olla, niin suon sinut hänelle -- ja hänet sinulle", vastaa Louise.
Mutta tuossa vastauksessa on hänen kärsimyksensä kalkki täyttynyt jo
reunojaan myöten. Kuoleman tuulahdus tuntuu jo hänen otsallaan. Ja
kevytmielinen Allandkin tuntee pistoksen sydämessään. Ehkä tuo rakkaus,
jota hän on pitänyt vain leikkinään, on sittenkin jonkin arvoinen, ehkä
kannattaisi sittenkin kätkeä se povelleen, uhrata jotain itsekin sen
puolesta, kerrankin unohtaa oma itsensä toisen vuoksi... Tämä selviää
hänelle kuitenkin liian myöhään, vasta sitten, kun toinen on jo etsinyt
ja löytänyt kuoleman.
Mikä kohtalon iva kajahtaakaan Allandin sanoista, kun hän, aavistaen
pahinta, tunkeutuu väkivallalla Louisen huoneeseen puolustaen itseään
seuraavin sanoin: "Nyt minulla on oikeus mennä sinne; hän on tuleva
minun vaimokseni."
Kaiken sen onnen, jonka Ernst Ahlgren omassa suhteessaan Brandesiin sai
kokea, mutta myös kaiken sen tuskan ja epätoivon, niin vieläpä kaiken
alennuksen ja halveksumisen omaa itseään ja heikkouttaan kohtaan, on
hän tähän teokseensa valanut.
"Avioliitossa voi olla onnen mahdollisuuksia; vapaassa rakkaudessa ei
koskaan", niin kirjoittaa hän "suureen kirjaansa" huhtikuussa 1888,
kolmisen kuukautta ennen epätoivoista loppuaan.
Epätoivon partaalla.
Kun Ernst Ahlgren oli saanut suuren romaaninsa, "Fru Marianne'n"
valmiiksi, kun sopimukset kustantajien kanssa olivat tehdyt sekä
Tukholmassa että Kööpenhaminassa ja tekijäpalkka nostettu, läksi hän
huhtikuun alussa Parisiin. Hän oli siis vihdoinkin päässyt tuon
unelmansa perille. Vastasiko tämä matka hänen odotuksiansa, on
kuitenkin epäilyttävää. Ensimäiset kirjeet ainakin ilmaisevat
jonkinmoista pettymystä.
"En ole tavannut ainoatakaan sielua", kirjoittaa hän Matille, "käyn
vaan ja katselen kaikkia nähtävyyksiä tai luen ranskalaista
kirjallisuutta päivät pitkin. Elän yksinomaan vanhojen mamselien,
kuivuneiden koulukoni-parkojen parissa! Oi, jospa tuntisin täällä edes
yhden oikean ihmisen! Tarkoitan, jonkun hiukankin elämänhaluisen
sielun. Omituista, miten vähän tyydytystä seurustelu useimpien naisten
kanssa voi antaa ... yhtä hyvin voisi puhua seinän kanssa."[104]
Kuukautta myöhemmin on kirjeillä jo hilpeämpi sävy. "Päivä päivältä
viihdyn yhä paremmin Parisissa", kirjoittaa hän Karl af Geijerstamille.
