syksyllä 1884 kirjoittamaan ensimäistä suurempaa teostansa, tahtoi myös
sanoa sanansa tässä asiassa. Hän tahtoi näyttää maailmalle, että
"naisetkin ovat _ihmisiä_, joiden tulee itse valvoa tekojansa,
eivätkä vain kauppatavaraa, joita on hoidettava tulevan ostajan taikka
nykyisen omistajan varalta". Ja hänellä oli nyt jo selvillä, että
"jokainen työ", jonka hän tästä lähin oli suorittava, "oli valaiseva
vain jotakin uutta puolta tästä samasta asiasta".[48]
Mutta vaikka Ernst Ahlgrenilla täten oli programmi aivan selvillä, niin
tendenssi oli hänestä sittenkin kaukana. Etupäässä siksi, ettei hän
ollut mikään teorian ihminen, vaan taiteilija kauttaaltansa. Hän ei
ollut koskaan vain teoreettisesti pohtinut näitä kysymyksiä joko
samaa-ajattelevien tai vastustajien kanssa, hän ei ollut koskaan
ottanut osaa yhdistys- eikä kokouselämään, mutta sen sijaan hän oli
itse elänyt, katsonut näitä riitakysymyksiä suoraan silmiin. Hän ei
ollut reformaattori, joka rakkaudesta koko naissukupuolta kohtaan olisi
ruvennut yhteistä asiaa ajamaan, vaan hän kuului itse niiden joukkoon,
jotka omassa elämässään olivat saaneet kärsiä. "Minä en ole
ajattelija," sanoo Ernst Ahlgren itsekin, "vielä vähemmän
maailmanparantaja. Minä olen vain maalarin silmä, jossa oma aikani
kuvastuu. Enkä minä pyydä muuta kuin taiteilijan varmaa kättä, jotta
voisin esittää kaiken sen, minkä näen."
"Tendenssikirjailijaa ei minusta koskaan tule", kirjoittaa hän kerran
Gustaf af Geijerstamille, "se on aivan luonnettani vastaan ja sitä
paitsi on minulla se varma vakaumus, että taiteella on oikeutta olla
olemassa oman itsensä vuoksi, puoluetta palvelematta. -- Että
individuaalinen elämänkatsomukseni pilkistää joskus kertomuksen alta
esiin, niinkuin merenpohja veden läpi, ei ole myöskään mitään
tendenssiä: se on vain luonnollinen seuraus siitä, että minussa on
yksilöllisyyttä."[49]
Tätä kantaansa hän selittää laajemmin eräässä kirjeessään Ellen Keylle:
"Minä sanon nyt kerta kaikkiaan, että olen liiaksi yksinomaan
taiteilija voidakseni ottaa 'kysymyksiä' periaatteelliselta kannalta.
Minulle kaikki on relatiivista, minä tarkastelen jokaista teoriaa eri
puolilta, mutta aina määrätyssä suhteessa itse yksilöön tai
kysymyksessä-olevaan tilanteeseen. Jos esiintyisin siveyssaarnaajana,
olisi se äärettömän suuri vika minun puoleltani, sillä minun tehtäväni
ei ole saarnata, vaan kuvata omaa aikaani. Minä rakastan mitä
intohimoisimmin lihaa ja verta. Mitä dogmit minua liikuttavat!
