Geijerstamin ja hänen vaimonsa ystävällistä kutsua seuraten, läksi
heidän luokseen Tukholman saaristoon, on hän ikäänkuin tehnyt vain
aselevon vihollisensa kanssa. "Olen iloinen, huoleton, melkein
onnellinen", kirjoittaa hän Matille, "mutta musta piru ei ole kuollut.
Ehkäpä se palaa vielä kerran -- ei kiusanhenkenä, vaan rakkaana
ystävänä. Mustalla pirulla minä tarkoitan tuota fiksiä ideaa, joka on
jonkunmoinen kummallinen sekoitus rauhan kaipuuta ja kuoleman mukana
seuraavien ruumiillisten tuskien pelkoa.
"Mutta kun olen voittanut tuskien pelon", jatkaa hän, "sitten olen
täysin onnellinen ihminen, sitten en valita enää, että olen syntynyt
maailmaan, sitten rakkauteni kaikkea elollista kohtaan on kasvava
voimakkaammaksi ja suuremmaksi kuin koskaan ennen, sitten kaikki, mikä
on tuottanut minulle surua, on tuntuva vähäpätöiseltä ja kaikki, mikä
on ollut minulle ilonaiheena, on tuntuva suurelta. Sitten -- vasta
sitten -- iloitsen siitä, että olen elänyt."[119]
Ernst Ahlgren viipyi Geijerstamin kodissa koko loppukesän, aina
syyskuun keskivaiheille saakka, ja kauniin luonnon helmassa ja
hyvien ja ymmärtävien ystävien parissa työhalu palasi jälleen. "Teen
työtä kuin kuumeessa joka päivä", kirjoittaa hän Lundegårdille,
"-- kirjoitan, luen ja (ajattelehan!) puhun... Minä pinnistän jokaista
lihassäiettäni saadakseni esille jotain todellista ja kelvollista --
ja sittenkin! Mutta työtä aion tehdä viimeiseen saakka. Sillä
resignatsioni on sana, jonka merkitystä minun luonteeni ei ymmärrä. Se
ei tiedä muusta kuin taistelusta ja epätoivosta. Kesyksi minä en tule
koskaan."[120]
Ja samassa kirjeessä hän edelleen muutamalla piirteellä antaa kuvan
elämästään Geijerstam-puolisoiden kodissa:
"Koko tänä aikana olen tuskin ainoatakaan ihmistä tavannut.
Lukuunottamatta tietenkin Geijerstameja. Minun huoneeni on Gustafin
työhuoneen takana, mutta hänellä parasta aikaa ei ole mitään teosta
tekeillä -- hän pistäytyy vähä väliä luokseni ja juttelee kanssani. Hän
sanoo minua pahaksi omaksitunnokseen ahkeruuteni vuoksi. Iltasin me
istumme kolmen hänen huoneessaan, aivan ihmeellinen kodikkuuden
tunnelma on ominainen perhehetkille tällä saarella, jossa olemme aivan
eristetyt koko maailmasta ja jossa tuuli vinkuu ja vyöryy yli suurten
kalliopaasien ja aavojen vesien. Luonto on täällä ihana. Mutta minä
katselen sitä kuollein silmin. Tuo yö Kööpenhaminassa -- se jätti
leimansa minuun!"[121]
Kuinka syvän leiman tuo "itsemurhayö", niinkuin Ernst Ahlgren sitä
nimitti, jätti häneen, käy ilmi seuraavasta kirjeestä Gustaf af
Geijerstamille, joka on kirjoitettu 1888 vuoden alkupuolella:
"Se yö, jolloin makasin yksin ja katsoin kuolemaa silmästä silmään ja
näin edessäni kuoleman kasvojen vääristyvän, vääristyvän elämäksi,
josta juuri olin etsinyt pelastusta; se yö on painanut leimansa minuun.
