luotaantyöntävän luonteen, jonka kovan kuoren alla piilee niin paljon
hellää ja epäitsekästä ja rakkautta janoavaa, mutta jonka
ilmipuhkeamiseen tarvitaan miltei väkivaltaa toisten puolelta.
Oleskelu Tukholmassa, monet sekä vanhat että uudet ystävät, ne ne
sittenkin kaikista Ernst Ahlgrenin mielenpurkauksista huolimatta olivat
väkipakolla saaneet hänen luonteensa valoisamman puolen puhkeamaan
esille. Sillä kun hän palasi jälleen kotiinsa, tuntui yksinäisyys kahta
vertaa raskaammalta, ja "suuri kirja" tietää kertoa kovista
synkkämielisyyden puuskista, jotka voittivat kaikki entiset oireet. Tuo
synkkämielisyys, joka oli Ernst Ahlgrenilla suorastaan veressä -- hän
sanoo itse perineensä sen "aivan laillista tietä" isältään, iloiselta
Thure Bruzeliukselta, joka pelkäsi siinä määrin yksinäisyyttä, että hän
keskellä päivääkin saattoi nähdä kummituksia -- se oli ilmennyt hänessä
jo lapsena, ja tuo sairaalloinen tunne, niinkuin tiedämme, oli
puhjennut itsemurhayrityksenä ilmi jo hänen avioliittonsa ensiaikoina.
Sittemmin sairaus oli suuressa määrin sitä kiihoittanut. Silloin
tällöin päiväkirja sisältääkin sellaisia lauseita kuin: "Ajattelen
täydellä todella itsemurhaa", "Alan yhä vähemmän pelätä kuolemaa",
j.n.e. Hän koetti parhaansa mukaan taistella tätä elämänkyllästystä
vastaan, usein hän tuntikausia kulki ulkona rauhoittaakseen mieltään
tai sulkeutui huoneeseensa, kun hän tunsi sen lähestyvän. Hänen
toiselta puolen terve ja voimakas luonteensa voittikin useimmiten
varsin pian tämän hänen elämänsä pahimman vihollisen, ja kun puuska oli
ohi, saattoi hän iloita elämästä ja sen vähimmistäkin ilmaisumuodoista
kuin lapsi. Mutta "suuri kirja" kantaa useassa kohdin näiden
taistelujen jälkiä.
"Isäni luonne, joka vähä väliä kuohahtaa minussa esiin,
voittamattomalla voimalla ja mitä erilaisimmissa muodoissa", kirjoittaa
hän kerta, "miltei peloittaa minua. Se peloittaa minua siksi, että se
samalla tuntuu minusta niin vieraalta, se nousee sitä tervettä ja
kylmää järkeä vastaan, jonka olen perinyt äidiltäni. Miten olenkaan
taistellut kaikkia näitä luonnonvoimia vastaan, jotka ovat veressäni --
taistellut ja hävinnyt, taistellut ja voittanut -- mutta saamatta
koskaan rauhaa, tuntematta koskaan aselepoa! -- -- Mutta vielä minä
uskon tahdon ja järjen voimaan, vielä tahdon purra hampaani yhteen ja
otella kaikkea sitä vastaan, mikä on sekä ulkopuolellani että
sisälläni."
Mikä tuska ja yksinäisyyden pelko väräjääkään myös seuraavista
sanoista, jotka hän kirjoitti heti palattuansa Tukholmasta kotiin:
"Kuljeskelen näissä huoneissa, joissa aina olen ollut vieras. Suruni on
syvä, ikäänkuin joku minulle hyvin rakas olento juuri äsken olisi
kannettu pois mustassa arkussaan, jotta koti on muuttunut yhdeksi
ainoaksi, ammottavaksi tyhjyydeksi. Kaikki on autiota, ja sittenkin
minun täytyy laahata jäljessäni elämän raskaita kahleita; -- yksin --
yksin! Polttavat kyyneleet tunkeutuvat silmäluomieni alta esiin
kirjoittaessani, tahtoisin itkeä, rajusti kuin ukkossade, mutta se on
mahdotonta tässä kuoleman jähmentämässä hiljaisuudessa. Tahtoisin
omistaa ihmisen, jonka kanssa voisin puhua -- jonkun, joka olisi minua
rikkaampi, jonkun, joka olisi kaltaiseni, mutta paljoa suurempi,
parempi kuin minä. Minä suren, etten koskaan ole sellaista tavannut.
