kuin suurillakin. Minä puolestani asetan viimeksi julkaisemani
novellikokoelman kaikkein korkeimmalle tuotteistani. Minä annan
sisällisen ääneni ohjata itseäni siten, että minulla usein on monta
teosta yhtä aikaa käsillä, ja kirjoitan sitten sitä, mikä kunakin
hetkenä on lähinnä tunnelmaani, jättäen sattuman määrättäväksi, mikä
ensin valmistuu, mikä viimeksi. Ajatuksissani minulla on valmiina
romaani, jonka pääajatus on 'Fru Marianne'a vanhempi, mutta en ole
ollut kypsä kirjoittamaan sitä, sillä paikoittain se on rakennettu
oletusten eikä omien huomioiden nojaan. Minä kerroin aiheen Jonas
Lielle, ja hänestä se oli hyvä. Nyt voin panna sen paperille milloin
hyvänsä, sillä päähenkilöni elävät jo kuin oikeat ihmiset.
"Mutta minähän teen aina niin hitaasti työtä. En jaksa kirjoittaa
paljon kerrallaan...
"'I telefon' on jo käännetty ... tanskaksi. Parasta aikaa sitä
käännetään suomeksi Helsingin Suomalaista teatteria varten... Pienen
näytelmäni 'Romeos Julia'n ostamisesta on myös puhetta..."[143]
Paitsi yksityisiä muistiinpanojaan, jotka ovat "Elsa Finne'n" pohjana,
kirjoitti Ernst Ahlgren tänä kevättalvena näytelmänsä "Den Bergtagna",
jonka hän itse arveli elävän kauimmin hänen jälkeensä. Myöskin kertomus
"Modern" oli hänellä nyt käsillä. Sitä paitsi hän sepitti novellin
"Lifsleda", teki luonnokset kertomuksiin "Ur mörkret", "Ett
önskningsmål", "En baldams historia" ja "Ludde" ja valmisti näytelmänsä
"Romeos Julia".
Kiihkeästi, suorastaan kuumeentapaisesti hän työskenteli tänä
viimeisenä keväänä, tuntien liiankin selvästi, että hänen hetkensä
olivat luetut ja peläten, ettei hän ehtisi panna paperille edes osaa
kaikista niistä aiheista, jotka hänen mielessään kytivät. Eräästä hänen
kirjoituksestansa, "Verklighetsdiktning" (Todellisuusrunous), joka
löytyi hänen jälkeenjääneitten papereittensa joukosta, me voimme nähdä,
millaiseksi hän arvelee sellaisen kirjailijan työn muodostuvan, joka
työskentelee kuolema alituisesti silmiensä edessä. Hän sanoo siinä:
"Miten toiselta asia näyttääkään siltä, jonka joka kerta uuteen työhön
ryhtyessään täytyy ajatella: onko tämä ehkä viimeinen; minun täytyy
saada sanotuksi se, mitä haluan sanoa, ja juuri tällä hetkellä.
"Samantekevää onko kirjailija nuori vai vanha. Vuosien lukumäärä ei
merkitse mitään, sillä nuoren eletty elämä voi olla paljoa rikkaampi
kuin vanhan, kaikki riippuu vain tunteen syvyydestä ja elettyjen
kokemusten laajuudesta.
"Jos hän siihen asti on elänyt suljettua ja yksinäistä elämää, niin voi
hänet äkkiä vallata halu puhua niin kauan kuin hän vielä voi saattaa
itsensä ymmärretyksi ja ennenkuin pitkä äänettömyys alkaa.
"Ehkäpä siihen vaikuttaa myös se haikea tunne, että kaikki muistot,
jotka ovat olleet hänelle rakkaat, kuolevat hänen mukanansa, tai että
hänestä tuntuu siltä, kuin ne eivät yksin olisi hänen omaisuuttaan,
tai, -- kukapa tiesi! -- ehkäpä yksinäisyydentunne valtaa hänet, kun
hänen on pakko erota siitä elämästä, joka on antanut hänelle niin
paljon ja jolle hän korvaukseksi on voinut antaa niin sanomattoman
vähän.
