elämästä, todistaa parhaiten hänen vastauksensa "pikku tohtorilleen",
tämän ihmetellessä miten hän saattoi aina olla tyytyväinen: "Olin niin
varma siitä, että saisin kuolla, ja se tuntui niin suurelta onnelta."
Mutta niin pian kuin ilmaantui jokin hiukankin valoisampi hetki, heräsi
työhalu jälleen. Ajatukset saivat silloin entistä häiritsemättömämmin
kulkea, uudet aiheet nousivat mieleen, uudet ja samalla vahat, sillä
Victoria Benedictsson, joka tähän asti oli käsitellyt enimmäkseen vain
romanttisia rakkausaiheita, alkoi nyt kaivaa esiin lapsuudenaikuisia
muistojaan, tapauksia ja kohtauksia, joita hän itse oli nähnyt tai
kuullut oleskellessaan kansan parissa kotikartanossansa. Ja näiden
vanhojen muistojen lisäksi tuli vielä toisia, myöhempiä, sillä
naimisiinkin mentyään hän oli yhä edelleen pysynyt kosketuksessa
talonpoikaisen kansan kanssa. Hän tunsi skånelaisen talonpojan
perinpohjin, hän ymmärsi hänen ajatuskantansa ja tiesi kuinka paljon
sydäntä sykki tuon karhean pinnan alla. Kokonaisen sarjan
kansankuvauksia hän nyt sepitti lyhyessä ajassa, ja lähettäessään ne
maailmalle ne saavuttivat heti ansaittua huomiota. Kääntyessään
tällä kertaa "Fyris" nimisen aikakauslehden puoleen, jonka
kirjallisuusosastonhoitajana toimi tohtori Frans von Schéele, sai hän
hänestä sen neuvonantajan ja auttajan, jota hän niin kauan oli
halunnut. Schéele ei julkaissut vain lehdessään näitä pikku
kertomuksia, vaan hän hankki Victoria Benedictssonille myös
kustantajan. Ja siten keväällä 1884 ilmestyi julkisuuteen novelleja
käsittävä esikoisteos, "Från Skåne" (Skånesta), jonka tekijä käytti nyt
salanimeä _Ernst Ahlgren_. On helppo ymmärtää mitä tämä tapaus
merkitsi Victoria Benedictssonille eli Ernst Ahlgrenille, niinkuin me
tästä lähin tahdomme häntä nimittää, sillä tätä nimeä hän itse sekä
hänen ystävänsä kernaimmin käyttivät ja se se jälkimaailmalle on
myöskin säilynyt. Vuosikausia työskenneltyänsä ja omin voimin
ponnisteltuansa eteenpäin hän nyt 33-vuotiaana oli astunut "nuorten
riviin". Sairaus oli antanut hänelle sen, mitä hän terveenä turhaan oli
tavoitellut. "Kipeä polveni antaa minulle täyden oikeuden antautua
kokonaan kirjakauppani hoitoon ja kirjalliseen työhöni", kirjoittaa hän
näinä aikoina sisarelleen, rouva Margarethe Ekströmille, ainoalle, joka
myötätunnolla oli seurannut hänen kirjallisia yrityksiänsä, "tämä
sairaus on kuin ylhäältä tullut viittaus, se on ollut kylliksi kova
syrjäyttääkseen kaikki epäilyt."[15] Mutta siihen iloon, jonka tämä
myötäkäyminen hänelle tuotti, sekaantui myös toinen tunne. "En voi
tehdä työtä", tunnustaa hän "suurelle kirjalleen", "en olla levollinen,
ja luulenpa että rajaton ilo kiduttaa minua yhtä paljon kuin
tuskallinen pelkokin. Tuntuu siltä kuin odottaisin onnettomuutta, ja
kuitenkin tämä tunne johtuu vain siitä kiitoksesta, jonka olen osakseni
saanut."[16] Ja vieläkin selvemmässä muodossa tämä epäilys ilmenee
kirjeessä sisarelle: "Satunnainen menestys melkein masentaa minut",
sanoo hän, "sillä tiedän liiankin hyvin, että jokaisen kiittävän sanan
saan tulevaisuudessa maksaa sitä ankarammalla moitteella, kun sanotaan:
ei ole vastannut niitä toiveita, joita aikaisemmin herätti j.n.e."[17]
