mutta kaikki tämä ei ole ystävä Theodorilla katkeruuden ja vihan
synnyttämää. Hänen mailmaavihaamisensa ei ole kolkkoa ja katkeraa, vaan
suruista ja haikailevan säälivää. Kaikki olemme viheliäisiä raukkoja,
näkyy hän sanovan, kun hän tarkastelee mailmaa ja esineitä, joita siinä
löytyy. Ei meillä kenelläkään ole isoja toivon aiheita, mainii hän,
mutta rakastakaamme toisiamme ja olkaamme kärsivälliset.
Tietysti Theodor on -- niinkuin tuommoisen luonteen omistajan tulee --
innokas työntekiä ihmiskunnan hyväksi ja aina on hän kiinni toisessa
eli toisessa tarpeellisessa ja hyvässä aikeessa, jonka toteuttamiseksi
hän melankolillisella uupumattomuudella itseänsä rasittaa, ilman
rahtuakaan menestymisen toivoa. Uskonnollisessa suhteessa hänellä on
marttyrin sielu -- hänelle ei soveltuisi mikään paremmin, kuin että
hänet elävältä poltettaisiin uskonsa tähden, mutta tässä hän on ensin
sen opetuslapsen kaltainen, joka sanoi: "Menkäämme ylös Jerusalemiin,
että mahtaisimme hänen kanssaan kuolla." Aina hän olisi altis antamaan
henkensä totuuden ja oikeuden puolesta, vaikkei hän näe muuta kuin
toivottomuutta niitten tulevaisuudenpyrinnöille.
Kuitenkin ei saa tästä kaikesta päättää, että Theodor Thoro olisi joku
surullisen haahmon ritari. Ei maar. Hänellä on lahjana tuo mystillisyys
ja noita ilvehtivän mielen ilmipujahtavia temppuja, joita niin usein
melankolisen luonnon syvyydessä löytyy, ja jotka saavat syrjästä
katsovan erehtymään heidän oikean luonteensa suhteen. Henkilö, joka
nauraa ja viekoittelee meitäkin nauramaan; saa usein iloluontoisen
nimen, vaikka ei mikään ole etempänä hänestä, kuin juuri iloisuus.
Ystävämme Theodor on yksi jokapäiväisiä vieraitamme ehkäpä juuri
sentähden että me, vaimoni ja minä olemme, niin-sanoakseni auringon ja
päivän-valon sylilapsia. Minun vaimoni on ihan Theodorin vastakohta.
Hän katsoo aina jonkun asian valopuolet, josta muitten mielestä vaan on
mustaa pimeyttä. Itse olen sangvinillista luonnetta ja katson
kernaammin hyveitä kuin paheita mailmassa, ja toivon aina saavani
osalleni tuhansittain hyviä ja onnellisia seikkoja. Tuhatvuotinen
valtakunta on minulle uskon-kappale, ja kaikki mäet ja törmänteet
elon-tielläni ovat vaan minusta tilaisuuksia ahkeroimiseen ylöspäin,
parempaa olemusta varten viepiä.
Theodorilla on teoriassa samallainen uskonlaki, mutta se menehtyy niin
syvään tämänaikaisten surkeuksien viheliäisyyteen, että hänellä on
siitä vähän hyötyä.
"Niin," sanoi hän eräänä iltana, "me käymme turmiotamme kohti. Jenny
neiti, saanko luvan pyytää teiltä palasen sokeria teeni sekaan?"
"Te olette neljänä vuotena, joka kerta kun olette meillä teenne
juoneet, lausuneet, että käymme perikatoamme kohti," sanoi Jenny,
"mutta en ole huomannut sen vaikuttaneen ruokahaluunne. Ei hevillä
arvella seisottavan perikadon partaalla samalla kuin pippuria
sekoitetaan sallattiin; se on vaan vähän kiihoittavaa -- ei mitään
muuta."
"Minä puolestani," sanoi vaimoni, "pidän päinvastoin, etteivät
katsanto-alamme koskaan ole olleet niin valon-paisteiset kuin nykyään.