Sillä en voi jakaa ystävyyttäni, en voi antaa pois osaa siitä, kun en
voi antaa sitä kokonaan.
"Olla onnellinen, se merkitsee, että voi unohtaa kuoleman, sairauden ja
köyhyyden. Näistä kolmesta on luullakseni köyhyys pahin. Tai, minä
tarkoitan, köyhyyden pelko. Tuo pelko on kuin kummitus minulle, fiksi
ideea. Täällä se on suorastaan ilmassa. Se puristaa minua kuin
painajainen eikä minulla ole voimaa vapautua siitä. En voi liikuttaa
itseäni, sillä olen kuin halvattu; en voi hengittää, sillä kurkkuni on
kokoonpuristunut; en voi huutaa, sillä ääneni haihtuisi ilmaan
kenenkään kuulematta; en voi toivoa, sillä minulla ei ole enää voimaa
elää.
"Kaikki on vain tyhjyyttä ja pimeyttä, silloin tällöin leimahtaa vain
itsemurhanajatus mielessäni viimeisenä pelastuskeinona. Minä sureksin
vain yhtä asiaa: onko minulla rohkeutta tehdä sitä? Minä tarkoitan,
voisinko kestää epäonnistumisen vaaraa ja siten hankkia itselleni vain
uusia kärsimyksiä. Mutta samalla ajattelen, että olisi järjetöntä tehdä
se nyt. Täytyyhän minun ensiksi ainakin koettaa käyttää aiheitani.
Jäähän tuo viimeinen keino sittenkin vielä jäljelle. Ainoa, jota
pelkään, on se, että minulla ehkä sitten on vähemmän rohkeutta panna se
toimeen. Turha pelko! Onnettomuuden tunne on aina siksi voimakas, että
se voi voittaa pelon; ja jollei se sitä ole, niin ei se myöskään ole
mikään voittamaton onnettomuus, eikä silloin ole myöskään syytä
kuolla."[74]
Ja mikä katkeruus ihmisiä kohtaan huokuukaan hänen sanoistaan, kun hän
jatkaa:
"En tahdo saada kukkia arkulleni, en ainoatakaan... Sillä ne ivaisivat
vain minun elämääni. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole antaneet minulle
ainoatakaan ropoa, kun köyhyys painosti minua, käyttäisivät nyt
rahojaan seppeleihin, kun minulla ei enää voi olla hyötyä kaiken
maailman hyvästä! Ne, jotka ovat seisoneet minua lähellä elämässä
ojentamatta minulle apuaan, luulisivat sovittaneensa kaikki kukilla ja
nyyhkytyksillä. Ne, jotka ovat mustanneet mainettani, kunnioittaisivat
nyt muistoani; ja ne, joita olen pitänyt loitolla itsestäni niin kauan
kuin olen voinut, lähestyisivät nyt minua siksi, että kuollut ruumis ei
voi kauhuissaan väristä heidän viekkautensa ja valheellisuutensa
vuoksi."[75]
Tähän epätoivoiseen mielentilaan vaikuttivat epäilemättä myös
taloudelliset huolet, niinkuin ylläolevasta otteestakin voi huomata.
Sen jälkeen kuin Ernst Ahlgren oli ruvennut hiukan ansaitsemaan
kirjallisella työllään, piti hän näet kunnia-asianaan suorittaa kaikki
omat menonsa, hän tahtoi sen siksikin tehdä, että se tuotti hänelle
suurempaa riippumattomuutta ja vapautti hänet miehensä holhouksen alta.