Mutta sillä aikaa kuin Ernst Ahlgren hiljaisessa nurkassaan sekä
iloitsi että tuskaili maailmalle lähettämänsä esikoisen puolesta, kulki
teos omia teitään herättäen huomiota sekä lähimmässä ympäristössä että
kirjallisissa piireissä ja sanomalehdissä. Niin eristettynä kuin Ernst
Ahlgren varsinkin sairautensa aikana oli elänyt, sai pieni Hörbyn
yhteiskunta sittenkin varsin pian vihiä siitä, mitä postimestarinna
suljettujen seiniensä takana puuhaili, ja rouvat, jotka alusta
alkaen eivät olleet katsoneet häntä suopein silmin, alkoivat heti
novellikokoelman ilmestyttyä aavistaa pahaa verta. "Koko yhteiskunta on
kapinassa oletettujen henkilöiden vuoksi", kertoo Ernst Ahlgren
äskenmainitussa kirjeessä sisarelleen, "sillä he ovat tuntevinaan
kaikkein mahdottomimpiakin piirteitä. Sekä minua että kirjaa on
haukuttava, se on luonnollista. Sen ankarampaa arvostelua ei ole kuin
lähimmän ympäristön, niin, voisipa sanoa: ei sen kierompaa, jollei tuo
sana olisi minulle niin vastenmielinen, kun itsestäni on kysymys."
Mutta joskin Ernst Ahlgrenin lähin ympäristö seurasi karsain silmin
hänen työtänsä, niin herätti hän toisaalla aivan päinvastaista
huomiota. Vapaaherratar Sofi Adlersparre, tunnettu innokas
naisasianajaja "Esselde" sekä "Tidskrift för Hemmet" ja "Dagny" lehtien
tarmokas toimittaja, tervehti ilolla tuntematonta tekijää, joka
esikoisteoksellaan näyttäytyi terveen ja voimakkaan realismin
edustajaksi.
"Oletteko nuori vai vanha, sitä en tiedä", kirjoittaa hän Ernst
Ahlgrenille, "sen tiedän vain, että olette silmännyt elämään ja
ihmisten sydämiin syvemmältä ja kuitenkin sovinnollisemmin kuin suurin
osa uusia runoilijoitamme."[18]
Ja koko sanomalehdistö yhtyy tähän kiitokseen. "Nämä kertomukset
todistavat hyvää ja tervettä huomiokykyä ja lämmintä myötätuntoa
inhimillistä elämää kohtaan,"[19] sanoo Fyris, joka kaikkein ensiksi
oli julkaissut palstoillaan muutamia niistä. Ja eräs toinen lehti
puhkeaa sanomaan: "Selvästi huomaa, ettei tekijä kirjoista ole
tutustunut kansaan, vaan että hän todellakin on nähnyt ja tuntenut sitä
elämää, jota hän kuvaa."[20] Samoin annetaan täysi tunnustus hänen
tyylilleenkin, jossa on mahdoton huomata "alottelijan haparoimista" ja
joka on vailla "kaikkea prameilevaa sanahelinää ja nuorekasta
epäselvyyttä". "On todellakin hämmästyttävää, että ensikertalainen voi
olla näin kypsä."[21]
Ja tämä arvostelu pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä. Ernst
Ahlgrenin tyyli on tavattoman joustavaa jo tässä hänen ensimäisessä
teoksessansa, ja ihmetellä täytyy sitä välitöntä, omaperäistä sävyä,
joka on painanut siihen leimansa. Kansanelämänkuvaukset, jotka ovat
kokoelman parhaat, ovat kuin laatukuvia, joissa hän muutamilla
voimakkailla pensselinvedoilla loihtii eteemme jonkin tilanteen, usein
aiheeltaan varsin vähäpätöisen, mutta silti elävän ja todellisen. Millä
syvällä myötätunnolla onkaan semmoinen kertomus kuin "Förlust" (Tappio)
piirretty, jossa hän kuvaa yksinkertaisen talonpojan tunteita vaimonsa
paarien ääressä. Sivullisten mielestä on kuolema vapauttanut miehen
raskaasta taakasta, koska vaimo vuosikausia on ollut vuoteen omana.
