siihen, joskaan ei aivan suoraan, että hän oli ajatellut täydellistäkin
eroa kodistaan. "Ei voi koskaan tietää mitä tapahtuu", sanoo hän siinä.
"Voisihan olla mahdollista, että palaisinkin takaisin."[92]
Joka tapauksessa vapautumisenhalu kasvoi hänessä yhä voimakkaammaksi.
Hän halusi päästä uusiin oloihin, nähdä uusia ihmisiä ja uusia seutuja.
Kulkea suurkaupungin kaduilla, kadota ihmisvilinään, tuntemattomana
tehdä huomioitaan ja nauttia vapaudestaan. Parisi päilyi alati hänen
silmiensä edessä, ja vain puuttuvat varat ja epävakainen terveys
pakoittivat häntä siirtämään matkaa alituisesti tuonnemmaksi.
Kööpenhaminassa hän tunsi jo olevansa ikäänkuin lähempänä matkansa
varsinaista määrää, joskin olosuhteet muuttuivatkin siten, että juuri
Kööpenhamina kytki hänet itseensä vankemmilla siteillä kuin mikään muu
ja yhä uudelleen viekoitteli häntä puoleensa.
Koko talvikauden 1886-87, niinkuin sanottu, lyhempiä käyntejä kotona
lukuunottamatta, Ernst Ahlgren oleskeli Kööpenhaminassa. Tullessaan nyt
tällä kertaa sinne, oli hän tunnettu ja suosiota saavuttanut kirjailija
"kuninkaan kauniissa kaupungissakin", sillä hänen "Pengar" kirjansa oli
tullut käännetyksi myös tanskankielelle. Monet sekä entiset että uudet
tuttavat ottivat hänet avosylin vastaan, sitä paitsi hän heti
saavuttuaan kaupunkiin sai kehoituksen esiintyä julkisesti
"Sprogforening" nimisen yhdistyksen illanvietossa, jossa hän luki
novellinsa "Herr Tobiasson'in" lukuisalle, innokkaalle yleisölle. Tämä
olikin ensimäinen ja ainoa kerta, jolloin Ernst Ahlgren esiintyi
julkisesti. Jonkinlaisella pelolla hän oli suostunut pyyntöön, peläten
ettei hänen äänensä kantaisi niin suuressa salissa ja ettei hänen
kieltänsäkään ymmärrettäisi. Mutta noustuaan lavalle ja voitettuaan
ensimäisen arkuutensa hän huomasi ihmeekseen, että hänen äänensä täytti
salin, ja katsoessaan ympärilleen hän näki kaikkialla "vieraita,
hartaita kasvoja", jotka imivät joka ainoan sanan hänen huuliltaan.
"Yleisö nauroi ja kyyneltyi", kirjoittaa hän Matille. "He ymmärsivät
minua! Se merkitsi minulle paljoa enemmän kuin käsientaputus, jolla
minua tervehdittiin astuessani alas... Käsiäni puristettiin ja minua
kiitettiin koko sillä kielten sekasorrolla, joka vallitsee
kieliyhdistyksessä... 'Kun, niinkuin te, voi saada ihmiset itkemään ja
nauramaan, niin on jo saavuttanut kaikkein korkeimman huipun', sanoi
eräskin minulle. Olihan se varsin kaunis komplimangi."[93]
Pitkin syksyä Ernst Ahlgren viimeisteli "Fru Marianne'a", jonka oli
määrä ilmestyä seuraavana keväänä, ja Kööpenhaminassa hän teki
sopimuksen kustantajan kanssa tanskalaisesta käännöksestä. Hänellä oli
jälleen valoisampi aikansa, jolloin työ häneltä sujui. Kirjoittamisen
ohella hän otti myös tunteja sekä ranskan että englannin kielessä ja
kävi ahkerasti yliopistollisia luentoja kuuntelemassa. Hän koetti
kaikella tavalla käyttää hyväkseen tätä aikaa, jolloin hän oli vapaana
arkipäivän huolista ja hänen painajaisensa, "musta piru", niinkuin hän
kutsui synkkämielisyyden puuskiaan, hellitti otettaan.