"Rakkauteni kaikkea inhimillistä kohtaan vaikuttaa sen, että helposti
viekoitun näkemään sen silmillä, jonka kanssa puhun, tunkeutumaan hänen
ajatusjuoksuunsa; kaikkein helpoimmin tietysti, jos tuo henkilö on
minulle rakas. Se ei ole vilpillisyyttä poissaolevia kohtaan. Se ei ole
oikeastaan epäitsenäisyyttäkään, sillä voinhan joskus seisoa aivan
yksin ylivaltaa vastaan, olenhan sitä täällä (Hörbyssä) tehnyt aina
viime vuosiin saakka; mutta silloin eivät yleiset väitteet ole
kysymyksessä, vaan teot, itse elämä. En tahdo myöskään tulla
valetuksi määrättyihin ihmiskaavoihin, minulla on yllin kyllin työtä
tutkiessani erikseen kutakin elävää ihmistä yksilönä, minä en kirjoita
tendenssin vuoksi, en voi koota eetillisiä periaatteitani miksikään
järjestelmäksi, minä en tahdo sitä tehdä, se ei ole minun asiani; jos
yritetään muodostaa sellaista järjestelmää minun lausunnoistani ...
niin ei se ole monenkaan äyrin arvoinen. Minulla on sekä mielipiteitä
että periaatteita, mutta ne ovat vain ikäänkuin yksityistarvetta varten
olemassa. _Minä_ toimin niiden ja oman luonteeni mukaan, mutta
minulla ei ole suurta halua ympätä niitä muihin. En halua mitään muuta
kuin käsittää sitä henkilöä, jonka kanssa keskustelen. Tahdon ammentaa
enkä antaa. Minun luonteeni on sellainen. Minä tarvitsen aiheita,
aiheita, aiheita! Minä tarvitsen moninaisuutta, vivahteita, elämää.
Niin pian kuin on kysymyksessä abstraktisen aatteen joko puolustaminen
tai vastustaminen, olen aivan kyvytön. Puoluemiehenä en kelpaa
mihinkään. Minun mielestäni melkein jokainen ihminen on oikeassa,
_omalta_ kannaltaan katsoen; ja sitten minä riistäydyn mukaan ja
katson asiaa siltä kannalta niin kauan, kunnes olen syventynyt hänen
ajatusjuoksuunsa. Sitä _ei_ voi sanoa horjuvaisuudeksi. Kun minun
on tehtävä jokin päätös asiassa, joka koskee minua itseäni, näen sen
myös omin silmin, mutta toisten suhteen ei minulla ole omaa
mielipidettä."
Ja ikäänkuin pisteenä kaikille näille väitteilleen hän sanoo lopuksi:
"Kaikki, jotka ovat huvitetut minun mielipiteistäni, etsikööt niitä
teoksistani ja teoistani, älkööt kiinnittäkö huomiota siihen, mitä muut
väittävät minun ajattelevan. Olen siksi suljettu, ettei kukaan voi
tuntea minua niinkuin nurinkäännettyä hansikasta. On todellakin
naurettavaa, että ystäväni väittelevät keskenään olenko siveyden vai
epäsiveyden apostoli. Minua eivät mitkään abstraktiset kysymykset
sinänsä huvita, kaikki on minulle relatiivista. Eihän kukaan vaivaa
päätänsä sillä, onko suuri kuormahevonen kala vai lintu; jokainen
tietää, ettei se ole kumpaakaan. Samoin on myös minun laitani."
Samoinkuin Ernst Ahlgren esikoisteostansa varten oli valinnut aiheet
siitä todellisuudesta, joka oli hänelle täysin tuttu, samoin hän ei
tälläkään kertaa lähtenyt kauaksi aineksia etsimään. Hän meni vain
omaan sydämeensä, tehden tiliä omasta elämästänsä: lapsuudestansa,
jonka ristiriitaiset olot olivat laskeneet perustuksen hänen säröiselle
luonteelleen, nuoruudestansa, jolloin vanhemman auktoriteetti oli
tehnyt tyhjäksi kaikki hänen aikeensa ja estänyt hänen kehitystänsä
vain siksi, että hän oli nainen, ja avioliitostansa, jonka nöyryytykset
ja kärsimykset olivat vihdoin tehneet hänestä itsenäisen ja voimakkaan
persoonallisuuden.
