Mutta sinulla itselläsi on siinä suhteessa paljon edellytyksiä, joista
sinulla ei ole aavistustakaan. Et tiedä miten joustava kielesi olisi,
jos käsittelisit sitä hiukan huolellisemmin, jollet vaistomaisesti
koettaisi saada sitä niin karkeatekoiseksi. Minä rakastan voimaa ja
minä nautin siitä, että häikäilemättömästi uskallat käyttää jotakin
määrättyä sanaa, joka paremmin kuin mikään muu ilmaisee juuri sitä,
mitä tahdot saada sanotuksi, mutta minä toivoisin, että sama ääni, joka
kykenee linkoamaan ilmaan tuon sanan niin voimakkaasti, että toisen
täytyy hätkähtää ja pidellä korviaan, että sama ääni hallitsisi koko
sävelasteikkoa, että se kykenisi tulkitsemaan joka ainoaa värähtelyä
ihmissielussa. Karkeatekoinen on sinun vahvin puolesi, mutta
yksitoikkoisuus on aina väsyttävä."[29]
Ernst Ahlgrenin suora puhe ei kuitenkaan aina ollut Lundegårdille
mieleen, eikä tämä salannutkaan mielipahaansa jos siksi tuli. Mutta
Ernst Ahlgren ei voinut imarrella, sitä paitsi koko heidän
toverillisella suhteellaan ei olisi hänen mielestään ollut mitään
merkitystä, jollei se olisi ollut rakennettu täydelle luottamukselle ja
suoruudelle. "Luuletko, että olisin ollut niin ilkeä", sanoo hän
kerrankin, "jollen olisi uskonut kertomuksessasi piilevän suuriakin
mahdollisuuksia? Kannustetaanko hevosta, jolla ei ole voimaa
hypätä?"[30]
Ja toisen kerran hän vieläkin voimakkaammin, miltei loukkaantuneena
puolustaa itseänsä ja heidän täysin vapaata ja riippumatonta
suhdettansa: "Etkö voi ymmärtää, että kun minä teen huomautuksiani,
niin ei se tapahdu siinä tarkoituksessa, että sinä todellakin ottaisit
ne varteen, vaan minä lausun vain ilmi mielipiteeni siltä varalta, että
mahdollisesti _joskus_ voisin huomauttaa jotain, joka sinulta
itseltäsi on jäänyt huomaamatta. -- 'Holhooja-ääni!' En koskaan enää
pyydä saada lukea käsikirjoituksiasi, saanhan lukea ne myöhemmin
painettuina ja voin erinomaisesti tyytyä siihen 'holhoojasydämeni'
tuntematta vähintäkään okaanpistosta sen johdosta. Mutta jos siitä
huolimatta edelleen tahdot tarkastaa minun tekeleitäni, niin olen
sinulle hyvin kiitollinen, sinun 'holhouksesi' ei koskaan ole
rasittanut minua. Mutta jollet halua, niin sano suoraan, me voimme
silti olla ystäviä -- jos sinua haluttaa. 'Sinä et pane vähintäkään
huomiota todellisesti vaikuttaviin kohtiin', sanot sinä. Vai niin, enkö
todellakaan! Olisiko minun ehkä pitänyt pidättää käsikirjoitus
vuorokautta kauemmin luonani ennättääkseni kertoa sinulle, mitä
ihailtavaa siinä oli? Ei suinkaan siitä, mikä on hyvää, ole mitään
sanottavaa, ei suinkaan sitä ole tarvis tarkastaa tai mahdollisesti
korjata?"