"Ehkäpä hän ajatellessaan eroa tuntee halun saada ojentaa kätensä
kaikkea sitä kohti, josta hänen on pakko erota -- ja ehkäpä hän etsii
ystävää, joka tahtoo pusertaa hänen kättään merkiksi siitä, että hän on
muistava häntä.
"Minä kuvailen mielessäni, että jos niin on laita, niin jonkunmoisen
rauhan tulee lyödä leimansa hänen työhönsä.
"Sellainen kirjailija ei voi olla tuottelias, sillä hänen täytyy
punnita sanansa tarkemmalla kuin vain sointuvaisuuden vaa'alla ja pitää
mielikuvituksensa ohjakset kireällä sekä usein kiristäessään niitä
kysyä itseltänsä: 'onko tämä totta, tarkoitinko tätä? Ja jollen koskaan
voi peruuttaa näitä sanoja, niin voinko vastata niistä?'
"Hänen esityksensä on hillittyä; hän ei mielellään näyttäydy itse,
sillä hänellä ei ole tilaisuutta puolustaa itseään vastustajia vastaan
eikä korjata väärinkäsityksiä, ja jonkinlaisesta arkatuntoisuudesta
itseään kohtaan hän ei mielellään paljasta itseään. Ei hän myöskään
esiinny itsetietoisena yleisön edessä; mutta hän ei pelkää niin paljon
kirjallisia vastoinkäymisiä kuin sitä, että hän kaikesta huolimatta
voisi tuoda huonosti ilmi ajatuksensa ja huomaisi sen vasta sitten, --
kun sitä olisi myöhäistä korjata.
"Tästä hänen tavaton ahkeruutensa johtuu, hänen pyrkimyksensä saada
työnsä niin täydelliseksi kuin suinkin, olkoon kehys miten pieni
tahansa.
"Se tieto, että hänen tulee jättää sydämensä lapsi yksin ja
turvattomana vieraiden pariin, vaikuttaa sen, että hän tavattomalla
tarkkuudella huolehtii sen ulkonaisesta varustuksesta, ja miltei
äidillistä huolenpitoa piilee jokaisessa hänen verhonsa laskoksessa."
Mutta kesken kuumeista työkiihkoaan Ernst Ahlgrenin täytyi taas jättää
kaikki kesken, sillä maa poltti hänen jalkojensa alla. Oleskeltuaan
kaiken talvea vuoroin Kööpenhaminassa, vuoroin Hörbyssä, hän toukokuun
keskivaiheilla läksi toistamiseen Parisiin, päästäkseen vain pois
jonnekin, uusien ihmisten pariin ja uusiin oloihin. Mutta sielläkin,
keskellä ihmisvilinää ja suurta maailmaa, hän tunsi itsensä yhtä
yksinäiseksi ja vieraaksi kuin kaikkialla muuallakin. Hänellä ei ollut
enää voimaa iloita eikä nauttia mistään, hän harhaili vain kuin
kummittelija paikasta toiseen.
"Minä kirjoitan ja kirjoitan", sanoo hän kirjeessä Lundegårdille.
"Minusta tuntuu ikäänkuin istuisin vankilassa ja vain työtä tekemällä
voisin saavuttaa vapauteni. Mutta en koskaan ole tehnyt niin toivotonta
työtä kuin nyt. Ikäänkuin olisin kuollut ja kuivasti kuin luuranko
merkitsisin vain muistiin ne kertomukset, joita aivoni ovat kehränneet
kokoon minun ollessani vielä hengissä. -- --
"-- -- Jos sairastaisin parantumatonta tautia, niin ei loppuni
luullakseni voisi olla sen varmempi kuin nyt. Siinä ei ole mitään
viekoittelevaa, että minua pakoitetaan vuosi vuodelta julkaisemaan
huonoja teoksia voidakseni elää ja laahata eteenpäin tätä elämää. Olen
juureton täällä. Olen kuin kummitus ja töin tuskin uskallan elävien
pariin. Kaikki tämä on naurettavaa hempeämielisyyttä. Kerran minäkin
vielä sille nauran. --
"Minulla ei ole mitään tästä kirjavasta elämästä. Se tuskin suo
ihmiselle oikeutta kuolla."[144]
Ja vieläkin väsyneempi sävy vallitsee seuraavassa kirjeessä, joka on
kirjoitettu paria viikkoa myöhemmin: "Voisin kernaasti jäädä kokonaan
tänne, minä pidän tästä suuresta, kauniista Parisista; mutta halua elää
täällä en ole tuntenut hetkeäkään, tai oikeammin: olen tuntenut halua
mutta en usko voivani sitä tehdä. Työkykyni on murtunut. Raskas paino
lepää kaikella sillä, mitä kirjoitan. Ikäänkuin pyövelin käsi painaisi
olkapäätäni. Minä kirjoitan ja kirjoitan saadakseni kasan täyteen ja
säilytyshuoneeni tyhjäksi, mutta ei ainoakaan auringon eikä ilon säde
valaise työtäni.
