kirjallisessa piirissä, joka nimitti itseään "Nuoreksi Ruotsiksi" ja
johon kuuluivat kaikki ne lupaavat kyvyt, jotka muodostivat sittemmin
1890-luvun kirjallisen kukoistuksen Ruotsissa, vaan toinenkin leiri,
vieläpä aivan vastakkainen, naisasianajajat, tahtoivat omistaa Ernst
Ahlgrenin omakseen. He käsittivät näet "Pengar" kirjan yksinomaan
tendenssiteokseksi, jossa sen tekijä tahtoi ajaa heidän asiatansa. Ja
he tunsivat vilpitöntä iloa toivoessansa voivansa sulkea hänet omaan
piiriinsä ja saavansa hänestä uuden ja kyvykkään työvoiman.
Ernst Ahlgren oli kuitenkin elänyt yksin siksi kauan ja omin voimin
tehnyt työtä ja taistellut, ettei hän ilman muuta halunnut yhtyä
mihinkään määrättyyn piiriin. Hän oli myös liiaksi taiteilija,
voidakseen antautua jonkun puolueen palvelukseen, ei edes naisasian,
joka kuitenkin merkitsi hänelle "kaikkein polttavinta kysymystä". Tosin
hän vilpittömällä ilolla otti vastaan Esselden vapaaherratar Sofi
Adlersparren lähentelyn, kun tämä naisasian etevin johtaja pyysi hänen
avustustansa toimittamalleen aikakauslehdelle "Tidskrift för Hemmet" ja
kutsui hänet vieraakseen Tukholmaan; mutta niinpian kuin hän vainusi,
että toinen koetti jollakin tavalla holhota häntä tai rajoittaa hänen
vapauttansa, nousi hän heti vastarintaan.
Esselde ja Ernst Ahlgren olivatkin liiaksi erilaisia sekä luonteeltaan
että mielipiteiltään voidakseen täysin ymmärtää toisiansa. Esselde
kuului edelliseen polveen, joka kaiken työnsä ja tarmonsa oli uhrannut
yksinomaan naisemansipatsioonin hyväksi ja joka kiihkeässä
taistelussaan naisten oikeuksien puolesta oli jäänyt vieraaksi niille
aatteille, jotka Ernst Ahlgren oli omaksunut. Hän oli "tullut
vanhaksi", niinkuin hän itse sanoi, "nuoret eivät ymmärtäneet häntä
enää eivätkä ajatelleet niinkuin hän ja hänen aikalaisensa". Ernst
Ahlgren sen sijaan oli kokonaan oman aikansa lapsi, täysiverinen
realisti, joka vuorossaan ei osannut antaa täyttä arvoa Esselden
uraauurtavalle työlle. Siksipä oli luonnollista, että tuttavuus, joka
aluksi näytti niin lupaavalta, ei koskaan voinut kehittyä syvemmäksi,
molemminpuoliseksi ymmärtämykseksi, vaan johti moniin väittelyihin ja
erimielisyyksiin.