Mutta sitten hän jatkaa jälleen leppyneenä: "Älkäämme riidelkö kuin
lapset, vaan ajatelkaamme levollisesti! Jos voit saada minut
vakuutetuksi siitä, että olen väärässä, niin annan myöten ... minä en
pane päätäni pantiksi siitä, että kaikki mielipiteeni olisivat
oikeat."[31]
Mutta samoinkuin Ernst Ahlgren ei tahtonut tyrkyttää mielipiteitään
Lundegårdille, samoin hän ei myöskään ottanut sokeasti varteen hänen
neuvojansa, vaan puolusti rohkeasti omaa kantaansa. Kerrankin
lähettäessään luku luvulta Lundegårdin tarkastettavaksi parasta aikaa
tekeillä olevaa "Pengar" (Rahaa) teostansa hän vastauksissaan
Lundegårdin muistutuksiin toi puolustuksekseen esiin monta erittäin
mielenkiintoista kohtaa. Kerrankin, kun Lundegård huomauttaa, ettei hän
sanallakaan ilmaise päähenkilön, nuoren rouvan mielentilaa hääyön
jälkeen, vastaa Ernst Ahlgren:
"Turhan kaino en ole, kun minun mielestäni on pakko puhua, sen tiedät
itse. Mutta jos olisin tässä kohdassa käyttänyt todellisuuden mustia
värejä, niin olisin heikontanut loppukohtauksen vaikutusta, jolloin hän
itse puhuu avioelämästään. Siksi tahdoin tässä paikassa kosketella
asiaa niin hellävaroen kuin suinkin. Sillä jos olisin ruvennut
puhumaan, niin olisin antanut iskun, kovemman kuin mitä koko kirjassa
on. Minä isken joko koko voimallani, tai en edes nosta kättäni. Mutta
jos nimeni saa hyvän kaiun, niin että se leviää laajoihin piireihin,
silloin en hillitse enää iskujani, ja sen iskun nimenä on silloin oleva
'äidinrakkaus'. Tahtoisin heittää tämän kuulumattoman valheen vasten
sovinnaisuuden kasvoja: orjan väkivaltainen viha kuohuu suonissani vain
ajatellessanikin sitä! Mutta moni ennen minua on oppinut vaikenemaan
unohtamatta silti lyömisen taitoa...
"Minkä vaikutuksen _se_ nuoreen naiseen teki? kysyt sinä. Luulin,
että hänen mielialansa olisi käynyt ilmi kylmästä ja koleasta
aamutunnelmasta, hänen väristyksistään, hänen huokauksestaan katseen
osuessa morsiushuntuun, joka 'eilen' oli vielä niin kaunis. Mitä tulee
tuohon 'antaa-mennä'-tunnelmaan, josta sinä puhut, niin on sitä
jossakin määrin olemassa, mutta hän ei kykene vielä täysin ymmärtämään,
että kaikki on mennyttä."
Naisen ja miehen välinen suhde, se olikin se kysymys, jonka ympärillä
Ernst Ahlgrenin ajatukset alituisesti liikkuivat, ja sitä hän
lukemattomat kerrat koskettelee myös kirjeissään Lundegårdille.
Kaikkein ensimäisen aiheen tämän kysymyksen pohtimiseen antoi hänelle
Strindbergin vasta ilmestynyt "Giftas" teos, jonka tyyli loukkasi
häntä, mutta jonka kuvaukset kaikesta räikeydestään huolimatta olivat
hänestä tosia eivätkä estäneet häntä näkemästä sitä voimakasta
persoonallisuutta, joka piili niiden takana. "Useimmissa tapauksissa
olen yhtä mieltä hänen kanssansa," sanoo Ernst Ahlgren. "Hänen
hyökkäyksensä sukupuoltani vastaan ovat aivan oikeutettuja. Hän on ehkä
yksipuolinen, sitä en kiellä, mutta hänen väitteissään on hyvin paljon
tervettä totuutta. Minä tunnen olevani ikäänkuin rehellisempi ja
parempi luettuani hänen kirjansa. Sillä hänen käsityksensä on
pohjaltaan oikea: sivistyneen naisen laiskuutta vastaan meidän juuri
pitää sotia. Tuollaisissa keskiluokan avioliitoissa _mies_ joutuu
kärsimään vääryyttä, nainen on liiaksi hieno tehdäkseen työtä, jota
vastoin mies saa raataa kuin orja. Minä olen ollut siitä selvillä jo
paljoa ennen kuin Strindberg alkoi siitä puhua. Mielipiteet käyvät siis
yhteen omieni kanssa ja siksi teos on riistänyt minut mukaansa, joskin
sävyssä on jotakin epämiellyttävää -- hutiloitua."[32]
Vieläkin selvemmin kuin Lundegårdille Ernst Ahlgren kirjoittaa tästä
samasta asiasta Karl af Geijerstamille. Joskin kirja hänen mielestään
sisältää "paljon väärää ja epäoikeutettua", niin on sen perusajatus
kuitenkin oikea, sanoo hän, se nimittäin, että keskiluokan mies saa
yksin kantaa koko perheen taakan. "On väärin kasvattaa nuoria tyttöjä
niinkuin heitä nykyään kasvatetaan. Pitäisi toki ottaa huomioon se
mahdollisuus, että heistä voi tulla perheen äitejä."