"Olen aivan levollinen ja täydessä tasapainossa, en vähintäkään
hermostunut. En ikävöi pois täältä, en halua 'kotiin'. Varmaankin tulen
matkustamaan vain paikasta toiseen, sillä unohdan työtä tehdessäni
missä kulloinkin olen, ja mikä hotellipöytä hyvänsä on minulle yhtä
hyvä. Hörbyssä en voi vakituisesti elää, en tahdo hautaantua sinne,
mutta pari päivää tai viikkoa voin siellä joskus työtä tehdä. Minulle
on aivan yhdentekevää missä olen.
"En ole sen hempeämielisempi kuin että voisin jäädä tänne ja sitten
jonakuna päivänä -- väsyneenä turhiin taiteilijaponnistuksiini --
lopettaa elämäni täällä. Se olisi ehkä parasta. Kaikki kävisi melutta
ja huomiotta. En tiedä itsekään mitä odotan tai mitä toivon. Sisäinen
ääni sanoo minulle: vielä ei kaikki ole lopussa."[145]
Ja paria päivää myöhemmin hän lopettaa seuraavin sanoin kirjeensä
Lundegårdille, viimeisen, jonka tämä vastaanottaa hänen vielä
eläessänsä:
"En enää koskaan tule tehneeksi mitään. Mutta mitä se tekee! Olen
mielestäni kuin vanha ajurihevonen, jolta valjaat riisutaan. Grålle saa
mennä laitumelle, kompuroida auringonpaisteessa ja tuntea kesän lämpöä.
Siinä kaikki!
"Minä toivon niin usein, kuljeskellessani täällä -- ja täällä on niin
satumaisen kaunista -- niin minä toivon, että voisin pysähtyä, tarttua
jotakuta käsivarteen kiinni, viitata kädelläni ja sanoa: 'katso!' Ja
tietää sitten, että joku tuntisi aivan samaa kuin minäkin. Mutta ketään
sellaista ei ole. Kaikilla on kiire. Ja minussa on siksi paljon
taiteilijaa, että tunnen tuskaa nähdessäni yksin niin paljon kaunista.
Minä tahtoisin kuvata sitä, siivilöidä sen omien silmieni läpi ja antaa
sen sitten koko maailmalle. Mutta minä en voi.
"Olkaamme silti yhtä iloisia."[146]
Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren myös valittaa yksinäisyyttänsä,
sitä, että hän tuntee olevansa jo ikäänkuin kaiken ulkopuolella.
"Minusta tuntuu yhä siltä, kuin en kuuluisi tänne", kirjoittaa hän;
"minä käyn ja katselen kaikkea ikäänkuin jotakin näyttelyä, jonka
tunnen jo perinpohjin. Paljoa enemmän luonteeni mukaista olisi maatua
maassa ja kasvaa lehdiksi ja pensaiksi ja kaikenlaiseksi rikkaruohoksi
ja palata maan päälle jälleen vaikkapa jonkin eläimen hahmossa.