Tämä talvikausi olikin Ernst Ahlgrenille monessa suhteessa
entisiä valoisampi tai ainakin kokemuksista rikkaampi. Ensi kertaa
eläessään hän tuli nyt kosketukseen ihmisen kanssa, joka veti häntä
vastustamattomasti puoleensa, ei vain yhteisten töiden ja harrastusten
vuoksi, vaan etupäässä persoonallisuudellaan. Vaikka Ernst Ahlgren oli
jo ennättänyt 36 vuoden ikäiseksi, niin oli hän tähän asti pysynyt
tunteeltaan aivan koskemattomana, mies ei ollut koskaan merkinnyt
mitään hänen elämässään. Hänellä ei ollut koskaan ollut ainoatakaan
ihmistä, joka olisi seisonut häntä lähempänä kuin toiset, ei ketään,
jolle hän olisi voinut antaa enemmän kuin toisille. Hän ei ollut
koskaan tavannut miestä, joka kaikessa suhteessa olisi seisonut häntä
itseään korkeammalla, jota hän olisi voinut ehdottomasti ihailla. Työ
oli ollut hänen ainoa rakkautensa. Mutta niin rakas kuin se hänelle
olikin, ei se sittenkään voinut tyydyttää hänen sisintä kaipuutaan,
tarvetta saada rakastaa toista ihmistä.
Tuosta kaipuustaan hän kerran jo aikaisemmin oli kirjoittanut Hellen
Lindgrenille: "Minä tahtoisin tuntea suhteessani ihmisiin jotain, jota
voisin nimittää ylempi- ja alempiarvoiseksi. Minä tarkoitan: olisin
iloinen, jos yksikin niistä, joista minä pidän, astuisi rivistä esiin
ja vaatisi minulta enemmän kuin mitä annan muille. Mutta se ei tapahdu,
sillä silloin tämä ainoa olisi yhtä yksinäinen kuin minäkin. Ja siksi
ei suhteessani ihmisiin voi olla mitään ylempi- eikä alempiarvoista ...
työni on ainoa, joka on ylempiarvoista, yli kaiken muun."[94]
Ja toisen kerran hän valittaa: "Ei koko maailmassa ole ketään, joka
seisoisi minua oikein lähellä. Kaikille minä olen toisessa sijassa,
niin, totta puhuen, minä pistäisin käteni vaikka tuleen, jos siten
voisin saavuttaa sen ensimäisen sijan, jota minulla ei koskaan ole
ollut. Vähäpätöisinkin nainen voi sen omistaa -- vaan en minä."
Ei mikään ollut itsessään sen luonnollisempaa kuin tämä rakkauden
kaipuu, sillä vaikka Ernst Ahlgren ulkonaisesti tekikin hillityn,
miltei kylmän vaikutuksen, kyti tuon ulkokuoren alla mitä tulisin
sielu, ja yhtä luonnolliselta tuntuu myös sekin, että hänen
kiintymisensä kohdistui juuri Georg Brandesiin. Jo paljoa ennen kuin
hän oli persoonallisesti tutustunut häneen, tunsi hän hänet hänen
teostensa kautta ja ihaili hänessä nerokasta ja vapaamielistä
ajattelijaa. Olihan Brandes siihen aikaan koko pohjoismaiden nuorison
ihanne, olihan hän uhkarohkeasti lukemattomat kerrat pannut oman
itsensä alttiiksi taistellessaan vapauden puolesta. Hänen sytyttävät
sanansa olivat kuin kulovalkea levinneet yltympärille ja kaikkialla
keränneet nuorisoa hänen lippunsa alle.
