oikeassa tai väärässä. Että tällainen hirmuhallitus on olemassa, on
kylliksi tehdäkseen minusta sen leppymättömän vihollisen. Vaikkapa,
niinkuin itse Björnson, asettaisin neitseellisen puhtausvaatimuksen
jokaiselle sulhaselle tai samalla kauhulla kuin yhteiskuntamoraalimme
valvoja, C.D. af Wirsén torjuisin luotani miehen ja naisen välisen
yhdenvertaisuusvaatimuksen, niin inhoisin sittenkin yhtä suuressa
määrin tätä hirmuvaltaa.
"Sillä niin kauan kuin ulkonaista painostusta käytetään syiden ja
vastasyiden asemesta, ei tämä uusi kysymys ole mitään muuta kuin vanha
valhe, ja me omistamme yhä edelleenkin: vain kalkittuja hautoja
mädänneitten tapojen ympärillä."
Vaikka tämä kirjoitus ei suoranaisesti puolustakaan Brandesia, niin
hänen vastustajansa antoivat sille sittenkin sellaisen selityksen, kun
paria kuukautta myöhemmin Ernst Ahlgrenin kirjoitus "Georg Brandes
esitelmöitsijänä" "Hemvännen" lehdessä toi uutta vettä heidän
myllyynsä. Ernst Ahlgren oli näet Kööpenhaminassa seurannut suurella
ihastuksella ja innolla Brandesin luentoja ja kuvasi nyt yllämainitussa
kirjoituksessaan sekä kuulijakunnan innostusta että luennoitsijan
suurta esittämiskykyä ja persoonallista viehätysvoimaa. Osoitteena
Ernst Ahlgrenin tyylistä sekä hänen suuresta innostuksestansa saakoon
tämä kirjoitus tässä sijansa.
"'Frue Kirke' kohoaa synkkänä pilvistä iltataivasta vasten, yliopiston
kiviröykkiö rajoittaa aukiota toiselta puolen, portailla seisoo
vihmasateessa tiheään sulloutunut ihmisjoukko riippuen suuren suljetun
oven edustalla kuin mehiläisliuta ennen parveilua -- ulottuen aina
katukäytävälle saakka, missä muutamat ylioppilaat lämpimikseen astuvat
edestakaisin.
"Sisällä opinahjossa, valtavien ovien takana on hiljaista, käytävät
ovat tyhjinä ja ovenvartija torkkuu arvokkaana paikallaan; leveät
portaat ovat puolipimeät, mutta seinämaalauksille lankeaa valo
pääportaiden korkeista kandelaabreista, jotka valaisevat ylintä
käytävää. Ovia alhaalla ei avata ennenkuin täsmälleen seitsemältä,
väräjävässä kaasuvalossa värjöttää äänettömänä ja autiona pitkä käytävä
hukkuen lopulta pimeään.
"Varjosta astuu esiin yksinäinen mies, eroittuen valoa vasten kuin
selväpiirteinen varjokuva. Solakka vartalo; joustava käynti;
karakteristinen pää, hiukan eteenpäin kumartunut, mutta silti ylpeä
ryhdiltänsä, jonka suora, kiiltävä musta tukka, kohottuaan ensin
ylöspäin yhtenä ainoana kaarena, laskeutuu alas otsalle. Piirteitä on
mahdoton eroittaa, ei muuta kuin pään muodon, mutta sekin jo riittää,
jotta tuntisi sen kerrankin nähtyänsä.
"Mies asettuu seisomaan reunimmaisten portaitten ääreen, nojautuu
kandelaabrien tummaa rautaa vasten, sulautuu ikäänkuin kokonaan niihin.
Ja siihen hän jää liikkumattomana odottamaan.
"Mitä hän odottaa?
"Ehkäpä hän haluaa nähdä, miten hänen tähtensä paikoista tapellaan, tai
ehkäpä häntä vain huvittaa tarkata täältä kuulijakuntaa, jonka hän
ennen on nähnyt vain kateederista käsin.