"Se, joka kerran täydellä todella on suorittanut hotellilaskunsa, ei
halua jälleen purkaa matkalaukkuaan, vaikkei matkalla olisikaan kovaa
kiirettä."[147]
Kuinka lopussa hän oli sekä henkisesti että ruumiillisesti käy
parhaiten selville seuraavasta Parisista kirjoittamastaan kirjeestä
Matille:
"Vaikea sydämentykytykseni ja sitä seuraavat tukahduskohtaukset ovat
epäilyttävässä määrässä lisääntyneet. En jaksa tehdä työtä. Minä yritän
ja yritän; se ei käy. Työkykyni on kokonaan murtunut. Kun me tapaamme
jälleen, niin älä koskaan kysy työstäni mitään, älä tiedustele 'miten
kirjoittaminen tänään on käynyt', ei mitään, mikä sitä koskee. Minä
tuhrin paperille, sillä tuntuu jonkunmoiselta lohdutukselta saada
piirtää kirjaimia. Mutta joustavuuteni on kadonnut. Olen vain
työhevonen, jonka selkäranka on taittunut. Kysymys, voinko
kohota tästä vielä, tuottaisi minulle kaikessa hyväntahtoisuudessaan
vain sanomatonta kärsimystä. Anna vanhan hevosen kompuroida
auringonpaisteessa, jos hän jaksaa; ettei hän kelpaa enää mihinkään,
kiusaa häntä itseään, tuota raukkaa, kaikkein eniten!
"Vapauta minut 'toivomisen' velvollisuudesta, älä vaadi, että
näyttäisin iloiselta. Minä kannan surua rakkaimpani, työni tähden.
"Älä _puhu_ siitä enää. Älä _mainitse_ sitä koskaan.
_Kaikki_ kysymykset kiusaavat minua. Minä taistelen sielun
sairautta vastaan, ja mitä enemmän yksin saan taistella, sitä
parempi...
"Minun pitäisi kai jäädä tänne; ajattelin tänne lähtiessäni
olla lainkaan palaamatta. Jos täällä tulisi pyyhkäistyksi pois
olemassa-olosta, niin joutuisi myös samalla pian unohduksiin. Se olisi
parasta omaisilleni. Mutta minä toivon vielä parantuvani. Rahani eivät
myöskään ole vielä lopussa. Ei kukaan voi uskoa, miten voimakkaasti
riipun elämässä kiinni, tai oikeammin siinä toivossa, että voisin tulla
siihen jälleen sidotuksi.
"Olen kirjoittanut täällä aika kasan. _Tahdon näyttää, etten
laiskuudesta ole tuottamatta mitään_. Ihmeellistä lukea läpi sitä,
mitä olen kirjoittanut. Sanoja, sanoja, sanoja! Elämä puuttuu. Voin
kirjoittaa vaikka kuinka paljon -- mutta se ei kelpaa painettavaksi. Se
ei ole sekavaa, mutta se todistaa henkistä jähmettymistä. Se on kuin
sokean työtä: täsmällistä, mutta väritöntä. Se on kuin puuta --
leikeltyä, mutta maalaamatonta puuta...
"Kun sanon olevani sielultani sairas, niin se ei merkitse, että olisin
sekava, en edes 'hermostunut'. Se on taiteilijantautia, ehkäpä sitä
voisi sanoa työntuskaksi."[148]
Juhannukseksi Ernst Ahlgren palasi Hörbyhyn, mutta heinäkuun
alkupäivinä hän läksi jälleen Kööpenhaminaan, jossa parasta aikaa eräs
etevä saksalainen teatteriseurue näytteli ja jonka esityksiä hän halusi
nähdä. Tältä matkaltaan hän ei koskaan enää palannut.
Ernst Ahlgrenin viimeisestä illasta kertoo Lundegård seuraavasti:
"Lauantaina 21 p:nä heinäkuuta kävin häntä iltapuolella tapaamassa. Hän
lepäsi sohvalla lukien Björnsonin 'Kongen' teosta.
"Minä istuin hänen luonaan kello 7:ään illalla ja me keskustelimme
kaikenlaisista asioista, niinkuin tavallisestikin. Hän näytti olevan
aivan ennallaan, ei paremmissa eikä huonommissa voimissa kuin
muulloinkaan. Hänen olennossaan oli aina jotakin murtunutta näinä viime
aikoina, mutta hän hillitsi itseään niin täydellisesti, ettei hän
ainoallakaan sanalla, ei kasvojen ilmeellä eikä äänensävyllä ilmaissut,
mikä hänellä oli edessä.