Varsinkin sen jälkeen kun hän oli sanonut itsensä irti kaikista
aviollisista velvollisuuksistaan, tuntui hänestä vastenmieliseltä ottaa
mieheltä vastaan rahaa yksityisiä tarpeitansa varten.
Vähäisen silmäyksen Ernst Ahlgrenin kotielämään suo meille seuraava ote
eräästä kirjeestä Gustaf af Geijerstamille. Kerrottuaan ensin, että
jokainen päivä, jolloin mies oli poissa kotoa, tuntui hänestä
juhlapäivältä, jolloin hän yhdessä tytärpuoliensa kanssa läksi
ajelemaan tai istui hämärän tultua heidän kanssaan salissa hauskasti
jutellen, hän jatkaa: "Älä siltä luule, että ukko on minulle paha. Hän
on aina koettanut saada minut alistumaan, mutta se ei ole koskaan
onnistunut, hän on hyvin vanhoillinen ja kiihkeä ja hän vihaa minua
hiukan kaikessa hiljaisuudessa, varsinkin hän inhoaa kaikkia mies- ja
naishenkilöltä, joihin hän luulee minun kiintyneen... Me emme riitele
koskaan, mutta minä olen kovin väsynyt siihen hiljaiseen, itsepäiseen
taisteluun, jota minun täytyy käydä rakasta sukuani vastaan. Kotona
olevat lapset eivät kuitenkaan ole minua vastaan, he pitävät kaikki
minun puoltani, jos siksi tulee... Hyvä Jumala, miten rakkaat he sen
vuoksi ovatkin minulle. Jollei minulla olisi sellaisia lapsipuolia,
niin en nyt olisikaan elossa."[76]
Eräs pieni episoodi, jonka Ernst Ahlgren kertoo tytärpuolelleen
Matille, valaisee myös osaltaan aviopuolisoiden suhdetta. Hän sanoo:
"Minä tahtoisin niin kernaasti, että isä ajattelisi hiukan
ystävällisesti minusta. Hyvä Jumala, miten hän loukkasikaan minua kerta
Malmöössä, kun makasin siellä sairaana. Olihan minulla vuosikausia
ollut tapana nimittää häntä 'pikku isäksi' ja 'isä kullaksi', kun olin
herkällä mielellä, sillä se sana ilmaisi juuri sitä, mitä saatoin
hänelle antaa... Mutta tällä kertaa hän ärjäsi minulle: 'Minä tulen
tänne sinun _miehenäsi_, enkä isänäsi. En tahdo tietää sellaisesta
nimestä.'
"Minä lupasin, etten käyttäisi sitä sanaa enää, koska hän ei halunnut.
Mutta sinä hetkenä hellyyteni kuoli. Hän työnsi luotaan sen ainoan,
mitä saatoin hänelle antaa. Oi, miten kaipasinkaan sitä aikaa, jolloin
sain käyttää tuota pientä hyväilysanaa ja jolloin hänellä oli
ystävällinen katse varattuna minullekin! Hän ei tiedä, miten paljon
silloin kadotin. Miten tyhjäksi koti tuli sen jälkeen! Olisin pitänyt
hänestä, jos olisin saanut pitää hänestä omalla tavallani. Hän
vaati erotiikkaa, ja se oli mahdotonta -- tai oikeammin _on_
mahdotonta."[77]
Kun Matti kerta myöhemmin kysyi äitipuoleltaan, eikö hänestä tuntunut
kauhealta vääryydeltä sekä itseään että miestään kohtaan, kun hän ei
rikkonut avioliittoaan, joka useaan vuoteen ei ollut kuitenkaan
ollut muuta kuin valeliitto, niin hän vastasi ottavansa asian
periaatteelliselta eikä käytännölliseltä kannalta, "mihinkä hän, köyhä
nainen, olisi voinut ryhtyä keskenkasvuisen tyttärensä kera?"