"Pengar" on Ernst Ahlgrenin itsetunnustus. Mutta samalla se on myös
kaikkien murrosajan naisten itsetunnustus. Ja tuo seikka antaakin sille
sen varsinaisen lennon. Sillä siinä ei ole sairaalloisen ja kärsineen
sielun hempeämielistä vaikeroimista, joka ei jaksa kohota omaa
rajoitettua ajatuspiiriänsä korkeammalle, vaan se tulkitsee kokonaisen
sukupolven kohtaloa, kokemuksia, jotka vaikuttavat eletyn voimalla
siksi, että ne ennen taiteellisen muotonsa saavuttamista ovat
kiteytyneet tekijän omassa sielussa.
Selmassa Ernst Ahlgren on luonut kuvan lahjakkaasta, opinhaluisesta ja
tarmokkaasta naisesta, jolla on suuret kehitysmahdollisuudet ja kaikki
edellytykset itsenäiseen elämään, mutta ahtaitten olojen ja
ennakkoluulojen pakosta tukahduttaa halunsa ja alistuu kohtaloonsa,
kunnes hänen olentonsa sulut vihdoin murtautuvat rikki ja hän alottaa
elämänsä alusta. Ne kahleet, joihin kohtalo hänet aluksi kytkee,
estävät häntä luonnollisella ja terveellä tavalla käyttämästä
sisällistä voimaansa ja hän jäykistyy ja kovettuu siksi, että hänen
elämänsä on vailla rakkauden lämmittävää ja jalostavaa voimaa. Sen
vuoksi ei naisellisuus pääse hänessä puhkeamaan täyteen kukkaansa,
hänen kykynsä ja lahjansa eivät kehity oikeaan kauneuteensa, ja hänestä
tulee tuollainen omituinen olento, joka ei oikeastaan ole kumpaakaan
sukupuolta.
Selman kaikki taipumukset viittaavat taiteilijauralle. Mutta kun tämä
tie häneltä suljetaan, menee hän uhalla naimisiin itseään paljoa
vanhemman miehen kanssa, siksi että hän siten luulee saavuttavansa
vapauden. Ja tavallaan hän sen saavuttaakin. Hänestä tulee rikkaan
miehen vaimo, jonka pienimmätkin toiveet ja oikut täytetään,
ulkonaisesti häneltä ei puutu mitään, mutta sisällisesti hänen elämänsä
on ontto ja tyhjä. Rakkaudetta hän on solminut liittonsa, ja vaikka
mies ei vaadikaan häneltä muuta kuin oikeuden saada häntä rakastaa,
niin juuri se seikka, että hänen on pakko alistua siihen voimatta itse
tuntea vastarakkautta, nostattaa hänessä häpeän tunteen, saa hänet
halveksimaan sekä itseään että miestään. Tästä alennustilasta herättää
hänet hänen lapsuudentoverinsa, jota hän tietämättään on vuosikausia
rakastanut, ja hänen vaikutuksestaan hän alkaa kehittää itseään,
opiskella ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Koko hänen elämänsä saa
uutta sisältöä, mutta samalla myös vapautumisenhalu hänessä kasvaa.
Hänellä ei ole enää sitä kimmoavaisuutta, että hän voisi kiintyä
toiseen ihmiseen, hänen aviolliset kokemuksensa ovat järkyttäneet hänen
sisintänsä siinä määrin, ettei hän kykene näkemään rakkaudessa enää
muuta kuin jotain rumaa ja alhaista. Hänen tunne-elämänsä on siksi
näivettynyt, ettei hän jaksa enää uskoa oman rakkautensa voimaan eikä
kykyyn tehdä toista onnelliseksi. Mutta hänellä on koko tarmonsa ja
työkykynsä vielä jäljellä, rakkautensa taiteeseen, ja se antaa hänelle
voiman rikkoa avioliittonsa ja alottaa elämänsä alusta.
Loppukohtaukseen, jossa Selma ilmaisee päätöksensä miehelleen, joka
vuosikausia on elänyt hänen rinnallaan aavistamatta mitään, kärjistyy
kaikki se, mitä Ernst Ahlgren tällä teoksellaan on tahtonut sanoa.