"Vasta seuraavana päivänä, saatuani tietää mitä oli tapahtunut, muistui
tästä viimeisestä kohtaamisestamme mieleen pikkuseikkoja -- kaikkein
vähäpätöisimmätkin asiat olivat kuin raudalla poltetut muistiini --
pikkuseikkoja, jotka jälkeenpäin tuntuivat hyvinkin kuvaavilta.
"Muistan miten veri syöksähti hetkeksi hänen kasvoihinsa minun
astuessani sisään; se johtui siitä valtavasta ilontunteesta, kun
hänelle oli suotu viettää edes pari jäljelläolevista pitkistä tunneista
ystävän parissa; muistan myös, että hänen silmissään oli tavallista
syvempi loiste ja että ne jäykkinä kiintyivät lattiaan, kun hyvästiksi
ojensin hänelle käteni. Hän pelkäsi, että niiden katseeseen olisi
voinut tänä viimeisenä hyvästijätön hetkenä tarttua kuolevan tuskaa ja
että tämä ilme olisi voinut antaa hänet ilmi.
"Kohtaus, jota hän luki, esitti kuninkaan viimeistä hyvästijättöä
yhteiskunnan edustajille: papille, kenraalille, voudille ja
kauppiaalle.
"'Minä olen, niinkuin sanotaan, petetty mies ... elämän
ihanteellisimmat voimat ovat pettäneet minut. --
"Niin -- nyt minä olen siis valmis!'"
Niin -- nyt minä olen siis valmis! saattoi Ernst Ahlgrenkin sanoa. Ja
Lundegårdin poistuttua hän toteutti kauan hautomansa aikeen, lopetti
elämänsä omalla kädellään.
Kun seuraavana aamuna, heinäkuun 22 p:nä, astuttiin hänen huoneeseensa,
lepäsi hänen ruumiinsa kuoleman kangistamana vuoteella. Pöydällä,
vuoteen ääressä oli jäähyväiskirje Lundegårdille, päivätty 18:na
heinäkuuta.
"Toveri!
"Mitäpä sanoisin! Sinä tiedät kaikki ja kaikki on sinun. Pidänkö
sinusta enemmän kuin -- -- sitä en voi ratkaista. Minun tulee kiittää
sinua niin paljosta, niin paljosta, etten voi kiittää. Sinä olet ollut
ystävä ja veli ja perhe minulle. Sinä olet persoonallisuus.
"Rakkaani! Tee työtä! Kirjoita, vaikka sinusta tuntuisikin, kuin aivosi
särkyisivät. Kirjoita julki sisimmät ajatuksesi, vaikkapa sinusta
tuntuisi, kuin sinun pitäisi häpeästä vaipua maan alle, kun et voi olla
kova ja kylmä. Työ yksin vie onneen, ja onnea on olemassa. Ne, jotka
väittävät vastaan, ovat yksipuolisia tai teeskentelevät.
"Olen koettanut tänään kirjoittaa pienen novellin, mutta se ei ota
onnistuakseen. Se mikä minulla on edessä, riistää mielenkiintoni
kaikista kuvitelluista tapahtumista...
"Miten raskasta minun on luopua luonnoksistani ja työsuunnitelmistani,
on minun vaikea selittää. Mutta mieleni on liiaksi lamassa; en voi
niitä päättää. -- -- --
"Pahimmin pelkään, että käteni ratkaisevana hetkenä on liian kevyt ja
että epäonnistun samoinkuin viimeksikin.
"Minusta tuntuu, etten usko Jumalaan, mutta minä tahdon sittenkin
rukoilla häntä viimeisenä hetkenäni, niin kiihkeä on kuolevan halu
tuntea lähellään elävän olennon läsnäoloa...
"Sinähän tiedät paremmin kuin kukaan muu, etten toimi hätäillen.