Ja sitten hän jatkaa:
"Mutta Strindberg tekee saman erehdyksen kuin naisasianaisetkin, hän
asettaa miehen ja naisen kahteen vastakkaiseen riviin, aivan kuin kaksi
toisiaan vastaan taistelevaa voimaa. Ja hän koettaa kaikella tavalla
pitää tätä käsitystä vireillä. Sellaisesta ei koskaan voi koitua mitään
hyvää. Eikä se voi olla luonnon tarkoituskaan. Päin vastoin, juuri
ymmärtämystä molempien sukupuolien välillä kaivataan. On luonnotonta,
että he taistelevat toisiansa vastaan, mutta luonnollista, että he
ahertavat rinnan yhteisessä työssä täydentäen toisiaan. Kaikki muu on
johtava vääryyksiin toisella tai toisella puolella.
"Strindberg on oikeassa sanoessaan, että naisella on velvollisuuksia,
mutta hän on väärässä leimatessaan hänet kauttaaltaan pahaksi. Hän on
kokonaan unohtanut, miten suuresti miehen pintapuolisuus on vaikuttanut
naisen turhamaisuuteen. Eikä hän ota huomioon sitä, että vapauden puute
aina kasvattaa petollisuutta, yhtä suuressa määrin orjuutettujen
miesten kuin naistenkin parissa. Lain puustavi on ollut naisia vastaan,
siksi naiset ovat viekkaudella anastaneet itselleen inhimilliset
oikeutensa, viekkaus heikontaa luonnetta ja huono luonne riistää
itselleen mitä ikänä se voi välittämättä siitä, tekeekö hän toiselle
vääryyttä... Strindberg ei näe asioita niiden yläpuolelta, siksi hän ei
ole oikeudenmukainen. Mutta kaikkien hänen kierojen ja väärien
väitteittensä joukossa on kuitenkin sellaistakin, jota on pakko
sanoa."[33]
Varsinkin Strindbergin puolustamia aikaisia avioliittoja Ernst Ahlgren
vastustaa. "Eikö ensimäinen rakkaus ole vain laululintu, joka julistaa
kaikkien mahdollisuuksien heränneen henkiin", sanoo hän Lundegårdille.
"Eikö se ihastuksen tunne, joka silloin valtaa mielen, sen sijaan että
se tarkoittaisi sitä 'esinettä', joka sattumalta on joutunut tiellemme,
pikemmin vain kohdistuu siihen ihanteeseen, jonka olemassa-olon me
silloin ensi kertaa vasta aavistamme ja jota me ikävöimme koko
olemuksellamme -- sekä ruumiillamme että sielullamme -- ihmishengen
sammumattomalla kaipuulla?"[34]
Ja tästä hän johtuu kysymykseen, tuleeko avioliiton olla koko
elämänaikuisen vai ei.
"Olkoon avioliitto lyhyt- tai pitkäaikuinen, kirkollinen tai laiton --
_minun_ sanakirjani ei koskaan kunnioita sitä avioliiton nimellä,
jollei se ole solmittu siinä vakavassa tarkoituksessa, että
aviopuolisot jakavat keskenään tasan sekä elämän taistelut ja
kärsimykset, että ilot ja nautinnot."[35]
"Minä en taistele avioliittoa, vaan ainoastaan sen irvikuvaa vastaan",
kirjoittaa hän myös kerta sisarelleen. "Minun mielestäni naisen osaksi
ei voi tulla sen suurempaa kunniaa eikä täydellisempää onnea kuin olla
kelpo miehen vaimona; jos nimittäin nuo kaksi rakastavat toisiaan
niinkuin kaksi ihmisolentoa voi rakastaa."[36]
Mutta mikä on syynä siihen, että avioliitto tuottaa useimmille paljoa
enemmän tuskaa ja kärsimystä kuin iloa ja rauhaa, kysyy hän. Yksi
tärkeimpiä syitä on se, että he astuvat elämään tuntematta sitä sekä
omaa itseään. Vanhemmat koettavat pitää tyttäriä niin tietämättöminä
kuin suinkin, ja he joutuvat avioliittoon aavistamatta mitä vaatimuksia
ja velvollisuuksia se mies voi asettaa heille, jonka kanssa heidän
tulee elää.