Jo ennenkuin persoonallinen tuttavuus oli tehtykään, oli Ernst
Ahlgrenilla tilaisuutta tuoda esiin oma, kaikista puolueista
riippumaton kantansa. Esselde oli näet uudistaessaan kutsunsa samalla
sanonut pelkäävänsä, että Ernst Ahlgren oleskelunsa aikana Tukholmassa
voisi "kadottaa sen tuoreuden ja iloisen elämänhalun", joka oli hänen
"suurin voimansa luultavasti sekä kirjailijana että ihmisenä" sekä
tulla "vedetyksi kirjalliseen vasemmistoon, niin että siinä vallitseva
elämänkyllästys ja nihilismi" voisi tarttua häneenkin. "Paljoa parempi
näin ollen olisi", lausuu Esselde lopuksi, "että ainiaaksi jäisitte
Hörbyhyn. Sillä me tarvitsemme jotakin vastapainoa kaikelle tälle --
milloin typerästi, milloin nerokkaasti tulkitulle -- pessimismille ja
radikalismille."[61]
Ernst Ahlgren, joka luonteeltaan oli häikäilemättömän suora, tarttui
heti näihin sanoihin kiihkeästi kiinni. "Jospa te ette vain luulisi
minua muuksi kuin mitä olen!" huudahtaa hän. "Tendenssikirjailijaa ei
minusta koskaan tule; siksi rakastan liiaksi elämän moninaisuutta. Ehkä
olen myös huono 'puoluemies', sillä kun ihminen on saavuttanut
mielipiteensä ja elämänkatsomuksensa n.s. käytännöllistä tietä,
taistelemalla epäedullisissa oloissa ja omilla kokemuksillaan elämän
koulussa, siinä koulussa, jossa saa maksaa sakkoa tyhmyyksistänsä,
jossa omin kyynärpäin on pakko voittaa itselleen tilaa, jossa on
nauranut oikeaa naurua ja vuodattanut oikeita kyyneleitä, kunnes on
oppinut rakastamaan yksin riitatovereitansakin, vieläpä sitä vitsaa,
jota on saanut maistaa, -- niin silloin on vaikea alistua mihinkään
'ohjelmaan', sanottakoon sitä oikeistoksi tai vasemmistoksi,
vapaamieliseksi tai vanhoilliseksi.
"Kaikki liioittelu ja yksipuolisuus on minulle vastenmielistä, ja
kaikkein vastenmielisintä on minusta olla solidaarinen jonkun kanssa,
olkoon se sitten joku korporatsiooni tai yksilö. -- 'Tulla vedetyksi
kirjalliseen vasemmistoon', sanotte te. Minä kuulun jo siihen. En
siten, että olisin edesvastuussa toisista, yksi kaikkien puolesta ja
kaikki yhden puolesta, vaan siten, että _jos_ en voisi olla
kuulumatta johonkin puolueeseen, niin yhtyisin vasemmistoon... Olen
ollut yksin ympäristössä, jossa hän, jonka olisi pitänyt seisoa minua
lähinnä, on leimannut 'Pengar'in' epämoraaliseksi, olen yksin
uskaltanut kulkea tietäni eteenpäin. Luuletteko, että olisin hansikas,
jonka kuka hyvänsä voisi käteensä vetää, että lyhytaikuinen oleskelu
Tukholmassa voisi antaa minulle uuden elämänsuunnan, tehdä minut
toiseksi, kuin miksi toisella paikkakunnalla olisin voinut tulla?...
Luuletteko, että olen oikea parkusuu, joka aina on valmis toitottamaan
muille mielipiteitänsä! Minun mielipiteeni muodostavat sen perustuksen,
jolle rakennan elämäni, ne ovat syvällä kätkössä minua itseäni varten;
ne eivät ole järjestetyt filosofisten järjestelmien mukaan, ne ovat
hakatut ja muodostetut luonteeni ja olentoni mukaan, siitä
elämästä, jota olen elänyt. En _tahdo_ paljastaa uskoani ja
elämänkäsitystäni koko maailmalle. Ne henkivät työssäni. Ne painavat
leimansa tekoihini. Sieltä niitä etsittäköön. Minä olen kertoja, en
mikään teoreetikko tai filosofi. Kaikkein vähimmin olen pessimisti. En
koskaan voisi siksi tulla. Se on liiaksi luonnettani vastaan... Vaikka
minä kärsinkin tuskia, niin on elämä sittenkin ihana. Vaikka minä
joutuisinkin perikatoon, niin aurinko suo sittenkin valoa uusille
sukupolville. Siinä missä minun käteni väsähtävät, tarttuvat nuoret
kädet työhön. Minä olen hiekkajyvänen, joka voi tulla maahan
muserretuksi. Mitä sitten! Onko maailma silti vähemmän kaunis?...