Orjuus on poistettu -- kansalliskunniamme viimeinen likapilkka on pois
pesty. Me olemme käyneet läpi mitä vaikeimman ottelun, jota ikinä on
kansan kärsittäväksi esitetty, ja virkistyneet siitä voimakkaammiksi,
paremmiksi ja onnellisemmiksi."
"Rouva hyvä," sanoi Theodor, "suokaa anteeksi, mutta en voi olla
ajattelematta englantilaisen kirjailijan lausetta, että naisten
todeksinäyttäminen tavallisesti sisältää yhtä suuressa määrässä
runollisuutta kuin Thomas Mooren värssyt. Runollisuus on tietysti aina
hyvin suloista, vaikkei sillä ole juuri mitään statistillista arvoa."
"Minä en näe tässä mitään poesiaa," vastasi vaimoni.
"Orjuushan on yleissääntöjen mukaan poistettu -- sen parhaimmilta
suosijoiltakin."
"Kyllähän kuvittelemme itsellemme poistaneemme paheen siinä, missä vaan
olemme sen ilmeisen muodon muuttaneet. Orja ei enään ole kenenkään
omaisuus mutt' ei hänellä myöskään ole kenenkään suojaa. Työtä hän ei
halaja tehdä, eikä se ole hänen syynsä. Orjuus on opettanut hänelle
että työ on pahe, josta itsekunkin tulee koettaa päästä. Ainoa, jonka
he entisiltä herroiltaan oppivat on se, että työ on häpeällistä, ja
siksi pitävät laiskuutta vapauden lipun-kannattimena. Enkö minä ole
vapaa? Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus, kuin kellä tahansa olla
työtä tekemättä? Se joutuu heidän sota-huudoksensa. Se eikä muu mikään
on loppupäätös orjain vapauttamisesta. Meidän aineellinen edistymisemme
on liikanaisissa setelipakoissa, määräämättömässä valtiolainassa,
hurjassa yrityshimossa ja vielä hurjimmassa ylöllisyyden himossa, joka
tekee että jokainen elää ylöllisemmästi kuin hänen tulonsa sallivat ja
halveksii avuja, säästäväisyyttä ja yksinkertaisuutta.
"Sanalla sanoen," Jenny päätti, "koko maan häviö on lähellä. Mutta jos
nyt todella olisi niin säikähdyttävän pahasti, kuin te tahdotte
luulotella, niin ette suinkaan saisi istua tässä teetämme juomassa, eli
leikkiä croquet-peliä meidän kanssa koko iltapäivän, sen sijasta tulisi
teidän pukeutua säkkiin ja tuhkaan, ja kulkea maata alas, maata ylös
huutelemassa, vielä neljäkymmentä päivää, ja Ninive on hukassa.
"Niin tosiaankin," sanoi Theodor, joka ei voinut olla hymyilemättä,
"mutta tiedättehän, että myöskin sanotaan: 'Syökäämme ja juokaamme,
sillä huomenna kuolemme.' Päälle päätteeksi olemme vasta tiellä
turmiotamme kohti ja vielä viipyy vähän aikaa ennenkuin joudumme
haaksirikkoon. Tämä kakeluunin ympäristö on kuin rauhaisa ja
levon-omaava saari levottomuuden valtameressä, ja teidän tee-leipänne
ovat väittämättä ensimäiset laatuaan. Haluaisin vielä maistella niitä,
jos tahtoisitte siirtää minulle leivos-korin."
"Tekisi mieleni olla siirtämättä sitä," sanoi Jenny, "onko tuo täyttä
totta? Miten voi tuommoisella uskolla elää? Minä sitä en voisi, sen
tunnen."
"Tyttöseni," sanoin minä, "ystävämme tekemä kuvaus on totuus, maalattu
maan mustilla eikä valoisilla väreillä. Kaikki paha, jonka hän
mainitsee, löytyy täällä, mutta hyvän, joka sitä vastaa, on hän
jättänyt pois. Esimerkiksi kaupan ja elinkeinojen suhteen, osoittavat
vuosikertomuksissamme numerot enenevää menestystä ja tiheään kertovat
sanomalehdet keksintöjä ja parannuksia tehdyn lukuisasti, niin
lukuisasti kuin on tähtiä taivaalla."
"Voi olla," sanoi Theodor epäröiden, "mutta valtioluettelot tuovat
toisenlaisia lukuja näytteille.