Mutta itse hän tuntee kalvavaa surua ja yksinäisyydentunnetta, sillä
kotona ei ole enää ketään, joka kääntäisi kaihoavan katseensa häneen
hänen astuessaan sisään, ei kalpeita kasvoja, jotka hymyilisivät
hänelle hänen kumartuessaan niiden yli, ei laihoja käsivarsia, jotka
hellästi kietoutuisivat hänen kaulaansa.
Liikuttava koruttomuudessaan on myös "Jeppa", kertomus variksenpojasta,
jonka sydämetön isäntä tappaa, koska renkituvassa ilmankin on joukkoa
enemmän kuin tarpeeksi.
Vakavaluontoisten kertomusten rinnalla vetävät huomiota puoleensa
kokoelman humoristisetkin kuvaukset. Verraton on varsinkin "Giftermål
på besparing" (Säästäväisyydelle rakennettu naimiskauppa), juttu
kahdesta kihlatusta, jotka aikovat purkaa liittonsa, vaikka kolmasti on
jo kuuluutettu, ja kumpikin valita toiset elämäntoverit, mutta
luopuvatkin aikeestaan saadessaan kuulla, että kulut kuuluutuksen
peruuttamisesta nousevat kymmeneen kruunuun.
Paitsi kansanelämänkuvauksia sisältää kokoelma muutamia muitakin
kertomuksia, joiden aiheet ovat persoonallisempaa laatua. "En kris"
(Käännekohta) käsittelee aviollisia ristiriitoja; kuvaus "Folkvännen"
(Kansanystävä) esittää Ernst Ahlgrenin omia katkeria kokemuksia
kirjallisella alalla. Kertomukset "Far och son" (Isä ja poika) sekä "En
musikafton" (Musiikki-ilta), samalla kun ne todistavat tekijän
musikaalisia taipumuksia, tuovat selvästi esille hänen oman suhteensa
taiteeseen sekä taiteen merkityksen hänen elämässänsä. Kuulemmehan
hänen sydämensä sisimpien kielien heläjävän sellaisessakin kohdassa
kuin seuraavassa:
"Tässä viulussa piili salaisuus. Hän tiesi sen, hän ylpeili siitä ja
hän tunsi jonkinlaista vahingoniloa sen johdosta, ettei kukaan muu kuin
hän aavistanut tätä salaisuutta. Viulussa asui henki, elävä olento,
kauniimpi ja voimakkaampi kuin mikään ihmislapsi, joskin se oli näin
kehnoon kuoreen verhottu; sen mitä ei kukaan tiennyt eikä kukaan voinut
ilmituoda, sen viulun henki paljasti omistajalleen yksinäisinä hetkinä.
Koko lapsuusajan satumaailma, kaikki arat toiveet ja aavistukset
piilivät sen sisällä."
Ernst Ahlgren oli nyt astunut ensimäisen askeleensa kirjallisella
uralla. Hiljaisesta kammiostaan hän oli äkkiä vedetty julkisuuteen,
joskaan ei persoonallisesti, niin kuitenkin välillisesti. Hänen
olemassaolonsa tuli tunnetuksi ja häneen kiinnitettiin toiveita. Hän
tunsi itsekin suurta edesvastuuntunnetta ja se ilmeni ensi sijassa
haluna tehdä jotakin niiden nuorten hyväksi, jotka työskentelivät
samalla alalla kuin hänkin. Ja tämä tunne se epäilemättä kaikkein
ensiksi kiinnitti myös hänen huomionsa nuorukaiseen, joka, oleskellen
samalla paikkakunnalla kuin hänkin ja taistellen, joskaan ei
samanlaisia, niin ainakin yhtä suuria vaikeuksia vastaan kuin hänkin,
oli valinnut myös kirjallisen työn elämäntehtäväkseen.