"Olen iloinen, kun kaikki on ohitse. Olen niin suuri pelkuri, että
jolleivät ylivoimaiset kärsimykset päivä päivältä olisi vieneet minua
yhä lähemmäksi sitä, joka herättää kauhuani, niin en koskaan olisi
uskaltanut sitä tehdä.
"Jos olisi vähintäkin elämisen mahdollisuutta, niin en tekisi sitä.
Mutta puolentoista vuoden taistelu on osoittanut minulle, kuinka turhaa
on taistella kohtaloaan vastaan.
"Pelastusta ei ole olemassa. Alas mustaan kuiluun!
"Onnellinen se, joka saa kuolla omaistensa parissa ja tuntea heidän
kätensä lämpimän puristuksen. Elä onnellisena. Rakas ystävä.
"Ystäväsi Ernst."
Ja yöllä vasten 22 p:ää, juuri ennen kuin hänen silmänsä iäksi sammui,
hän lisäsi tähän kirjeeseen vielä seuraavat sanat, viimeiset, jotka
hänen kädestään lähtivät ja jotka viittaavat hänen suhteeseensa Georg
Brandesiin:
"Älä hävitä yksityisiä muistiinpanojani, -- -- varmaan pyydän sinua
vielä sitä tekemään, mutta se ei saa tapahtua. Jokainen sana on totta,
ja siitä totuudesta, jonka minä voin kuolemallani vahvistaa, pitäisi
hänelläkin olla rohkeutta vastata."
Paitsi yllämainittua kirjettä oli Ernst Ahlgren jättänyt jälkeensä myös
kirjoituksen "Jälkeenjääneille", joka niinikään oli päivätty
"Kööpenhaminassa 18 p:nä heinäkuuta 1888". Paitsi kirjallista
testamenttiaan se sisälsi seuraavat sanat:
"Minun hartain toiveeni on jos mahdollista saada levätä Tanskan maan
povessa.
"En kykene sanoin tulkitsemaan tunteitani kaikille niille, jotka ovat
osoittaneet minulle hyväntahtoisuutta ja hyvyyttä. Minä pyydän, että
kaikki ne, jotka ovat olleet minua lähellä, eivät luulisi tämän
tapahtuneen sydämettömyydestä. Minun on paha mieli, kun minun täytyy
tuottaa heille surua; mutta tehkää eläville kaikki se hyvä, jota te
olisitte suoneet minulle, kaikki se hyvä, jota itse olisin tahtonut
tehdä, jos minun olisi ollut mahdollista elää! -- -- Kiitos kaikesta."
Ja kirjeessä, jonka hän kirjoitti rakkaimmalle tyttärelleen Matille,
"koko elämäntaistelunsa lapselle", hän lopun lopuksi lausuu:
"Unohda minut. Tule hyväksi, nöyräksi ja onnelliseksi. Tervehdi,
_tervehdi kaikkia!_ Rukoile Jumalaa, jos tunnet tarvetta sitä
tehdä. Karl ja minä emme saa sitoa uskoasi.
"Jos on olemassa Jumala, niin hän ei työnnä minua luotaan, sillä hänen
täytyy olla rakastava ja hyvä -- hän tietää, etten uhkarohkeudesta
tehnyt väkivaltaa itselleni, vaan että olin niin heikko, etten voinut
elää.
"Huolehdi kaikista omaisistani. Opeta heitä iloitsemaan, kunhan minä
vain kuolen."
"Implora pace."