"Se on kyllä uskottavaa," sanoin minä, "sillä vielä löytyy meillä
ylenmäärin raakuutta, jota intelligentti pyrkii perkkaamaan pois."
"Ja silläkö olisi kyllin suolan makua, estämään kansan paljoutta
mätänemästä," sanoi Theodor.
"Toivoisin tuota uskovani, mutta nykyään en huomaa kuin yhden pyrinnön
kaikkialla ja se tarkoittaa -- rahaa. Ja mihin näitä rahoja pyydetään
käyttää? Ainoastaan elämää varten, joka on täynnä laiskuutta, ilman
vastuksia ja vaivoja, elämää täynnä turhuutta ja kiiltoloistoa. Mikä on
hienojen naistemme halun ja pyrkimisen päämaali? Se on päästä kaikista
taloudenhuolista vapaaksi, maksoi mitä maksoi; saada palvelijoita,
jotka ottavat kaikki heidän hartioiltansa vastataksensa, pitävät huolta
heidän talostansa ja lapsistansa sillä aikaa kun itse loistavat
tanssisaleissa eli kulkevat vieraisilla. Ja mitä kaikki naimaikäiset
neitoset etsivät? Miestä, jolla on niin paljon rahaa, että hän taitaisi
elää työttä ja huolehtimisetta, paitsi sitä pyrkimistä että, niinkuin
liljat maan päällä puvussaan olisivat koreammat kuin Saloma kaikessa
kalleudessaan."
"Mutta, hyvä Theodor herraseni," sanoi Jenny, "minä haluaisin tietää
miksi valitsette tuohon kirjoitelmaan kuvaukset vaan meidän, tyttösten,
keskuudesta. Miksi vain valitatte naisista jotka menevät naimisiin
rahan vuoksi, ettekä miehistä samassa? Miksi vaan naisista, jotka
kotivelvollisuuksiaan laiminlyövät, ettekä perheen isästä, joka myöskin
voi sen tehdä?"
"Armollinen neiti," vastasi Theodor, "se on toteen näytetty seikka,
että naiset luulevat kuuluvansa yksinoikeutettuun luokkaan ja
perusmiete palkan kannosta ilman työntekoa on laveammalle levinnyt
vaimon- kuin miehenpuolten seassa. Jälkimäiset hakevat ja miettivät
aina jonkinmoista työtä omaisuutensa enentämiseksi. Naiset sitävastoin
ajattelevat aina vaan elääksensä isän ja aviomiehen työllä. Kaikki
romanit, runous ja kaunokirjallisuus, joka on naisten pääasiallinen
ainelaji, viittaa samaan suuntaan, ja naisemme yhä pyrkivät
elanto-tapojen hienontamiseen, niitten yksinkertaisten tapain sijaan,
jotka heille oikeastaan kuulusivat. Tuntematta huolenpidon perheestään
korkeana ja jalona elinehtona, pitävät he päinvastoin kaiken, mikä
siihen kuuluu, suvaitsemattomana paheena, jonka panevat palvelijain
niskoja notkistamaan. Palveliat, jotka ottavat esimerkkiä emännistään,
miettivät samoin ja toimittavat velvollisuutensa huolettomasti ja
kärsimättömästi? Ja ken sitä voisi kummeksia? He näkevät ja tuntevat
joka päivä, että elämän ylevin tarkoitus on laiskuus ja ken voi heitä
siitä moittia, että hekin voimainsa mukaan pyrkivät samaan oivalliseen
päämaaliin?"
"Isä kulta," sanoi Jenny, "en käsitä, miten saatat istua mykkänä koko
illan ja antaa minun yksin pitkittää näin tasaamatointa taisteloa.
Miksi et auta minua?"
"Siksi, lapseni, että ystävällemme on sanotulta puolelta oikein,"
vastasin minä, "ja hänen viimeinen muistutuksensa johtaa mieleeni, että
olen kirjoittanut valmiiksi kyhäyksen lukinverkosta, jonka luulen
mahdolliseksi poistaa."
"Mitä sitte? Minkä kaltainen lukinverkko?" kuului nyt moni-äänisesti.
"Palvelijat," vastasin minä yksitoikkoisesti.