Elämäntuskani ei johdu sentimentaalisista oikuista, se tulee siitä,
etten usko minunlaiseni kunnon kirjailijan voivan elää kynällään muuta
kuin kurjuudessa, ja olen taistellut liian kauan pienten olosuhteitten,
köyhyyden ja elatushuolien painon alla. Jollei tästä sen parempaa tule,
niin taiteilija-ituni tukehtuu sen sijaan, että se puhkeaisi täyteen
voimaansa. Olen liiaksi taiteilija voidakseni katsella taantumistani;
olen liiaksi yksinäinen voidakseni persoonallisesti tuntea olevani
sidottu elämään työhuoneeni neljän seinän sisäpuolella; tuntuu siltä
kuin kaikki se, mihin olen ollut kiintynyt, olisi vetäytynyt kauaksi
minusta ja kuin seisoisin keskellä aavaa erämaata, jonka äärtä väsyneet
jalkani eivät koskaan voi saavuttaa."
Syyskuussa Ernst Ahlgren vietti parisen viikkoa Tukholmassa, palasi
sitten Hörbyhyn, jolloin novellikokoelma "Folklif och småberättelser"
tuli julkisuuteen, mutta vaikka hän tuntui iloiselta ja levolliselta
ja oli hyvällä työtuulella, yltyi synkkämielisyys kuitenkin
sitä myöten mitä pitemmälle syksy kului. Lokakuussa hän läksi
jälleen Kööpenhaminaan ja koetti kaikella tavalla taistella
elämänkyllästymistään vastaan, hän voimisteli, liikkui ulkoilmassa ja
nautti vahvistavia lääkkeitä, mutta kaikki oli turhaa. Hänen voimansa
menivät päivä päivältä alaspäin, ja vastustuskyky heikkeni niiden
mukana.
Käväistyään jouluna kotona Ernst Ahlgren palasi vuoden viimeisinä
päivinä takaisin Kööpenhaminaan.
Yöllä vasten tammikuun 9 p:ää 1888 hän teki itsemurhayrityksen, joka ei
kuitenkaan onnistunut. Hän nautti morfiinia, mutta ennenkuin myrkky
ennätti vaikuttaa, valtasi hänet niin kova jano, että hänen pakostakin
täytyi juoda, jolloin myrkky ei tehnytkään tehtäväänsä.
Hänen tuskansa oli ääretön, kun hänen täytyi jälleen ruveta elämään,
vaikka hän jo toistamiseen oli tehnyt tilin elämän kanssa. Ja joskin
hän vähitellen alkoi jälleen elää ja pääsi taas työhönsä kiinni, niin
kaikki kävi enää vain puolella voimalla.
Siten nuo kaksi voimaa, elämä ja kuolema kamppailivat keskenään hänen
sielussaan, kunnes hänen kärsimystensä mitta vihdoinkin oli täysi ja
vapautuksen hetki koitti.
"Fru Marianne."
Jo elokuussa 1885, siis heti "Pengar'in" ilmestyttyä, kirjoittaa Ernst
Ahlgren Georg Nordensvanille: "Minulla on tekeillä pienempi novelli,
'Fru Marianne', kertomus nuoresta rouvasta, joka on turmeltunut
romaaninluvusta, mutta jossa sittenkin on vielä niin paljon itua, että
hänestä lopulta tulee ihminen." Teos paisui kuitenkin paljoa
laajemmaksi ja vaati paljoa enemmän aikaa kuin mitä Ernst Ahlgren oli
olettanut. Vasta tammikuussa 1887 se on aivan valmis, niinkuin käy
selville kirjeestä Gustaf af Geijerstamille: "Olen nyt kirjoittanut
loppusanat 'Fru Marianne'en. Tuntuu oikein juhlallisen hartaalta, kun
sellaisen työn on saanut valmiiksi. Siinä on kolmen vuoden ajatukset ja
vuoden pitkä, ahkera työ. Olen koettanut olla tosi, ja vaikka arvostelu
painaisi sen kuinka alas hyvänsä, niin en häpeä sittenkään itseni
edessä."