"Syreenit kukkivat, koko luonto on vihanta ja tuore; täällä on ihanaa,
ihanaa! Kunhan voisin näyttää tätä kaikille rakkailleni! Oi jospa
Gustaf (af Geijerstam) olisi täällä! Miten hyvin me viihtyisimme
yhdessä -- nauttisimme vapaudestamme ja iloitsisimme siitä, että
olisimme niin kaukana kaikesta puuhasta ja riidasta."[105]
Kaksi kuukautta Ernst Ahlgren oleskeli Parisissa, mutta vasta
loppuajalla, jouduttuaan yhteyteen muiden pohjoismaalaisten kanssa, hän
alkoi siellä viihtyä. Varsinkin Jonas Lie voitti hänen sydämensä ja hän
oleskeli paljon hänen ja hänen vaimonsa seurassa. "Hän (Lie) on
kaikkein herttaisimpia ihmisiä mitä koskaan olen tavannut", kirjoittaa
Ernst Ahlgren Esseldelle, "seurustelu hänen kanssaan on yhtä
miellyttävää kuin jos oikein harmaanpilvisenä ja tuulisena päivänä
pääsee lämpimään ja kodikkaaseen huoneeseen. Koko hänen olentonsa on
yhtä ainoaa sopusointuista hyvinvointia."[106]
Björnson, jonka tuttavuuden Ernst Ahlgren niinikään teki, ei
miellyttänyt häntä samassa määrin kuin Jonas Lie, eikä heidän välillään
syntynyt mitään läheistä persoonallista yhteyttä. "Björnson oli myös
_omalla_ tavallaan ystävällinen", kertoo hän yllämainitussa
kirjeessään. "Mutta hänen seurassaan tuntee koko ajan hengittävänsä
itsevaltiasta ympäröivää ilmaa, olevansa tekemisessä sellaisen
persoonallisuuden kanssa, joka nielee kaiken, mikä sen lähelle sattuu,
-- minä tarkoitan, joka vaistomaisesti tahtoo pakoittaa kaikki
vaikutusvaltansa alle, siksi että hänen luonteensa kerta on sellainen."
Toukokuun 17 p:nä panivat norjalaiset Parisissa toimeen juhlan, jossa
suuri joukko pohjoismaalaisia oli läsnä, heidän parissaan Ernst
Ahlgrenkin. Minkä vaikutuksen hän teki läsnäoleviin, käy ilmi
professori Werner Söderhjelmin kuvauksesta Valvojassa: "Norjalaisten
juhlassa hänen olentonsa kaikkia suuresti viehätti", kirjoittaa hän.
"Hän oli iloinen kuin lapsi siitä, että oli päässyt Parisiin...
Enimmäkseen hän kävi yksin ympäri kaupunkia, aina jalkaisin ja
kainalosauvoistaan huolimatta kulkien pitkät matkat, eikä mitään ollut
sellaista, jota eivät hänen tarkkaavat silmänsä olisi huomanneet.
Iltasin hän yhtyi ystäväinsä seuraan ja -- jollei ketään vierasta ollut
läsnä -- laski hän valloilleen koko erinomaisen esityskykynsä ja koko
huumorinsa kyllyyden kertoessaan, mitä hän päivän kuluessa oli nähnyt
taikka kuvaillessaan kotiseutunsa oloja. Sen hilpeämpää ja
sopusointuisempaa persoonallisuutta olisi ollut vaikea löytää."
"Hänen tyytyväisyytensä näytti kohoavan korkeimmilleen, kun hän sai
ensimäiset valmiiksi painetut kappaleet 'Fru Marianne'a Parisiin. Hän
ei salannut, että hän tällä teoksella odotti varsinaisesti murtavansa
itselleen oman uran Ruotsin kirjallisuudessa ja hankkivansa itselleen
aseman, joka palkitsisi sen pitkällisen työn, minkä hän siihen oli
pannut. Hän viittasi myös siihen, ettei hän koskaan enää kirjoittaisi
mitään niin suurta."[107]
Kesäkuun alkupäivinä Ernst Ahlgren palasi Parisista Hörbyhyn. Hän
pelkäsi jo edeltäpäin, ettei hän voisi viihtyä "pienessä,
yksitoikkoisessa Hörbyssä" sillä hän "tarvitsi ihmisiä", niinkuin hän
Matille kirjoittaa. "Olen viime aikoina aivan muuttunut."[108] Ja sen
vuoksi hän suunnittelee mielessään, miten hän voisi saada jonkun
kirjailijaystävistään kesäksi luokseen, jotta hänellä iltasin,
työpäivän loputtua olisi joku, jonka kanssa puhella. "Minä aion tehdä
työtä kuin orja lähimmät kymmenen kuukautta", sanoo hän Matille, "mutta
tuntuu kerrassaan kauhealta, jollei iltasin, ankaran työpäivän
päätyttyä ole ketään, jonka kanssa puhua. Sellaisissa oloissa ihmisen
kaikki mahdollisuudet kuivettuvat."[109]
Mutta kaikki kesäsuunnitelmat menivätkin häneltä myttyyn. Kesäkuun 25
p:nä julkaisi tanskalainen "Politiken" lehti vasta ilmestyneestä "Fru
Marianne" kirjasta ankaran arvostelun, joka kokonaan mursi Ernst
Ahlgrenin uskon omaan itseensä, kykyynsä ja kirjalliseen työhönsä, ja
saattoi hänet mitä hirveimmän epätoivon partaalle. Hänen vanha
vihollisensa, tuo salakavala elämänkyllästys, joka niin usein ennenkin
oli vainonut häntä, tarttui häneen nyt rautakourin, ja usein hän
tuskissaan pakeni puutarhaan, kaikkein perimäiseen soppeen, jossa hän
saattoi olla ihmisiltä rauhassa, ja kulki siellä levottomasti
edestakaisin taistellen ja kamppaillen itsensä kanssa.