"Mitä" huudahti Mary, joka tänä iltana oli meillä käymässä, ja joka
vielä ei ollut varmistunut uusiin oloihinsa vaikka jo oli toista vuotta
ollut naimisissa. "Mitä? Eihän isä toki tahtone 'poistaa'
palvelusväkeä? Ja kuinka voi palkollisia kutsua lukinverkoksi?"
"Niin sitä minäkään en ymmärrä," sanoi Jenny.
"Vai niin," sanoin minä, "olenko minä viime aikoina kuullut muuta kuin
valituksia ja viheliäisyyttä Mariannelta huolettomista piijoista, joita
hänen on pakko palveluksessaan pitää? Ja eikö niin ole useamman
tuttavamme tykönä, vaikka tässä talossa, Jumalan kiitos, vanha Johanna
vielä elää ja hallitsee. Eikä myöskään ole aikomukseni palkollisia
'poistaa,' niinkuin sanot, vaan että oikealla kohtelemisella ja oman
käytöksen kautta poistaa sitä epäsopua, joka nyt syntyy isäntäväen ja
palvelijain keskinäisen välin kautta. Tahdotteko kyhäystäni kuulla."
Kyllä, tietysti kaikki tahtoivat, kun ystävä Theodor oli saanut
neljännen kupillisen teetä nielläksensä ja Jenny ehtinyt
sefiirilankojaan selvitellä.
"Tähän aikaan hyvin tavallinen vaikeroiminen," aloin minä, on
palvelusväen huonoudesta. Se menee niin pitkälle että moni
perheenemäntä lausuu, että palkolliset katkeroittavat hänen elämänsä,
ettei hänellä olisi minkäänlaista rauhattomuuden ja valituksen aihetta,
jos hän voisi päästä palkollisia pitämästä -- sanalla sanoen, ne ovat
esteeksi hänelle, vaikka heistä pitäisi olla apua ja hyötyä. Ja voi
kyllä olla niin kuin hän kuvaa, mutta syy ei ole siinä kuin hän luulee
-- se on palkollisten _kohtelemisessa_ ja siinä suhteessa ovat
poistettavat epäkohdat.
"Että kaiketi löytyy paljo huonoja palkollisia, sitä ei käyne
kieltäminen. Löytyy vaimonpuolia, jotka eivät tahdo eivätkä taida tehdä
mitään mailmassa oikein, ja mikä on pahinta, eivät myöskään tahdo oppia
siihen. Jos menee tuommoiseen toimitus-konttoriin, jossa
palvelustyttöjä kulkee itseään ilmoittamassa palvelukseen, saa siellä
nähdä kymmenen kelvotonta piika-ihmistä, yhden eli kahden saa niistä
uskoa kelvollisiksi. Edelliset tunnetaan pian ulkonaisista merkeistä.
"Semmoinen huono palvelia pitää tavallisesti suuria vaatimuksia ja
siitä tavasta, jolla hän hiuksensa on laittanut, huomaa heti uudemman
valetukan muodin. Hänellä on hatussaan pitsejä ja ruusukukkaisia,
läninki sametti-reunuksilla tehty, valkea alushame, jonka helma on
reikä-neulomisella koristettu ja sukkapari, jossa vaan on varret. Hänen
kapineittensa joukossa ei koskaan keksitä neuloja, lankaa ja saksia;
hänen rahansa pannaan parempiin kaluihin, uuteen hattuun, uuteen
auringon-varjostimeen y.m. Jos hän joskus neuloo, näpistää hän siihen
tarvittavat esineet paremmin varustetun kumppalin kassoista taikka
emäntänsä laatikoista.
"Hän tietysti vaatii mitä korkeinta palkkaa, siitä että hän viitsii
palvelukseen antautua, ja kun hän sen saapi, tekee hän pääpyrinnökseen
toimittaa niin vähän kuin suinkin siitä työstä, jota hälle on määrätty,
pukea yllensä koreat vaatteensa ja lähteä ulos. Hänen palvelusaikansa
pituus vaihtelee neljäntoista päivän ja kolmen kuukauden välillä, jonka
ajan kuluttua hän kantaa palkkansa, ostaa itselleen muodinmukaisen
varjostimen ja menee takaisin 'konttoriin'. Siellä kuulostelee hän niitä
rouvia, jotka palvelijoita hakevat, katseella, kuin olisi _hän_ tuleva
emäntä; ja useammasti haastellaan, miten seuraava kanssapuhe mättää:
"Kuinka monta henkeä herrasväen perheessä on?"