"Siinä on elämän suuri haikeus, että ihmissielu on aina yksin",
kirjoitti Ernst Ahlgren kerta Hellen Lindgrenille siteeraten
tanskalaisen J.P. Jacobsenin sanoja. Ja jos kuka, niin Ernst Ahlgren
oli yksin. Yksin elämässä, yksin kuolemassa. Jollei hän olisi ollut
niin yksin, niin hän varmaan olisi paremmin jaksanut vastustaa
itsemurhakiihkoaan, joka kyti hänessä jo aivan nuoresta alkaen. Sillä
hänessä oli kaksi luonnetta, niinkuin hän itsekin usein huomautti,
toinen synkkä ja heikko, joka saattoi hänet sairaalloiseen
mielentilaan, toinen valoisa, terve ja voimakas, joka tahtoi elää ja
toimia. Seuraavat sanat, jotka ovat peräisin aivan hänen viime
ajoiltaan, todistavat puolestansa, kuinka kovaa taistelua nuo kaksi
luonnetta hänessä kävivät:
"Minulle on kerrassaan vieras tuo melkein hekumallinen kuolemanajatus,
jolla monet luonteeltaan alakuloiset ja eroottiset naiset kiemailevat,
varsinkin ne, joilla ei ole oikeata työtä. Päinvastoin, minusta
eläminen on ihanaa, minä käytän mielelläni työkykyäni. Kun ajattelen
kuolemaa tai puhun siitä, niin en tee sitä salaisella nautinnon
tunteella, vaan tuskalla, joka on musertaa koko olentoni. Kuolema on
minulle kummitus, joka kaikkien onnettomuuksien, surujen ja
eripuraisuuksien kasaantuessa ylitseni asettuu eteeni ja tehden minut
melkein tajuttomaksi pelosta katselee minua, ojentaa luurankoiset
kätensä minua kohti ja sanoo: katso, sinä et pääse pakoon, elämä --
jota rakastat -- on tuominnut sinut niin kauheihin piinapenkintuskiin,
jotta sinusta tuntuu helpoitukselta, kun tälläkin hinnalla pääset
vapaaksi."
Ja sama rakkaus elämään huokuu myös kirjeestä Hellen Lindgrenille,
jossa hän sanoo:
"Ettekö näe kuinka suuri ja terve elämä on, joskin teidän ja minun
-- -- niin, joskin teidän ja minun täytyy erota siitä. Mitä se tekee?
Kunhan on vain saanut jotakin aikaan, jättänyt jälkeensä -- vaikka
kuinkakin pienen -- jäljen, panoksellaan ottanut osaa suureen
kehitykseen. Ah, jospa te tietäisitte, kuinka minä rakastan kaikkea
mikä hengittää, kasvaa ja elää! Jospa hetkeksikin voisin lainata teille
silmäni ja keuhkoni."[149]
Mutta kaikki hänen elämänvaiheensa ja kokemuksensa olivat omansa
ikäänkuin tukahduttamaan tätä rakkautta elämään. Hänen iloton
lapsuutensa ja nuoruudenaikansa ja varsinkin hänen avioelämänsä
tuottamat pettymykset lisäsivät puolestaan hänen perinnäistä
synkkämielisyyttään, jolle hänen katkerat persoonalliset kokemuksensa
myöhemmällä iällä antoivat vielä viimeisen sysäyksen. Eikä se sisäinen
tyydytys ja ilo, jonka kirjallinen työ hänelle tuotti, voinut yksin
pitää tasapainoa yllä, varsinkin sen jälkeen kun epäilys sitäkin
kohtaan heräsi hänen sielussaan.
Pitkällisen sairautensa aikana Ernst Ahlgren oli niin täydellisesti
eläytynyt kuoleman ajatukseen, ettei se tuntunut hänestä enää
peloittavalta viholliselta, vaan pikemmin ystävältä, joka saattoi
päästää hänet kaikista kärsimyksistä ja antaa hänelle rauhan. Mutta
samalla kun se tarjosi vapautusta, se ikäänkuin myös kehoitti häntä
iloitsemaan elämästä niinkauan kuin vielä oli aikaa, rakastamaan
kaikkea elollista, niinkauan kuin siihen oli tilaisuutta. Tarve saada
elää heikkoni kuitenkin päivä päivältä ja toivo päästä rauhaan kasvoi
yhä voimakkaammaksi, kunnes tämä ainoa ajatus sai hänet kokonaan
valtaansa.
Ernst Ahlgrenin oman toivomuksen mukaan hänen ruumiinsa kätkettiin
Tanskan maan poveen, sen maan, jota hän niin suuresti oli rakastanut,
vaikka se olikin tuottanut hänelle niin paljon pettymystä.