"Kello lyö. Alhaalta kuuluu kohinaa, ikäänkuin kuohuvan veden ääntä,
ihmisaalto syöksyy lähimpiä portaita ylös, täyttää sen kuin yhdellä
ainoalla valtavalla suoneniskulla, ja virtaa sitten eteenpäin käytävän
läpi kiiruhtavien askelten äänen kajahtaessa holvikatoksen alla. Ei
kukaan astu, kaikki juoksevat virran kantamina, kuljettamina, ajamina
eteenpäin.
"Mutta ei mikään virta ulotu yksinäisen miehen luo tyhjien portaitten
päähän, ei kukaan pane häneen huomiota: itsesäilytysvaisto valtaa
jokaisen mielen.
"Sisällä luentosalissa on turvallisesta paikasta hauska tarkata kaikkia
noita erilaisia kasvojenilmeitä, jotka pistävät esiin pahimman
tungoksen keskeltä: siinä on intoa, harmia, epätoivoa, kun kaikki
ponnistukset näyttävät turhilta ja kyynärpäät askaroivat joka puolella;
siellä täällä joku elämänhaluinen nuorukainen, joka nauraa joko omille
tai toisten ponnistuksille; ylioppilaita, jotka harppaavat penkkien ja
pöytien yli anastaakseen itselleen istumapaikan; naisia, jotka
mittelevät tarmokkaasti voimiaan miessukupuolen kanssa. Ei ketään
arkailla. Kukin on itseään lähinnä.
"Jokainen nurkka, jossa ihminen vain voi seisoa, on ennätetty, aina
käytävään saakka, missä kauloja kurotetaan ja varpaille kohotaan
toivossa, että sieltäkin saattaisi jotain nähdä ja kuulla.
"Melu vaimenee suhinaksi ja sitten äkkiä kaikki hiljenee. Joukon
keskellä häämöittää tumma pää ja ylöspäin työntynyt tukka, mikä antaa
koko ulkomuodolle taistelun leiman. Se on Georg Brandes.
"Tuossa hän seisoo, hiukan hengästyneenä -- siltä ainakin tuntuu -- ja
ennenkuin hän alkaa puhua, luo hän kuulijajoukkoon levollisen, miltei
välinpitämättömän katseen, joka ponnistuksitta näyttää huomaavan
pienimmätkin seikat ja joka säkenöi kylmää ja terävää järkeä, järkeä,
joka ei lainkaan ole sopusoinnussa hänen hermostuneitten, vuoroon
katkeruutta ja kovuutta, vuoroin miltei lempeyttä ilmaisevien
kasvojensa kanssa.
"Nämät kalpeat kasvot, liikkuvat kulmakarvat, suora, matala, poimujen
uurtama otsa, herkät sieramet ja etsivä, teräksenharmaa katse tietävät
paljonkin kertoa ja vieläkin enemmän selittää sille, joka tarkasti
niiden vaihtelua seuraa. Helposti voi ymmärtää, miten tätä miestä,
jolla on niin terävä ja läpitunkeva arvostelukyky ja niin terve järki,
jonka maailmankäsitys on täysin helleeninen ja jonka suonissa virtaa
itämaista verta, miten tätä miestä ehdottomasti täytyy joko sokeasti
ihailla tai sokeasti vihata, aina sen mukaan vetääkö hän puoleensa vai
työntää luotaan -- voi ymmärtää, että kaikkein vähimmin hänen osakseen
voi tulla sitä, mitä jokaisella ensi sijassa on oikeus vaatia:
nimittäin _oikeutta_.