Yhteiset harrastukset veivät Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin yhteen
ja heidän välillään syntyi luja ystävyyden ja työtoveruuden suhde, joka
jätti syvät jäljet kummankin elämään.
Axel Lundegård.
Keväällä 1881 oli kirkkoherra Lundegård perheineen muuttanut Hörbyhyn.
Kirkkoherra itse oli vanhanajan mies, ankara ja suvaitsematon
uskonnollisissa asioissa, mutta sitä vapaamielisempi ja rohkeampi
mielipiteiltänsä oli hänen vanhin poikansa, Axel, 19-vuotias
keltanokka. Hänen häikäilemätön käytöksensä ja uhkarohkeat
hyökkäyksensä kaikkia perintätapoja ja -mielipiteitä vastaan antoivat
loppumatonta puheenaihetta kylän asukkaille ja herättivät heidän
parissaan sanomatonta paheksumista ja inhoa. Kylällä kiertelevät huhut
tunkeutuivat tietenkin postimestarinkin taloon, samoinkuin yhteiset
tuttavat pitivät myös huolta siitä, että nuoren ylioppilaan korviin
tuli jos jonkinmoisia huhuja postimestarin sairaasta rouvasta, joka
ajankulukseen viljeli kaikenlaisia sivuharrastuksia.
Siten ystävät ja kylänmiehet välittivät Ernst Ahlgrenin ja Axel
Lundegårdin tuttavuuden jo ennenkuin he persoonallisesti olivat
tavanneetkaan toisensa.
Kesällä 1881 Axel Lundegård ensi kerran kävi äitinsä seurassa Ernst
Ahlgrenia tervehtimässä ja tästä kohtauksesta on hänen mieleensä jäänyt
muisto jostain "riutuneen läpinäkyvästä, miltei ruumiittomasta,
kärsimysten runtelemista kasvoista sairasvuoteen valkeaa taustaa
kohti..."
Tuttavuus oli kuitenkin aivan pintapuolinen, ja vasta kolme vuotta
myöhemmin, keväällä 1884, siis samoihin aikoihin, jolloin "Från Skåne"
ilmestyi, se varsinaisesti uudistettiin.
Tällä kertaa Ernst Ahlgren itse otti ensimäisen askeleen.
Edellisenä talvena olivat Hörbyn pappilassa vastakkaiset mielipiteet
kärjistyneet siinä määrin, että julkiriita oli syntynyt isän ja pojan
välillä, ja seurauksena oli ollut se, että poika oli saanut väistyä
kotoa ja yrittää omin päin kirjallisella työllä hankkia elatuksensa
Tukholmassa. Se ei kuitenkaan ollut niinkään helppoa, päinvastoin hän
oli saanut kokea lukemattomia pettymyksiä turhaan yrittäessään saada
kynänsä tuotteita julkisuuteen ja lopulta hänen olonsa oli muodostunut
miltei epätoivoiseksi.
Ernst Ahlgren, joka nuorukaisen äidin kautta oli seurannut hänen
vaiheitansa, tunsi harrasta myötätuntoa häntä kohtaan, ja
rohkaistakseen hänen mieltänsä hän kirjoitti hänelle ensimäisen
kirjeensä, jonka puhuttelusana ilmaisee jo selvästi, millaiseksi hän
toivoi heidän tuttavuutensa kehittyvän.