Yhdenvertaisuus on se perusta, jolle avioliitto on rakennettava, sanoo
hän. Mutta ei yksin yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus riitä, vaan ensi
sijassa sen tulee tunkeutua ihmisten omaan tietoisuuteen. Sillä "naiset
ovat suureksi osaksi itse syypäät siihen, ettei yhdenvertaisuutta ole
olemassa molempien sukupuolten välillä: heidän mielistelyhalunsa ja
häveliäisyytensä ovat suurimpana esteenä."[37]
"Jospa miesten ja naisten välinen suhde voisi muuttua inhimilliseksi.
Jospa he puhuisivat ja eläisivät ja tekisivät yhdessä työtä, eivätkä
valehtelisi ja teeskentelisi toisilleen ja esiintyisi toistensa
seurassa kuin valkeiksi silatut haudat."[38]
Mutta samalla Ernst Ahlgren käsittää myös sen vaaran, joka seuraa
yhdenvertaisuuden mukana. "Jos yhdenvertaisuus eri sukupuolien välillä
kehittyisi siihen suuntaan, että kumpaisetkin tulisivat yhtä
siveettömiksi", sanoo hän Lundegårdille, "niin luulen, että nykyiset
olot ovat paremmat. Ei, minä toivoisin, että naiset oppisivat
ymmärtämään miehiä, ja katsomaan tervein silmin kaikkea, mikä koskee
'rakkautta'. Mutta tulla teidän kaltaisiksenne? Ei, ei, ei!"[39]
Ja koko luontaisella kiihkeydellään hän koettaa kumota Lundegårdin
käsityskantaa, kun tämä vastustaa nuorten tyttöjen askeettista
elämäntapaa. "Voisitko täydellä todella, silmä silmästä, levollisesti
harkiten ja seisoen itse asian ulkopuolella kehoittaa nuorta tyttöä,
joka täydellä luottamuksella kääntyy puoleesi -- voisitko kehoittaa
häntä heittämään askeesinsa mereen ja vain aistillisuuden
tyydyttämiseksi pilaamaan yhteiskunnallisen asemansa? Eikö sinuun
koskisi, jos joku, joka olisi sinulle rakas, toteuttaisi teoriasi?...
Minulla on aivan toisellainen edesvastuuntunne kuin sinulla siksi, että
olen äiti, äiti, jolla on niin suuri vaikutusvalta nuoreen mieleen kuin
luullakseni vain ani harvoilla äideillä."[40]
Mutta silti "aistillisuus on oikeutettua", hän näkee siinä jotain
"tervettä, raitista ja luonnollista -- ja siis kaunistakin", niinkuin
hän Lundegårdille kirjoittaa. "Se voi olla yksinkertaista, kohtuullista
niinkuin luonto itse, enkä minä siinä voi nähdä mitään rumaa tai
vastenmielistä. Päin vastoin. Sillä mikä on luonnollista on myös
puhdasta; vain teennäisyys ja luonnottomuus on inhottavaa ja
paheellista."[41]
Ja samalla hänen terve ja luonnollinen käsityskantansa nousee
sitä sovinnaista ja kieroa yleistä mielipidettä vastaan, joka
siveellisyyskysymyksissä ei arvostele naista samalla mittakaavalla kuin
miestä. "Varsinkin sanaa 'vietelty' tahtoisin höyhentää", huudahtaa
hän. "Aivan kuin meillä naisilla ei olisi tahtoa eikä järkeä eikä
edesvastuuntunnetta yhtä hyvin kuin miehilläkin. Mutta vika on kokonaan
siinä, että meitä pidetään jonkinmoisena omaisuutena. Jos miehellä on
laiton rakkaussuhde, jää se hänen yksityisasiakseen, mutta jos naisella
on sellainen, niin pidetään sitä yhteiskunnallisena varkautena. Hän on
varastanut jotakin itseltään, sellaista, mikä ei ole ollut hänen
omaisuuttaan, vaan toisten; siksi hänet vedetään edesvastuuseen, siksi
hän on tuomittava; siksi hän on pelkuri, siksi hän itse (tai pikemmin
mies, joka on tekeytynyt naisen asianajajaksi) on keksinyt sanan
'vietelty'. Mutta kun naiset saavuttavat saman inhimillisen arvon kuin
miehetkin sekä heidän että omissa silmissään, silloin tuokin sana
joutuu pois käytännöstä."[42]
Ernst Ahlgren puhuu tästä samasta asiasta kerran myös kirjeessä Ellen
Keylle, josta selvemmin kuin mistään muusta lausunnosta käy esille
hänen ennakkoluuloton ja puolueeton käsityskantansa. Hän sanoo siinä:
"Olen kovin huvitettu kuulemaan kummankin puolen (sekä miesten että
naisten) mielipiteitä, mutta että olisi olemassa jotain ehdottomasti
oikeata, jota voisi sovelluttaa kaikkiin oloihin ja kaikkiin ihmisiin
siveellisyysasiaan nähden ... ei, sitä minä en voi uskoa. Minun olisi
kerrassaan mahdotonta sanoa, mihin 'leiriin' minä kuulun. Minä elän
kuin askeetti ja inhoan siveettömyyttä... Mutta minä en usko, että
jokaisen miehen, joka on käynyt ostetun naisen luona, tarvitsee olla
irstas, ja minä tiedän, että moni, joka elää vain vaimonsa kanssa, voi
sitä olla. Tällaisissa asioissa on minun arvosteluni toinen kuin
useimpien naisten."