Ja sitten hän puhkeaa sanomaan:
"Työ on minulle -- niin ainakin luulen -- jotakin aivan toista kuin
teille muille. Työ yksin sitoo minut elämään, työ yksin valaa aurinkoa
olemassaolooni -- minun elämääni, joka on niin vailla persoonallista
onnea, ja sittenkin on elämä niin suuri ja terve ja rikas! Minä
rakastan elämää, en omaa elämääni, mutta kaikkea mikä on elollista.
"Olen iloinen, että olen kirjoittanut 'Fru Marianne'n. Monasti, kun
sairaus yllätti minut, tuskailin mielessäni: 'loppuvatko voimani,
ennenkuin minun on sallittu lausua edes tämä pieni sana!' Ja työkuume
kiehui suonissani ja voitti sairauden."[122]
Se "sana", jonka Ernst Ahlgren halusi saada lausutuksi tässä
teoksessaan, tarkoitti, samoinkuin "Pengar'issakin", miehen ja naisen
välisen suhteen selvittämistä, vaikka se tässä onkin otettu aivan
toiselta kannalta. "Pengar'issa" hän taistelee naisen oikeuksien
puolesta, hänen Selmansa on uuden ajan nainen, joka vaatii itselleen
kehitysmahdollisuutta ja vapautta. "Fru Marianne" esittää hänen
kantaansa siveellisyyskysymyksessä, se on hyökkäys kaikkea
_puolinaisuutta_ vastaan. Hän asettaa Mariannen siinä kahden
alternatiivin eteen, hänen täytyy tehdä valintansa ja sitten olla
kokonaan sitä, mitä hän on, heilumatta puolelle tai toiselle.
"Epäsiveellistä on vain se, jos Marianne antaa puolet Börjelle ja
puolet Pålille", sanoo Ernst Ahlgren itse kirjeessään Georg
Nordensvanille. "Jos hän valitsee sen, jonka kanssa hän on naimisissa
tai toisen, on minulle aivan yhdentekevää, kunhan hän vain valitsee ja
valitsee kokonaisesti."[123]
Siinä on itse teoksen ydinkohta. Ja ankaralla johdonmukaisuudella Ernst
Ahlgren on kehittänyt tätä ajatustaan. Hän on kuvannut Mariannessa
luonteeltaan kevyttä ja turhamaista kaupunkilaistyttöä, joka tullakseen
turvatuksi ottaa ensimäisen parhaan, joka hänelle tarjoutuu ja joutuu
siten aivan uuteen ja outoon ympäristöön. Hän ei yritäkään kotiutua
maalaisoloihin, joista hänen miehensä on lähtenyt ja jotka muodostavat
koko hänen elämänsä. Hän ei koeta edes perehtyä niihin töihin, jotka
hänelle maanviljelijän vaimona lähinnä kuuluisivat, hän vajoaa vain
romaanien lukemiseen ja epäterveeseen tunne-elämään ja antautuu
vähitellen täydellisen apatian valtaan. Tästä haluttomuuden ja
ikävystymisen tilasta herättää hänet miehen ystävä, joka palattuaan
monivuotiselta ulkomaanmatkalta asettuu heidän luokseen asumaan.
Ystävällä on kaikki ne edut, jotka mieheltä puuttuvat, maailmanmiehen
miellyttävä käytöstapa, laajat harrastukset ja ennen kaikkea kyky
kiehtoa naisten mielet pauloihinsa, lumota heidät. Hänen rinnallaan
aviomies, joka karkeasta kuorestaan huolimatta on luonteeltaan
kelvollinen ja luotettava ja mieleltään pehmeä ja herkkä, jonka
todelliset ominaisuudet vievät monin kerroin voiton hänen ystävästään,
tekee varsin haalean ja nolon vaikutuksen. Marianne ei voi olla
tekemättä vertauksiansa, ja ne lankeavat kaikki ystävän eduksi. Melkein
huomaamattaan hän soljuu yhä enemmän hänen valtaansa, hiljaiset
hämärähetket takkavalkean ääressä, jolloin luottamuksia vaihdetaan
kummallakin puolen ja kaivetaan esille kaikki salatut huolet ja
kaipuut, vahvistavat osaltaan ystävyyttä, kunnes se kiihtyy
molemminpuoliseksi rakkaudeksi. Ensimäinen suudelma saa kuitenkin
Mariannen omantunnon heräämään, ja hän karkoittaa ystävän talosta.