"Toveri!" siten hän alottaa kirjeensä. "Tiedän, että me monessa asiassa
olemme samaa mieltä ja että me molemmat, ainakin osittain, tulemme
taistelemaan saman asian puolesta, sillä tekin kuulutte 'meidän' --
harhauskoisen nuoren Ruotsin joukkoon. Mutta vaikkei niin olisikaan, ei
se sittenkään estäisi minua tarjoamasta teille toverillista
kädenlyöntiä, sillä en mitään vihaa niinkuin ammattikunta-henkeä.
Rehellisyys, kas se on pääasia! Levollinen, hillitty rehellisyys ja
väsymätön totuuden tavoittelu olkoot alati silmiemme edessä. Vaikea on
tosin olla oma itsensä, mutta siihen kaiken itsekasvatuksen sittenkin
tulee pyrkiä."[22]
Lähestyessään täten Lundegårdia Ernst Ahlgren toivoi voivansa
olla hänelle avuksi, mutta samalla hän myös halusi saada hänestä
hyvän toverin, jonka kanssa hän voisi keskustella töistään ja
harrastuksistaan. Hänen omat katkerat kokemuksensa olivat vieneet hänet
siihen, että hän piti miehen ja naisen välistä toverillista suhdetta
ihanteena, jota hän olisi tahtonut toteuttaa omassa elämässään
saadakseen näyttää, mihin hän miehen toverina voisi kelvata.
"Tuntevatkohan muutkin naiset", kirjoittaa hän kerran "suureen
kirjaansa", "tätä samaa ystävyyden ja levollisen kiintymyksen tarvetta,
joka saavuttamattomana aina on ollut elämäni kiusa, mutta joka
tyydytettynä voisi olla suurin onneni? Naisten välisessä ystävyydessä
on jotain noloa, miehen ystävyyttä ei uskalla tavoitella, sillä se 'ei
ole sopiva', sekä mies että muut käsittäisivät sen vain väärin.
Pahoittelen sitä suuresti, sillä voisin olla älykkään miehen verraton
liittolainen, jos hän vain itse tietäisi mitä hän tahtoo ja kykenisi
sen selvästi selittämään minulle. Minun väsymätön tarmoni ja
sukkeluuteni voisivat hänen palveluksessaan ja hänen vaikutuksensa
alaisena saada ihmeitä aikaan, mutta yksin en kykene mihinkään, sillä
-- olen vain nainen. Minä tarvitsen toisen vahvemman tahdon tukea ja
toisen terävämmän katseen valoa." Ja joskin tätä ihannetta oli ehkä
mahdoton täydelleen toteuttaa, niin kehittyi sittenkin Ernst Ahlgrenin
ja Axel Lundegårdin välisestä suhteesta mitä lämpimin ystävyys, jota
toiselta puolen luonteiden hengenheimolaisuus, toiselta puolen yhteiset
työt ja harrastukset lujittivat.
Siitä huolimatta tutustuminen kävi hyvin hitaasti. Ernst Ahlgrenin
ystävällinen ja toverillinen kädenlyönti tuotti tosin nuorelle
vasta-alkajalle suurta iloa, ja ensi työkseen, käydessään myöhemmin
kesällä kotonaan, hän tuli häntä tervehtimään. Mutta he olivat molemmat
niin ujoja luonteeltansa, etteivät he voineet vapaasti seurustella.