"Vihkiminen antaa laillisen oikeuden", sanoo Selma miehelleen, "mutta
ei siveellistä. Sinä, joka itse olet vapaa, etkä koskaan voi muuta
olla, tuskin voit mielessäsi kuvitellakaan miltä tuntuu, kun on
kadottanut kaiken oikeutensa omaan itseensä, vaikka tietääkin olevansa
oikea elävä ihminen, ajatteleva olento, jolla on oma tahto... Minä en
ole toisten naisten kaltainen, minä en voi arvioida itseäni rahassa,
olkoon summa suuri tai pieni... Minä tahdon elättää itseni omalla
työlläni."
Miehelle vaimon koko käsityskanta on aivan vieras, heidän välillään ei
ole minkäänlaisia henkisiä kosketuskohtia. Hänelle vaimo merkitsee vain
oman aistillisuuden tyydyttämistä, hän ei hetkeäkään epäröisi, jos
hänen pitäisi valita vaimon "persoonallisuuden tai ruumiin" välillä,
niinkuin Selma sanoo. Hänen mieleensä ei ole edes se epäilys
juolahtanut, ettei hän olisi voinut hänelle kaikkea antaa, sillä hän on
luullut rahan voivan kaikki korvata ja luottanut täydesti siihen
oletukseen, että "rakkaus tulee jälestäpäin". Hän ei käsitä, että se
vastenmielisyyden tunne, jonka jo ensimäinen suudelma herättää nuoressa
tytössä, on juurtunut niin syvälle, ettei se koskaan voi haihtua, vaan
että sen täytyy viedä eroon niin pian kuin tyttö on naiseksi herännyt.
Hän ei ymmärrä, että nainen, joka rakkaudetta antautuu miehelle,
olkoonpa vain hänen vihitty aviopuolisonsa, tuntee itsensä
"langenneeksi" naiseksi, joka ruumiillaan maksaa kaiken sen, minkä hän
miehen kädestä vastaanottaa. Ja tämä alentava kokemus, se nostaa nuoren
naisen haarniskaan sitä kieroa yhteiskunnallista lakia vastaan, joka
antaa naiselle oikeuden mennä naimisiin ennenkuin hän on täysi-ikäinen
ja ennenkuin hänet voi asettaa edesvastuuseen omista tunteistaan ja
teoistansa.
"Mitä minä olin meidän mennessämme naimisiin?" sanoo Selma. "Lapsi,
joka tunsi yhtä vähän ihmisiä kuin itseäänkään, joka ei tiennyt mitä
hänellä oli edessä ja joka oli valmis rakastamaan koko maailmaa siksi,
että hän kaikissa asioissa oli yhtä naiivin tietämätön. Minulla ei
ollut oikeutta hoitaa itse omaisuuttani, mutta vielä paljoa vähemmän
minulla olisi pitänyt olla oikeutta määrätä omasta itsestäni." Ja
sentähden "lapsen antama lupaus ei voi olla sitova naiselle", sanoo
hän, "yhdentekevää onko tämä lupaus annettu alttarin ääressä tai
muualla."
Vuosikausia on Selma tarvinnut tullakseen tähän johtopäätökseen ja
voidakseen rikkoa avioliittonsa. Vuosikausia hän on alistunut ja
vaiennut, mutta kun hän kerran rikkoo kaikki sulut ja häikäilemättä
katsoo totuutta suoraan silmiin, niin on hänellä myös voimia panna
aikeensa täytäntöön. Hän jättää kotinsa ja alkaa kahdella tyhjällä
kädellä elämänsä alusta.
Eräässä senaikuisessa arvostelussa sanotaan kirjan lopun liiaksi
muistuttavan Ibsenin "Nooraa". "Loppukohtaus on suorastaan tekemällä
tehty, jotta tekijällä olisi tilaisuutta esittää ohjelmansa.