Minäkö pessimisti? Siinähän juuri minun voimani, omaperäisyyteni ja
tuoreuteni on, etten ole sitä. Minä rakastan niitä ihmisiä, joita
kuvaan, kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. En koskaan voi unohtaa,
että olen tuomittu, sairas, murtunut -- sen vuoksi rakastan kaikkea
tervettä ja voimakasta... _Minä_ kuolen, siksi rakastan kaikkea
mikä elää...
"Mutta minkään lipun alla en seiso. En suljetuin silmin ainakaan. Missä
voin olla hyödyksi, missä parhaita voimiani voidaan käyttää, sinne minä
asetun ja pysyn paikallani niin kauan kuin voimani riittävät ja _niin
pitkälle kuin se soveltuu minun kehitykseeni_..."
Ja sitten hän lisää vielä:
"Olen kauan aikaa ollut kirjeenvaihdossa muutamien kirjailijoidemme
kanssa, ja molemminpuolinen arvostelu on välittänyt tuttavuutta; kun
olen ollut masentuneella mielellä ja ystävällinen sana on antanut
minulle jälleen luottamusta, niin tämä sana on aina tullut
vasemmistosta... On siis luonnollista, että tulen seurustelemaan näiden
ihmisten kanssa. Minä en suosi 'klikkejä', en voi yksinomaan liittyä
vain yhteen yhteiskuntaluokkaan tai leiriin. Kaikista, kaikista voi
jotakin oppia, jos vain pitää silmänsä auki. Mitä monipuolisempi
kokemus, sitä runsaammat työainekset."
Mutta ikäänkuin lieventääkseen sanojensa vaikutusta hän lopuksi puhkeaa
sanomaan: "Olen pahoillani, että kirjeeni on ehkä saanut karhean
sivumaun, jonka te voitte ymmärtää väärin. Minua ei ole kovin vaikea
käsitellä. Ystävällisyys ja täydellinen vapauden tunne tekee minut
vahaakin pehmeämmäksi."[62]
Esselden tarkoitus ei ollutkaan rajoittaa Ernst Ahlgrenin vapautta, ei
edes tyrkyttää hänelle omia mielipiteitään, hän tahtoi ainoastaan
varoittaa häntä. Sillä hän tunsi mitä lämpimintä myötätuntoa häntä
kohtaan ja hän tahtoi käyttää hyväkseen hänen kykyään, joka hänen
mielestään herätti suurempia toiveita kuin ainoankaan senaikuisista
naiskirjailijoista.
"Te saatte olla minun luonani yhtä vapaa kuin lintu", vastaa hän Ernst
Ahlgrenin kirjeeseen, "vapaasti te saatte työskennellä huoneessanne,
josta voitte nähdä vuolaan virran, saatte mielenne mukaan puhua tai
olla vaiti, lukea tai vaipua mietteihinne salissa lampun ääressä tai
omassa huoneessanne, vapaasti voitte tulla ja mennä, seurustella
kanssani tai olla yksiksenne -- aivan miten itse kernaimmin
haluatte."[63]
Marraskuun alussa 1885 Ernst Ahlgren, Esselden ystävällistä kutsua
noudattaen, saapuikin Tukholmaan. Vain kerran ennen hän oli käynyt
pääkaupungissa, keväällä 1878, jolloin hän kirjailija Edvard
Bäckströmin kehoituksesta matkusti sinne persoonallisesti tutustuakseen
häneen ja saadakseen häneltä suullisia neuvoja kirjallisten töittensä
suhteen. Mutta tällä kertaa hän saapui sinne jo tunnettuna ja
tunnustettuna kirjailijana ja itse hän odotti paljon tästä matkastansa,
toivoi tekevänsä tuttavuuksia kirjallisissa piireissä ja saavansa uusia
herätteitä ja vaikutelmia. Ja ennen kaikkea hän toivoi pääsevänsä
vapaampiin ja suurempiin oloihin. Hän oli niin läpeensä väsynyt pieneen
maaseutukyläänsä, jossa hän toistakymmentä vuotta oli nyt elänyt; sillä
siellä hänellä "ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hän olisi
voinut puhua töistänsä, harrastuksistansa tai toiveistansa", niinkuin
hän Esseldelle valittaa, ei väsymyksen hetkinä "mitään muuta kuin
painostavaa yksinäisyyttä".[64]
Yksinäisyydentunnetta oli vielä suuresti lisännyt monivuotinen sairaus,
joka esti häntä vapaasti liikkumasta. Tosin hän ei enää pitkään aikaan
ollut vuoteenomana ollut muuta kuin ajoittain, mutta hänen terveytensä
oli sittenkin horjuva ja kainalosauvoitta hänen yhä edelleen oli
mahdoton liikkua. Kaikkien hänen aikeittensa toteuttaminen riippui
alituisesti tästä tyrannista, joka milloin hyvänsä kuumeenväristyksinä
saattoi yllättää hänet ja sitoa hänet useiksi päiviksi huoneeseen.