"Hän alkaa puhua. Kun vertaa äänen hillittyä rauhallisuutta kasvojen
intohimoiseen levottomuuteen, joita hän ei koskaan saata kokonaan
hillitä, muistuu ehdottomasti mieleen hänen omat sanansa 'Berlinin'
esipuheensa: 'Tunnelmani ovat usein ristiriidassa keskenään, mutta
ajatukseni ani harvoin.' Esityksen levollinen varmuus on sukua
'Hovedstrømninger'lle sekä niille kirjallisille luonnekuville, jotka
ovat opettaneet meitä ihailemaan Georg Brandesin voimakasta ja eheätä
persoonallisuutta, mutta kasvojen nopeat vaihtelut sen sijaan tuovat
mieleen poleemikon, ja kesken vakavaa esitystä välähtää joskus esille
tuo taisteluun valmis sukkeluus, säälimätön iva ja taitava
aseidenkäyttö, jotka helposti voivat iskeä sellaisia haavoja, jotka
umpeen mentyäänkin kätkevät arpiensa alle kalvavaa vihaa.
"Georg Brandes ei vaikuta käsien liikkeillä eikä hän ehdoin tahdoin
anna tilaisuutta suosionosoituksille, opittu kaunopuheisuus on hänelle
vierasta, hän ei koeta millään väkinäisellä tavalla imponeerata.
Teennäisyydestä vapaa yksinkertaisuus ja luonnollinen tasaisuus on
ominaista hänen esitykselleen. Hän kahlehtii kuulijoiden huomion
esityksensä sisällöllä ja ajatusjuoksunsa selvyydellä, milloin hän
haluaa selittää tai tutkia jotain seikkaa, sekä taiteellisella
havainnollisuudellaan, kun hänen mielensä tekee kuvata jotakin. Hän
osaa keskittää ajatuksensa, puristaa aineensa siinä määrin kokoon, että
hän tunnin rajoitetussa kehyksessä voi esittää äärettömän joukon
tietoja ja tosiasioita olematta silti kuiva. Kuulija tuntee todellakin
oppivansa jotain, ja siksi aine herättää hänen mielenkiintoaan. Voisipa
kohteliaisuutena mainita, että esitelmän aikana itse esittäjä unohtuu."
Vaikka tämä kirjoitus ei vähimmälläkään tavalla koskettele Brandesin
mielipiteitä, käsittivät hänen vastustajansa sen suoranaiseksi
hyökkäykseksi heitä itseään vastaan sekä Brandesin mielipiteiden
puolustukseksi. Etenkin naisemansipatsionipiireissä se herätti suurta
paheksumista, ehkäisten mm. kirjailija-apurahan keräystä, jota Ernst
Ahlgrenin hyväksi oli pantu alulle. Varsinkin eräs lahjoittajista,
rouva Fredrika Limnell, jota Ernst Ahlgren sai kiittää eräästä jo
aikaisemmasta rahalahjasta ja jonka antiudesta kyseenäolevakin apuraha
suurimmaksi osaksi riippui, loukkaantui syvästi tämän kirjoituksen
johdosta ja ilmaisi mielipahaansa eräässä Esseldelle kirjoittamassaan
kirjeessä. Samalla kun Esselde lähetti Ernst Ahlgrenille rouva
Limnellin kirjeen, koetti hän omasta puolestaan saada häntä
peruuttamaan tai ainakin tyydyttävällä tavalla selittämään
kirjoitustansa, jotta apurahahanke ei menisi myttyyn.
Seuraava vastaus Esseldelle, joka ilmaisee syvää loukkaantumista ja
katkeruutta, on hyvin kuvaava Ernst Ahlgrenin itsenäiselle luonteelle,
joka persoonallisista eduista välittämättä ei koskaan voinut tinkiä
hitustakaan siitä, minkä hän piti oikeana.
"Täti sanoo, että minun pitäisi levollisesti ajatella 'asiaa'",
kirjoittaa Ernst Ahlgren, "eikä loukkaantua, vaikka minua vaaditaankin
tilille sen johdosta, että olen uskaltanut kirjoittaa Georg Brandesista
_esitelmöitsijänä_ (huom. ei poleemikona, moraalifilosofina eikä
reaktsionäärinä, vaan _ainoastaan_ esitelmöitsijänä).