Eräässä kirjeessä Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren pohtii
niinikään tätä kysymystä. "Etten kuulu minkäänlaiseen naisten
jumaloimisliigaan, sen sinä tiedät", sanoo hän. "Minä asetan
ehdottomasti miehen korkeammalle kuin naisen kaikessa muussa paitsi
siveellisyydessä. Me naiset olemme siveellisiä siksi, että meidät
leimataan kunniattomiksi tässä miesten järjestämässä yhteiskunnassa,
jollemme (naimattomina ollessamme) tukahduta sukupuolielämäämme."[43]
Tämä kysymys oli varsinkin talvella 1884 Ernst Ahlgrenin mielessä,
hänen kirjoittaessaan ensimäistä suurempaa teostansa "Pengar",
jossa hän, niinkuin hän itse sanoo, tahtoi näyttää, miten paljon
"nurjaa ja kieroa oli olemassa naisellisen 'siveellisyyden'
vanginvartijajärjestelmässä". Pohtiessaan tätä kysymystä Lundegårdin
kanssa monet seikat hänelle itselleenkin vasta selvisivät ja vain
vähitellen hän sai muodostetuksi sen terveen ja ennakkoluuloista
vapautuneen elämänkatsomuksen, mikä hänen teoksilleen on ominaista.
Mutta niin suuri kuin Lundegårdin vaikutus olikin häneen, niin ei hän
sittenkään ilman muuta omistanut itselleen nuoremman toverinsa
mielipiteitä, varsinkin niiden sovelluttamisessa itse elämään hän
säilytti oman itsenäisen kantansa. Hän ei voinut hyväksyä sitä
rynnistävää tapaa, jota Lundegård nuorekkaassa innossaan puolusti, vaan
kannatti suurempaa maltillisuutta arvellen, että vain vähä kerrallaan
oli uutta koetettava saada vanhentuneen sijaan.
Mutta joka tapauksessa Ernst Ahlgrenilla oli aivan verratonta apua
tästä miehisestä ystävästään ja työtoveristaan ja samalla tämä ystävyys
oli suurena ilonlähteenä hänen elämässään, jossa itsessään oli niin
niukalta iloa. Ja mikä vieläkin enemmän: hän tunsi ensi sijassa
olevansa ihminen Lundegårdin silmissä, eikä vain nainen, ja siihen hän
pani kaikkein enimmin arvoa.
Sitä katkerammalta hänestä tuntui, kun ulkoa tulevat sora-äänet
alkoivat häiritä tätä sopusointuista ystävyyttä ja joksikin aikaa
vieroittivat heidät toisistaan. Jo aivan heidän tuttavuutensa ensi
aikoina olivat Lundegårdin taajat käynnit Ernst Ahlgrenin luona
antaneet aihetta puheihin, olipa häntä kehoitettu suurempaan
varovaisuuteenkin, jotta hän ei yllyttäisi postimestarin
mustasukkaisuutta. Lundegård oli pitänyt sitä kuitenkin aivan
mahdottomana, puolustaen itseään sillä, että Ernst Ahlgren oli "paljoa
enemmän henkeä kuin ruumista". Niin kauan kuin heidän suhteensa
supistuikin miltei yksinomaan kirjeenvaihtoon, eivätkä mitkään vieraat
elementit päässeet heitä häiritsemään, kävikin kaikki tasaista
kulkuaan. Mutta kun Ernst Ahlgren joutui lähempään kosketukseen muun
maailman kanssa ja ihmiset antoivat heidän ystävyydelleen toisen
värityksen kuin mitä sillä todellisuudessa oli, eivät hekään voineet
väistää väärinkäsitysten kareja.