Selma puhuu kuin kirja tai kuin nainen, joka pitää esitelmää
naisasiasta."[50]
Aivan epäoikeutettu ei tämä arvostelu olekaan, sillä kirjan loppu eroaa
suuresti sen yleissävystä. Tendenssi, josta muuten ei ole jälkeäkään,
pistää tässä päänsä esille ja todellisen elämän sijalle astuu teoria,
joka heikontaa itse tilanteen uskottavuutta. Sillä vaikka koko kirja
onkin ikäänkuin tämän viimeisen päätöksen valmistelua, niin tulee
sittenkin epäilleeksi, tokko Selma lopulta kuitenkaan on kypsä ottamaan
tätä askelta. Tämän loppukohtauksen heikkoudelle ei Ernst Ahlgren
itsekään ollut sokea, ja hän suunnittelikin teokselle toista loppua
siltä varalta, että uusi painos olisi tullut kysymykseen.
Mutta toisaalta sai "Pengar" runsaasti kiitosta osakseen. Tälläkin
kertaa, samoinkuin hänen esikoisteoksensa ilmestyessä, arvostelu
kiinnitti huomiota ensi sijassa hänen omaperäisyyteensä, terävään
huomiokykyynsä ja myötätuntoonsa kuvaamiaan aiheita kohtaan. "Paljon ja
puhdasta ihanteellisuutta on realisti Ernst Ahlgrenilla", sanoo eräskin
arvostelija. "Hän ei arkaile repiä alas olevia oloja, mutta hän näyttää
selvästi asettaneen päämääräkseen rakentaa jotain sijaankin. Hän on
etevä kirjailijayksilö, joka käsittelee tässä teoksessaan yhtä nykyajan
tärkeintä kysymystä, ja ne mielipiteet, jotka hän tuo esiin, ovat
lävitsensä terveitä, puhtaita ja jaloja."[51] Eräs toinen arvostelija
sanoo häntä "naisasian puolustajaksi", lisäten samalla, ettei hän silti
ole mikään "emansipatsioni-kiihkoilija". -- Ja etevä esteetikko,
professori Karl Warburg lausuu teoksen johdosta: "Tekijä osoittautuu
olevansa hyvä kertoja, terve ja luonnollinen, ja hänellä on silmää
elämän ilmiöille -- niin hyvin ulkonaisille kuin sisäisillekin...
Nuoren naisen kehityshistorian psykolooginen kuvaus ilmaisee sitä
naisen sisimmän olennon ymmärtämystä, mikä on ominaisempaa nais- kuin
mieskirjailijalle. Tekijä puhuu siinä _yksilön_ kehityksen
puolesta."[52]
Myöskin Norjan sanomalehdet asettuivat kiittävälle kannalle. "Aihe on
käsitelty tavalla, joka herättää kunnioitusta, sen varma, hillitty ja
maltillinen sävy ei ole alottelevalle kirjailijalle ominainen. Tekijä
kunnioittaa siinä määrin aihettaan, että hän on jättänyt kaiken väärän
häveliäisyyden siksensä. Yhtä vakavasti kuin hän käsittelee asiaansa,
yhtä suoraan ja peittelemättömästi hän käy myös siihen käsiksi. Teos on
kauttaaltaan vakava ja puhdas. Ei ainoakaan lause voi siinä loukata
tervettä mieltä... Tekijällä on kunniaa siitä sekä taiteilijana että
ihmisenä."[53]
Kaikki se tunnustus, joka täten tuli Ernst Ahlgrenin osaksi, ilahdutti
häntä suuresti. Hän tuli siten lähempään yhteyteen muun maailman
kanssa, eikä hän tuntenut itseään enää yhtä yksinäiseksi kuin ennen.