"Ei, levollisesti en voi sitä ajatella, sillä harmi kiehuu minussa...
"Koko tädin kirje kohdistuu vain yhteen ainoaan seikkaan:
'puolustaudu'. -- -- -- Puolustaisinko itseäni?!
"No niin:
"Arvellaan olevan syytä asettaa minut _edesvastuuseen_ sellaisesta
artikkelista kuin 'Hemvännen'issä julkaisemastani! Artikkelista,
jossa ei ole sanaakaan, joka kohdistuisi uskontoon, moraaliin tai
siveellisyyteen; ei ainoatakaan sanaa, joka loukkaisi säädyllisyyttä;
ei yhtään kevytmielistä eikä raakaa sanaa. Olen vain uskaltanut puhua
henkilöstä, jota syytetään ateistiksi ja siveellisyyden herjaajaksi; en
ole puhunut hänen suhteestaan uskontoon enkä siveellisyyteen, olen
tarkastanut häntä vain kirjalliselta kannalta -- hänen asemaansa
kirjallisuushistorioitsijana. Ja tämän johdosta minua vaaditaan
tilille! Minä ymmärrän.
"Tiedetään, että olen ollut sairas, että olen sitä vieläkin, että voi
kulua pitkiä aikoja, jolloin en jaksa tehdä työtä, että luultavasti en
koskaan tule aivan terveeksi; sen vuoksi on pantu toimeen rahankeräys
-- vai mikä se lienee! -- jotta minulle kahdeksi vuodeksi voitaisiin
taata 1,000:nnen, jopa 1,200 kr:n vuotuinen summa.
"Eikö totta?
"Minulle ojennetaan tämä summa ja sanotaan: myö sielusi! Ja jos minä
otan sen vastaan, niin sanotaan: nyt olet meidän.
"'Juuri nyt' lienee oikea aika, juuri nyt minä lienen niin köyhä, että
ryömin rahan edessä ja suostun ehtoihin.
"Vai mitä tarkoittavat nämät sanat: -- 'Erikoisesta syystä on ikävä,
että _juuri nyt_ tuollainen pelko saisi vallan ystäviesi parissa.'
[Esselden sanat.]
"Niissä piilee uhkausta ja kaupan hierontaa. Mutta minua ei voida
lahjoa. Sano se 'ystäville'.
"Olen irtaantunut kieroista, arvottomista perhesuhteista monivuotisen,
kovan taistelun jälkeen; olen yksin työlläni hankkinut itselleni
jokaisen pienen tiedonjyväsen ilman minkäänlaista johtoa tai
koulunkäyntiä; olen omin ponnistuksin kaivautunut esille syrjäisestä
myyränkolostani. Tämä pitkä myyräntyöni on tehnyt minusta karaktäärin.
Eikä karaktäärejä osteta.
"Jos minulle olisi tahdottu antaa apuraha ilman minkäänlaisia ehtoja ja
täydellä luottamuksella karaktääriäni kohtaan, niin olisin ottanut sen
vastaan, en nöyrästi kuin almun, vaan niinkuin kelvollinen työntekijä
-- joka ulkonaisten olojen pakosta on joutunut avun tarpeeseen ja joka
tietää voivansa hyödyllisesti käyttää avustusta -- ottaa vastaan
avunannon työnantajaltaan. Mutta kun on tarkoitus sitoa käteni,
koukistaa niskani ja siten saada minut johdetuksi sinne, minne
halutaan, niin vastaan kieltävästi. Pitäkää avustuksenne ja antakaa
minun mennä hukkaan, jollen jaksa pysyä pystyssä! Jos isänmaallani on
niin useita ja niin eteviä kirjailijoita, ettei minua tarvita, no --
niin! Minun yksityisasiani on sitten osoittaa, kuulunko niihin, jotka
kaikessa hiljaisuudessa ovat hirtettävät. Meidän etevimmillä
näyttelijättärillämme on valtiolta vuotuista palkkaa noin 4-6,000 kr.