Varsinkin Ernst Ahlgren oli vieraiden seurassa jäykkä ja hiljainen, ja
kaikista ponnistuksistaan huolimatta hänen oli melkein mahdoton voittaa
arkuuttansa. Yhtä helposti kuin hän kirjoitti, yhtä vaikea hänen oli
puhua. Sanat ikäänkuin takertuivat kurkkuun, hän punastui ja änkytti
saamatta esille sitä mitä olisi halunnut sanoa. Suureksi osaksi tämä
tavaton ujous riippui myös siitä täydellisestä itseluottamuksen
puutteesta, joka oli hänelle ominaista. Hän seisoi mielestänsä kaikkia
muita alempana, oli sekä ruumiillisesti että henkisesti "moukkamainen",
oppimaton, tavoiltaan ja esiintymiseltään kömpelö ja sen vuoksi hän ei
myöskään koskaan voinut vapautua siitä tunteesta, että hän kuului vain
"kirjalliseen alaluokkaan", ettei hän koskaan voisi saada mitään suurta
ja ensiluokkaista aikaan. Ja kaiken lisäksi hän kärsi vielä ikäänkuin
koko sukupuolensa puolesta, jonka heikkoudet kiusasivat häntä siinä
määrin, että hän halveksi ja vihasi naisia ja arveli niiden joka
suhteessa, ei vain olosuhteiden pakosta, vaan omasta tahdostaankin,
seisovan alapuolella miehiä.
Tämä sairaalloinen vaatimattomuus ja omanarvontunnon puute, josta hän
itse ehkä enimmin kärsi, oli, niinkuin jo sanottu, juurtunut häneen jo
lapsesta, eikä hän myöhemmälläkään iällä voinut siitä kokonaan
vapautua.
Mutta sittenkin tuli Lundegårdista Ernst Ahlgrenin miltei jokapäiväinen
vieras, ja määräajalla iltapäivin nuorukainen pistäytyi aina
kirjakauppaan, jossa hän tiesi hänen työskentelevän. Useimmiten hän toi
mukanaan novellin tai palasen pitempää kertomusta, jonka hän juuri oli
saanut käsistään, ja lähtiessään vei kotiinsa jonkun Ernst Ahlgrenin
tekeleen. Tavatessa seuraavalla kerralla kumpikin lausui luetun
johdosta arvostelunsa, mikä useinkin sattui varsin ankaraksi. Sillä
kumpainenkin vaati täyttä suoruutta ja totuutta toiselta. Mutta kun
siksi tuli, ei kiitosta eikä rohkaisuakaan säästetty.
Aluksi, niinkuin sanottu, ei keskustelu sujunut luontevasti, ja usein
kumpainenkin puhui melkein kuumeisella kiihkolla, jotta keskustelu vain
ei taukoaisi. Varsinkin Ernst Ahlgren kärsi sanomattomasti tästä
teennäisyydestä, ja tuo tuskallinen tunne kävi miltei sietämättömäksi,
kun hän huomasi Lundegårdin tuntevan pettymystä ja pahoittelevan sitä,
ettei saanut häneltä sitä mitä oli odottanut.
Mutta arkuus ja teennäisyys katosi kokonaan, kun Lundegård syksyllä
matkusti pois ja väkinäisen seurustelun sijaan astui kirjeenvaihto. Nyt
Ernst Ahlgren saattoi olla täysin oma itsensä ja tarvitsematta
pakoittaa itseään puhumaan ja kuulemaan omaa ääntänsä, joka oli hänelle
kovin vastenmielinen, sai lausua ilmi ajatuksensa ystävälle, jonka hän
tiesi häntä ymmärtävän. Kirjeissään hän saattoikin puhua aivan
häikäilemättömän suoraan, eivätkä puheenaiheet häneltä koskaan
loppuneet.
Tämä kirjeenvaihto, jossa he pohtivat kaikkia mahdollisia kysymyksiä
taivaan ja maan välillä, oli tavattoman tärkeä kummankin kehitykselle,
sillä se pakotti heidät muodostamaan itselleen mielipiteen kaikista
asioista ja puolustamaan sitä toisiaan vastaan. Sillä vaikka he
olivatkin saman hengen lapsia, niin erosivat heidän käsityskantansa
toisistaan sittenkin monessa suhteessa. Se riippui jo suuresti
ikäeroituksesta, sillä olihan Ernst Ahlgren toistakymmentä vuotta
vanhempi Axel Lundegårdia, sekä toisekseen siitä, että kaiken sen,
minkä nuorukainen periaatteellisesti oli itselleen omistanut, oli Ernst
Ahlgren itse elämässään kokenut.