"Jollen tule sairaaksi, olen marraskuun 3 p:nä Tukholmassa",[65]
kirjoittaa hän nytkin Esseldelle. "Jos terveyteni vain sallii", nuo
sanat ovat alituisesti hänen huulillaan. Mutta hänen henkinen voimansa,
hänen tavaton tarmonsa auttoi häntä kerta toisensa jälkeen voittamaan
ruumiillisen heikkouden.
Ernst Ahlgren oli pelännyt tekevänsä epäedullisen vaikutuksen
Esseldeen, sillä hän tunsi liiankin hyvin oman jäykkyytensä ja
ujoutensa vieraitten parissa. Esselden suuri ihmistuntemus ja
hienostunut sivistys auttoi heidät kuitenkin ensimäisen jäykkyyden yli
ja heidän välillään muodostui tuttavallinen ja lämmin ystävyydensuhde,
joka tosin ei perustunut sielujen sympatiiaan, mutta johon toisen
suojeleva, miltei äidillinen tunne ja toisen syvä kiitollisuus painoi
leimansa.
Esselde tekikin kaikki mitä hän saattoi, jotta hänen vieraansa
viihtyisi. Hän antoi hänen käytettäväkseen hauskan dubbletin, jossa
Ernst Ahlgren saattoi rauhassa työskennellä, hän vei hänet mukanaan
kokouksiin, konsertteihin ja teattereihin ja pani toimeen kutsuja
kodissaan, jotta hänen vieraansa voisi tutustua pääkaupungin
huomattaviin henkilöihin, varsinkin naisasianajajiin.
Seuraavan erittäin mielenkiintoisen kuvauksen antaa Ellen Key eräästä
illanvietosta "Nya Idun" nimisessä naisten yhdistyksessä, jonne Ernst
Ahlgren oli kutsuttu:
Keskustelu, joka oli ollut tavattoman vilkasta, keskeytyi äkkiä, kun
tuttujen kasvojen keskelle ilmestyi kookas, mustapukuinen olento. Kuka
oli tuo vieras?
Jalomuotoinen pää, pieni ja siro kuin antiikin patsaan; miten kauniisti
se kohosikaan solakan ja kauniskasvuisen vartalon varassa! Tumma tukka
oli kierretty yksinkertaiseen, kreikkalaiseen solmuun -- tässäkin
suhteessa ei mikään häirinnyt harmoniiaa. Paksut, ikäänkuin noella
piirretyt kulmakarvat, avoin, älykäs otsa, korkea, voimakas nenä, suu,
jonka piirteet olivat sekä viehkeät että tarmokkaat -- kaikki tämä
ilmaisi rohkeutta ja elinvoimaa. Mutta syvä ryppy oli uurtunut
kulmakarvojen väliin; epäilemättä ne usein olivat tuskasta vetäytyneet
kokoon; hienoja poimuja, sellaisia, joita vain vuosikausia
kestänyt kärsimys voi uurtaa, oli suun ympärillä; ja tarkkaavien,
teräksensinisten silmien pohjalla piili alakuloisuutta. Sellaiseksi
olisi traagillinen laulunjumalatar kuvattava tai Elektra -- tai
Antigone, sillä juuri samassa kaunis hymy kirkasti puhdaspiirteisiä
kasvoja. Sellaiseltako hän näytti, tuo keski-ikäinen postimestarinrouva
Skånesta, hän, jonka sanottiin piilevän miehisen salanimen takana?