Viikon päivät kuljettuaan kodissaan kuin rauhaton sielu, hän läksi
jälleen Kööpenhaminaan. Täällä hän tapasi Axel Lundegårdin, josta hän
kokonaisen vuoden ajan oli ollut erillään. Kaikki väärinkäsitykset ja
erimielisyydet olivat kuitenkin nyt kadonneet. Sillä kaikki se, mikä
oli eroittanut heidät toisistaan, tuntui nyt niin vähäiseltä ja
pieneltä sen suuren vakavuuden edessä, jonka Lundegårdkin tunsi
ikäänkuin ilmassa.
Sillä lähtiessään tällä kertaa kotoaan Ernst Ahlgren oli tehnyt
päätöksensä. Kärsimykselläkin täytyi olla rajansa. Hän oli kyllin kauan
jo taistellut, oli kuluttanut viimeisetkin voimansa loppuun, hän ei
halunnut enää muuta kuin kuolemaa.
Hän oli aikonut panna päätöksensä toimeen heti saavuttuaan
Kööpenhaminaan, oli järjestänyt kaikki asiansa jo sitä varten, ja aikoi
vain kirjoittaa vielä viimeiset kirjeensä niille harvoille, jotka
olivat lähellä hänen sydäntänsä. Sähkösanomakin oli jo valmiiksi
kirjoitettuna Matille, mutta samassa hänen mieleensä iski ajatus, että
yritys ehkä ei onnistuisikaan, hän voisi ehkä vain haavoittaa itseään,
ja siinä tapauksessa pitäisi olla rahaa varattuna, jotta omaisilla
olisi helpompi hankkia hänen tuskilleen lievitystä. Parasta siis lykätä
päätöksen toimeenpano vielä seuraavaan päivään, käväistä aamupäivällä
Malmössä nostamassa rahoja ja sitten illalla, palattua takaisin --
nukkua ikuiseen uneen.
Juuri kun Ernst Ahlgren, istuessaan hotellihuoneessaan, teki näitä
suunnittelujaan, astui Lundegård sisään. Keskustelun, joka sukeutui nyt
heidän välillään, on Ernst Ahlgren itse merkinnyt muistun "suureen
kirjaansa". Muutamalla rivillä hän siinä paljastaa mielentilansa tänä
raskaana hetkenä ja samalla loihtii eteemme Axel Lundegårdin --
hienotunteisen, huolehtivan, säälivän ystävän -- kuvan.
"En ollut arka enkä ujo, kertoo Ernst Ahlgren, "näyttäydyin aivan
sellaisena kuin olin. Mitäpä tuollainen turhanpäiväinen pelko joutua
naurunalaiseksi nyt merkitsi -- mielessäni liikkui aivan toisia
ajatuksia.
"Hetken kuluttua sanoi Axel hiukan ihmetellen: Miten herkkä sinä
oletkaan kaikelle.