Mutta vaikka hän voittaakin kokonaan tämän tunteensa, ei hänen
omatuntonsa lakkaa häntä soimaamasta ennenkuin hän on tunnustanut
kaikki miehelleen. Hänen tunnustuksensa kylmentää kuitenkin kokonaan
aviopuolisoiden välin, sillä mies, joka on käsillään kantanut vaimoansa
ja rakastanut ystäväänsä, ei voi antaa anteeksi sitä, että he hänen
silmiensä edessä ovat häntä pettäneet, eikä uskoa vaimon jälleen
rakastavan häntä.
Mutta samalla kun väli rikkoontuu, herää Mariannen rakkaus mieheensä
vasta täyteen voimaansa. Hän koettaa nyt voittaa hänet jälleen
omakseen, hän herää ikäänkuin uuteen elämään, hän tarttuu tosityöhön
kiinni, ottaa kodin ohjakset käsiinsä, perehtyy kaikkiin emännän
toimiin, löytääpä yksin tien yksinkertaisen kansan sydämeen. Kaikki se,
mitä hän ennen on ylenkatsonut ja halveksinut, muuttuu nyt hänelle
rakkaaksi siksi, että se on sen miehen maailma, jonka kunnioituksen ja
rakkauden hän tahtoo voittaa. Ja se onnistuu hänelle vihdoin. Mies ei
voi olla huomaamatta sitä suurta muutosta, joka vaimossa on tapahtunut,
ja hänen rakkautensa herää jälleen.
Koko se puoli kirjaa, joka kuvaa Mariannen taistelua, on syvää,
kaunista taidetta. Se on taistelua elämästä ja kuolemasta, joka
vaikuttaa vakuuttavasti ja todesti. Teoksen alkupuoli sen sijaan on
paljoa heikompi. Se on liiaksi venytetty, siinä ei ole sitä tyylin
tuoreutta kuin "Pengar'issa", ei samaa yksinkertaista ja puhdasta
muovailua. Niinikään vuoropuhelut ovat paljoa heikommat ja
värittömämmät. Koko teoksessa on jotain tekemällä tehtyä, melkeinpä
sovinnaista, se on vailla sitä välittömyyttä ja voimaa, mikä
edelliselle on niin ominaista.
Senaikuiset arvostelijat yleensä ovat varsin suopeita "Fru
Marianne'lle", muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Kaikkein kehuvin
on "Aftonbladet". "'Fru Marianne' osoittaa ehdottomasti suurta
edistystä", sanoo sen arvostelija... "Kertomataidossa Ernst Ahlgren on
saavuttanut miltei mestaruuden; niin tasainen ja selvä on hänen
tyylinsä ja niin kiinteästi se mukautuu kuvatun aiheen laadun mukaan...