"Hänen oma kärsimyshistoriansa oli varmaan vielä paljoa järkyttävämpi
kuin kaikki mitä hän oli kuvannut. Ainakin sai siitä hiukan vihiä, kun
hän tarttui kainalosauvoihin, jotka seisoivat hänen vieressään ja kulki
niiden avulla sohvan luo, mutta hän liikkui niin joustavan sulavasti,
että tuskin huomasi hänen turvautuvan niiden apuun."[66]
Ernst Ahlgren herättikin ulkonaisella olennollaan huomiota missä ikänä
hän liikkui. Kadulla ihmiset pysähtyivät häntä katsomaan kysyen
ihmeissänsä, kuka tuo tummaverinen, kainalosauvojen varassa liikkuva
nainen saattoi olla, jolla oli niin kauniit silmät. Ja Lundegård kertoo
yllämainitun "Nya Idun'in" illanvieton johdosta seuraavan keskustelun,
joka oli sukeutunut erään tilaisuudessa läsnäolleen rouvan ja tämän
miehen välillä. "No, minkä näköinen tuo uusi kirjailijatar oli?"
tiedusteli mies kotiinpalanneelta rouvaltansa. "Kuin kuningatar",
kuului ihastunut vastaus. "Kuin kuningatar -- kainalosauvojenko
varassa?" miehen ääni ilmaisi epäilystä. Mutta kun hän itse vähäistä
myöhemmin oli tilaisuudessa näkemään Ernst Ahlgrenin teatterissa, oli
hän valmis todentamaan rouvansa sanat: "Kuin kuningatar -- vaikkapa
vain kainalosauvojen varassa!"
"Mutta se, joka seurassa läheni Ernst Ahlgrenia", kertoo Ellen Key
edelleen, "toivoen saavansa keskustella hänen kanssaan, erehtyi
suuresti. Ei kukaan voinut sen järkähtämättömämmin olla vaiti suuressa
seurassa kuin hän, ja pienemmässäkin hän harvoin yhtyi vilkkaampaan
keskusteluun. Vain kahdenkesken hän saattoi esteettömästi puhua. Mutta
miten hän sensijaan osasi kuunnella! Kuinka viisas hänen katseensa oli
hänen seuratessaan keskustelua; miten suurta ymmärtämystä hänen
hymyilynsä ilmaisikaan, kun jokin omaperäinen ajatus tai tunteenpurkaus
puhkesi ilmi; miten kiitollista ja helppoa oli viekoitella esille hänen
puoleksi hillittyä, mutta lapsellisen helmeilevää nauruaan, joka oli
niin liikuttavaa siksi, että siitä pulppusivat esiin kaikki ne
tukahdetut ilonlähteet, jotka piilivät hänen luonteensa pohjalla."[67]
Ernst Ahlgrenkin on "suureen kirjaansa" merkinnyt omat vaikutelmansa
tästä illasta, jotka samalla ovat hänen ujolle ja aralle luonteelleen
sekä hänen suurelle vaatimattomuudelleen kuvaavia. Hän sanoo: "Minua
kiusasivat niin sanomattomasti kaikki nuo koreat valheet 'Pengar'in
johdosta, joilla 'Nya Idun'in illanvietossa pitkin iltaa minua
pommittivat ventovieraat ihmiset, joiden nimiä en edes voi muistaa.