Hänenkin elämälleen tuli nyt jokin tarkoitus ja päämäärä, jotain jonka
hyväksi elää ja tehdä työtä. Ja miten rakas työ hänelle oli, siitä
meillä on lukemattomia todistuksia. Niinpä hän kerrankin kirjoittaa
Hellen Lindgrenille: "Ettekö rakasta työtä sen itsensä vuoksi? Minulle
se on kaikkea muuta rakkaampi, lähinnä itse elämää, Jumalaa ... lähinnä
kaikkea sitä, joka jää jäljelle, kun me itse olemme poissa ja joka
antaa meille jonkinmoisen onnentunteen kesken onnettomuuttakin. Työ on
minulle kuin hellä äiti, joka vain vähitellen on voittanut sydämeni,
mutta nyt omistaa sen kokonaan... Ja kuitenkin olen joskus
epäkiitollinen, kun hän ei ole lahjoittanut minulle kylliksi
leikkikaluja -- sellaisia, joita muut omistavat ja kadottavat, saavat
ja hävittävät. Kun elämä joskus tuntuu liian raskaalta -- ja siltäkin
se väliin tuntuu -- niin työllä on suuret, pehmeät kädet, joilla se
lohduttaen sivelee väsynyttä päätä; ja kun joskus tuntuu yksinäiseltä,
niin on sillä syvät, vakavat silmät, jotka voivat lempeästi hymyillä,
ikäänkuin ne tahtoisivat sanoa: eikö sinulla ole minua? -- ja kun
toimeentulo näyttää synkältä, nyökkää työ rohkaisevasti päätään:
käännyhän minun puoleeni!"[54]
"Toivoisin, että minulla olisi työ, joka tuottaisi minulle
jokapäiväisen leipäni", uskoo hän toisen kerran "suurelle kirjalleen",
"työ, jota voisin tehdä aamusta iltaan, jotta joka ilta voisin paneutua
oikein väsyneenä levolle ja aamulla noustuani tarttua siihen jälleen
kiinni. Jos voisin vain säästää sen verran, että minulle jäisi
kaksikymmentäviisi äyriä yli joka päivä, niin en tuntisi olevani
kelvoton kaikkeen tässä maailmassa."
Ja mikä työnilo puhkeaakaan esille seuraavista sanoista: "Huonoista
raha-asioista ja surkeista kulkuneuvoista huolimatta olen loistavalla
tuulella. Se johtuu siitä, että minulla on niin tulinen työinto ja koko
syli täynnä aiheita. Ne ikäänkuin nostavat päänsä esiin mullasta joka
puolelta. Mutta onhan myös kevät ja aurinko paistaa ylitseni niin pian
kuin pistän nenäni ovesta ulos... Ja Hörby on oikea kultakaivos niin
pian kuin on kysymyksessä tyyppien ja henkilöiden etsiminen."[55]
Ja yksinäisyyden hetkinä, tuntiessaan persoonallisen onnen kaipuuta,
hän lohduttaa itseään sanomalla: "Ei mitään itsellesi; kaikki
työllesi." Ja sitten hän jatkaa: "Sinä hiljainen, yksinäinen työni,
suuri, lämmin rakkauteni! Etkö sinä ole minulle kylliksi? Etkö ole
minulle enemmän kuin joku ihminen -- enemmän kuin sanat, joihin
luottaisin, enemmän kuin ääni, jota kuuntelisin?"[56]
Ja toisen kerran hän kirjoittaa "suureen kirjaansa": "Työ on voima. Työ
on sekä Jumala että saatana, sillä työ on kaikkea sitä, mitä sinussa on
valoisaa ja pimeää. Kokonaan on sille antauduttava, ei vain
puolittain... Sillä muuten on ihminen vain tyhjä kuori, jonka työ
hylkynä heittää pois. Sisimmässäni jokin itkee ja valittaa.