"-- Niin, sellaiset ihmiset kuin minä olisivatkin otettavat hengiltä jo
syntyessään, sillä elämä muodostuu lakkaamattomaksi kidutukseksi
heille. Minun laitani on miltei vielä pahempi kuin muiden
itsehillitsemiskykyni vuoksi: ihmiset voivat kiusata minua niin
rajattomasti aavistamatta sitä itse.
"Axel oli hetken aikaa ääneti, sitten hän kohotti katseensa minuun.
"-- Kuinka paljon minä tänä iltapuolena olen kiusannut sinua? kysyi hän
hiljaisella äänellä.
"-- Et lainkaan, et vähintäkään.
"Minä kuljin ympäri huonetta, minulla ei ollut hetkenkään rauhaa. Axel
nojasi tuoliin ikkunan ääressä. Silloin tällöin me vaihdoimme vain
jonkun sanan aivan vähäpätöisistä asioista, mutta enimmäkseen me olimme
vaiti.
"-- Tahdotko persoonallisesti minulle tehdä hyvin suuren palveluksen?
sanoi Axel äkkiä. Hän luultavasti epäili minun suostuvan hänen
pyyntöönsä, koska hänen oli niin vaikea saada noita sanoja suustaan.
Minä hätkähdin, ikäänkuin peläten jotain vaaraa.
"-- Jos vain _kykenen_ sitä tekemään, vastasin epäröiden. -- Mitä
se on?
"-- Ei, minä en voi sitä sanoa.
"-- Kyllä, sano vaan.
"-- Minä en voi.
"-- Voit kyllä, mitä minun pitäisi tehdä?
"-- _Odottaa_.
"Huoneessa vallitsi äänettömyys.
"Ihminen, joka pyysi, etten kuolisi.
"Kyyneleet kohosivat silmiini. Mieleni suli niin kiitolliseksi ja
pehmeäksi, minun oli niin kumma olla. Tulin niin iloiseksi, että ilosta
olin vähällä purskahtaa itkuun, mutta tämä ilo ilmaisi minulle samalla,
miten tyhjä elämäni oli.
"-- Olisiko _se_ sinulle palvelus?
"-- Olisi.
"Minä päästin hänen kätensä irti. Minä astuin pari askelta syrjään ja
asetuin pöydän ääreen. Niin, pari viikkoa, ehkäpä pari kuukauttakin
luulin voivani elää ikäänkuin hänen tahdostaan."
Ernst Ahlgrenin oli kuitenkin mahdoton odottaa. Jäätyään yksin hän
päätti sittenkin toteuttaa aikeensa, ja kirjoitti jäähyväiskirjeen
Lundegårdille, jossa hän antaa niin kauniin tunnustuksen miehiselle
ystävälleen ja työtoverilleen, kuin tuskin kukaan muu nainen lie
antanut, samalla selittäen hänelle kuolemansa syyn ja tehden
kirjallisen testamenttinsa.
"Rakas toveri.
"Kun kaikki on ohitse, niin ota avain, joka seuraa tämän kirjeen
mukana. Se kuuluu kirjoituspöytäni kolmeen ylimpään laatikkoon. Sieltä
löydät muistiinpanoni; ne ovat sinun yksin. Polta enin osa, käytä mitä
haluat. Olisin tahtonut antaa sinulle suunnitelman kertomukseen 'Att
dö' sekä suureen romaaniini, mutta kaikki 'maalliset' asiat ovat
minulle nyt aivan yhdentekeviä. Ihminen on suuri egoisti, rakas
poikani. Olisin niin kernaasti tahtonut tehdä sinulle mieliksi ja
odottaa, niinkuin pyysit. Kiitos, teki niin hyvää, että joku tahtoi
pidättää minut täällä, että jotkut ovat pitäneet minusta.