"Viisi."
"Se on liiaksi paljon, onko usein vieraankäyntiä?"
"Usein kyllä".
"Oh, silloin tulee liiaksi paljon työtä. Onko renkiä?"
"Ei."
"Minä en ole koskaan palvellut paikassa, jossa ei renkiä ole ollut.
Lienee sitte tarkoitus että minun pitäisi kantaa puutkin?"
"Niin se on tarkoitus."
"Se on jotain, jota en minä tee koskaan. Pitäisi mun ehkä olla
pyykkiäkin pesemässä?"
"Tietysti"
"Ei, kas, semmoiseen paikkaan en ikinä lähde."
"Kuitenkin saa hän vihdoin viimein paikan, joka hänelle sopii. Sata
kertaa hyvästikin on hänelle neuvottu, miten hänen tulee järjestyksellä
askareensa hoitaa, mutta hänellä on tapana aina mitä vähimmässä
määrässä koettaa tehdä emännälleen mieliksi. Jos jälkimäinen myötäänsä
häntä seuraa ja lujasti osoittaa että hän tahtoo sen ja sen tehdyksi,
käy kaikki hyvin; mutta paikalla kun on tuo peräänkatsanto lakannut,
lankeaa hän entisen huolettomuutensa tapoihin. Hän on huone- ja
talonkaluille yhtä turmion-tuova kuin tulipalo; posliiniastiat hän
särkee, hopeakahvelit hän vääntelee, rihtoo rikki vesitorven y.m., ja
kun hän muuttaa, on hän tehnyt niin paljo vahinkoa, että puolet
palkastaan kuluisi sen korvaamiseen.
"Mikä viimein tuosta tytöstä tulee? Hän muuttaa paikasta toiseen, mutta
kuitenkin onnistuu hänen tavalla tai toisella pysyä pystyssä ja
pukeutua koreasti, kunnes hattunsa ruusukukkineen, auringon varjonsa ja
puhelias kielensä saavat vietellyksi pyörällepäin jonkun rehellisen
työmiehen, joka päivässä ansaitsee kolme dollaria. Hän naipi ainoastaan
saadakseen jonkun tienaamaan rahaa hänen tuhlattavaksi. Ja miten siis
semmoinen avioliitto voisi olla onnellinen? Ja ken kummaksuisi, ettei
semmoista naista voi säälitellä, joka itse on lankeemukseensa syypää?
"Mutta ... kun nyt olemme tarkastaneet palveliaa, katsokaamme myös
emäntää.
"Luulenpa että ei löydy raamatunlausetta ainoatakaan, jota niin
heitetään huomiotta ja jota niin pian unhotetaan, kuin se, että vaimo
on annettu 'miehen avuksi.' Ainakin selitetään sitä niin, että yksi osa
naisia on luotu _kaikkein_ avuksi sen ohessa kuin toinen osa ei ole
kenenkään apuna, ei edes omanaan. Palveleva, alempaan kansanluokkaan
kuuluva, on pakoitettu toimittamaan kaikki tehtävät talossa sillä välin
kun emäntä ei tee mitään eli ani vähäisen.
"En väitä näin olevan, mutta varmaan tiedän monessa paikassa sen totta
olevan, ja että useimpain nuorten tyttöin pääpyrintö on päästä
työnteosta vapaaksi ja vain saada huvitelleita.
"Ennen naiset olivat paljon paremmin ja viisaammin kasvatetut.
Kouluissa saivat oikeastaan vaan siksi opetusta, että heillä heräsi
halu enemmän tiedon perään, ja itse sitte saivat kotonaan kehkeyttää
opintojaan. Mutta he siltä joutivat ottamaan osaa talonaskareisiin,
taipumaan järjestykseen ja ahkeruuteen, ja he taisivat jakaa työnsä ja
aikansa että heille aina jäi tietojensa kehittämiseen aikaa. Jos
tämmöisellä emännällä oli palvelia, piti hän sen apunaan, eikä muuna,
eikä pannut hänen niskoilleen _koko_ talonaskareitten kuormaa,
kysymättä voiko hän sitä kantaa tahi ei.