Kauan oli Ernst Ahlgrenkin toivonut saavansa persoonallisesti tutustua
häneen, ja kun hän tultuaan Kööpenhaminaan syksyllä 1886 pyysi häntä
luonaan käymään -- kainalosauvojensa vuoksi hänen täytyi välttää
liikkumista niin paljon kuin suinkin -- niin kumpikin teki voimakkaalla
persoonallisuudellaan syvän vaikutuksen toisiinsa. Sillä niin naisten
hemmoittelema kuin Brandes olikin ja niin monenlaisia eri tyyppejä kuin
hän olikin kohdannut elämänsä varrella, niin täytyi hänen sittenkin
myöntää, ettei Ernst Ahlgren ollut mikään tavallinen nainen. Hänen
peittelemätön ihailunsa veti häntä puoleensa, mutta samalla myös hänen
henkevyytensä ja omaperäisyytensä.
Se seikka, että Ernst Ahlgren oli rampa, vaikutti kuitenkin sen, että
Brandes katsoi häntä toisin silmin kuin naisia yleensä, ja käsitti
hänen tunteensa vain sisarillisiksi tai äidillisiksi, huolimatta siitä,
että hän oli useita vuosia Ernst Ahlgrenia vanhempi. Eikä Ernst
Ahlgrenin omista kirjeistäkään, joissa hän tosin hyvin niukasti
koskettelee tätä seikkaa, käy esille muuta kuin henkistä ihailua ja
toverillista ystävyyttä. Ensimäisen kohtauksen jälkeen Kööpenhaminassa
hän kirjoittaa Gustaf af Geijerstamille: "Georg Brandes oli niin
ystävällinen ja kävi luonani. Olin aivan ihastunut häneen." Ja Matille
hän kerta toisensa jälkeen kertoo Brandesin käynneistä: "Mikä
ihmeellinen tunnelma! Saatoin juuri Georg Brandesin ovelle, hän kävi
minua tapaamassa ja oli -- niin sanomattoman miellyttävä."[95] Tai
toisen kerran: "Brandes on kovin kiltti. Hänellä on hirveän paljon
työtä, mutta silloin tällöin hän pistäytyy pariksi minuutiksi luokseni
ja silloin hän on niin herttainen, että tuntuu oikein liikuttavalta.
Jos hän epäilee polveani pakoittavan, niin hän välttämättä tahtoo vetää
tuolin esille, jolle voin nostaa jalkani, ja hän pitää minusta niin
hyvää huolta ikäänkuin hän olisi vanha tottunut sairaanhoitaja tai itse
pikku Matti. Niin hellä ja sääliväinen hän ei suinkaan osaisi olla,
jollei hänellä olisi pikku lapsiaan, joihin hän on sanomattoman
kiintynyt -- sellainen pehmentää ihmistä ja tekee hänet hyväksi.
Kuulisitpa vain kun hän puhuu heistä. 'Minun _täytyy_ mennä
kotiin', sanoo hän, kun ruoka-aika lähestyy, 'pikku tyttöjeni on
nälkä!'"[96]
Vietettyään joulua kotona, jona aikana synkkämielisyys sai Ernst
Ahlgrenin jälleen valtaansa, niin että hän oli kykenemätön kaikkeen
työhön, hän palasi seuraavan vuoden alussa jälleen Kööpenhaminaan ja
kuvailee tytärpuolelleen oloaan siellä seuraavasti:
"Hän (Brandes) pistäytyy silloin tällöin luonani noin puolen tunnin
ajaksi ennen illallista ja hän on niin ystävällinen, hyvä ja järkevä,
että pakostakin täytyy pitää hänestä.
"Muuten elän enimmäkseen itsekseni, panen varhain maata, kieltäydyn
kaikista kutsuista, lepään kun olen väsynyt ja teen työtä kun haluttaa.