"Sinä olet aina ollut minulle hyvä ja hienotunteinen ystävä, sinähän et
koskaan voisi olla raaka? Sinä tulet säilyttämään minut muistossasi ja
minun tähteni olet tuomitseva meitä naisparkoja lempeästi, tai
oikeammin: sinä olet tuomitseva meitä oikeudenmukaisesti etkä leimaava
meitä vain sieluttomiksi, miehen vastakkaisiksi sukupuoliolennoiksi.
Meidän välillämmehän ei koskaan ole ollut erotiikkaa, ei mitään
epäpuhdasta, ei minkäänlaista intohimoa. Se on tehnyt meidän suhteemme
hienoksi ja vapaaksi. Sinä olet kunnioittanut minua, ja miehen
kunnioitus on kalleinta mitä nainen voi saada. Sinä olet huomaava
rumia, omaa etua silmälläpitäviä piirteitä luonteessani, sillä sinä
omistat kaikki salaisimmat tunnustukseni: muistiinpanoni. Mutta sinä
olet ymmärtävä, että kaikessa on myös kuonaa.
"Kapeista, irtonaisista muistiinpanolehdistä, jotka ovat
kirjoituspöytäni suurimmassa laatikossa kahteen kuoreen suljettuina,
saat nähdä jotain, jota luultavasti et ole odottanut. Olihan
luonnollista, että se loppuisi traagillisesti; minun tunteeni ovat
siksi syvät ja kiihkeät, 'rajaton jakautuminen' ei sovellu tällaiselle
luonteelle. Olen liian hyvä ollakseni leikkikalu ja liiaksi
intohimoinen voidakseni unohtaa, tai oikeammin ... no, kylliksi siitä.
"Syynä kuolemaani on se, että olen epäonnistunut taiteilijaurallani.
Mutta tuosta toisestakaan ristiriidasta ei mikään muu kuin kuolema
olisi voinut minua pelastaa.
"En tunne vihaa enkä katkeruutta häntä kohtaan. Hän on seurannut
luonnettansa, samoinkuin minäkin omaani... Hän syytti minua
kaksinaisuudesta, siinä hän teki väärin. Minä olin arka, siksi että
olin kuin pieni kurja mato hänen tavattoman nerollisuutensa ja koko
persoonallisuutensa rinnalla, mutta kaksinainen en ollut; minä koetin
vain salata häneltä kärsimyksiäni.
"Kustannusoikeuden kaikkiin teoksiini sekä käsikirjoituksiini saat
sinä. -- -- --
"Sinä olet melkein liian hyvä tullaksesi ruotsalaiseksi kirjailijaksi.
Mutta yhdentekevää miksi sinä tulet, kunhan vain teet työtä, teet työtä
ja teet työtä.
"Ja tule niin onnelliseksi ja tyytyväiseksi kuin minä sinulle
toivoisin."[110]
Lopetettuaan kirjeensä Ernst Ahlgren istui pöytänsä ääressä, kunnes
aamu alkoi sarastaa, ja tänä yön hiljaisena hetkenä hän loi yhden
syvällisimmistä novelleistansa, "Förbrytareblod", jossa epätoivontuska
ja kuoleman läheisyys väräjää joka ainoalta riviltä. Kylmät hikipisarat
kostuttivat hänen otsaansa, kun hän vihdoin nousi pöytänsä äärestä ja
astui avonaisen akkunan luo, ei edes kesäisen aamun viileä henki voinut
karkoittaa sitä tukahduttavaa tuskaa, joka nousi hänen sydänalastaan
kurkkua kohti.