Sinä vuonna, jolloin _minä_ kirjoitin 'Fru Marianne'n, kohosivat
kirjalliset tuloni 533 kr:uun (300 nimettömänä lahjana), sillä
palkkioni sain vasta sinä vuonna, jolloin kirja ilmestyi painosta. Se
maa, joka noin auliisti huolehtii niistä kyvyistä, joita se pitää
lupaavimpina, voi odottaa suuria kirjallisuudeltansa!
"-- Täytyy elää, sanoo kirjailija.
"-- En käsitä, miksi se olisi välttämätöntä, vastaa hänen aikansa. Ja
hänen aikansa on oikeassa; koska se ei tarvitse enää useampia hänen
teoksiansa.
"Ja niin sitä ollaan kuitit.
"Lyhyesti:
"Minä _en_ aio millään tavalla kaunistella Brandes-artikkeliani;
minä en lupaa kirjoittaa toisten mielen mukaan ja olla seuraamatta omaa
mieltäni; minä en salli kenenkään vartioida 'omaperäisyyttäni'.
"Tehtäköön miten parhaaksi nähdään apurahan suhteen. Mutta ei millään
apurahalla voida minun sananvapauttani ja itsenäistä asemaani ostaa.
"Se on järkähtämätön vastaukseni. Ja mitä siihen tulee, ettei minun
'pitäisi julkisesti kosketella asiaa' niin sanon päinvastoin: kernaasti
minun puolestani! -- jos minua vaaditaan otteluun.
"Ei ainoatakaan sanaa Brandes-artikkelissa minun tarvitse peruuttaa,
hävetä tai salata. Minä tahdon puolustaa joka ainoaa, sekä yksityisesti
että julkisesti. On olemassa yksi ainoa asia, jota vastaan ennen olen
taistellut ja jota vastaan taistelen niin kauan kuin minulla on voimaa
liikuttaa kynääni, ja tämä ainoa asia on juuri _suukapulajärjestelmä_,
sama -- jota nyt minun suhteeni on tahdottu käyttää. Vain se
_yrityskin_, että väkivallalla ja uhkauksilla, lahjomisilla ja lunnailla
tahdotaan pakoittaa ihmistä salaamaan vakaumuksensa, kiihoittaa minua.
Ja minäkö möisin vakaumukseni vain 'Mollefossin' [viittaa Ibsenin
Rosmersholmiin] pelosta! Ei, jos se on tarkoituksena, niin kernaammin
taistelu elämästä ja kuolemasta, avoin taistelu.
"Täti sanoo:
"'Toinen selitys on se, että herra Brandesin mielestä on ollut varsin
sopivaa Ruotsin suosituimman kirjailijattaren välityksellä tehdä
reklaamia aiotuille esitelmilleen -- mikä minun mielestäni onkin paljoa
uskottavampaa.'
"1:o. Minä en anna käyttää itseäni reklaamia varten.
"2:o. Brandes ei aio tulla Ruotsiin. Minä tiesin sen ennenkuin
kirjoitin artikkelini.
"Lopuksi tahdon kysyä, onko pahempi kirjoittaa 'Hemvännen'iin ateisti
Brandesista kuin 'Dagny'yn ateisti Harriet Martineausta?"
Ylläoleva kirje ei ole päivätty, mutta luultavasti se on kirjoitettu
Kööpenhaminassa maaliskuun alkupäivinä 1888 päättäen siitä, että toinen
myöhäisempi ja laadultaan yksityisempi kirje niinikään Esseldelle,
jossa Ernst Ahlgren selittää vielä tarkemmin suhtautumistaan Brandesin
mielipiteisiin, on maaliskuun 7 p:ltä.
"Se mitä täti sanoo kuohumiseksi, ei voi laskeutua", kirjoittaa Ernst
Ahlgren. "Minä tunnen rinnassani haavan kirvelevän, ja aina
kuolinhetkeeni saakka olen pitävä sitä halpamaisuutena, jos annetaan
taiteilijan joutua perikatoon vaan sentähden, että hän tahtoo tehdä
työtä -- tai oikeammin: siksi ettei hän _voinut_ työskennellä --
muuta kuin vapaasti..
"Minä ihailen Georg Brandesin loistavia henkisiä ominaisuuksia; minä
vastustan jyrkästi hänen käsityskantaansa sukupuoliasiassa. (Ei
sovinnaisista, vaan puhtaasti inhimillisistä syistä: sellaista
moraalia, joka perustun sääliin. S.o. vanhan ajan kristillistä
moraalia, ei kirkollista, sillä se ei merkitse minulle mitään, jollei
se suhtaudu edelliseen.) Mutta minä en tahdo, että eroavien
mielipiteiden vuoksi unohdetaan, ettei hän ole mikään tavallinen
persoonallisuus. Hänen julistamansa vapaan rakkauden oppi on
sydämettömyyden evankeliumia, ja mitä lähemmin olen oppinut häntä
tuntemaan, mitä enemmän osaan persoonallisesti panna arvoa siihen
sielun hienouteen ja rohkeuteen, jotka viihtyvät niiden vähemmän
jalojen ominaisuuksien rinnalla, jotka meille kaikille ovat tutut ja
joita minä huomaan, vaikka en tahdo niistä puhua -- sitä kammottavampi
on minun mielestäni tämä oppi, joka perustuu naisten halveksimiseen ja
julmuuteen. Minä pidän Georg Brandesista samoin kuin monet muutkin,
jotka ovat joutuneet hänen läheisyyteensä, mutta tuotantooni en voi
valaa muuta kuin omaa vakaumustani enkä tahdo esittää muuta, kuin mitä
omin silmin olen nähnyt. Minä en ole moralisti, vaan huomioidentekijä;
olen sekä täällä että Parisissa nähnyt 'vapaita' suhteita, ja minä olen
käyttävä huomioitani teoksissani. Minä olen osoittava, mihin '_päivän
tai parin rakkaus_' aina johtaa: onnettomuuteen, tuskaan,
katumukseen, katkeruuteen, halveksumiseen. Tämä ei ole tendenssiä. Minä
olen tehnyt huomioitani muodostamatta ennakolta mielipidettäni, minä en
perusta mihinkään suunnitteluun, vaan rakennan sille, mitä olen nähnyt
ja kuullut. Ehkäpä minua tullaan sanomaan epäsiveelliseksi, koska
koskettelen laittomia suhteita, mutta minä pidän velvollisuutenani
puhua ja minä tulen puhumaan. Jos terveyteni sen sallii.
"En tiedä tullaanko sitä leimaamaan siveellisyydeksi vai
siveettömyydeksi. Tahdon olla yhtä häikäilemätön kuin itse elämäkin.
"Kaikki tämä on tarkoitettu vastustamaan päähänpistorakkautta.
Vastustamaan sitä, jota Georg Brandes puolustaa. Ja siitä huolimatta,
että olen hänen ystävänsä ja tulen sinä pysymään, vaikka hän kääntäisi
aseensa minua vastaan...
"Mutta ansaita apuraha esiintymällä toisten kehoituksesta häntä
vastaan? Ei.
"Olen ollut sairas joulusta saakka...
"Tädin ja rouva Limnellin kirjeet repivät minua, jotta tulin
huonommaksi, ja kun sittenkin yritin pysyä pystyssä, sai tauti ankaran
käänteen... Työtä en luultavasti voi pitkään aikaan tehdä, matkustan
kotiin Hörbyhyn, jossa voin elää halvemmalla ja kirjoitan ehkä sitten
vielä yhden kirjan, rehellisen ja kelvollisen kirjan. Tahdon ainakin
koettaa. Ja sitten tahdon -- ei, en _tahdo_, mutta varmaan elämä
pahoittaa minut sinne, minne en tahdo: Mollefossiin.
"Perheoloni vievät minut perikatoon, kun en voi vapautua niistä...
Kaiken sen lisäksi köyhyyttä -- köyhyyttä -- köyhyyttä. Ja oman
taiteilijaluonteeni vapauden ja uusien vaikuttimien kaipausta!
"En kadu Brandes-kirjoitelmaani, en ryömien tavoittele ainoatakaan
äyriä. Mutta minä joudun perikatoon."
Saman kirjeen loppuun on Ernst Ahlgren lisännyt vielä seuraavat sanat
palattuaan Hörbyhyn:
"Parhaana todisteena siitä, että kiintymykseni Georg Brandesiin ei
tarvitse vaikuttaa tuotantooni, on se monivuotinen ystävyys, joka on
vallinnut minun ja 'epäsiveellisyys-apostolin' Axel Lundegårdin välillä
ja mikä on sekä 'Pengar'ia että 'Fru Marianne'a vanhempi."
Vaikka Esselde vastauksessaan Ernst Ahlgrenille vakuuttikin, ettei
kukaan ollut aikonutkaan sitoa häntä tai peruuttaa lupaustansa,[140]
jäi kysymyksessä oleva apuraha sittenkin tulematta. Luultavasti
"ystävät" olivat päättäneet siirtää sen antamisen toistaiseksi, koska
Ruotsin Akademia samoihin aikoihin myönsi Ernst Ahlgrenille 500 kr:n
suuruisen apurahan. Ja ennenkuin apurahan keräys otettiin uudestaan
puheeksi, oli Ernst Ahlgren jo ennättänyt sinne, missä sellaisia ei
enää kaivata.
Viimeiset vaiheet.
Vuosi 1888 oli koittanut Ernst Ahlgrenille synkkänä, Niinkuin jo
mainittu, oli hän tammikuun alussa yrittänyt tehdä itsemurhan, vaikka
aie epäonnistuikin. Kauan aikaa hän sen jälkeen eli vain puolinaista
elämää. Lääkärin hoidosta huolimatta voimat pysyivät peloittavan
alhaalla ja työkyky oli enimmäkseen lamassa. Silloin tällöin vain hän
kuumeisella kiireellä teki muistiinpanojaan ja hahmoitteli monia
suunnitelmiaan. Ruotsin Akademian myöntämä apuraha oli ainoa valonsäde
talven kuluessa, joka herätti hänessä hiukan elämänhalua ja
tulevaisuudentoivoa. Iloansa hän purkaa Lundegårdille seuraavin sanoin:
"Parasta aikaa levätessäni aamupäivällä, tultiin minulle ilmoittamaan,
että olin saanut 500 kr:n suuruisen apurahan Ruotsin Akademialta... En
olisi koskaan voinut uskoa, että jokin Ruotsin Akademiasta lähtevä asia
voisi vaikuttaa minuun niin valtavasti: minä kaivoin nenäni tyynyyn ja
nyyhkytin.
"Olen kovin iloissani siitä, en niin suuresti itse rahojen vuoksi,
sillä eiväthän ne pitkälle riitä, vaan siksi että osakkeitteni täytyy
nousta epäkriitillisen yleisön silmissä, kun Akademia suojelee minua.