Kööpenhaminan läntisellä hautausmaalla, kaukana suurista käytävistä ja
komeista muistomerkeistä, kohoaa hänen yksinkertainen hautapatsaansa,
johon nimen alle on piirretty sanat: _Implora pace_, rukoile
rauhaa. Nuo sanat hän oli ikäänkuin itse valinnut omaksi
hautakirjoituksekseen jo vuosia ennen kuolemaansa. Sillä tutkiessaan
Byronin elämää ja teoksia ja kääntäessään hänen kirjeitään ruotsiksi,
oli hänen huomionsa kiintynyt seuraaviin sanoihin, jotka Byron,
käydessään kerta Certosan hautausmaalla Italiassa, oli kirjoittanut:
"Eräässä hautakivessä näin nimen alla nämät kauniit sanat: _Implora
pace_. Ei mitään muuta, mutta minusta tuntuu kuin noihin sanoihin
sisältyisi kaikki, mitä siinä voi sanoa. Niihin sisältyy epäilystä,
toivoa ja nöyryyttä. Ei mikään voi olla sen liikuttavampaa kuin tuo
sana 'rukoile' -- vainaja on saanut kyllikseen elämästä, hän ei pyydä
enää muuta kuin rauhaa."
Sama tunne valtaa mielen Ernst Ahlgreninkin haudan ääressä. _Implora
pace!_ Se oli hänenkin viimeinen ja ainoa rukouksensa.
Viittauksia.
[1] 31/3 1871.
[2] Carl Herslow 10/10 1875.
[3] Kirjeestä C. Herslowille 1876.
[4] Kirjeestä C. Herslowille 12/10 1875.
[5] Kirjeestä Margarethe Ekströmille 13/3 1878.
[6] Kirjeestä Margarethe Ekströmille 25/3 1878.
[7] Kirjeestä Margarethe Ekströmille 29/7 1879.
[8] 21/4 1878.
[9] 29/4 1878.
[10] Kirjeestä Ny III. Tidningin toimittajalle, Ernst Beckmanille.
[11] 28/10 1877.
[12] 2/2 1880.
[13] 12/4 1880.
[14] Jouluk. 1886.
[15] 15/12 1883.
[16] 27/7 1883.
[17] 25/8 1884.
[18] 15/12 1884.
[19] Kesäk. 1884.
[20] Gefle-posten 1884.
[21] Barometern 1884.
[22] Toukok. 1884.
[23] 15/12 1884.
[24] Ellen Key, Ernst Ahlgren, s. 33.
[25] 3/2 1885.
[26] 15/12 1884.
[27] 17/2 1885.
[28] 27/3 1886.
[29] 15/12 1884.
[30] 15/12 1884.
[31] 30/l 1885.
[32] 1/11 1886.
[33] Kirjeestä Karl af Geijerstamille 2/11 1886.
[34] 25/10 1884.
[35] 25/10 1884.
[36] 28/2 1885.
[37] 5/11 1884.
[38] 22/3 1886.
[39] 22/3 1886.
[40] 22/3 1886.
[41] 13/1 1885.
[42] 15/4 1888.
[43] 6/12 1886.
[44] 8/6 1886.
[45] 8/6 1886.
[46] 10/7 1886.
[47] 30/7 1886.
[48] Kirjeestä Margarethe Ekströmille 22/2 1885.
[49] 6/12 1886.
[50] Söndagen, J.A. Runström.
[51] Ny Illustrerad Tidning, 1885.
[52] Göteborgs Handels och Sjöfarts Tidning 12/8 1885.
[53] Morgenbladet 25/10 1885.
[54] 29/8 1886.
[55] Kirjeestä Lundegårdille 13/4 1885.
[56] Jouluk. 1886.
[57] Jouluk. 1886.
[58] Kirjeestä Georg Nordensvanille 30/8 1885.
[59] 15/12 1884.
[60] 20/8 1885.
[61] 18/10 1885.
[62] 24/10 1885.
[63] 25/10 1885.
[64] 14/10 1885.
[65] 28/10 1885.
[66] Ellen Key, Ernst Ahlgren, s. 41.
[67] Ellen Key, Ernst Ahlgren, s. 43.
[68] 5/11 1885.
[69] 12/11 1885.
[70] Ellen Key, Ernst Ahlgren, s. 44.
[71] 3/11 1885.