"Mutta tuli sitte toinen aika. Äidit rupesivat pitämään talonaskareita
pahana, josta he missä oli mahdollista, tahtoivat säästää tyttöjään.
Vaimot alkoivat pitää talonaskareista vapauttamista onnellisuuden
päätarkoituksena.
"Samaan aikaan tuskin muusta puhuttiin ja kirjoitettiin kuin naisten
huolimattomasta kasvatuksesta, ja kaikenmoisia tieteitä, ja
ihannetaiteita pantiin naiskoulujemme opetusaineiksi, silla välin kun
ompeleminen ja kirjailemis-neulonta vähitellen katosivat. Nuorella
tytöllä oli niin pitkät läksyt ja niin paljo tutkimista ettei hän
joutanut neulomiseen ja muihin töihin, ja niin parsi ihastunut äiti
hänen sukkiaan mielihyvällä ja hoiti yksin talontyöt, että tyttönsä
pääsisi korkeammalle asteelle kuin missä hän itse oli elänyt.
"Näin kasvatettu impi yleni naiseksi, pää täynnänsä tietojen viisauksia
mutta tarpeellisitta ruumiinvoimitta voidakseen toimittaa helpointa
tehtävää kodissaan. Hän ei saa yhtä lattiaa lakaistuksia, sillä nousee
rakkoja hienoihin sormiin; hän ei saata tunnin aikaa seisoa vaatteita
silittelemässä, sillä siitä pakottaa hänen selkäänsä; hän ei voi istua
ompelemassa, sillä siitä saa hän rintapistoksia; sanalla sanoen, hän on
kelvoton kaikkeen työhön joka antaisi hänelle terveyttä ja voimia. Hän
on laiha ja hienoverinen, melkein läpinäkönen, ei koskaan käsivarsiaan
liikuteta, ei koskaan rintaa ja keuhkoja voimisteluun harjoiteta kun
hän kirjan ja piirustus-laudan ääressä istuu kyykistellen, ja hän on
teräväluinen, hoikka ja hento, kun Biddy, tyttönen, joka lakaisee
vierashuonetta, hopean huuhtoo ja silittelee emäntänsä monituisia
reunus-liepeitä, on terve, raitis ja punaposkinen pyörevillä
käsivarsilla ja rehottavalla ruumiinrakennuksella ja pehmeällä
vartalolla, jota emäntänsä ompelia saa muodostaa tälle puuvillan
avulla. Luonto, joka harvoin on oikealle sokea, antaa Biddylle, jonka
käsivarsia ja keuhkoja myötäinsä liikkeessä pidetään, raittiin
kauneuden jota se hienolta Edithiltä antaa puuttua, vaikkei tämä muuta
tee kuin lukee ja yhä lukee.
"Kun sitte tuo tyttö tulee naimisiin, on hän niin täydellisesti
riippuva palvelioistaan, kun mikään vanki vanginhoitajastaan. Jos
jossakin varakkaassa talossa maalla sattuisi pistämään Biddyn päähän
jonakuna kauniina aamuna lähteä palveluksestaan pois, niin on koko
talous epäjärjestyksessä; ei huonetta saada siivotuksi, ei ruokaa
valmistetuksi. Sillä talon koreileva rouva on aivan kykenemätön ja
aivan tottumaton tuommoisiin askareihin. Ja joskin hän taitaisi, ei hän
alentuisi niitä toimittamaan. Ennen saa hänen kotinsa olla min
siivoinen tahansa. Minä puolestani en ymmärrä että kaunis, miellyttävä
ja sivistynyt nainen kävisi vähemmin viehättäväksi ja sivistyneeksi sen
kautta, että hän omin käsin koettaisi pitää kotoaan siistinä ja
sievänä. En myöskään ymmärrä että hän miehensä silmissä sen kautta
muuttuisi vähemmän suloiseksi. Jos olisin naimisissa itse Venus
jumalattaren kanssa, ja sitten esimerkiksi luuvalo kivuttaisi minua,
tietenkin katsoisin kernaammin että Venus omin hienoin käsin
lämmittäisi ja käärisi ympärilleni sen villaisen vaatteen, joka tuskani
lieventäisi, eli että hänellä olisi kyllin voimia kohoittamaan päätäni
pannakseen tyynyn lisää päänalukseeni kuin että hän seisoisi silkkiin
hankittuna paikallaan, varoen ihanaa ulkomuotoaan.