Oloni on tavattoman mieluisa. Olen kovin tyytyväinen, että pidin
puoliani ja tulin tänne... Minä kerään ikäänkuin voimia tulevia töitä
varten. Ei ainoatakaan hapanta ilmettä ympärilläni, ei mitään
valituksia rahan kulutuksen johdosta, ei vähintäkään pelkoa, että
tulisi väärinymmärretyksi ja täydellinen vapaus! Minä tunnen itseni
varsin onnelliseksi, niin levollisen onnelliseksi, kuin vanha,
vanha ihminen, mutta samalla minulla mielestäni on niin paljon
mahdollisuuksia, sillä tunnen joka päivä miten kehityn, tulen yhä
sopusointuisemmaksi, kokonaisemmaksi ja myös paremmaksi. Minä ikäänkuin
juon lepoa, juon sielunvoimaa itse huolettomuudesta...
"Koko kirjeen sävystä kuuluu kyllä, että olen virkistynyt. Mutta minä
en hengitäkään Hörbyn ilmaa, eikä kaikkialla, minne vain silmäni
käännän, synkkämielisyys uhkaa minua kuin raskas pilvi."[97]
Ja paria päivää myöhemmin hän jatkaa:
"Tiedätkös, nyt minä olen jo jonkinmoinen 'pikku-äiti' itse
tohtorillenikin, Georg Brandesille. Kun hän on oikein alakuloinen, voi
hän istua ja jutella minulle niin koruttomasti kuin äidille, siksi että
äiti ymmärtää, siksi että hänellä on suuri vanha sydän. Ja silloin
tuntuu siltä, kuin minä kasvaisin, ja hän muuttuisi yhdeksi minun
monista pikku lapsistani, jotka laskevat kaikki huolensa äidin helmaan.
Miten omituinen ihminen minä mahdankaan olla! Se johtunee vain siitä,
ettei sovinnaisuus sido minua -- etten koskaan kysy, mikä on tapana,
vaan otan aina huomioon sen, mikä on puhtaasti inhimillistä, sen mikä
tuottaa kärsimystä tai helpoittaa tuskia."[98]
Ja jonkun viikon kuluttua hän vielä vakuuttaa Matille:
"Meidän välillämme näyttää kehittyvän levollinen, turvallinen ystävyys,
joka ei aluksi ole liian kiihkeä, ei vaadi liiaksi sanoja ja jonka siis
ei myöskään tarvitse kehittyä vihamielisyydeksi."[99]
Mutta tuo turvallinen, rauhallinen ystävyys katoaa jonkun ajan
kuluttua, ja ne harvat kerrat, jolloin Ernst Ahlgren enää mainitsee
tästä suhteestaan lähimmille ystävilleen, voi rivien välistä huomata
sekä katkeruutta että väsähtymistä. "Sellainen hermostunut luonne kuin
Brandesin repii minut palasiksi",[100] kirjoittaa hän Matille myöhemmin
keväällä Parisista, ja palattuaan jälleen Kööpenhaminaan hän sanoo
Gustaf af Geijerstamille: "Olen ollut huonolla tuulella: eripuraisuutta
Brandesin ja minun välilläni."[101] Jonkinmoisen aavistuksen siitä
taistelusta, joka tänä aikana riehui Ernst Ahlgrenin sielussa, antavat
myös seuraavat sanat kirjeestä Matille: "Hän (Brandes) raukka on niin
rikkirevitty ja hermostunut. Mutta minulla ei ole varaa tuntea sääliä
häntä kohtaan; välinpitämättömyyden tulee astua sijalle: se se yksin
voi tehdä minut levolliseksi."[102]
Mutta kaikkein selvimmän selityksen, suorastaan avaimen heidän
suhteeseensa saamme Ernst Ahlgrenin kirjeestä Lundegårdille, jonka hän
kirjoitti kesällä 1887 tehtyään lopputilinsä elämän kanssa ja jossa hän
muun muassa sanoo: "Olihan se luonnollista, että se loppuisi
traagillisesti; minun tunteeni ovat siksi syvät ja kiihkeät, 'rajaton
jakautuminen' ei sovellu sellaiselle luonteelle. Olen liian hyvä
ollakseni leikkikalu ja liiaksi intohimoinen voidakseni unohtaa..."