Ei mikään ollut sen vieraampaa Ernst Ahlgrenille hänen suhteessaan
Lundegårdiin kuin eroottinen tunne, ja siksi muiden ihmisten epäilykset
kiusasivat häntä, varsinkin kun hän pelkäsi Lundegårdinkin samaa
olettavan. "Tukholmassa pelkäsin vielä tavallista enemmän, että
luulisit minun olevan rakastuneen sinuun ja että olettaisit minun
tulleen sinne vain sinun tähtesi", kirjoittaa hän Lundegårdille, "ja
siksi luulin sinun jäykkyytesikin johtuvan vain siitä vastenmielisestä
tunteesta, jota tämän luonnottoman oletuksen täytyi sinussa
herättää."[44] Ja "suureen kirjaansa" hän samoihin aikoihin kirjoittaa:
"Koko olentoni tahtoo ikäänkuin liueta yhdeksi ainoaksi suureksi
pilkannauruksi sen johdosta, että minua koetetaan ryvettää erotiikalla,
minua, joka ajoittain tuskin ajattelenkaan, mitä sukupuolta olen."
Mutta samalla tähän pelkoon sekaantuu toinenkin tunne: että Lundegård
vain säälistä jatkaisi ystävyyttä tietäessään miten iloton ja
yksinäinen hänen elämänsä oli. Vapautuakseen tästä nöyryyttävästä
tunteesta, Ernst Ahlgren sanoo hänelle: "Minustakin tuntuu
vapautukselta, kun ei tarvitse enää kirjoittaa. Aavistin, että näin
kävisi. Mutta en ole katkera silti. Minulla ei ole ainoatakaan pahaa
muistoa meidän ystävyydestämme. Se tuntuu nyt vain niin
kaukaiselta."[45]
Mutta tähän rikkoontumiseen oli toinenkin syy. "Pengar'in" ilmestyttyä
olivat ystävykset Ernst Ahlgrenin ehdoituksesta ryhtyneet yhdessä
kirjoittamaan näytelmäkappaletta, johon aihe otettiin hänen "Koketten"
nimisestä novellistaan. Suullisesti he aluksi keskustelivat
henkilöittensä luonteista, jakoivat sitten eri kohtaukset keskenänsä,
tarkastivat toistensa työtä, lisäsivät, pyyhkivät ja korjasivat ja
jälleen keskustelivat suullisesti keskenään, kunnes näytös näytökseltä
valmistui heidän käsistään. Ja kun sitten "Final" syksyllä 1885 tuli
painosta, ilmestyivät molempien työtoverien nimet ensi kertaa
rinnakkain julkisuudessa. Ernst Ahlgrenin nimellä oli silloin jo hyvä
kaiku yleisön parissa, sillä edellisenä keväänä oli hänen "Pengar"
teoksensa suuresti vahvistanut hänen kirjailijamainettaan, Lundegård
sitä vastoin yritti vasta ensi askeleitaan kirjallisella alalla.
Siksipä yleisö käsitti tämän nimien yhdistelmän vain jonkunmoiseksi
naiiviksi yritykseksi Ernst Ahlgrenin puolelta vetää esille
persoonallinen ystävänsä, eikä tällaisia epähienoja viittauksia
puuttunut arvosteluistakaan. Se oletus, että Lundegård olisi siis vain
jonkinlainen kirjallinen parasiitti, loukkasi luonnollisesti hänen
kirjailija-ylpeyttään.
Kirjeenvaihtoa jatkui kuitenkin aina syksyyn 1886, joskin sävystä voi
huomata, ettei toverillinen suhde ollut entisellään. Se katkesikin
kokonaan, kun norjalaisen H. Jaegerin romaani "Kristiania-bohémen",
jota Ernst Ahlgren ankarasti paheksui, mutta Lundegård sitä vastoin
julkisestikin puolusti, otettiin takavarikkoon, ja kesti kokonaisen
vuoden, ennenkuin heidän välinsä tuli jälleen entiselleen.