"Mutta minkälainen on nyt tuommoisen emännän ja hänen palvejiansa väli?
Hyvä se mielellään ei voi olla, sillä emäntä vaatii palvelialta mitä
hän itse ei ole halukas tekemän, ja tämä pitää itsensä yhtä hyvin kun
emäntänsä velvoitettuna tehtäviään laiminlyömään. Ja luonnollista on,
että niin käy: Biddy ja hänen emäntänsä ovat molemmat ihmisiä, joilla
on inhimillisiä tarpeita. Molemmat pyytävät päästä työnteosta ja elää
huokealla hinnalla huokeaa elämää. Biddyn pääoma on hänen jäsenissään
ja jäntereissään, ja niitten sijaan pyytää hän niin monta
'keltakolikkaa' kuin on mahdollista. Rouva tuntee, kun ottaa hänet
palvelukseensa, ettei Biddy ole hänelle minkään arvonen muussa määrässä
kuin missä Biddyn työ ja voimat säästävät rouvan voimia ja vaivannäköä.
Kuinka tuota sitte voisikaan pyytää, että palvelia ottaisi huoliakseen
noista tuhansista vähistä seikoista kodissa, joita ei voida niin
'tarkkaan vaatia,' mutta jotka ovat hauskuudelle niin välttämättömät?
Emännän suurin toivo on päästä vastahakoisuuksista voidakseen elämää
nauttia. Biddyn suurin halu on saada vähällä työnteolla hyvä palkka --
pääpyrintö, joka on korkeammalla emännän toivomista joka oikeastaan on
saada ilman työntekoa suuren palkan. Eivät lapset ja talonkalut ole
Biddyn; miksi hän hoitaisi kumpaisiakin paremmin kuin perheen-äiti ja
talonemäntä tekee?
"Tästä syntyy paljo pahaa. Biddy pitelee hauskasti kaikkea mitä
käsiinsä saapi ja Johanna juottaa pienimmälle unijuomaa, että pienoinen
nukkuisi ja hän pääsisi seurustelemaan kyläläisten kanssa sillä aikaa
kuin rouva on omain tuttavainsa luona. Ja niin korkeammat säätyluokat
kertovat kauheana kummana palkollisten joukossa vallitsevaa pahuutta ja
uskollisuuden ja hyvien perusmietteitten puutetta heidän seassaan. Se
on kyllä hirmuista ettei löydy niitä ihmisiä, jotka riemulla
rientäisivät ottamaan vastaan niitä uhraavaisuuksia ja kiusallisuuksia,
joita muutamat ihmiset luotansa laskevat! Sehän on hirmuista, ettei
löydy olentoja jotka oivaltaisivat iloita kuormien kantamisesta, joihin
ei muutamat puututtaisi pienintä sormeaankaan! Alituinen valitus
huonoista palkollisista, joka yltymistänsä yltyy, ei merkitse mitään
muuta kuin että kaikki ovat työhön väsyneet; kaikki tahtovat vaan
taaleen, päällisen elämästä, viitsimättä edes itse sitä kuoria. Nainen
ja mies tätä nykyä enin pelkäävät työntekoa.
"Jos kuuntelee useitten hienojen naisten kanssapuhetta
illallispöydässä, kuulee jo heti äänestä, kun he haastelevat
ompelioista, palvelioista ja muista työtätekevistä, että joskin he itse
tietävät työntekoa kunnioittaa, he kuitenkin pitävät hyvin vähässä
arvossa työtätekevää ihmisluokkaa.