Useissa jälkeenjättämissä luonnoksissaan ja muistiinpanoissansa Ernst
Ahlgren viittaa tähän suhteeseen, jopa on kokonaan rakentanut ne sen
perustalle. Muistialmanakkaansa v. 1887 joulukuun 13:nnen ja 14:nnen
päivän kohdalle hän on merkinnyt seuraavat sanat: "Taaskin itsemurhan
partaalla. Kirjoitin Axelille, ja hän oli kanssani koko päivän. -- Axel
vaali minua kuin sairasta eläintä. Minä kerroin hänelle koko elämäni.
Kaikki! Kaikki!"
Yllämainittua tapausta kuvaa epäilemättä kertomus "Ur mörkret", joka
muutamia kuukausia Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen ilmestyi
kokoelmassa "Berättelser och utkast". Ernst Ahlgren on antanut siinä
niin peittelemättömän kuvan lapsuudenkodistaan, isästään ja
kasvatuksestaan, ettei ole epäilemistäkään sen totuudesta, yhtä vähän
kuin tarvitsee olla kahdenvaiheilla siitäkään, ketä hän seuraavalla
kuvauksella on tarkoittanut:
"Kaikki on naisessa häpeää, sillä hän ei ole mikään sinänsä, vain
sukupuoliolento. Minä tein työtä miesten parissa, väitin olevani
sukupuoleton ja ivasin kylmyyttäni. Luulin miltei itsekin olevani
suvuton, ja sekin oli häpeä. Pelkäsin, että leukaani voisi kasvaa
parransänkeä, ja sitä miehet vuorossaan olisivat pilkanneet. Mutta
eräänä päivänä tunsinkin olevani nainen, sillä minä rakastin... Minut
valtasi samanlainen tunne kuin sen, joka koko elämänsä on kulkenut
kuraisia, vettyneitä teitä keskellä usvaista talvipäivää, näkemättä
koskaan aurinkoa tai edes uskaltamatta toivoa saavansa koskaan sitä
nähdä -- -- ja sitten äkkiä huomaakin auringon tulevan esiin ja näkee,
että kaikki on kasvanut ja itänyt kosteassa maassa, että puut alkavat
vihoittaa ja kukat puhjeta -- -- auringon valossa!
"Olisin antanut koko elämäni, jos olisin voinut olla hänen ystävänsä,
mutta se oli mahdotonta -- olin vain hänen ystävättärensä...
"Sinä tiedät, mitä minä olin hänen käsissänsä. Hän paljasti aivoni
nähdäkseen miten ne työskentelivät, hän kaivoi leikkausveitsellään
minun sisintäni rikastuttaakseen ihmistuntemustansa, ja hän raateli
minun sydäntäni -- kuin pahankurinen lapsi -- vain siksi, että hän näki
sen sykkivän. Ja kun ei ollut enää ainoatakaan tuskaa jäljellä, jota
olisin voinut kestää henkeäni heittämättä -- viskasi hän minut pois. Ei
siksi että olisin kohdellut häntä pahoin, tai ollut vilpillinen tai
puolinainen -- sillä mistään sellaisesta ei minua voi syyttää! Vaan
ainoastaan siksi, että olin nainen. En ystävä, vaan ystävätär!
"Nainen on sama kuin paaria, joka ei koskaan voi kohota kastiaan
korkeammalle. Että olen nainen, siinä elämäni kirous."
Neljätoista vuotta Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen julkaisi Lundegård
"Elsa Finne" nimisen romaanin, jonka toinen osa perustuu Ernst
Ahlgrenin yksityisiin muistiinpanoihin, juuri samoihin, joista hän
viimeisessä kirjeessään Axel Lundegårdille sanoo: "Älä hävitä
yksityisiä muistiinpanojani, -- -- varmaan pyydän sinua vielä sitä
tekemään, mutta se ei saa tapahtua. Jokainen sana on totta, ja
siitä totuudesta, jonka minä voin kuolemallani vahvistaa, pitäisi
hänelläkin olla rohkeutta vastata."[103] Toivoessaan että nämä hänen
muistiinpanonsa säilyisivät jälkimaailmalle Ernst Ahlgren ei kuitenkaan
ajatellut ensi sijassa itseään eikä omaa puolustustaan, vaan itse
asiata, vapaata rakkautta, jota vastaan hän tahtoi taistella.
Axel Lundegårdia on sekä yksityisesti että julkisesti moitittu
tämän teoksen julkaisemisesta, onpa häntä syytetty Ernst Ahlgrenin
muiston häpäisemisestäkin. Ja myönnettävä on, että asia on siksi
arkaluontoinen, että ehkä olisi ollut parempi vieläkin kauemmin antaa
ainesten levätä. Mutta toisaalta, kysymystä psykologiselta kannalta
arvosteltaessa, täytyy tunnustaa, että tämä teos on tavattoman
mielenkiintoinen sille, joka ei halua vain uteliaisuuttaan tyydyttää,
vaan tahtoo syvemmältä tunkeutua Ernst Ahlgrenin elämään ja koettaa
ymmärtää häntä.
Tosin olisi väärin pitää "Elsa Finne'ä" luotettavana lähteenä, jonka
mukaan voisi varmoja johtopäätöksiä vetää. Sillä se on kaunokirjallinen
teos, vieläpä kahden kirjailija-mielikuvituksen hedelmöittämä. Mutta
se, joka tuntee tarkemmin Ernst Ahlgrenin elämänvaiheet, voi helposti
eroittaa tosiasiat mielikuvista. Jo ensimäisessäkin osassa, joka
kuitenkin niin suureksi osaksi on "satua", on runsaasti todellisia
piirteitä, vieläpä Ernst Ahlgrenin omia sanojakin. Päähenkilön, Elsa
Finnen suhde mieheensä on jokseenkin totuudesta kiinnipitävä, samoin
voi ilman vaikeutta löytää Knut Hermanin ja Ivar Mörcken esikuvat.
Myöskin Elsa Finnen luonne vastaa täysin Ernst Ahlgrenin omaa
luonnetta, kummallakin on aivan samat taipumukset, sama elämäntyö, sama
yksinäisyyden tuska ja kuoleman kiihko. Ja Ernst Ahlgrenin sisimmän
olennon paljastavat meille ne sanat, joihin koko teoksen ydin on
ikäänkuin kristallisoitunut:
"Nykyaikaisen naisen tunne-elämä on arka. Hänen kaipuunsa on paljoa
kuumempaa kuin vain veren kiihkoa, paljoa voimakkaampaa kuin vain
sydämen kaihoa; korkeimmalle kehittyneissä se on hivuuttavaa hengen
nälkää, joka voi johtaa kuolemaan, jollei sitä tyydytetä -- ja tuskin
koskaan se tuleekaan tyydytetyksi!"
Tätä hivuuttavaa nälkää kuvaa kirjan toinen osa Elsa Finnen
omin sanoin. Kun hän kohtaa Ivar Mörcken, tuon miehen, joka
nerokkaisuudellaan ja persoonallisella viehätyksellään lumoaa hänet,
joutuu hän kokonaan hänen orjakseen. Hän luulee löytäneensä hänessä
ihanteensa, sen miehen, joka kaikessa seisoo häntä itseään ylempänä, ja
joka voi tyydyttää hänen henkensä kaipuun. Mutta rakkaus, joka hänelle
itselleen on ankarinta vakavuutta, onkin miehelle vain leikkiä
ja ajanvietettä. Niin kauan kuin hän jaksaa vastustaa hänen
viekoitustaan, himoitsee mies häntä, mutta kun hän on kadottanut kaiken
vastustusvoimansa, kun hän antautuu kokonaan hänelle, väsyy tämä ennen
pitkää leikkiin ja heittää hänet luotaan. Ja vaikka hän näkee miehen
kehnouden ja halveksii häntä ihmisenä, niin ei hän sittenkään voi
vapautua hänen vallastaan. Hän kituu, kunnes kaikki hänen voimansa ovat
lopussa, kunnes ei muuta pelastusta ole kuin kuolema.
"Vapaa rakkaus", sanoo Elsa Finne, "sinä olet myrkyttänyt minun
elämäni. Rakkausko? Mikä nimi sellaiselle! Minun täytyy kuolla, sillä
en voi elää... Sinun oppiasi minä vihaan, vihaan, vihaan! Sillä ei ole
mitään tekemistä rakkauden kanssa! ... minä en kunnioita sinua -- --
mutta rakastan sittenkin."
Georg Brandes on kerran yksityisesti sanonut, ettei kehittyneitten
ihmisten välillä voi olla kysymystäkään muunlaisesta kuin
molemminpuolisesta rakkaudesta, ja että siis sitä tunnetta, joka ei
saavuta vastakaikua, ei voi rakkaudeksi nimittää. Tämän mukaan ei Ernst
Ahlgrenin rakkautta voisi siis rakkaudeksi sanoa. Mutta minkä muun
tunteen sanelema sellainenkin pieni hieno palanen voisi olla kuin
seuraava, joka löytyi hänen jälkeenjääneiden paperiensa parista:
"Me seisomme tässä -- sinä ja minä, kaksi lasta puutarhassa -- ja
kädessäni minä pitelen pientä kuollutta varpusta... Älkäämme antako sen
maata maassa sateessa ja auringonpaisteessa, mädätä ja löyhkätä, jotta
meidän on pakko inhota sitä, pikku elukka raukkaa! Ei, haudatkaamme se
niinkauan kuin se tuntuu vielä lämpimältä, haudatkaamme se yhdessä,
sovinnossa, me molemmat; siunatkaamme sen pikku ruumis ja erotkaamme
sitten kumpikin tahollemme.
"Miten rentona sen pää lepää kädessäni! -- avuttoman rentona, jollei
sitä kannateta -- tuo hieno, ruskeanharmahtava pää! Sydän on laannut
sykkimästä ja harmaa kaihi peittää sen silmät, nuo uskolliset silmät,
jotka eivät koskaan enää kirkkaina katso meihin. Se oli meidän ilonamme
vuoden -- vajaan vuoden: kesän tai pari lyhyttä päivää sateitten ja
kuurojen lomassa. Sinulle se oli ajanviete, minulle rakkahin ystävä;
minun tehtäväni oli ruokkia ja hoitaa sitä, mutta sinä olit poika,
täynnä pojan vallattomuuksia ja päähänpistoja ja koska sinulla oli sama
oikeus siihen kuin minullakin, niin sinä kiusasit sen hengiltä.
Loukkaavin sanoin sinä pistelit sen ruumista, ei ainoatakaan kohtaa,
johon et olisi okaita iskenyt; ivalla sinä hitaasti sen myrkytit, ja
kun se vaikeni, niin pahoittelit, että sen siivet olivat lerpallaan ja
ettei se enää visertänyt.
"Minä tiesin, että se kuolisi, ja sydäntäni vihloi, mutta en tahtonut
antaa sen kärsiä, ja siksi minusta oli parasta kun viskasit sen pois ja
annoit sen vetää viimeiset hengenvetonsa ensimäisenä hyisenä
hallayönä...
"Pikku lintu on kuollut eikä mikään voi sen ruumista enää lämmittää --
haavoittunutta, raadeltua rakkauttani, joka paleltui kuoliaaksi."
Taiteellisessa suhteessa paljoa etevämmin ja samalla myös
inhimillisemmin on Ernst Ahlgren puhunut vapaata rakkautta vastaan myös
näytelmässään "Den Bergtagna", (Lumottu), jonka niinikään Axel
Lundegård on viimeistellyt ja julkaissut Ernst Ahlgrenin kuoleman
jälkeen. Epäilemättä tämän teoksen käsikirjoitus oli kaikin puolin
paljoa täydellisempi ja viimeistellympi kuin "Elsa Finne'n", johon ei
ollut valmista sommittelua olemassa, ainoastaan muistiinpanoja.
Näytelmässä "Den Bergtagna" ei ole jälkeäkään yhteistyöstä johtuvasta
epätasaisuudesta niinkuin "Elsa Finne'ssä", jonka eri osat eivät hyvin
suhtaannu toisiinsa. Se on paljoa eheämpi kuin mikään muu Ernst
Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin yhteistöistä, jonka vuoksi olisinkin
halukas arvioimaan Axel Lundegårdin työtä tämän teoksen suhteen
hyvinkin vähäiseksi.
Näytelmän juoni ja aate on kokonaan Ernst Ahlgrenin. Se on läpeensä
hänen omalla sydänverellään kirjoitettu ja kuvastaa paremmin kuin
mikään muu hänen elämänsä traagillisuutta. Louisella on sama tunteen
intensiteetti kuin Ernst Ahlgrenilla itsellään, sama rajaton kaipuu ja
täydellinen antautuminen. Hän ei tunne mitään tasaista keskitietä, hän
ei tiedä mitään sovitteluista eikä tinkimisistä. Hän ei voi olla
puolinainen yhtä vähän onnessa kuin surussakaan. Louisen, samoinkuin
Elsa Finnenkin, täytyy sokeasti seurata sitä miestä, joka on tullut
hänen "kohtaloksensa". Ja Alland on täydellinen vastine Ivar Mörckelle.
Hänellä on kaikki hänen avunsa, mutta myös kaikki hänen heikkoutensa.
Hän on naisten hemmoittelema, hänen ei koskaan ole tarvinnut muuta kuin
viitata kädellään, jotta jokainen häntä seuraisi, ja väsyttyään yhteen
hänellä aina on ollut kymmenen muuta valittavanaan. Hän ei salaa
heikkouttansa, hän ei tee itseään hituistakaan paremmaksi kuin mitä hän
on, mutta hän seuraa varmaa ja monin kerroin koettelemaansa taktiikkaa,
jolla hän pitää naiset vallassansa. Hän murtaa sydämiä tusinakaupalla,
mutta hän itse suoriutuu aina ehein nahoin vaarallisimmastakin pelistä.
Sellaisen miehen on aivan mahdoton edes ymmärtää, että naiselle rakkaus
voi olla täyttä vakavuutta. "Sinä peloitat minua", sanoo Alland
Louiselle. "Eihän voi olla mahdollista, että olisit rakastanut minua
täydellä todella -- -- niinkuin nainen ensi kertaa rakastaessansa --
siten että hän kokonaan antautuu tunteensa valtaan, että rakkaus
täyttää koko hänen olentonsa, ettei hänen tahtonsakaan enää ole vapaa,
vaan kokonaan toisesta riippuva?" Ja hänen kevyt elämänkäsityksensä
puhkeaa täydesti esille hänen sanoessansa: "Lapsi, miten sinä saatoit
rakastaa _minua_? Enhän minä ole kylliksi välitön, voidakseni
tuntea samanlaista rakkautta... Kaksikymmentä naista on rakastanut
minua ennen sinua... Ja voihan se olla, ettet sinäkään ole viimeinen."