Herkkämielisyys -- -- naisluonne. Tartu käsinesi itkevää kurkusta ja
kurista hänet. Sen mitä minä kaipaan, sen mitä nainen minussa
polvillaan rukoilee, sen täytyy olla vain sivuseikka, jotain, jota työ
aivan huolettomasti vain lahjoittaa ikäänkuin kaupanpäällisiksi, se ei
saa merkitä mitään... Työ vaatii verta ennenkuin se antaa mitään.
Molok, olen valmis heittämään kaikki kitaasi. Kunnianko vuoksi? Kunnia
on humbuugia. Ei, vaan sen vuoksi, mikä merkitsee minulle elämää
kuoleman jälkeen, taivasta ja autuutta _ja korkeinta_: mikä yksin
on mielestäni suurta, kaikkein korkeinta, nimittäin: _rauha_.
Rauha, se ei ole velttoutta; rauha on kaiken voiman yhdistymistä; rauha
on täydellisintä sopusointua, missä kaikki on tasapainossa eikä
ainoatakaan epäkohtaa ole. Rauha on viisaan lepo, se mitä kristityt
sanovat levoksi Jumalassa."[57]
Mutta niin rakasta kuin työ Ernst Ahlgrenille olikin, niin itse
kirjoitustyö oli sittenkin usein hänelle raskasta, hänen oli vaikea
löytää oikeita sanoja, ja työ edistyi hitaasti. "Minä teen hitaasti
työtä", valittaa hän. "Tavallisesti kirjoitan käsikirjoituksen neljään,
viiteen kertaan, ennenkuin jätän sen kirjapainoon... Niin kauan kuin
kykenen parantamaan sitä -- keksimään sattuvampia sanoja saadakseni
sanotuksi sen mitä haluan -- niin muovailen, pyyhin ja kirjoitan
uudestaan. Pyyhkiminen on vahvin puoleni. En kuitenkaan pyyhi
repliikkejä. Tavallisesti ne saavat jäädä sellaisiksi kuin ne suoraa
päätä olen kirjoittanut. Minä olen ikäänkuin saanut ne suorastaan
toisten suusta, minun henkilöni puhuvat, siksi siinä ei ole mitään
muutettavaa. Mutta kuvauksiin minä panen hirveän paljon työtä."[58]
"Koko voimani on siinä", sanoo hän toisen kerran, "etten koskaan pelkää
mitään vaivaa. Kyvystäni ei edes kannata puhua -- se on niin
sanomattoman tavallinen, mutta minulla on harvinaisen väsymätön ja
kestävä työvoima."[59]
Tavallisesti Ernst Ahlgrenilla oli monta työtä samalla kertaa tekeillä
ja hän kirjoitti sitä, mikä kulloinkin oli hänen omaa tunnelmaansa
lähinnä, antaen sattuman määrätä, mikä ensin valmistui. Teoksen
syntymisestä ja työtavastaan hän kertoo kirjeessä Ellen Keylle
seuraavasti:
"Enimmäkseen selviää minulle luonteen kehityshistoria
kokonaisuudessaan, se selviää minulle salamannopeudella, saan sen
ikäänkuin lahjaksi. Mutta sitten aihe alkaa vähitellen kasvaa, tuskin
itsekään tiedän miten se tapahtuu, eri kohtaukset ja tilanteet
muodostuvat, ne ovat ikäänkuin lepokohtia -- faktoja -- alkaessani
kirjoittaa. Tämä ensimänen alku, joka tapahtuu päässä ilman
minkäänlaisia ulkonaisia keinoja, se on tervettä ja vahvistavaa, se
karkoittaa kaikki omat pikkuhuolet, se laajentaa katsetta ja
elämänkäsitystä. Mutta kun sitten lasken kynän paperille, niin täytyy
minun käyttää koko tahdonvoimani, sillä en saa sanoja aina lahjaksi,
minun on pakko puristaa ne esiin omasta sielustani. Se kysyy työtä ja
itsekidutusta, mutta se on minulle rakasta sittenkin. Miten voinkaan
etsiä, kääntää ja punnita sanavarastoani, kun pitäisi saada esille
juuri se, mikä on ominaisinta ihmisen luonteelle. Muistini on kuin
äänirauta, mutta joskus on kovin vaikea kaikkien sanojen parista keksiä
juuri se, jolla on oikea ääni. Minun pitää kuunnella ja kuunnella yhä
uudestaan. Mutta kun sitten saan oikean äänen esille -- mikä nautinto!