Joskus on kuitenkin sullottu liian paljon yksityiskohtia yhteen ja
kuvattu niitä turhan tarkasti sekä liiaksi toistettu pohjaltaan aivan
samoja aiheita; myöskin monet episodiset kohtaukset ovat venytetyt
väsyttävän pitkiksi... Teos on ehdottomasti parhaita mitä 'uusi
koulumme' on päästänyt julkisuuteen, mutta arvonsa sille etupäässä
antaa se seikka, että se on tunteellisen runoilijasielun luoma."[124]
Samoin professori Karl Warburgin arvostelu on kiittävä ja hän sanoo
teoksesta, että "molempien päähenkilöiden kuvauksessa on monta hyvää
ja tervettä piirrettä, jotka ovat otetut suoraan luonnosta".[125]
"Dagny'ssa" nimimerkki F.S. osuu epäilemättä lähimmäksi tekijän omaa
tarkoitusta sanoessansa, että teos "on terve ja raitis ylistyslaulu
työn ja todellisen elämänilon kunniaksi".[126]
Myöskin suomalaiset lehdet asettuivat "Fru Marianne'n" suhteen hyvin
suosiolliselle kannalle. "Finsk Tidskrift" sanoo sen "uskollisemmin ja
luonnollisemmin kuin minkään muun ruotsalaisen romaanin kuvaavan
todellisuutta",[127] ja Werner Söderhjelm "Helsingfors Dagbladet'issa"
antaa siitä seuraavan kehuvan todistuksen: "Jos tahtoisi luetella
kaikki 'Fru Marianne'n ansiot, niin koituisi siitä pitkä ansioluettelo.
Me tyydymme vain sanomaan, ettei Ruotsissa pitkiin aikoihin ole
kirjoitettu kirjaa, joka sisältäisi niin runsaasti runoutta ja niin
paljon lämmintä tunnetta elämää kohtaan, sellaisena kuin se ilmenee
yhteiskunnan pienissä oloissa. Nuoren Ruotsin kirjallisuus voi pitää
'Fru Marianne'a suurimpana voittonaan, mitä sillä pitkiin aikoihin on
ollut, ja Ernst Ahlgrenille, nuorelle rouvalle, joka piiloutuu tämän
miehisen salanimen taakse, takaa tämä suuri menestys varman
voiton."[128]
Sensijaan Tanskassa, jossa "Fru Marianne" ilmestyi yhteen aikaan kuin
Ruotsissakin, teos sai hyvinkin vastakkaisia arvosteluja osakseen.
"Politiken'in" murhaavasta arvostelusta on ollut jo puhetta. Se ei
suorastaan myöntänyt kirjalle minkäänlaisia ansioita. Ja sen vaikutusta
voi selvästi huomata useissa muissakin lehdissä. Niinpä esim. eräs
maaseutulehti, myönnettyään, että muutamat yksityiskohdat olivat varsin
kauniita ja todistivat tekijän älykkyyttä, sanoo: "Kokonaisuutena on
'Fru Marianne' kehno kirja. Huonoimpia kohtia on viimeinen yhtymä
nuoren vaimon ja 'perheen ystävän' välillä -- varsinkin
viimeksimainitun suuhun pannut sanat saavat raakuudessaan ja
tyhjänpäiväisyydessään etsiä vertaisiaan."[129]
Sitä vastoin monet muut tanskalaiset lehdet ovat hyvinkin suosiollisia,
niinkuin esim. seuraavasta otteesta voi todentaa: "Lukiessa tätä kirjaa
joutuu ehdottomasti sen vaikutuksen valtaan, että on tekemisissä
vakavan ja hienon kirjailijapersoonallisuuden kanssa, jolla
mahdollisesti vielä voi olla yhtä ja toista opittavaa, ennenkuin hän
täysin saa hallituksi muotoa ja keinoja, mutta jonka kyky kuvata elämää
ja ihmisiä on jo kylliksi kypsä ja rikas, luodakseen teoksia, jotka
kohoavat keskitasoa paljoa korkeammalle."[130]
Esselde lausuu niinikään ilonsa ja kiitoksensa tästä teoksesta,
saatuaan sen suoraan tekijältä itseltään. "_Hyvä_ kirja",
kirjoittaa hän Ernst Ahlgrenille, "vailla varsinaista tendenssiä ja
samalla niin mieltäkiehtova, että on vaikea jättää sitä käsistään
ennenkuin yhteen menoon on ahminut kaikki 400 sivua -- miten kauan
siitä onkaan, kun kotimainen kirjallisuus tarjosi meille jotain tämän
kaltaista."[131]
Ernst Ahlgren oli edeltäkäsin koettanut terästää mieltään kaikkia
arvosteluja, sekä kiittäviä että moittivia vastaan. Hän tiesi itse
tehneensä parastansa ja panneensa koko sisimpänsä työhönsä. Jollei se
sittenkään täyttäisi vaatimuksia, niin se todistaisi vain, niinkuin hän
itse sanoo Georg Nordensvanille, ettei hänellä "yleensä ollut kykyä
kirjoittaa".[132] Mutta kun isku kohtasi häntä, kun "Politiken'in"
kohtalokas arvostelu tuli julkisuuteen, ei hänellä sittenkään ollut
vastustuskykyä. Miksi se hänet mursi, sen me jo tiedämme. Ja siten tämä
teos, johon hän itse ja epäilemättä myös hänen ystävänsä oli
kiinnittänyt paljon toiveita, tuli hänelle suureksi pettymykseksi ja
voittamattoman tuskan lähteeksi.