"Jos tätä pahaa taidettaisiin auttaa, jos työtä ja työntekiää, jos
kotiaskareita ja niiden hoitajaa pidettäisiin oikeassa arvossaan, niin
kohta löytyisi vaan hyvää ja kelvollista palvelusväkeä. Kaikki ne,
jotka nyt pitävät itsensä palvelukseen liian hyvinä, silloin mieluummin
rientäisivät sen hakuun ennen tehdastyön ja ompeluksen etsimistä. Kelpo
palvelia osaa aina asettaa itselleen päivän pitkään joutohetken. Hän
tietää useimmasti tehtävänsä ja voi askareensa järjestää niin, että ne
jättävät hänelle vähän väliaikaa. Se on tehtaissa mahdotonta. Jos
palvelustyttö sairastuu, hoidetaan häntä eikä lähetetä pois
palveluksestaan, niinkuin tehtaissa ja kaupanhoidossa olevalle
tehtäisiin. Sitäpaitsi on työnsä terveydelle parempi, kun päivänsä
kuluu erilaatuisissa töissä, joita toimittaissaan hän voi olla
liikkeelläkin, kuin jos hän kumarruksissaan istuu koko päivän samassa
työssä. Viimeksi palveluksensa kasvattaa hänet kotielämää varten ja on,
jos hän naimisiin menee, soveliaampi hänestä valmistamaan kodin
hupaisuutta ja iloa valvovaa enemmän kuin tehtaantytöistä ja
kauppapuodin hoitajista.
"Mutta siihen, että nämä edut palvelijalle lankeisivat, on
välttämätöntä että hänen emäntänsä kohtelee häntä oikeudella,
viisaudella ja hyvyydellä. Ja tämä ei voi tapahtua, niin kauan kuin hän
halveksii palveliaansa, eli on hänen onnestaan eli onnettomuudestaan
väliäpitämätön. Ensinnäkin tulee emännän itse ottaa toimintoihin osaa,
hyvyydellä oikaista vaillinaisuudet ja esimerkillään osoittaa kuinka
voidaan taloutta hoitaa järjestyksellä ja älyllä. Ja vielä tulee hänen
suoda palveliansa nauttia mitä hyvää tälle suinki voisi löytyä --
kaikki lepohetket, kaikki huvitukset, jotka eivät työtä ehkäise, ja
joita palvelija tarvitsee yhtä hyvin kun rouvansakin. Minä kyllä tiedän
että tämä on monen mielestä ankarasti puhuttu, mutta olen täydellisesti
varma siitä, ettei muuta mahdollisuutta löydy palkollisten
parantamiseksi. Ei ole pelkoa siitä että palveliat rupeaisivat
laiskottelemaan siinä talossa, jossa perheen jäsenet ovat oivaa ja
työtä rakastavaa väkeä, eli että huonot tavat pääsisivät juurtumaan
palkollisiin kunniallisessa ja hyvässä talossa. Sitä emäntää, joka
palvelioilleen osoittaa luottamusta ja kunnioitusta, palvellaan
varmaankin paremmasti kuin sitä, joka antaa heidän selvään tuntea että
he ovat alhaisia; ja todellakin se palvelia on huono, johon ei totisen,
kelvollisen ja lempeän emännän esimerkki jossakin määrin vaikuttaisi.
"Minun selvitykseni arvoitukseen olisi sentähden seuraava:
"Ensiksi: että naiset panevat omantunnon asiaksi tärkeyden osata itse
toimittaa useimmat talonaskareet, eivätkä niinkuin nyt on tapana, enään
pidä sitä häpeänä.
"Sitten: ettei milloinkaan emäntä unhoita sitä, että palveliansa on
Jumalan edessä hänen vertaisensa.
"Ja tämän kautta luulen ruman tomun-piilopaikan mahdolliseksi poistaa."
"Tosi kyllä," sanoi Jenny, kun olin lopettanut, "ja oivallinen
kirjoitus, isä, mutta..."
"Mutta mitä?"
"Joo, en voi ymmärtää miksi, isä, aina pauhaat ainoastaan
vaimonpuolille. Luulisipa että kaikki paha mailmassa on heidän syynsä."
"Ei, tyttöseni, mutta naisten tulee kääntää ja parantaa mailma, ja
jokaisen parantajan tulee aloittaa itsestään. Siitä huolimatta ovat
naiset soveliaat poistamaan lukinverkkoja ja kotiamme pelastamaan
noista pienistä pölylokeroista."