Sitä ei voi kukaan muu kuin kirjailija käsittää. Tavallisille ihmisille
on toinen synonyymi yhtä hyvä kuin toinenkin; niin ei ole minun
laitani; sillä kaikkien sanojen joukossa ei voi olla kuin yksi ainoa
oikea, eikä aina sitäkään." --
"Ei mikään onnettomuus olisi suurempi kuin jos minulta riistettäisiin
työ", sanoo hän vielä yllämainitussa kirjeessä. "... Minun sielussani
liikkuu ihmisiä, sellaisia, joita olen nähnyt tai jotka ovat
muodostuneet, en itsekään tiedä miten; minä kuulen heidän äänensä, minä
näen heidät, minulle he ovat lihaa ja verta. Vain se ajatuskin, että
antaisin heidän kuolla, on tukehduttaa minut, yhtä hyvin voisin tappaa
jotain todellakin elävää ja minulle itselleni rakasta."
Monta todistusta on meillä Ernst Ahlgrenin omissa saneissa myös siitä,
miten selvillä hän oli elämäntehtävästään ja suhteestaan työhönsä.
Niinpä hän kerrankin kirjoittaa Georg Nordensvanille:
"Kirjoittaa sydänverellään? Se sana ei sovi minulle...
Proosakirjailijan tulee olla objektiivinen, levollinen ja
selvänäköinen. Jos hän todellakin on taiteilija, niin hän kirjoittaa
sittenkin koko olennollansa, sielunelämänsä hienoimmilla säikeillä,
valaa siihen kaiken sen, mikä on vaikuttanut hänen elämäänsä, mikä
unelmana, kaipauksena, pelkona tai kärsimyksenä on takertunut hänen
mieleensä -- kaiken sen mikä on hänelle itselleen totta. Harvoin
ajattelen, onko se viisainta, vastustamaton voima vain pakoittaa minut
siihen: halu saada elää edelleen -- tuo vaistomainen synnyttämisen
halu, joka on yhteinen kaikille oleellisille olennoille, kohdistukoon
se ruumiiseen tai sieluun.
"Kaikki mikä on totta, onnistuu lopulta, kunhan se vain on tavannut
oikean muotonsa, ja vain tosi, täysin inhimillinen voi elää. Jos tahdon
edelleen elää työssäni, niin täytyy minun ennen kaikkea pyrkiä
totuuteen. Minun täytyy tunkeutua oman minuuteni pohjaan saakka ja
koettaa tälle taustalle kuvata todellisuuden moninaisia kuvia. Tämä on
minun kirjallinen uskontunnustukseni."[60]
Rehellisemmin kuin missään muussa teoksessaan Ernst Ahlgren juuri
"Pengar'issa" on toteuttanut tämän periaatteensa: "kuvannut oman
minuutensa taustaa vasten todellisuuden moninaisia kuvia". Ja siinä
selitys myös siihen kirjalliseen menestykseen, jonka teos saavutti.
Yhdellä iskulla se kohotti Ernst Ahlgrenin "Nuoren Ruotsin"
kirjailijoiden eturiviin, teki hänestä tunnustetun kirjailijan. Hänen
ei tarvinnut nyt enää epäillä kutsumustansa, ei taistella itsensä
kanssa elämäntehtävästänsä. Hän oli murtanut itselleen tien ja hän
saattoi nyt vakavin askelin astua sitä edelleen.
Uusia siteitä.