Mutta niinkuin sanottu, taloudelliset huolet painoivat raskaasti
hänen mieltänsä, varsinkin sellaisina aikoina, jolloin hän ei
jaksanut tehdä työtä. Ja sellaisia aikoja olivat kaikki nuo
elämäänkyllästymisen hetket. "Kaikilla meillä kirjailijoilla pitäisi
olla jokin käytännöllinen työ", sanoo hän Gustaf af Geijerstamille,
"jolla voisimme ansaita rahaa, muuten me turmelemme itsemme,
tuotteliaisuutemme käy kovin ohueksi ja kassamme laihaksi".[78]
Esseldelle hän niinikään valittaa ahdinkotilaansa ja tiedustelee,
voisiko hän hankkia hänelle jotain sopivaa työtä, käännöstä tai muuta
sen kaltaista. Ja Esselde keksikin keinon, joka ainakin hetkeksi poisti
pahimman rahapulan ja mielenmasennuksen. Hän kehoitti Ernst Ahlgrenia
kirjoittamaan englantilaisen kirjailijattaren, Harriet Martineaun
elämäkerran vasta perustettua "Dagny" lehteä varten. Tämä pieni
rohkaisu ja apu toisen puolelta oli kylliksi karkoittamaan kaikki
synkät ajatukset.
"Niin -- huh hei!" kirjoittaa hän tämän johdosta Lundegårdille. "Kriisi
on tältä kerralta todellakin voitettu. Mutta sitä kesti kaksi viikkoa,
ja minä kärsin hirveästi. Kuljin vain edestakaisin kuin villieläin
häkissään ja taistelin tuon yhden ainoan ajatuksen kanssa. Mutta minun
pitänee kertoa, miksi olen niin iloinen. Sillä vaikka voin tulla
vähästä iloiseksi ja vähästä surulliseksi, niin jokin syy siihen aina
täytyy olla. Minulla on kädet työtä täynnä. Kirjoitan pientä
elämäkertaa Harriet Martineausta ... kirjoitan sen lomatyönäni ja saan
siten hiukan käsirahaa. Olinkin aivan ilman ja silloin sitä tulee niin
kauhean synkäksi mieleltänsä."[79]
Tätä tyytyväisyyttä ja iloa jatkuu pitkin kevättä ja vähä väliä näkyy
"suuressa kirjassa" ilonpurkauksia, jotka tavallisesti aiheutuvat aivan
vähäpätöisistä syistä.
"Mikä päivä eilen! Tunsin olevani niin terve ja iloinen, että olisin
tahtonut syleillä koko maailmaa," kirjoittaa hän. "Olisin voinut
merkitä almanakkaani niinkuin ennen muinoin: täydellisesti onnellinen
päivä. Olin onnellinen nykyhetkestä sekä huoleton huomisesta, en voinut
tehdä työtä. Olisin tahtonut kirjoittaa vanhaan rakkaaseen kirjaani,
mutta en edes sitä voinut. Sillä minulla oli niin suuri halu nauraa ja
laskea leikkiä, ja vanha kirjani on melankoolikko, hän raukka ei naura
koskaan."[80]
"Mikä ihana kevätpäivä tänään!" jatkaa hän paria päivää myöhemmin, --
"niin hieno ja enteistä rikas. Luonto on täynnä odotusta. Kaikki on
ikäänkuin pysähtynyt. Ilma ei ole kirkas, mutta taivas on omituisella
tavalla pilvessä, se on valkeanharmaa, metallisen pehmeä. Ei
ainoatakaan tuulenhenkäystä. Kaikki on hiljaista. En kuule varpusten
viserrystä, kukko kiekahtaa vain silloin tällöin pitkien väliaikojen
jälkeen, ja se kuuluu niin kaukaa, niin verhotusti, että tuskin voin
käsittää korvani sitä selittävän. Olen kulkenut ulkona omissa
mietteissäni, en tunne vähintäkään kipua tai pahaa tunnetta
ruumiissani, koko olentoni on kietoutunut hiljaiseen hyvinvointiin kuin
pehmeään, avaraan viittaan. Sellaisia päiviä täytyy pitää mielessä,
sillä ihminen kärsii ja valittaa niin usein, tai jollei niin useinkaan,
niin ainakin on hän halukas aina muistelemaan juuri niitä hetkiä.
Ja se on väärin elämää kohtaan, vain pikkumainen luonne napisee
epäkiitollisena, vaikka kerta toisensa jälkeen saakin sylin täydeltä
rikkautta. Niinkuin nyt tänäkin päivänä! Sydämeni on niin täynnä onnea,
että ikäänkuin etsin jotakin, jota vastaan voisin huuleni painaa --
maata vasten, jota poljen, ryhmyisiä runkoja vasten, joiden oksat
parissa viikossa puhkeavat ensi vihreyteensä. Mieleni on niin
rauhallinen, niinkuin olisin pienin hiekkajyvänen maassa, joka yhtä
vähän tuntee iloa kuin surua. Tuntuu siltä kuin työni olisi minä itse,
kuin koko persoonallisuuteni olisi siihen sulautunut, kuin ihmiset ja
olot eivät koskaan voisi tunkeutua minun ja työni väliin; sanalla
sanoen, kuin eläisin yksinomaan siinä. Sen sopusointuisempaa oloa kuin
tämä ei ihmismielelle voi ajatellakaan." -- --
Niinkuin sanottu, olivat Geijerstam-veljekset tukholmalaisista
tuttavista Ernst Ahlgrenille kaikkein läheisimmät. Ystävyys Karl af
Geijerstamiin sai alkunsa siten, että Ernst Ahlgren ennen lähtöään
Tukholmasta oli kutsunut tytärpuolensa, Matin luoksensa, ja kun hän
itse kipeän jalkansa vuoksi ei kyennyt näyttämään hänelle kaupunkia,
tarjoutui Karl af Geijerstam nuoren tytön oppaaksi ja joutui siten
usein olemaan heidän seurassansa. Gustaf af Geijerstamiin oli
Ernst Ahlgren jo aikaisemmin kirjeellisesti tutustunut ja tämän
valoisa ja iloinen luonnonlaatu veti häntä puoleensa varsinkin siksi,
että se muodosti terveellisen vastapainon hänen omalle synkälle
tempperamentilleen. Ystävyydestään häntä ja hänen nuorta vaimoaan
kohtaan Ernst Ahlgren puhuu eräässä kirjeessään seuraavasti:
"Minulla ei ole juuri tapana pitää ihmisistä, mutta minusta tuntuu
siltä, kuin me olisimme aina olleet tuttavia, ikäänkuin jokin kohta
vanhassa erakkosydämessäni olisi sulanut ja toinen puoli olentoani
-- -- sillä minä olen jonkinmoinen Janus-olento -- se puoli, joka on
vielä aivan nuori ja virkeä, olisi ihmeellisen läheistä sukua teille.
En tiedä ketään, jonka seurassa yhtä helposti kuin teidän olisin voinut
voittaa persoonallisen, tahtoisinpa miltei sanoa, ruumiillisen
arkuuteni."[81]
Mutta tähän ystävyyteen vaikutti myös suuresti se seikka, että
Geijerstamin kirjallinen tuotanto oli Ernst Ahlgrenille läheistä sukua
ja että hän pani häneen suurta arvoa kirjailijana. Puhuessaan esim.
Geijerstamin vasta ilmestyneestä romaanista "Erik Granesta", joka m.m.
koskettelee sukupuolikysymystä, sanoo hän: "Todellisuudessa, aivan
tavallisessa arkipäiväisyydessä voi joskus piillä niin hienoa ja
herkkää runoutta, että se voittaa kaikki maailman runoelmat, mutta
samalla se on niin syvää ja haihtuvaista, että ihmiskäden on vaikea
sitä kosketella turmelematta sitä samalla. Sinun on onnistunut
kosketella tuollaista todellisuutta ilman että se sinun käsissäsi on
särkynyt, sinä olet voinut siirtää sen teokseesi. Sen hienotunteisuuden
vuoksi, joka on tehnyt tämän siirron mahdolliseksi, minä opin pitämään
sinusta."[82]
Ja puhuttuaan lavealti saman teoksen johdosta äitien suhteesta
poikiinsa sekä siveellisyyskysymyksestä, hän siirtyy lastenkasvatukseen
yleensä. "Älä uneksi koskaan", sanoo hän, "että poikasi on jatkava
elämäntyötäsi; siinä on vanhempien erehdys, että he kasvattavat
lapsiaan siinä toivossa ja tuntevat sitten pettymystä, kun nämä
kulkevatkin omia teitään, elävät omaa elämäänsä ja kompastuvat omiin
loukkauskiviinsä. Opettaa heitä seuraamaan omaa luonnettaan ja vapaasti
kehittämään omia voimiaan, erikoisominaisuuksiaan ja edellytyksiään,
siinä kaiken kasvatuksen salaisuus. Mutta siihen vaaditaan
vanhemmilta laajanäköisyyttä, ja myönnettävä on, että se, joka ei ole
arvostelukyvyltään ja luonteeltaan harvinaisen itsenäinen, vuosien
kuluessa kehittyy aina jossakin määrin yksipuoliseksi ja
ahdasmieliseksi."[83]
Tämän kevään kuluessa Ernst Ahlgren alkoi kirjoittaa toista suurta
teostansa "Fru Marianne'a" (Rouva Marianne). Hitaasti työ kuitenkin
sujui, "keskimäärin kolme riviä päivässä", niinkuin hän Geijerstamille
kirjoittaa,[84] mutta kesän tultua työvauhti parantuu ja sen
loppupuolella hän on niin työssään kiinni, että jos hän "hetkeksikin
sen jättää, kaipaa hän sitä kuin hullu". Kaiken aikaa työtä tehdessään
hän on "mieleltään iloinen ja onnellinen ja täysin tasapainossa".[85]
Tähän tyytyväisyyteen vaikutti suuresti sekin, että hän Esselden
välityksellä alkukesällä oli saanut vastaanottaa sievän rahalahjan, 300
kr. eräältä naismesenaatilta, rouva Fredrika Limnelliltä, ja sen
johdosta hän saattoi nyt toteuttaa erään kauan toivotun lempituumansa:
vuokrata pari huonetta sivurakennuksessa ja järjestää ne työhuoneeksi
itseänsä varten. "Tuntuu aivan sanomattoman suloiselta", kirjoittaa hän
Lundegårdille, "kun saan istua yksin omassa pesässäni, omalla
tuolillani, oman pöytäni ääressä, jonka omalla työlläni olen
maksanut."[86]
Loppukesällä, juuri kun Ernst Ahlgren oli saanut ensimäisen luonnoksen
"Fru Marianne'en" valmiiksi, tuli Ellen Key ja Karl af Geijerstam hänen
luokseen vieraisille, ja hän luki heille tuoreeltaan uuden teoksensa.
Nämät päivät, jolloin hän sai viettää yhdessä ystäviensä kanssa, olivat
hänelle suurena ilonlähteenä, eikä iloa suinkaan vähentänyt se seikka,
että ennen heidän lähtöään koko elämänaikuinen liitto solmiutui Karl af
Geijerstamin ja Ernst Ahlgrenin rakkaimman lapsipuolen, Matin välillä.
"Olen kovin onnellinen", kirjoittaa hän myöhemmin tulevalle
vävypojalleen, "olen aina kadehtinut naisia, joilla on ollut poikia ja
joille he todellisessa merkityksessä ovat voineet jotain olla.
Sukulaisuussiteet eivät merkitse minulle mitään, ja sittenkin on
minulla tavattoman selvät kotielämä- ja perhevaistot. Vanhoilla
päivilläni on minulle tullut suuri tarve saada rakastaa ja tulla itse
rakastetuksi, josta voin huomata, että kaikessa suhteessa olen oikea
äitiluonne. Siksi olen niin itsekkään iloinen, että sinä tunnet
kiintymystä minuun."[87]
Ernst Ahlgren olisi tuskin voinut saada sopivampaa vävypoikaa kuin mitä
Karl af Geijerstam oli. Hän oli harvinaisen hieno ja syvä luonne,
runollisen herkkä ja taipuvainen mietiskelyyn, mutta samalla hänellä
oli silmää kaikille elämän käytännöllisille ilmiöille. Häntä on
tahdottu leimata ateistiksi, ja vapaitten mielipiteittensä vuoksi hän
saikin kestää mitä ankarimpia hyökkäyksiä; mutta pikemmin hän oli vain
etsijäsielu, joka ei kieltänyt korkeimman olemassaoloa, vaikkei hän
voinutkaan hyväksyä kirkon oppia. Hän, samoin kuin Ernst Ahlgren, ei
tahtonut repiä kaikkea alas rakentamatta jotakin sijaan, vaikka hänen
lyhyt elämänsä, jonka hän omisti kokonaan työlleen, eikä vähimmin sille
työmiehistölle, joka kuului hänen johtonsa alle, sekä perheelleen, esti
häntä toteuttamasta kaikkea sitä, mitä hän oli toivonut.
Tälle miehelle, joka epäilemättä suuressa määrin vastasi
Ernst Ahlgrenin mies-ihannetta, hän antoi "ajatustensa, koko
elämäntaistelunsa lapsen", niinkuin hän Mattia nimittää. "Eikö ole
omituista, että kohtalo johti sinut kiintymään niin ennakkoluulottomaan
tyttöön", kirjoittaa hän Karl af Geijerstamille. "Näyttää aivan siltä,
kuin olisin kasvattanut hänet varta vasten sinulle." Ja sitten hän
kuvailee hänelle omaa suhdettaan tytärpuoleensa: "Matin kehitys on
käynyt murroksitta, askel askeleelta ilman mitään häiriöitä. Siinä on
ollut jotakin yhtenäistä, mikä ei ole niinkään tavallista. Ja sitten
se, että hän ja minä olemme aina eläneet yhdessä; minulla on ollut
vaivalloinen ja tuulen ajelehdittavaksi heitetty kehitystyö takanani,
sen vaivoista ja häiriöistä ei Matti ole paljonkaan tiennyt, tulokset
hän on vain imenyt itseensä niinkuin ilmasta. Hän on minun
elämänperiaatteitteni ruumistuminen, hän on päivä päivältä puhjennut
esiin minun omasta elämästäni: siinä selitys meidän harvinaiseen
hellään suhteeseemme...
"Enkö minä siis ole hänen äitinsä?"[88]
Mutta samalla kun Ernst Ahlgren ymmärsi, että tästälähin "tyttären oli
mentävä omaa tietään", hän työnsi kerrassaan sen ajatuksen luotaan,
että sulhanen voisi ehkä vieroittaa heidät toisistaan. Hänen
rakkautensa Mattiin oli niin vapaata kaikesta itsekkäisyydestä, ettei
hänen mieleensä voinut edes juolahtaakaan, että hän tämän kihlauksen
johdosta voisi jotakin kadottaa. "Minun sylini on avoinna", kirjoittaa
hän, "kun teillä on halua tulla vanhan äitinne luo, mutta teidän ei
tarvitse minun tähteni tulla luokseni, ei siksi, että pelkäisitte minun
jäävän yksin, sillä sellainen ajatuskin tuntuisi pakonalaiselta, ei
ulkonaisessa, vaan sisällisessä suhteessa, ja voisi muuttua sääliksi.
Niin kauan kuin meidän molemminpuoliset tunteemme ovat elinvoimaisia,
on teidän mahdoton vieraantua minusta, mutta jos ne heikkonevat, niin
mitä iloa minulla siitä olisi, vaikka te omantunnonmukaisesti
yrittäisittekin saada tunteenne jälleen eloon. Ei, älkää miettikö,
älkää saivarrelko; olkoon tunteenne vapaa ja välitön, eläköön se omaa
elämäänsä ja kuolkoon, jollei jaksa elää."[89]
Näiden kahden nuoren rakkaudessa Ernst Ahlgren näki toteutuneena kaiken
sen, mitä vailla hän itse oli saanut elämässä olla, ja se teki, että
hänen myötätuntonsa heitä kohtaan tuli vielä kahta vertaa suuremmaksi.
Viimeiseen asti hän iloitsi heidän onnestaan ja osoitti aina mitä
herkintä ymmärtämystä heitä kohtaan. "Rakas lapseni", kirjoittaa hän
kerrankin Karl af Geijerstamille, "etkö luule minun tietävän, miten
sinä kaipaat Mattia! Mutta ajattelehan, että teillä on vielä koko pitkä
yhteinen elämä edessä! Mikä ilo piileekään siinä tiedossa. Ajattele
sitä, kun levottomuus ja kärsimättömyys käyvät ylivoimaisiksi... Sillä
rauha, hillitty levollisuus, se minun luullakseni antaa tunteille
syvyyttä ja kestävyyttä, jota ne eivät koskaan voi saavuttaa, jos
sallii niiden kuohua liiaksi ja tyhjentää itsensä... Sinä olet niin
onnellinen, että koko elämän pitäisi avautua eteesi kuin aurinkoinen
tie. Jospa voisit olla myös hiukan levollinen. Ajattelehan niitä monia,
monia päiviä kokonaisen ihmiselämän varrella!"[90]
Kirjoittaessaan nämät sanat Ernst Ahlgren ei aavistanut, että onnen
päivät, jotka olivat näille kahdelle suodut, olivat jo lasketut ja että
nuorukaisen elämä, joka näytti olevan vasta alullansa, murtui kesken
parasta miehuuden voimaa onnen hymyillessä hänelle kaikkein
kauneimmillaan.
Väljemmillä vesillä.
"Minulla on muuttolinnun luonne", kirjoittaa Ernst Ahlgren keväällä
1886 Gustaf af Geijerstamille, "kun kauan aikaa olen sidottu samoihin
ihmisiin ja samaan paikkaan, niin kuivetun henkisesti, ja silloin en
voi muuta kuin tehdä työtä, purra hampaani yhteen ja vaieta, sillä
ajatukseni eivät silloin ole iloisia eikä ystävällisiä."[91]
Tuo muuttolinnun luonne pääsi syksystä 1886 alkaen siinä määrin
oikeuksiinsa, että Ernst Ahlgrenin elämä tästä lähin muuttui
yhtämittaiseksi, rauhattomaksi matkustelemiseksi paikasta toiseen.
Kööpenhamina oli jo aikaisemmin ollut hänellä jonkunlaisena
pakopaikkana, jonne hän läksi päiväksi tai pariksi tuulottelemaan, kun
hän ei enää kestänyt kodin ummehtunutta ilmaa eikä ympäristön ahtaita
oloja. Teatterit ja konsertit vetivät häntä puoleensa, ja matkan lyhyys
oli aluksi syynä siihen, että hän valitsi Kööpenhaminan matkojensa
määräksi eikä Tukholman. Mutta syksystä 1886 alkaen Kööpenhamina tuli
ikäänkuin hänen varsinaiseksi olinpaikakseen ja vain käymältä hän enää
pistäysi kotonaan.