Ernst Ahlgren novellinkirjoittajana.
Ernst Ahlgren alotti kirjallisen uransa novellikokoelmalla ja
novellikokoelmalla hän sen myös lopetti. Nuo pienet kertomukset, jotka
kaikista hänen elämänsä ristiriidoista ja taisteluista huolimatta
heruivat hänen kynästään ja jotka hänen omasta mielestään olivat vain
välityötä suurempien tehtävien lomassa, ovat sittenkin kaikkein
omaperäisimmät hänen taiteilijaluonteelleen. Sillä ensi sijassa Ernst
Ahlgren oli sittenkin kansan kirjailija, skånelaisen talonpojan
kuvaaja. Jo hänen esikoisteoksessaan ne kertomukset, joiden aiheet ovat
kansanelämästä saadut, ovat ehdottomasti parhaat, sillä näissä hänen
suuri ihmisrakkautensa ja suvaitsevaisuutensa saa kaikkein kauneimman
ilmaisunsa, samalla kuin hänen voimakas tempperamenttinsa ja terve
arvostelukykynsä pääsee parhaiten oikeuksiinsa.
Vielä paljoa korkeammalle kuin nämät ensimäiset kertomukset ovat ne
novellit asetettavat, joita hän v. 1884 jälkeen julkaisi monissa eri
lehdissä ja julkaisuissa ja jotka ilmestyivät erityisinä kokoelmina
osittain syksyllä 1887, osittain vasta hänen kuolemansa jälkeen. Näissä
kolmessa kokoelmassa, "Folklif och småberättelser" (Kansanelämää ja
pikkukertomuksia), "Berättelser och utkast" (Kertomuksia ja luonnoksia)
ja "Efterskörd" (Jälkisato) on sellaisia aitohelmiä, että ne
asettavat Ernst Ahlgrenin ei yksin paljoa korkeammalle kaikkia hänen
aikuisiaan naiskirjailijoita, vaan yleensä parhaiden ruotsalaisten
novellinkirjoittajien tasalle. Sellaiset pienet palaset kuin "Vid
sotsängen", "Mor Malenas höna", "Kamrater", "Herr Tobiasson",
"Cedergren gör sexa i qväll", sekä nuo syvintä epätoivoa ja tuskaa
väräjävät kuvaukset "Förbrytareblod", "Lifsleda" ja "Ur mörkret" monia
muita mainitsemattakaan, ovat kaikki suoraan elävästä elämästä
temmatut.
Nämät pienet novellit edustavat mitä erilaisimpia aiheita, joilla
kuitenkin kaikilla on jonkinmoinen yhteinen sisällinen yhtymäkohta. Se
ryhmä, joka suorastaan on otettu kansan elämästä, on niinkuin sanottu,
paras ja myös lukuisin. Eri ryhmän muodostavat sitäpaitsi ne
kertomukset, jotka käsittelevät tekijän omia kokemuksia, hänen
lapsuuttansa, sairauttansa, kirjallisen työnsä alkuaikoja ja hänen
viimeisten elinvuosiensa taistelua kuoleman ajatusta vastaan. Toisissa
hän koskettaa taas yleisempiä kysymyksiä ja tuo esiin oman
uskonnollisen tai siveellisen käsityskantansa.
Ernst Ahlgren itse tunsi seisovansa lähellä kansaa, olevansa työntekijä
niinkuin hekin. Ja juuri tälle työtätekevälle kansalle hän tahtoi
kirjoittaa, hän tahtoi kehittyä "sellaiseksi kertojaksi, jonka teosten
lukeminen voisi tuottaa heille lepoa ja huvia". Jo v. 1885 hän
kirjoitti Lundegårdille seuraavat sanat, jotka paremmin kuin mikään muu
selvittää meille tämän hänen suhteensa kansaan:
"Toivoisin olevani siksi rikas, ettei minun -- ei ainakaan ensi kädessä
-- tarvitsisi kirjoittaa yleisölle... Mutta jos minulla pitäisi olla
yleisö, niin tahtoisin saada sen niin laajalta ja niin syvältä kansan
riveistä kuin mahdollista. Ja jospa sitten voisin näyttää heille kaiken
sen, mikä heissä itsessään on tervettä ja voimakasta, jotta he eivät
mistään hinnasta maailmassa tahtoisi vaihtaa sitä siihen liukkaaseen
vernissaan, joka voi kiilloittaa kaiken mädänneen niin ihmeen
koreaksi."[133]
Juuri sen, mikä kansassa on tervettä ja voimakasta, onkin Ernst Ahlgren
näissä kuvauksissaan saanut esille.
Tarkastakaamme esim. sellaista kertomusta kuin "Vid sotsängen"
(Kuolinvuoteella). Nuori pappi on kutsuttu antamaan ehtoollista
köyhälle torpparille, joka makaa henkitoreissaan. Hän tulee paikalle
mieli täynnä ankaria moitteita, sillä hän tietää, että mies on elänyt
laittomassa suhteessa naisen kanssa, joka on istunut vankilassa
lapsenmurhasta. Kun hän nyt näkee tuon naisen sairasvuoteen ääressä,
moittii hän heitä sen vuoksi, etteivät he ole menneet naimisiin, vaan
ovat kasanneet toisen rikoksen toisen päälle. "Eikö pastori tiedä
millainen minä olen?" kysyy vaimo. Heti päästyään vapaaksi vankilasta
hän oli tullut taloon, jossa vaimo äsken oli kuollut ja lapset
sairastuneet isoonrokkoon, sillä "täytyihän jonkun heitä hoitaa.
Minunlaiseeni ei mikään tartu." Ja siten hän 21 vuotta oli palvellut
talossa, ollut miehen uskollisena vaimona ja lasten hyvänä äitinä,
mutta itsepäisesti koko ajan vastustanut vihkimistä, samoinkuin
ehtoollisellekin menoa, sillä mitenkä hänenlaisensa olisi sellaiseen
kelvannut.
Yhtä ymmälle saattaa kuoleva torpparikin nuoren papin.
Kuumeentapaisella kiihkolla hän on odottanut papin tuloa ja ehtoollisen
jakamista, jota vailla hänen on mahdoton rauhassa kuolla, mutta niin
pian kuin juhlallinen toimitus on suoritettu, siirtyvät hänen
ajatuksensa jälleen maallisiin asioihin. Papin puhuessa hänelle
lunastuksesta ja Jumalan armosta, sairas kohoaa istualleen ja
huomatessaan raskaitten pilvien keräytyvän taivaalle, hän huudahtaa
hätääntyneenä: "Marna, miten herran nimessä patruuna saa rukiin
korjatuksi, jos syksy muuttuu sateiseksi!" Nuo sanat loukkaavat pappia,
pitäisihän kuolevan toki ajatella sieluaan eikä surra maallisia
asioita. "Hän on palvellut kartanossa 35 vuotta", selittää vaimo,
"vanhat asiat istuvat hänessä sitkeässä, ja kun patruunasta on kysymys,
unohtaa hän kaiken muun."
Pappi ja torpanväki edustavat kahta aivan vastakkaista maailmaa, joilla
ei ole vähimpiäkään edellytyksiä ymmärtää toisiansa. He puhuvat
kumpikin aivan eri kieltä ja seuraavat elämässään aivan eri lakia ja
moraalia.
Kertomuksessa "Kamrater" (Toverit) kuvaa Ernst Ahlgren vanhan
karjanhoitajan rakkautta elukkoihinsa ja varsinkin vanhaan uskolliseen
koiraansa. Mies pelastaa oman henkensä uhalla tulenvaarasta kartanon
karjan, ja kun isäntä kehuu hänen rohkeuttansa ja toimekkuuttansa, niin
antaa hän koko kunnian koiralleen, eipä edes suostu ottamaan vastaan
kunniamitalia, jollei koira saa hänen rinnallaan olla läsnä
juhlatilaisuudessa kirkossa.
Erinomaisella huumorilla ovat kertomukset "Mor Malenas höna" (Malena
muorin kana) ja "Medan kaffet kokar" (Kahvin kiehuessa) kerrotut.
Edellinen antaa meille pienen silmäyksen vaivaistaloon, jonka harmaiden
seinien sisäpuolelle niin hyvin ilo kuin surukin löytää tiensä,
jälkimäinen on varsin räikeä kuvaus kansannaisen järkiperäisestä
suhtautumisesta avioliittokysymykseen. Aivan päinvastainen sävyltään on
"Historien om en näsduk" (Nenäliinan tarina), joka antaa mitä
liikuttavimman todisteen siitä hellästä ja lämpimästä suhteesta, mikä
kansan miehen ja naisen välillä voi vallita, vaikka kaikki ulkonaiset
merkit ja todistukset puuttuvatkin.
Kansankuvauksina erinomaisia ovat myös "Storhandel" (Suurkauppa) ja
"Efter torgdagen" (Toripäivän jälkeen), jotka samalla kuvaavat meille
Ernst Ahlgrenia itseään kirjakauppiaana. Varsinkin jälkimäinen, jossa
tekijä näyttää toteen, että hyviä ja kauniita piirteitä voi piillä
yksin humaltuneen ja raa'an ihmisen sielun pohjalla.
"Minä rakastan sitä kauneutta, jota on rumuudessa", kirjoittaa Ernst
Ahlgren näiden kertomusten johdosta tohtori C.D. af Wirsénille, "sitä
hyvää, mikä on rikollisessa; minä rakastan kaikkea sitä, joka voi
muuttaa tuomion ja kovuuden myötätunnoksi tai hyväntahtoiseksi
nauruksi. Minä rakastan kaikkea, mikä parantaa ja sovittaa, sillä olen
itse kärsinyt."
Tavattomalla intensiivisyydellä ovat kertomukset "I väntrummet"
(Odotussalissa) ja "Bland stackare" (Raukkojen parissa) kirjoitetut.
Vain se, joka itse on saanut kestää kovia ruumiillisia kipuja, kykenee
kuvaamaan jotain senkaltaista kuin nuo kertomukset. Lukija tuntee itse
miltei fyysillistä tuskaa seuratessaan sairaan pojan ajatuksenjuoksua,
joka pelosta vavisten odottaa sitä hetkeä, jolloin hänen vuoronsa on
joutua lääkärin veitsen raadeltavaksi, mutta joka sittenkin salaa
pelkonsa niin tyystin, ettei kellään ole siitä vähintäkään aavistusta.