Miten nololta tuntuikaan seisoa siinä ja ottaa vain vastaan, voimatta
heille vasten silmiä lingota, etten uskonut sanaakaan kaikesta siitä,
mitä he sanoivat, vaan että tiesin, että kaikki oli vain komediiaa ja
uteliaisuutta. Että minä olin tuollainen uusi ja kumma eläin, jota
kaikki kiiruhtivat katsomaan, jotta heillä sitten olisi jotakin
puheenainetta."[68]
Niin suurta ystävällisyyttä kuin Esselde osoittikin Ernst Ahlgrenille,
niin ei Ernst Ahlgren sittenkään oikein viihtynyt hänen luonansa. Hänen
vapauttansa sitoi Esselden liiallinen huolenpito ja holhous, häntä
kiusasi se, että Esselden mielestä oli sopimatonta, jos hän esim.
Lundegårdin tai jonkun muun miehisen tuttavansa kanssa läksi yksin
teatteriin, ja tällaisista seikoista heidän välillään syntyi joskus
kiivaitakin otteluja. Suurinta haittaa oli Ernst Ahlgrenilla kuitenkin
siitä, että Esselde asui kaukana keskikaupungilta, ja koska hän ei
voinut vapaasti liikkua, tunsi hän usein olevansa aivan ulkopuolella
sitä kiihkeästi sykkivää elämää, jota hän kaipasi. "Ikkunastani näen
lyhtyjen tuikkivan kaupungilta", kirjoittaa hän päiväkirjaansa, "ja
minä tunnen hivuuttavaa kaipausta sinne; tahtoisin, että ihmisvilinä
olisi aivan oveni ulkopuolella, tahtoisin voida kulkea edestakaisin
lyhtyjen valossa ja valaistujen puotien edustalla kadulla... Haluaisin
pistäytyä johonkin kahvilaan, kun mieleni tekisi... Minulla täytyy olla
eloa ympärilläni, muuten alakuloisuus yllättää minut... Jollen pimeän
tultua ole tilannut itselleni hevosta, olen täällä yhtä sidottu kuin
maatessani sairasvuoteella."[69]
Niinpä Ernst Ahlgren muutamien viikkojen kuluttua vuokrasikin itselleen
kaksi pientä huonetta keskikaupungilla ja sen jälkeen hänen olonsa
muuttui paljoa viihtyisemmäksi. Hän tunsi itsensä onnelliseksi
omistaessaan nyt oman kodin, niin yksinkertainen ja tilapäinen kuin se
olikin. Mutta joka tapauksessa se oli hänen omansa, josta hän itse
suoritti vuokran, jonka hän järjesti oman mielensä mukaan ja jossa hän
otti vastaan keitä hän halusi. Ja niin kodikas ja hauska tämä pieni
koti olikin, että se veti puoleensa mitä erilaisempia ihmisiä, jotka
kaikki viihtyivät siinä erinomaisesti.
Ani harvoin Ernst Ahlgren, joka enimmäkseen lepäsi sohvalla kipeän
jalkansa vuoksi, sai ollakaan yksin. Hänellä oli, niinkuin Ellen Key
kertoo, "aivan erinomainen kyky kerätä ympärilleen pienen piirin. Hän
ei yrittänytkään pitää salonkia eikä panna toimeen henkisiä turnauksia,
joissa hän itse olisi saanut esiintyä palkintotuomarina. Mutta hän
vilkastutti pientä piiriään siksi, että hän itse oli aina niin kokonaan
mukana; hän osoitti niin suurta mielenkiintoa jokaiselle erikseen, että
hän sai kustakin aina parhaan puolen esille. Hänen sympatiiansa oli
niin taipuisa, ja hän oli niin vapaa kaikista ennakkoluuloista ja
dogmeista, että hän saattoi ymmärtää aivan vastakkaitakin
mielipiteitä."[70]
Useihin niihin henkilöihin, joiden kanssa hän joutui nyt yhteyteen, hän
oli tutustunut jo aikaisemmin kirjeellisesti. Ensi sijassa ovat
mainittavat veljekset Gustaf ja Karl af Geijerstam, edellinen "Nuoren
Ruotsin" parhaita kirjallisia kykyjä, jälkimäinen ammatiltaan
insinööri, syvä, filosofiseen mietiskelyyn taipuvainen luonne; molemmat
pysyivät Ernst Ahlgrenin lähimpinä ja uskollisimpina ystävinä aina
hänen kuolemaansa saakka. Samoin kirjailijat Georg Nordensvan, Oscar
Levertin ja Hellen Lindgren kuuluivat hänen lähimpään piiriinsä.