Innostuttuaan kerta johonkin asiaan saattoi Ernst Ahlgren laveasti
esittää mielipiteitään ja ajatuskantaansa, useinpa valaista kysymystä
esimerkeillä, jotka olivat mitä täydellisimpään tyylilliseen muotoon
puetut. Tämä puoli Ernst Ahlgrenissa oli Lundegårdille jotakin aivan
uutta, hänen puheliaisuutensa ja avomielisyytensä "kulissien takana"
niin sanoakseni hämmästytti ja ilahdutti häntä. Ja niinpä kerran hän
leikkiä laskien kysyykin häneltä, minnekä "puukuva", jonka hän "niin
usein oli nähnyt kirjakaupassa", minnekä "etana, joka ei koskaan
uskaltanut tulla ulos kuorestaan", oli voinut kadota.
Sen jälkeen kuin Ernst Ahlgren alkoi kirjeenvaihtonsa Lundegårdin
kanssa, ei "suuri kirjakaan" ollut enää hänelle yhtä tarpeellinen kuin
ennen, sillä kaiken sen, minkä hän tähän asti oli sille uskonut, hän
saattoi nyt kirjoittaa Lundegårdille. Heidän suhteensa muodostuikin
aikaa voittaen yhä toverillisemmaksi, he tunsivat olevansa yhtä vapaat
toistensa suhteen kuin kaksi miehistä toveria, joiden ainoana
yhdyssiteenä ovat yhteiset työt ja harrastukset.
"Ensimäinen ehto sinun ja minun välillä on ja tule olemaan:
_vapaus_", kirjoittaa Ernst Ahlgren. "Ei mitään pakkoa, lupausta
eikä velvoitusta. Jos huomaisin, että sinulla olisi vaikka kuinkakin
vähän velvollisuudentunnetta minua kohtaan, niin olisin onneton. Minä
sanoisin: 'mene, et koskaan ole ymmärtänyt minua!' Jos epäilisin sinun
kirjoittavan minulle vain siksi, että arvelisit minun tulevan
pahoilleni jollet sitä tekisi, niin vetäytyisin heti syrjään. Sillä
vain täydellisessä vapauden tunteessa sielunelämä voi syvästi ja täysin
siemauksin hengittää. Minun puolestani sinä olet vapaa kuin taivaan
lintu; en yritäkään sinua edes pikkusormellani pidättää. Niin, sinä
olet yhtä vapaa kuin poikani olisi, jos olisin niin onnellinen, että
minulla olisi poika."[23]
Tämä ystävyys vaikutti mitä hedelmöittävimmin kumpaisenkin kehitykseen,
ei yksin kirjailijoina, vaan ihmisinäkin. Se antoi Ernst Ahlgrenille
itseluottamusta ja elämänhalua, se enensi hänen työkykyään ja kannusti
häntä pyrkimään eteenpäin. Ja samalla se esti häntä tulemasta
yksipuoliseksi ja ahtaaksi, mikä vaara kuitenkin oli niin lähellä
niissä olosuhteissa, joihin kohtalo oli hänet sitonut. Ilman
Lundegårdia hänestä olisi varmaan tullut tuollainen "yksinäinen
olento", niinkuin hän sanoo kerran kirjeessään Ellen Keylle, "joiden
pakostakin täytyy kehittyä yksipuolisiksi. Sillä jonkunmoinen suhde
miehen ja naisen välillä on välttämätön", sanoo hän, "minä tarkoitan
sielullinen suhde, jotta heidän kehityksensä voisi saavuttaa
mahdollisimman kukoistuksen. Se on minun vakaumukseni, niin, vieläpä
enemmänkin: koko elämänkokemukseni. Siksi se on myös salainen
keppihevoseni. Mies, joka ei koskaan ole ollut lähellä ketään
naista ... siten, että heidän välillään olisi voinut muodostua
rauhallinen ja luottava suhde, ei voi koskaan saavuttaa täydellistä
sopusointua, hänen olentonsa hienoimmat vivahdukset eivät koskaan voi
puhjeta esiin. Ja samoin on meidän naistenkin laita, ehkäpä vieläkin
suuremmassa määrässä; sillä kasvatuksemme on alusta alkaen
suunnattu siihen, että me pakostakin tulemme yksipuolisiksi ja
ahdasmielisiksi."[24] Ja Lundegårdille itselleen hän kirjoittaa: "Minä
luulen, että toveruutemme on suuresti vaikuttanut kehitykseeni. Sillä
minussa on suuri varasto mahdollisuusarvoja, jotka eivät läheskään
vielä ole ennättäneet tulla muokatuiksi siksi miksi ne voivat tulla.