Mutta ennenkuin hän läksi laivarantaan matkustaakseen Malmöseen, alkoi
hänen päätöksensä jälleen horjua ja ikäänkuin hukkuva hän tarttui
viimeiseen oljenkorteen kiinni. Hän kirjoitti Brandesille pari sanaa
ilmaisten hänelle aikeensa ja pyysi saada tavata häntä vielä viimeisen
kerran. Palatessaan takaisin olikin Brandes häntä laivarannassa
vastassa ja vietti koko päivän hänen seurassaan, kunnes sai hänet
tyyntymään ja luopumaan itsemurha-aikeestansa. Ernst Ahlgren itse
kertoo tästä kirjeessä Matille seuraavasti:
"Brandes oli levollinen ja järkevä, hän sanoi, ettei kellään ollut
oikeutta estää minua, mutta hän tahtoi keskustella perinpohjaisesti
motiiveistani. Olin niin väsynyt ja kiusaantunut, etten voinut mitään
ajatella, olin aivan tahdoton ja tottelin vain koneellisesti häntä. Hän
vei minut ajelemaan Langelinielle, pakoitti minut syömään, pakoitti
minut vastaamaan. 'Teidän täytyy vain tulla komennon alle, muuta ei
tarvitse', sanoi hän, 'teidän täytyy totella, tehdä niinkuin minä
käsken; minulla on työtä teitä varten'. -- 'Niin työtä!' Minä ikäänkuin
heräsin hetkeksi tylsyydestäni. -- 'Mutta se on suuri työ, ei vain
novellien kirjoittamista. -- Te ette saa ottaa itseänne hengiltä, teitä
tarvitaan, te voitte olla hyödyksi.' -- No, sellaisellahan vain lapsia
lohdutetaan. Mutta sairas mieleni tunsi lepoa saadessaan alistua
komennon alle, minä tottelin kuin koira. Brandes tiedusteli kassaani,
määräsi, että jäisin tänne, hän saattoi minut kotiin ja istutti minut
sohvannurkkaan kiltisti kuin lapsen, joka on saanut vitsaa, ja sitten
hän vielä lopuksi läksytti minua ja sanoi miten tyhmä olin ollut; hyvin
tervetullut läksytys se olikin, ja sitten 'mamma-Brandes' läksi."[111]
Vain vähitellen Ernst Ahlgren toipui ja hänen mielensä tuli jälleen
tasapainoon. Mutta entiselleen hän ei jaksanut enää nousta. Siksi kova
oli isku ollut. "Olen levollinen nyt", kirjoittaa hän kymmenen päivää
myöhemmin Matille. "Työvoimani on murtunut, mutta ehkäpä se vielä
palaa, luonto auttaa kyllä itseänsä, kun ystävällisten ihmisten kädet
tulevat avuksi ja aika ennättää vaikuttaa... Nyt olen, niinkuin
sanottu, levollinen. Väsynyt ja levollinen. En ole enää tuon vieraan
tahdon vallassa, irtaannun siitä päivä päivältä yhä enemmän, hiljaa ja
lempeästi... Elämä on nuori, terve ja kaunis elää. Minä vain olen vanha
ja väsynyt ja sairas mieleltäni... Kuoleman käsi on kova, silloinkin
kun se ei iske; koko sisimpäni on yhtenä ainoana vertavuotavana ja
väräjävänä massana... Voinko tulla terveeksi ja voimakkaaksi, on aivan
tietymätöntä."
Myöskin sisarelleen, rouva Margarethe Ekströmille kirjoittaa Ernst
Ahlgren voitettuaan pahimman kriisin:
"Kirjailijatoiminnassani on minua kohdannut kova isku, olen käynyt läpi
sisällisen taistelun, joka on vienyt kaikki voimani. Olen kuin riepu.
Olen seisonut itsemurhan partaalla, ja vain ystävieni huolenpito ja
hienotunteinen hellyys on pelastanut minut tästä kauheudesta, jota
itsekin kammolla ajattelen. Pahin on voitettu, mutta olen heikko kuin
lapsi ja minusta tuntuu, ikäänkuin sisäinen olentoni olisi saanut kovan
iskun, se vapisee ja vuotaa verta ja salainen tuska kalvaa minua
alituisesti. En ole lähimainkaan parantunut; ja pieninkin tapaus veisi
painaa vaa'an alas ja saattaa minut tekemään lopun elämästä, joka
tuntuu minusta niin tyhjältä, -- niin kauhistuttavan tyhjältä.
"-- -- Ymmärrän kyllä kuinka itsekkäältä minä tunnun. Minä tiedän, että
se on itsekkyyttä. Mutta rakas, pikku sisar, sinähän olet aina
rakastanut nuorinta raukkaa -- häntä, jonka on täytynyt käydä niin
köyhänä elämän läpi ja joka ei koskaan ole saanut kokea onnea. Ja
olethan sinä nähnyt, miten olen kärsinyt kärsivällisesti, valittamatta.
Nyt en voi enää; voimani uupuvat. Suo minulle rauha; ehkäpä sitten voin
elää. Sinähän rakastat minua; ajattele, että ponnistelet ja kestät
minun puolestani. Ajattele, että lunastat minun elämäni joka päivältä,
joka kuluu."[113]
Jo ennen tätä Kööpenhaminan matkaansa oli Ernst Ahlgren, samana päivänä,
jolloin hän oli lukenut "Politiken'in" ankaran arvostelun, kirjoittanut
Gustaf af Geijerstamille: "Nyt ei ole enää puhetta hankauksista
(Brandesin ja hänen välillään). Jotain aivan toista on kysymyksessä:
minun työni... Minulla ei ole voimaa tulla taiteilijaksi -- minä
tarkoitan, minussa ei ole kylliksi omaperäisyyttä tullakseni siksi eikä
diletantin elämää mielestäni kannata elää. Elää, kun se on niin
tympäisevän banaalia."[114]
Ja päivää ennen kuin hän aikoi panna itsemurhayrityksensä toimeen, hän
selittää vielä Geijerstamille: "Tässä syy, miksi en voi elää. Olen jo
kauan tuntenut elämäni niin tyhjäksi, että kernaammin tahtoisin kuolla
kuin elää. Mutta niin kauan kuin uskoin, että minulla oli hiukan
kirjailijakykyä, saatoin sittenkin kestää. Työ täytti tyhjyyden, ja
minä luulin tulevaisuudessa, saavutettuani vaikutusvaltaa ja suosiota,
voivani suurestikin hyödyttää puoluettani juuri kohtuullisuudellani ja
uutteruudellani, joka ei koskaan petä, kun työskentelen jonkun
päämäärän saavuttamiseksi.
"'Politiken'in arvostelu antoi minulle viimeisen iskun. Luullakseni
Brandes on oikeassa: minulta puuttuu kykyä. Minä halveksin
diletantismia; jollei minusta voi tulla kirjailijaa, niin en tahdo
kirjoittaa, ja jollei minulla ole työtä, johon voin ajatukseni
keskittää, niin on minun mahdoton kestää: elämä on minulle liian
autio."[115]
Mitä tuo "Politiken'in" arvostelu sitten sisälsi, koska se saattoi niin
täydellisesti murtaa Ernst Ahlgrenin elinvoiman? Arvostelu, joka oli
_nimetön_, kuului, lukuunottamatta varsin ivalliseen sävyyn
kirjoitettua selostusta itse teoksesta, seuraavasti: "Koska rouva
Benedictsson on liittänyt tämän kirjan kansilehdelle oikean nimensä
salanimensä rinnalle, niin on hän varmaan luullut sitä parhaaksi
tuotteekseen, joka voisi pitää puoliaan ilman anonymiteetin
vaatimatonta suojaa. Sen pahempi puuttuu rouva Benedictssonilta,
niinkuin niin monelta muultakin kirjailijalta, jossakin määrin
itsekritiikkiä; sillä 'Fru Marianne' on epäilemättä hänen kynänsä
kaikkein heikoimpia tuotteita. Hänen romaaninsa 'Pengar' seisoo, sen
nuorekkaista virheistä huolimatta, äärettömän paljoa korkeammalla kuin
tämä viimeinen teos, joka näyttää etsivän esikuvansa saksalaisten ja
englantilaisten guvernantti-romaanien, sellaisten kuin esim. Marlittin
kevyitten teosten parista.
"Täytyy ihmetellä, että uudenaikainen henkevä ja älykäs nainen voi
tehdä itsensä syypääksi näin kouraantuntuvaan erehdykseen. Toiselta
puolen on varmaan olemassa suurikin yleisö, joka suosii sellaisia
kirjoja. Rouva Schorringin teoksia luetaan epäilemättä monessa
paikassa, missä 'Rosmersholm' on kiellettyä tavaraa, ja rouva
Benedictsson saa varmaan kiitosta sellaisissa lehdissä, joissa
Strindbergiä pidetään verivihollisena. Kuitenkin monet olivat luulleet
rouva Benedictssonin pyrkivän korkeammalle. -- -- --
"'Fru Mariannen' tekijätär on tyytynyt elämän kaikkein sileimpään
pintaan, ja näitä pieniä väreilyjä, jotka kulkevat tällä hiljaisella
merellä, hän kuvaa ikäänkuin ne olisivat intohimon myrskyjen
nostattamina. Hän ei ole kylvänyt tuulta ja siksi hän ei voi myöskään
niittää myrskyä. Hänen henkilönsä ovat yhtä litteitä kuin se paperi,
jolle ne ovat kuvatut; ihmisiä ei niin helposti käsitellä kuin näitä
olentoja tässä teoksessa, jossa naiset säikähtävät ensimäistä suudelmaa
ja alkavat kehrätä, ja miehet kaikkoavat maailmalle muille kaikkein
soveliaimpana hetkenä.
"'Fru Marianne' ei vie kirjallisuutta hituistakaan edemmäksi, jos nyt
kerran kirjallisuuden tehtävänä on lausua totuus niistä asioista,
joihin tiede ei kajoa. Ja se on surkuteltavaa näinä aikoina, jolloin
täällä pohjoisessa tarvittaisiin totuuttaetsivää kirjallista
työtä."[116]
Niinkuin edellämainitusta kirjeestä Gustaf af Geijerstamille[117]
saattaa huomata, otaksui Ernst Ahlgren, että tämä nimeään ilmaisematon
arvostelija, joka kevyesti veti viivan koko hänen kirjailijatoimensa
ylitse, oli Georg Brandes itse. Vahvistusta tähän väitteeseen antaa
vielä toinen, viikkoa myöhemmin kirjoitettu kirje niinikään
Geijerstamille, jossa Ernst Ahlgren lopuksi sanoo: "Edvard Brandes
onkin tuon arvostelun kirjoittanut. Georg Brandes ja minä olemme
puhuneet siitä."[118]
Ja pari päivää myöhemmin hän lisää: "Edvard Brandes kävi tänään minua
tapaamassa, mutta en ollut kotona. Luulen hänen huomaavan, miten huono
shakkiveto oli käydä juuri minun kimppuuni, minustahan olisi voinut
tulla niin luotettava liittolainen -- sillä taantumuspuoluelaista ei
minusta koskaan tule sielultani eikä sydämeltäni."
Arvostelu sinänsä, niin ankara ja ivallinen kuin se olikin, tuskin
sittenkään olisi masentanut Ernst Ahlgrenia siinä määrin, että hän
olisi arvellut kuoleman ainoaksi pelastuksekseen, sillä kaikesta
vaatimattomuudestaan ja itseluottamuksen puutteestaan huolimatta hän
sisimmässään sittenkin uskoi kirjailijatehtäväänsä ja ennen kaikkea
rakasti työtään. Mutta hänen täydellinen epätoivonsa on käsitettävissä,
kun tiedämme, että hän luuli sen miehen, jonka sanaan hän pani
suurempaa arvoa kuin kenenkään muun ja johon hän koko kaihoavan
sydämensä kiihkolla oli kiintynyt, kun hän luuli sen miehen halveksivan
hänen työtänsä ja pilkkaavan sitä, mikä hänelle oli pyhintä. Eikä edes
sittenkään, vaikka hän huomasi erehtyneensä, hän voinut täydellisesti
voittaa tätä iskua, joka oli järkyttänyt koko hänen olemuksensa.