Naiskirjailijoista hän tunsi suurinta hengenheimolaisuutta Ellen Keytä
kohtaan; "hän on oikea ihminen, vailla kaikkea pikkumaisuutta", sanoo
hän kerta hänestä Gustaf af Geijerstamille; samoin hän oli suuresti
kiintynyt "yksinkertaiseen ja herttaiseen" Amanda Kerfstedtiin, jota
vastoin "pirteä ja vilkas, hiukan itsetietoinen" Anne Charlotte
Edgren-Leffler ja venakko Sonja Kovalevsky, "joka oli vain tulta ja
leimausta", pysyivät hänelle vieraina, joskin he herättivät hänen
mielenkiintoansa.
Kokonaista kolme kuukautta Ernst Ahlgren viipyi Tukholmassa. Jollei hän
kotoa lähtiessään suorastaan toivonutkaan voivansa kokonaan muuttaa
sinne, niin ajatteli hän kuitenkin jonkinlaisella kateudella kaikkia
niitä, jotka olivat tilaisuudessa elämään pääkaupungin suuremmissa
oloissa ja nauttimaan kaikista sen eduista. Mutta oltuaan siellä jonkun
aikaa pääkaupungin elämä ei vastannut kuitenkaan hänen odotuksiansa.
Niin hauska kuin hänellä usein saattoikin olla, tympäisi seuraelämä
häntä, sen tyhjyys ja onttous pisti liiaksi hänelle silmiin, hän itse
oli liian vakava voidakseen siitä ammentaa tyydytystä. Ja huomatessaan,
ettei hän soveltunut tähän ympäristöön, näki hän kaikki vieläkin
synkemmässä valossa kuin mitä todellisuus oli. Hänen pettymyksensä
herätti hänessä katkeruutta, jota hän purkaa "suurelle kirjalleen".
Jo kaikkein ensimäinen vaikutus, jonka Tukholma häneen teki, oli
epäedullinen. "Kas niin, nyt olen Tukholmassa", kirjoittaa hän
tulopäivänsä iltana. "Tunnetko nyt itsesi vapaaksi? En, en ainakaan
vielä. Ehkäpä se riippuu ilmasta... Ei, ei, ei; minua painostaa tämä
naismaisuus. Sanottakoon mitä hyvänsä, minä en sovi yhteen naisten
kanssa... Minua kiusaa kuullessani alituisesti puhuttavan siitä mikä
käy laatuun -- tai 'mikä ei sovi'! Tunnen tuon kaiken jo ilmassa."[71]
Ja pari päivää myöhemmin hän todentaa, ettei tämä ensimäinen vaikutus
ollut vain tilapäinen. "Tunnen itseni yhä vielä niin vieraaksi täällä
ja olen kerrassaan ymmällä", sanoo hän. "Jalkanikin on kipeä. Mutta on
siihen toinenkin syy.
"Koko sisimpäni tuskittelee tukahdetun, kuohuvan vihan tunteen
vallassa. Kaikki nämät ihmiset ovat sisimpien pyrkimysteni vihollisia.
He ottavat elämän vain leikin kannalta, minulle se on vakavuutta.