Ennen tunsin itseni aina yksinäiseksi kaikessa siinä, mikä koski
kirjallisuutta ja työtäni, eihän minulla ollut ainoatakaan ihmistä,
jonka kanssa olisin voinut keskustella siitä. Minä tein työtä, mutta
epätoivoisella sitkeydellä, sillä enhän sittenkään kelvannut mihinkään.
Tosin minun menestyksentoivoni ei nytkään ole suuri, mutta sitä on joka
tapauksessa olemassa -- ja sitä paitsi on minulla toveri! Ja
ymmärräthän miten suloista se on, kun on elänyt niin eristettynä kuin
minä!"[25]
Ja toisen kerran hän sanoo, puhuessaan siitä mahdollisuudesta, että
heidän ystävyytensä ehkä ei tulisi olemaan kovin pitkäaikainen, sillä
voisihan sattua, että hän "pikemmin kuin he aavistivatkaan soluisi
pois" tai että hän "väsyisi kirjeenvaihtoon" tai tuntisi olevansa
"tarpeeton". "Mutta se ainakin on varma", lisää hän, "että olkoon
eromme syynä mikä hyvänsä ja tapahtukoon se milloin hyvänsä, sinä
silloin et ole sama ihminen kuin meidän tutustuessamme toisiimme.
Meidän kehityksessämme on toisen vaikutus aina tuntuva, yhteistyö ja se
onni, että naamiotta olemme saaneet seurustella yhdessä, on ikiajoiksi
jättävä siihen jälkensä. Ja minun on mahdoton ajatella, että koskaan
voisimme katkeruudella muistella tätä aikaa."[26]
Tämä ystävyyssuhde oli niin vailla kaikkea eroottista tunnetta kuin
miehen ja naisen suhde yleensä voi olla, pikemmin heitä yhdisti äidin
ja pojan välinen tunne, sellainen toverillinen ystävyys, joka on
mahdollinen nuoren ja aikansa henkisiä rientoja seuraavan äidin ja
lahjakkaan pojan välillä. Mitä kauneimman ilmaisunsa tämä heidän
suhteensa on saanut heidän yhteisessä teoksessaan "Modern" (Äiti),
jossa varsinkin äidin hienotunteinen ja epäitsekäs luonne on suurella
myötätunnolla piirretty. Myöskin pojan luonteenkuvaus vastaa sitä
kuvaa, jonka Ernst Ahlgren antaa sisarelleen puhuessaan Lundegårdin
"kulmikkaisuudesta ja jäykkyydestä" ja hänen "halustaan salata
mahdollisimman tyystin kaikki hyvät puolensa",[27] tai sanoessaan
hänestä Gustaf af Geijerstamille, että "hän on sellainen huimapää, joka
työntää kaikki ihmiset luotaan".[28]
Mielenkiintoisinta Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin kirjeenvaihdossa
on se kirjallinen kritiikki, jota he harjoittivat keskenänsä, sillä se
tuo ilmi heidän rehellisen pyrkimyksensä totuuteen taiteessaan sekä
samalla kuvaa kummankin erilaista taiteilijatemperamenttiä. Niinpä
Ernst Ahlgren kerrankin kirjoittaa: