Ahlgren ivaa naisten väärää sovinnaisuuden tunnetta, ja kertomuksessa
"Siffror" (Numeroita) hän kuvaa räikeällä tavalla kirjailijoiden kehnoa
taloudellista asemaa ja lausuu purevia totuuksia yleisölle, joka ei
henno uhrata varoja kirjojen ostoon, mutta kyllä on valmis laskemaan
seppeleitä kirjailijan haudalle, varsinkin jos sen kautta voi saada
nimensä sanomalehdissä mainituksi.
"Förbrytareblod" (Rikoksentekijän veri), "Lifsleda" (Elämänkyllästys)
ja "Ur mörkret" (Pimeydestä), nuo kolme novellia, jotka ovat lähteneet
Ernst Ahlgrenin syvimmästä sydämestä, kuvaavat hänen omaa epätoivoista
taisteluaan kuolemaa vastaan. Ensimäisen niistä, niinkuin jo mainittu,
hän kirjoitti itsemurha-yönään Kööpenhaminassa kesällä 1887. Se on
kertomus nuoresta miehestä, joka aikoo tehdä itsemurhan siksi, että
tyttö, jota hän rakastaa, on hyljännyt hänet, mutta hän ottaakin tytön
hengiltä, kun tämä ivaa hänen tunnettansa ja yrittää kääntää asian
leikiksi. Itse aiheessa ei ole mitään erikoista, pikemmin se on miltei
banaali, mutta kertomatapa on suorastaan mestarillinen. Sen takana on
ihminen, joka on katsonut kuolemaa suoraan silmiin, se on puhjennut
esille inhimillisen tuskan syvimmästä hetteestä, jokainen sana, joka on
paperille piirretty, on kyynelillä ja verellä kostutettu.
"Lifsleda" on syntynyt varmaan samana kesänä, Ernst Ahlgrenin
oleskellessa Gustaf af Geijerstamin luona. Itsemurha-ajatuksen
vainoomana hän samoili yksin metsissä ja kuuli alituisesti kiusaajan
äänen korvissansa. Ehkäpä hänetkin, niinkuin kertomuksessa, pieni lapsi
sai estetyksi täyttämästä synkkää aiettansa, pieni lapsi, joka päivisin
seurasi hänen kintereillään, öisin pyrki hänen makuutoverikseen ja
siten vähitellen pehmeällä kätösellään ja luottavalla äänellään sai
hänessä jälleen elämänhalun heräämään.
"Ur mörkret", niinkuin jo aikasemmin on mainittu, kuvaa erästä
joulukuuniltaa v. 1887, jolloin Ernst Ahlgren, taisteltuaan jälleen
itsemurha-ajatusta vastaan, kertoi Axel Lundegårdille elämäntarinansa.
Hämärissä mies ja nainen istuvat siinä yhdessä ja pimeän läpi kajahtaa
elämän kanssa lopullisen tilinsä tehneen naisen ääni. Hän puhuu siinä
suhteestaan isäänsä, joka kasvatti häntä kuin poikaa, hän kuvaa sitä
häpeän ja alennuksen tunnetta, joka heräsi hänessä jo lapsena siksi,
että hän pojan puvustaan ja tavoistaan huolimatta oli sittenkin vain
tyttö, nainen, jolla ei ollut edes ihmisoikeutta, hän kertoo siinä
avioliitostaan, siitä häpeästä, jonka sekin hänen ylitsensä veti, ja
vihdoin suhteestaan mieheen, johon hän koko sielullaan oli kiintynyt,
mutta joka piteli häntä vain leikkikalunaan ja heitti hänet luotaan
väsyttyään tähän leikkiin. Ernst Ahlgrenin koko elämän traagillisuus on
kuvattuna tässä pienessä palasessa, mutta samalla sillä on laajempikin
kantavuutensa. Se on palanen naisen kohtaloa yleensä, "paarian, joka ei
koskaan voi kohota kastiaan korkeammalle".
Näiden novellien joukossa on pari kertomusta, joissa Ernst Ahlgren
siksi voimakkaasti heilutti ivan ruoskaansa, että ne nostattivat pahaa
verta häntä vastaan. Niinpä esim. "Cedergren gör sexa i qväll"
(Cedergren pitää illalliset tänä iltana) nimisen kertomuksen johdosta
hän sai vastaanottaa seuraavan nimettömän kirjeen, joka kuvaa selvästi
sen ajan ahdasta käsityskantaa:
"Olen lukenut 'Sveassa' kertomuksen nimeltä 'Cedergren gör sexa i
qväll'. Jos te sen olette kirjoittanut, niin rukoilen Jumalaa
varjelemaan minua, etten tulisi lukeneeksi enää mitään muuta teidän
kynänne tuotetta. Tiedättekö, miten paljon myrkkyä teidän sanoissanne
piilee? Tiedättekö miten paljon katkeraa sappea te voitte vuodattaa
äidin sydämeen? Mitä ovat nuo siveettömät romaanit, jotka kiihoittavat
aistillisuutta, tällaiseen kertomukseen verrattuna? Ne kiihoittavat
hetkeksi, mutta kiihoitus menee ohitse, te sen sijaan turmelette
ihmisen ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Ajatelkaa tätä ennenkuin on liian
myöhäistä!"
Kertomus kuvaa vetelehtivää ylioppilasta, joka salatakseen oman
laiskuutensa ja kehnoutensa vetää nenästä kaupunkiin tullutta vanhaa
äitiään ja pitää hänen kustannuksellaan iloiset juomakestit. Ylioppilas
on tosin räikein värein kuvattu, mutta hän ei pohjaltaan ole sittenkään
turmeltunut, hän rakastaa vanhaa äitiään kaikesta huolimatta ja hänen
pilansa, koettaessaan pelastaa oman nahkansa, ei mitenkään ole
tarkoitettu petokseksi. Tämän kevytmielisen pojan rinnalla kohoaa äidin
hahmo kahta vertaa kauniimpana ja ihanteellisempana. Jos Ernst
Ahlgrenilla tätä kertomusta kirjoittaessaan on ollut jokin määrätty
tarkoitus, niin on hän tahtonut kuvata syvintä ja itsensäuhraavinta
äidinrakkautta eikä suinkaan äidin halveksimista ja pilkkanapitämistä,
niinkuin yllämainitun kirjeen kirjoittaja olettaa.
Toinen kertomus, joka tuotti Ernst Ahlgrenille ikävyyttä, oli
"Fairbrooks krögare" (Fairbrookin kapakoitsija), sillä se herätti
paljon paheksumista hyvässä Hörbyssä. Hörbyläiset, niinkuin sanottu,
eivät katsoneet Ernst Ahlgrenin tuotantoa suopein silmin, ja kun tämä
kertomus nyt ilmestyi, olivat he heti tuntevinaan siinä itsensä.
Kertomuksessa oli varsinkin kaksi kohtaa, jotka heidän mielestään
erehtymättömästi olivat suunnatut heitä vastaan: siinä esiintyy näet
kaksi emansipeerattua rouvaa, jotka syövät päivällistä ravintolassa
miestensä seurassa -- sellaista oli todellakin kerta tapahtunut
Hörbyssä! sekä kuvataan hautajaisia, joissa vainajan juomaveikot
kulkevat ruumissaatossa kuin "parvi suuria, kömpelöitä elukoita" --
siitä ei ollut kovinkaan kauan, kun Hörbyn totiherrat olivat saattaneet
erään pienen yhteiskuntansa jäsenen viimeiseen lepoonsa.
Olihan tässä yllin kyllin syytä, jotta viha alkaisi kiehua kyläläisten
suonissa! He uhkasivat murskata Ernst Ahlgrenin kainalosauvat
palasiksi, koska hän oli uskaltanut haukkua heitä elukoiksi. Eikä
siinäkään kylliksi. Hänelle oli kostettava tuntuvalla tavalla, vieläpä
samoilla aseilla, joita hän itsekin oli käyttänyt: ja niinpä ilmestyi
painosta häväistyskirjoitus: "Fairbrooks blåstrumpa. Hennes lefnad och
gärning och slutliga ändalykt" (Fairbrookin sinisukka. Hänen elämänsä
ja toimintansa ja lopullinen kuolemansa.) Tämä tekele, joka tuli
julkisuuteen vuotta ennen Ernst Ahlgrenin kuolemaa ja osoittaa
puolestaan miten vähän arvoa hänen lähin ympäristönsä pani hänen
työhönsä, oli kuitenkin siksi hävytön ja liioiteltu, että se ampui
kerrassaan yli maalinsa. Se ei saanut muuta aikaan, kuin että välit yhä
enemmän kiristyivät ja että Ernst Ahlgrenin vastenmielisyys Hörbytä
kohtaan kasvoi vielä entistään suuremmaksi. Mutta taiteilijaan hänessä
se ei ulottunut. "Se on kylliksi, enemmän kuin kylliksi!" kirjoittaa
hän sen johdosta Matille. "Suorastaan reklaami minulle. Ei ainoakaan
sana osu minuun! Valheet liian karkeita. Sävy niin raaka, että yksin
minun ulkomuotonikin pitäisi todistaa jokaiselle ihmiselle, että ... no
niin. Jos pääskynen olisi pudottanut hiukan likaa päälleni, niin se ei
olisi tehnyt minuun sen kummempaa vaikutusta kuin tämäkään: minä
hymyilen ja näpäytän sormellani pois sen, minkä pikku eläin on päälleni
karistanut."[134]
Mutta Ernst Ahlgrenin kimppuun kävivät arvokkaammatkin vastustajat kuin
yllämainittujen nimettömien sepustuksien kirjoittajat, syyttäen häntä
siitä, että hän liiaksi tahtoi kuvata kaikkea sellaista, mikä oli
rumaa. Gustaf af Geijerstamin toimittamassa julkaisussa "Revy" oli v.
1886 ilmestynyt Ernst Ahlgrenin kirjoittama novelli "Om en hökass"
(Heinäkuorman ääressä), joka antoi "Vårt land" lehden arvostelijalle
aihetta ankaraan hyökkäykseen; hän väitti sen näet liian yksipuolisesti
tuovan esiin ruotsalaisen talonpojan rumia puolia, sen taipumusta
juoppouteen, riitaisuuteen ja kiroilemiseen.
Tämän arvostelun johdosta Ernst Ahlgren tarttui itse kynään puolustaen
sekä itseään että sitä kansaa, joka oli niin lähellä hänen sydäntään.
"Sanoessanne, että se piirre, jota heinäkuormakertomuksessani olen
kuvannut, on 'luonnon mukaan esitetty'", vastaa hän arvostelijalle, "te
myönnätte että, joskin kuvaus on raaka ja inhottava, tämä raakuus ja
inhottavuus on ominaista niille esikuville, joita luonnonmukaisesti
olen kuvannut. Sallikaa minun kaikkein ensiksi sanoa pari sanaa siitä
kansasta, jonka keskuudessa olen kasvanut ja jonka elämäntavoista ja
käsityskannasta en voi kokonaan vieraantua, niinkauan kuin mielessäni
säilyy yksi ainoakin lapsuudenmuisto.
"Skånelainen pienviljelijä, päivätyöläinen, torppari tai maanviljelijä
käyttää usein sellaista puhetapaa, joka voi loukata hienotunteisempia
korvia. Mutta moni sana, joka hienon maailman mielestä tuntuu raa'alta
ja epähienolta, ei ole sitä näiden ihmisten mielestä, sillä heillä ei
ole näille asioille muunlaisia ilmaisumuotoja kuin sellaisia, jotka
tuntuvat meistä karkeilta. Heillä on toinen kieli kuin meillä, siinä
koko asia!"
Myöskin kirjeessään Ruotsin Akademian sihteerille, tohtori C.D. af
Wirsénille, joka arvosteluissaan yleensä aivan sokeasti tuomitsi koko
uudemman kirjallisuuden, Ernst Ahlgren puolustaa kantaansa seuraavin
sanoin:
"Minä olen maksanut veroni rumuuden kuvaamiselle. Niin! Minä rakastan
sitä, mikä on rumaa. Minä rakastan sitä intohimoisesti, jos siinä on
hitunenkin kauneutta, hiukankin huumoria, yksi ainoakin sovittava
piirre; silloin tahdon kuvata rumuutta voidakseni tuoda esiin tämän
ainoan piirteen ja sanoa: 'katsokaa, yksin tässä alhaisessa ja rumassa
ja huonossakin on jotakin hyvää'. Niin, tahtoisin opettaa ihmisiä
rakastamaan sitä kauneuden hitusta, mikä rumuudessa piilee. Kuinka
usein elämässä tapaamme täydellistä kauneutta? Mutta rumuutta me
tapaamme joka päivä, ja miten usein kuljemme inhoten sen ohi -- vaikka
siinä voikin olla pienoinen valontäplä, joskaan meidän silmämme ei sitä
keksi. Minä rakastan sitä kauneutta, mikä rumuudessa on, sitä hyvää,
mikä rikollisessa on; minä rakastan kaikkea sitä, joka voi kääntää
tuomion ja kovuuden myötätunnoksi tai hyväntahtoiseksi pilaksi. Minä
rakastan kaikkea, mikä sovittaa ja parantaa, sillä minä olen itse
kärsinyt.
"Siksi minä pyydän saada kuvata rumuutta, kaikkea sitä mitä ympärilläni
olen nähnyt, ilman minkäänlaista kultausta."[135]
Mutta väärin olisi olettaa, ettei Ernst Ahlgren olisi niittänyt myös
julkista kiitosta novellikokoelmiensa johdosta. Ellen Key kirjoitti
erittäin suosiollisen arvostelun "Dagny" lehteen sanoen siinä m.m.,
että "oleskelu maalla on tehnyt Ernst Ahlgrenista varsinaisesti
_maaseudun_ runoilijan", jolla alalla "hän Ruotsin kirjailijoiden
parissa viime kuluneena vuosikymmenenä onkin ainoa". Ja sitten hän
jatkaa: "Ei mikään luokka ole erikoisesti hänen haaveilunsa tai
epäilynsä esineenä. Miehet yhtä paljon kuin naiset, eläimet yhtä paljon
kuin ihmiset, rikkaat yhtä paljon kuin köyhät, vanhoilliset yhtä paljon
kuin vapaamieliset -- kaikki he saavuttavat hänen myötätuntonsa."[136]
Ernst Ahlgren, joka asetti myös itse pienet kertomuksensa suurten
romaaniensa edelle, pani epäilemättä eniten arvoa seuraavaan
arvosteluun, jonka Georg Brandes julkaisi 'Politiken'issä "Folklif och
småberättelser" teoksen johdosta, ja jossa hän antaa kauniin
tunnustuksen Ernst Ahlgrenin tuotannolle ja hänen kirjalliselle
kyvylleen yleensä.
"Ne kaksi romaania, joita rouva Benedictsson saa kiittää maineestaan",
kirjoittaa Georg Brandes, "eivät anna oikeaa eikä parasta käsitystä
hänen kyvystänsä. 'Pengar' on varsin rohkea kirja, mutta se loppuu
kapinaan, ja meillä on ollut kirjallisuudessa jo niin monta miehen ja
naisen välistä kapinaa, ettemme enää siedä useampia.
"'Fru Marianne', joka oli omansa voittamaan suuren lukijakunnan
puolelleen, oli varovainen kirja ja liian lavea.
"Omaperäisimmät, mitä hän tähän asti on tuottanut, ovat hänen
ensimäiset kertomuksensa 'Från Skåne' sekä pieni reipas ja elokas
näytelmä 'Final', jonka hän yhdessä Axel Lundegårdin kanssa on
sepittänyt. Siinä on kaksi naishahmoa, hyljätty vaimo, joka viimeiseen
asti yrittää pysyä nuorena ja kauniina, ja elämänhaluinen, toimekas,
omia etujaan valvova koketti -- kumpikin erinomaisella terävyydellä ja
voimalla kuvatut.
"Uudessa teoksessaan 'Folklif och småberättelser' on tekijä hankkinut
itselleen täydellisen hyvityksen siitä tappiosta, jonka 'Fru Marianne'
hänelle tuotti. Kokoelma on omaperäinen ja arvokas ja antaa meille
käsityksen hänen kykynsä kantavuudesta. Näissä enimmäkseen lyhyissä
kertomuksissa on sama tuoreus ja elokkaisuus, kuin etevän maalarin
luonnon mukaan maalaamissa luonnoksissa, joita useinkin voi asettaa
suurempien, valmiiksi maalattujen taulujen edelle. Niiden lämmin
väritys ja miehuullisen voimakas sävy johtuu siitä, että tekijä tuntee
tarkasti ja perinpohjaisesti sekä ihmiset että olot Etelä-Ruotsissa,
josta hän kernaimmin aiheensa ammentaa. Hän tuntee skånelaisensa
samoinkuin rouva Ancher skagenilaisensa. Hän on itse elänyt heidän
parissaan, hän on käyttänyt sekä silmiään että korviaan ja ottanut
sydämellään kaikkeen osaa.
"Vanhoissa tarinoissa kerrotaan usein jostakin taikakeinosta, joka
oikealla tavalla käytettynä saattaa ihmisen ymmärtämään lintujen
kieltä. Ja niinpian kuin hän sen oppii, avautuu hänelle uusi maailma.
Mutta yhtä vaikea kuin sadun prinssin on oppia ymmärtämään siivekkäiden
olentojen kieltä, yhtä vaikea on kaupunkilaisenkin ymmärtää
itseensäsulkeutuneen maalaiskansan tunteita ja ajatuksenjuoksua. Hän
tarvitsee avaimen voidakseen selittää tätä mielikuvituksen ja
ennakkoluulojen ja unelmien salakirjoitusta.
"Rouva Benedictssonilla on tämä avain; hän on täydellisesti selvillä
skånelaisen talonpojan käsitys- ja ajatuskannasta kaikissa
elinkysymyksissä, aivankuin hän kaikessa olisi hänen vertaisensa.
"Kokoelman kertomukset ovat useammilta eri vuosilta, mutta parhaat,
ilahduttavasti kyllä, ovat vuodelta 1887, yhtä verrattomia sekä
havaintojen että muodon puolesta sekä aito-taiteilijalle täysin
arvokkaita...
"Kaksikin eri seikkaa niissä viehättää lukijan mieltä: ensinkin se
tavaton varmuus, jolla todellisuutta on kuvattu, se täsmällinen
varmuus, jonka tarmokas tyyneys tekee lukijaan sen vaikutuksen, että
kaikki on tapahtunut juuri niinkuin on kuvattu: juuri tuolla tavalla
ajattelee ja tuntee vanha talonpoika kuolinvuoteellaan, juuri
tuollainen on hänen uskollinen jalkavaimonsa, joka miehen vuoksi ei ole
suostunut hänen vihityksi vaimoksensa, tai: juuri tällä tavalla
mustasukkaisuuden aiheuttama murha tapahtuu maalla, juuri tuon
luonnonvälttämättömyyden vaatimuksesta, joka on kaikkia perusteluita
voimakkaampi.
"Toiseksi tuottaa mieluisan yllätyksen tekijän herkkä silmä
näkemään kaikkea koomillisuutta, joka ilmaisumuodossaan on
niin täysin hillittyä. Kuu hän on vakava, kuvaa hän yhtä rohkeasti
todellista elämää epäpuhtaine tai traagillisine omituisuuksineen
kuin Henrik Pontoppidan meillä lyhyissä, mestarillisissa
kansanelämänkuvauksissansa. Kun hän esittää jonkun koomillisen
tilanteen -- ja sen hän tekee varsin usein -- astuu hän samoja jälkiä
kuin Schandorph meillä. Mutta siinä, missä Schandorph nauraa, on Ernst
Ahlgrenilla vain veitikka silmässä...
"Kokonaisuutena kokoelma on keväisen terve kuin heikosti tuoksuva,
mutta väririkas ruoho- ja metsäkukkakimppu, jonka poimii varhain
aamulla kasteen ollessa vielä maassa."[137]
Tällä myötätuntoisella ja täyttä tunnustusta antavalla arvostelullaan
Georg Brandes tahtoi lieventää sitä murhaavaa tuomiota, joka edellisenä
kesänä "Politiken" lehdessä oli tullut "Fru Marianne'n" osaksi, joskaan
hän ei sitä suorastaan peruuttanut,
Kirjallisia otteluita.
"Nuoren Ruotsin" kirjailijat, joita aluksi kaikilla tahoilla oli
tervehditty ilolla uuden kirjallisen kukoistusajan edelläkävijöinä,
joutuivat 80-luvun loppupuolella mitä ankarimman vastustuksen ja vainon
alaisiksi. Siihen vaikutti osaltaan heidän hyökkäyksensä uskontoa ja
yhteiskuntajärjestelmää vastaan, mutta ensi sijassa sittenkin
Strindbergin teokset. Varsinkin sen jälkeen kuin "Giftas" teosta
vastaan nostettu oikeusjuttu päättyi Strindbergin eduksi, kiihtyi
taistelu konservatiivisella puolella äärimäisyyteen asti. C.D. af
Wirsén hyökkäsi vasta perustetussa "Vårt land" lehdessä, jonka
ohjelmaan kuului "epäsiveellisen ja herjaavan kirjallisuuden
vastustaminen", ei yksin ruotsalaisen, vaan myöskin ulkomaalaisen
realistisen kirjallisuuden kimppuun, ilmaisten niin suurta
ahdasmielisyyttä ja naurettavaa kömpelyyttä arvostelutavassaan, että
sen vertaista tuskin missään muussa maassa on tavattu. Naurettavan
surullinen oli niinikään n.s. "siveellisyysanomus", jonka useat
henkilöt, niiden joukossa myös yllämainittu "Vårt land" lehden
arvostelija ja Ruotsin Akademian sihteeri, jättivät kuninkaalle,
valittaen siinä, "että itsessään niin hyödyllistä painovapautta oli
viime aikoina häikäilemättömästi väärinkäytetty ja että kaikkein
siveettömimmät painotuotteet kaunokirjallisuuden nimellä ja muka
vapauden, valistuksen ja kehityksen edistämisen tarkoituksessa olivat
ruvenneet levittämään vietteleviä oppejansa, sekoittaneet yleisön
oikeudentunnon sekä riistäneet siltä uskon Jumalaan ja hänen pyhään
sanaansa siten tuottaen turmelusta sekä ajaksi että iankaikkisesti".
Vähä väliä ilmestyi niinikään vanhoillisten lehtien palstoilla
lähetettyjä kirjoituksia, jotka olivat milloin "Opettajan", milloin
"Olevien olojen ystävän" y.m. allekirjoittamia ja jotka sanojaan
säästelemättä sättivät sekä nuoria kirjailijoita että heidän
kustantajaansa, Albert Bonnieriä. Voiton kaikista tällaisista
hyökkäyksistä vei kuitenkin v. 1887 ilmestynyt lehtori John Personnen
lentokirjanen "Strindbergs-litteraturen och osedligheten bland
skolungdomen" (Srindberg-kirjallisuus ja siveettömyys koulunuorison
parissa), jossa tekijä väittää koko uudenaikaisen ruotsalaisen
kirjallisuuden puolustavan täydellisesti vapaata sukupuoli-elämää ja
syytti sitä siitä epäsiveellisestä elämästä, joka vallitsi koulujen
oppilaiden keskuudessa. Kirja, jolla ahdasmielisyydessä ja räikeydessä
tuskin on vertaistansa, herätti suurta paheksumista "Nuoren Ruotsin"
kirjailijoiden parissa, ja Gustaf af Geijerstam kehoitti m.m. Ernst
Ahlgrenia julkisesti panemaan vastalauseensa.
Ernst Ahlgren, joka parasta aikaa oli Parisissa, ei tahtonut sitä
kuitenkaan tehdä. Vaikka hän persoonallisesti seisoikin lähellä useita
nuoria kirjailijoita, niin ei hän sittenkään tuntenut niin täydellistä
yhteenkuuluvaisuutta, että hän olisi voinut ikäänkuin astua rivistä
esiin ja puhua kaikkien puolesta. Vastatessaan kieltävästi Gustaf af
Geijerstamille selittää hän lähemmin kantaansa seuraavasti:
"Kun minä ymmärrän, _miksi_ ihmiset ovat tulleet sellaisiksi kuin
he ovat, niin en voi oikein olla harmissani siitä, että he ovat
sellaisia. Jos voisin manata esiin jonkinmoista paheksumista suuntaan
tai toiseen, niin kirjallinen asemani olisi paljoa helpompi, silloin
voisin yhtyä samaa-ajatteleviin, voisin olla huomaamatta sitä hyvää,
mikä vastapuolueessakin on. Vaan nyt! Minulla on pohjaton halu nähdä ja
ymmärtää; kaikkea, kaikkea, mihin voin ylettyä. Mihinkä sitä kelpaa
sellaisella luonteella? Tämä luontainen vaistoni, haluni käsittää
kaikkea, minkä voin tavoittaa, on voimakkaampi tahtoani ja järkeäni. Se
on jonkinmoinen traagillinen kohtalo, sillä kun minulla samalla on niin
onneton tarve voittaa ihmisten myötätuntoa, joudun tahtomattanikin
persoonallisiin hankauksiin ja ristiriitoihin, joita vastaan luontaisen
herkkämielisyyteni vuoksi en voi koskaan kyllin panssaroitua."[138]
Samoin Ernst Ahlgren seuraavana syksynä kirjeessään Gustaf af
Geijerstamille puhuu jälleen suhteestaan "nuoriin" vastustaen sitä
ajatusta, että kaikki nuoremmat kirjailijat voisivat lukeutua ikäänkuin
yhteen puolueeseen. Geijerstam, jonka oli määrä pitää esitelmiä
ruotsalaisesta kirjallisuudesta, oli näet maininnut Ernst Ahlgrenille
aikovansa käsitellä häntä yhdessä Tor Hedbergin sekä muiden nuorten
kanssa, ja sen johdosta Ernst Ahlgren sai aihetta puhua itsestään sekä
asemastaan eri puolueihin nähden. "Minä kannatan aseellista
puolueettomuutta", sanoo hän. "Minkään puolueen puolesta en tahdo
taistella... En yhdy mihinkään ohjelmaan, joka sitoo minut taistelemaan
uskontoa ja voimassa-olevaa moraalia vastaan... Sinua, Tor Hedbergiä ja
Levertiniä seison lähempänä kuin toisia. Mutta me olemme toistaiseksi
saaneet aivan liian vähän aikaan voidaksemme rynnistäen toimia.