Kaikkialta lyö vastaani valheen ja vilpillisyyden löyhkä; se on
tukahduttaa minut ja samalla lihakseni pingoittuvat voimattomassa
raivossa. Mitä nuo ihmiset kaikki lörpöttelevät! Naisasiasta, työväen
asiasta. Lorua. Lorua kaikki! -- Kaikki heidän puheensa ovat yhtä
liukkaat kuin saippuoidut tangot, ne luistavat käsistä, niihin ei voi
millään tavalla tarttua kiinni. -- Yksi ainoakin teko -- osoittakaa
minulle yksi ainoa terve ja voimakas teko, teoria, jossa olisi eloa!
Olen aivan sairaana kaikesta tästä komediiasta, tästä tyhjästä
laverruksesta, tästä ulkokultaisuudesta...
"Millaista elämää he täällä elävät? Tyhjentävät itsensä hermostuneella
levottomuudellaan... Näyttäytyvät, pyrkivät esille. Aina vaan oma itse!
Ei, jospa se olisi edes _sitä_; olisihan se sittenkin oikeutettua,
mutta jokainen ajattelee vain omaa pientä kurjaa klikkiänsä. Klikin
pitää päästä esille siksi, että joku yksityinen tahtoo kohota toisten
olkapäille. -- Tämä on muka sitä suurta maailmaa."[72]
Ja vielä sittenkin, vaikka hän on valmis myöntämään, että "kaikki ovat
niin ystävällisiä, että olen aivan hämmästynyt", kun hänellä on
tilaisuutta seurustella monien ystäviensä parissa ja vaihtaa ajatuksia
heidän kanssaan, vielä sittenkin hän sanoo: "Tukholma on juuri sitä
mitä odotinkin. Suuri juorupesä. Ja kirjalliset suuruudet ovat pieniä,
onttoja, kehnoja. Jokaisella on oman piirinsä leima. Ei kukaan uskalla
olla oma itsensä. Täällä voi olla hauska -- ihastuttavan hauska", lisää
hän vielä, "mutta olla köyhä, päästä työllänsä eteenpäin ja kasvattaa
itseään, se taitaisi olla vaikeaa. Minulle olisi oikea kirous asua
täällä aina. Täällä ihminen joutuu väärään ja kieroon asemaan, hän
ajattelee vain mainettaan ja turhamaisuuttaan eikä työtä!"[73]
Joulu-aatto, jota Ernst Ahlgren vietti tässä vieraassa ympäristössä ja
kaukana kotoa, on epäilemättä ollut hänellä esikuvana, kun hän "Herr
Tobiasson" nimisessä novellissaan kuvaa vanhan erakon tunteita, jonka
sielussa taistelee keskenään kaksi olentoa, toinen "vanha höperö, joka
ei voi olla rakastamatta koko maailmaa", toinen "piintynyt skeptikko,
joka tekee pilkkaa omasta hempeämielisyydestään".
Miten hyvin me tunnemme Ernst Ahlgrenin itsensä herra Tobiassonissa,
joka koettaa unohtaa, että on joulu-aatto ja aikoo viettää sen aivan
kuin minkä tavallisen illan tahansa. Hän on yksin ja kuvittelee
mielessään tahtovansakin olla yksin, mutta siitä huolimatta hiipivät
kaikenlaiset jouluajatukset mieleen. Hänen täytyy vasten tahtoaankin
tuottaa jouluiloa palvelijalle, joka hänen huonettaan siivoo, samoin
emännälle, jolta hän on huoneen vuokrannut, sekä hänen lapsilleen;
hänen täytyy se tehdä, vaikka hän samalla ei voi olla moittimatta
itseään kevytmielisyydestä, johon hänellä ei olisi varaa. Ja hän seuraa
vastenmielisesti nuorta sukulaistansa, kun tämä melkein väkipakolla vie
hänet kotiinsa, ja epäilevin katsein hän tarkastelee nuoren parin iloa
ja onnea, kunnes hän itsekin vastaanponnistuksistaan huolimatta joutuu
saman ilon ja onnentunteen valtaan.