Sanomalehdessä oli sitä paitsi julkaistuna erityinen uutinen, jossa
mainittiin ne syyt, joiden nojalla apuraha minulle oli annettu. Ja tämä
uutinen, joka luultavasti tulee kiertämään kaikkialla maaseudulla,
vaikuttaa kahden viimeisen teokseni menekkiin enemmän kuin mikään
kirjakauppailmoitus. Sitä ei kernaasti epäillä, jonka Akademia ottaa
turviinsa, ja ehkäpä seuraavat teokseni sen johdosta tulevat nostamaan
vähemmän melua."[141]
Tämän ilon jälkiä tuntuu vielä seuraavissakin kirjeissä. "Olen niin
iloinen, kun minun ei tarvitse ajatella rahoja", kirjoittaa hän
Lundegårdille, "-- kun saan antaa päivien mennä menoaan ja
ruumiinvoimien lisääntyä. Voin tulla vielä suureksi ja voimakkaaksi,
vaikka tyhjyys yhä ammoittaakin. Tahdon niin kernaasti tulla terveeksi,
muuten en jaksa kirjoittaa."[142]
Työ, se oli Ernst Ahlgrenilla alituisesti mielessä, vaikka hänen
elonkipinänsä heikkonemistaan heikkonikin ja hän ikäänkuin vain laski
niitä päiviä, jotka hänellä vielä olivat jäljellä. Töistään hän
Esseldellekin kirjoittaa tarttuen innolla hänen ilmilausumaansa
ajatukseen, että hänelle mahdollisesti seuraavana vuonna voitaisiin
myöntää Akademian matka-apuraha. "Niin, jos minä elän v:teen 1889-90,
niin kyllähän kernaasti haluaisin saada matka-apurahan, sillä sitä
oppii niin paljon päästessään elämän suurille, avaroille tantereille.
Mutta en koskaan ajattele tulevaisuutta, se masentaa vain mieltäni ja
saattaa minut epätoivoon. Koetan keskittää ajatukseni päivän työhön
ajattelematta huomista kauemmaksi. En usko, että koskaan voi tehdä sen
omantunnonmukaisemmin työtä kuin muistaessaan, että viimeinen vuosi on
ehkä käsissä.
"Minä iloitsen siitäkin, että suuri yleisö voi ehkä oppia minua
ymmärtämään, vaikka valitsisinkin aiheita, jotka ovat enemmän
inhimillisiä kuin _comme il faut;_ ehkäpä se oppii ymmärtämään,
etten minä kuulu niihin, jotka repivät kaikki alas, yhtä vähän kuin
niininkään, jotka väittelevät laeista ja yhteiskuntaproblemeista, vaan
että kuulun niihin, jotka tarkkaavat ihmisluonteita, jotka sanovat:
'sellainen on kärsimys, sieluntuska, kiusaus, mielenrauha, katumus,
sääli, hairahdus'. -- Luullakseni jokainen, joka lämmöllä ja totuudella
kykenee kuvaamaan todellista elämää, voi siten myös hyödyttää,
tarvitsematta käsitellä teorioja ja yhteiskuntakysymyksiä. Luulisin,
että kirjailijan tehtävänä on opettaa ihmisiä _näkemään_, tai minä
tarkoitan ehkä, opettaa heitä rakastamaan ja ymmärtämään... Minun
silmissäni ei ole olemassa rikoksia, syntejä j.n.e. Minä tarkoitan,
olen siksi paljon taiteilija ja niin vähän moraalifilosofi; siinä missä
moraalifilosofi näkee _rikoksen_, joka on rangaistava, siinä minä
en näe asteetonta, ehdotonta abstraktsionia, vaan _ihmisen, joka teki
rikoksen_. En tahdo sanoa, ettei rikosta olisi rangaistava, mutta
_minun_ taiteeni tehtävänä on näyttää, miten rikollinen kärsii, --
tai miten hän itse ehkä on tekoaan huonompi. Kaikki mikä on salaista,
mikä ei päily pinnalla, kaikki puhtaasti inhimillinen kuuluu minun
alaani. Minun on tutkittava tekstiäni ihmisten mielten hienoista
säikeistä.