Pysykäämme yhdessä ja voittakaamme maa-alaa, hiljaa mutta varmasti. Ei
kellään meistä ole vielä kylliksi voimaa taistella ja voittaa, ja
jokaisen yksityisen tappio vahingoittaa nuorta kirjallisuuttamme
kokonaisuudessansa.
"Sen tähden en millään ehdolla ota osaa pitkin koko linjaa ulottuvaan
taisteluun."[139]
Ernst Ahlgren oli kuitenkin valmis persoonallisesti ottamaan osaa
toiseen taisteluun sekä julkisesti lausumaan siitä mielipiteensä.
Keväällä 1887 oli Georg Brandes julkaissut "Politiken" lehdessä
kirjoituksen siveellisyyskysymyksestä, jossa hän hyökkäsi yhtä sen
innokkainta kannattajaa, neiti Elisabeth Grundvigia vastaan, herättäen
siten hänen hengenheimolaistensa parissa koko pohjoismaissa mitä
suurinta paheksumista ja nostattaen sanomalehdistössä kiihkeän
väittelyn, johon m.m. Björnson ja tanskalainen kirjailija Hostrup
ottivat osaa ankarasti ahdistaen Brandesia. Vaikka Ernst Ahlgren ei
kannattanut Brandesin vapaata käsityskantaa siveellisyyskysymyksessä,
niin ei hän silti voinut hyväksyä vastapuoluettakaan, joka
ahdasmielisyydessään teki itsensä syypääksi yhtä suureen liioitteluun
kuin Brandeskin. Varsinkin hän paheksui sitä, että yleinen mielipide
kahlehti yksilöiden toiminta- ja sananvapautta ja harjoitti
terrorismia, etenkin naisten suhteen, jos nämä uskalsivat ilmaista
yleisestä mielipiteestä poikkeavan kantansa.
Näitä mielipiteitään Ernst Ahlgren esitti kirjoituksessaan
"Saedligheds-Terrorismen paa svensk Grund" (Siveellisyyshirmuvalta
ruotsalaisella pohjalla) "Politiken" lehdessä syysk. 13 p:nä 1887,
valaisten väitteitään useilla mielenkiintoisilla esimerkeillä.
Niinpä hän esim. kertoo, miten eräs nainen, joka ei muiden mukana
ollut poistunut eräästä kokouksesta, jossa oli keskusteltu
siveellisyyskysymyksestä, julistettiin pannaan, s.o. kaikki hänen
tuttavansa vetäytyivät erilleen hänen seurastansa. Samoin eräs
ylioppilas, joka samassa kokouksessa oli uskaltanut lausua ilmi
mielipiteensä, oli kadottanut apurahansa, ja kun hänelle yksityisesti
kerättiin varoja opintojen jatkamista varten, oli eräs vapaamielinen
virkamies luvannut avustaa häntä vain sillä ehdolla, että avustajien
nimet eivät tulisi julkisuuteen. -- Kustantajayhdistys oli niinikään
päättänyt eroittaa joukostaan jokaisen kustantajan, joka uskalsi
painattaa jonkun julkisesti epäsiveelliseksi julistetun kirjoituksen.
-- Ja eräältä naislehden toimittajalta oli koetettu salaisesti
agiteeraamalla riistää hänen yksityistuntinsa, koska hän vapaata
keskusteluoikeutta puolustavassa lehdessään oli antanut tilaa nuoren
tytön sairaalloista tunne-elämää esittävälle kuvaukselle.
"Sellainen on siveellisyys-hirmuvalta," huudahtaa Ernst Ahlgren. Ja
lopuksi hän vielä omasta puolestaan lausuu seuraavat sanat niille,
jotka ehkä hänen "sanojensa johdosta tahtoisivat asettaa hänet nurkkaan
häpeämään epäsiveellisyysapostolien tai muiden pahantekijöiden pariin":