Kuinka syvästi tämä tapaus koski Ernst Ahlgreniin, siitä on selviä
todistuksia "suuressa kirjassa". Niinpä hän kirjoittaa:
"Nyt minulla ei ole enää mitään ilon syytä. Hän ei ole tehnyt minulle
mitään vääryyttä, minä en voi syyttää häntä mistään. Kaikki kävi
niinkuin oli pakko käydä; se oli välttämättömyyden laki...
"Minä tahdon, että sinä lähdet minun luotani minun koettamattakaan
pidättää sinua. Minä tahdon itsekin poistua. Mutta vain kehittyäkseni
hiljaisuudessa, voidakseni kerran taas palata, ojentaa sinulle käteni
ja sanoa: kelpaanko minä nyt sinun vanhaksi toveriksesi?
"... Minä toivon, että voisit rakastua, sillä sinun erotiikkasi ei
liikuta minua. Minä olen kuin sinun isoäitisi, sinun setäsi, sinun mitä
hyvänsä. Ja kun sinä kerran pääset siitä selville, niin joutuu meidän
suhteemme taas tasapainoon. Me emme anna liian paljon, mutta emme
myöskään liian vähän toisillemme. Ja hankaukset loppuvat. Siihen
välinpitämättömyyteen, joka kaikesta tästä on seurauksena, yhdistyy
samalla myös hyväntahtoisuutta... Sellainen ystävyys yksin on
kestävä ... se on inhimillisten tunteiden vakuutuslaitos; sillä kun
suuret kapitaalit katoavat ja ihminen sydämen haaksirikon jälkeen
seisoo tyhjin käsin, niin on aina tallella pieni varasto vanhaa
hyväntahtoisuutta rauhoittavine välinpitämättömyyden annoksineen, kun
sellaista tekee mieli. Me vanhat olemme tulleet vanhoiksi voidaksemme
ymmärtää teitä, jotka olette nuoria. Se ainakin on luonnon tarkoitus,
vaikka ihmiset turmelevat kaikki."[46]
Paria viikkoa myöhemmin on viimeinenkin katkeruuden kärki kadonnut,
mutta kaipaus on silti yhtä syvä:
"Tunnen hiljaista, haikeaa kaihoa", kirjoittaa hän, "ikäänkuin joku
rakkaista omaisistani olisi kuollut ja jokapäiväinen elämä olisi
peittänyt hänet alleen, niin ettei pintapuolinen katselija voisi mitään
huomata...
"Sen tosiasian, että minun kaipaukseni on niin syvä ja hänen niin
vähäinen meidän erottuamme toisistamme, pitäisi todistaa minulle, miten
henkisesti köyhä minä olen, sillä jos hänellä olisi ollut yhtä paljon
iloa minusta kuin minulla hänestä, niin ei hän tällä tavalla olisi
lähtenyt luotani... Mutta tämän täytyy kannustaa minua: tahdon näyttää
hänelle, että olisi maksanut vaivaa pysyä luonani..."[47]
Kaikki väärinkäsitykset ja erimielisyydet olivat kuitenkin kuin
poispuhalletut, kun Ernst Ahlgren ja Axel Lundegård seuraavana kesänä
kohtasivat toisensa Kööpenhaminassa. Ja ystävyys jatkui sitten
samentumatta siihen saakka, kunnes toinen, heitä itseään väkevämpi
voima, katkaisi sen.
"Pengar."
Naisasia, tuo 1880-luvun polttavin päivänkysymys, jonka pohjoismainen
kirjallisuus oli ottanut ohjelmistoonsa ja jota naiset omassa
leirissäänkin alkoivat yhä suuremmalla kiihkolla ajaa, ei jättänyt
Ernst Ahlgreniakaan rauhaan. Tosin hän vain kirjallisuuden välityksellä
saattoi seurata mukana, naisasianajajista ei ainoakaan ollut hänelle
persoonallisesti tuttu, mutta hänellä oli ikäänkuin veressä kaikki ne
aatteet, jotka hänen ympärillään kytivät. Olihan hän omassa elämässään
taistellut juuri näiden samojen oikeuksien puolesta, joita
naisasianajajat vaativat, olihan hän itse kapinoinut niitä
ennakkoluuloja vastaan, jotka ehkäisivät naisen vapaata kehitystä ja
kielsivät häneltä oikean ihmisarvon.