Äitipuolen velvollisuudet eivät kuitenkaan olleet vaikeimmat

SIIPIRIKKO

Ernst Ahlgren kirjailijana ja ihmisenä

Kirj.

HELMI SETÄLÄ [o.s. Krohn]

Otava, Helsinki, 1915.

"Det er det store Triste, at en

Menneskesjæl er altid allene."

J. P. Jacobsen.

_Tätä teosta varten on kirjoittaja saanut avustusta

"Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahastosta."_

_Ottilie Pelisskylle,

äidilliselle ystävälleni

kiitokseksi monivuotisesta rakkaudesta,

kehoituksesta ja kannatuksesta

tekijä_.

SISÄLLYS:

Alkusanat.

Lapsuusvuodet.

Avioliitto.

Ensimäinen alku.

Ernst Ahlgren.

Axel Lundegård

"Pengar."

Uusia siteitä.

Väljemmillä vesillä.

Epätoivon partaalla.

"Fru Marianne."

Ernst Ahlgren novellinkirjoittajana.

Kirjallisia otteluita.

Viimeiset vaiheet.

"Implora pace."

Viittauksia.

Lähteitä.

Päästäessäni julkisuuteen tämän kirjasen, jota varten useiden vuosien

kuluessa olen kerännyt aineksia, pyydän saada lausua vilpittömät

kiitokseni rouva _Matti af Geijerstamille_ Tukholmassa, joka

suullisesti on antanut minulle tietoja äitipuolestansa, sekä kirjailija

_Axel Lundegårdille_, jonka välityksellä minulla on ollut

tilaisuutta käyttää työtäni varten osittain Ernst Ahlgrenin itsensä

keräämiä aineksia. Niinikään tahdon kiitoksella mainita, että rouva

_Maria af Geijerstam_ on sallinut minun julkaista otteita Ernst

Ahlgrenin kirjailija Gustaf af Geijerstamille kirjoittamista ja ennen

julkaisemattomista kirjeistä, jotka suuressa määrin valaisevat Ernst

Ahlgrenin viimeisiä elinvuosia.

Alkusanat.

Niiden monien kirjallisten kykyjen parissa, jotka loivat 1880-luvun

realistisen kaunokirjallisuuden Ruotsissa, on Ernst Ahlgrenin nimi,

joskaan ei kaikkein loistavimpia, niin joka tapauksessa kaikkein

tyypillisimpiä. Tyypillinen etupäässä siksi, että koko hänen

tuotantonsa rajoittuu 80-lukuun, ja että hänen elämäntehtävänsä on jo

loppuunsuoritettu, ennenkuin uudet kirjalliset virtaukset ennättävät

päästä voimaan.

Ernst Ahlgrenin nimi on kerrassaan outo nykyiselle nuorelle polvelle,

ja kuitenkin hän on etupäässä juuri nuorten kirjailija. Hänen raitis ja

terve elämänkatsomuksensa ja hänen uupumaton taistelunsa kaikkea

puolinaista ja kaksinaista vastaan elämässä, on omansa etupäässä

herättämään vastakaikua nuorten povessa. Hänen merkityksensä 80-luvun

nuorisolle olikin kieltämätön. Ja vaikka hän nykyään onkin joutunut

unhotuksiin, niin voipi yksin hänen nimensä mainitseminen vielä tänäkin

päivänä nostattaa lämpimän tunteen niiden mielessä, jotka ovat häneltä

vastaanottaneet vaikutteita.

Harvan kirjailijan tuotanto on puhjennut esiin samassa määrin hänen

omasta elämästänsä kuin Ernst Ahlgrenin. Jokainen sana, jonka hän

kirjoittaa, on ikäänkuin taistelua hänen omasta olemassaolostansa. Hän

nousee haarniskaan elämän puolinaisuutta vastaan siksi, että hän itse

on murtua sen painon alle, hän taistelee elämän kaksinaisuutta vastaan

siksi, että se uhkaa viedä hänet itsensä perikatoon. Ja koko suuren

rakkautensa elämää kohtaan hän päästää teoksissaan valloilleen

sentähden, että hän itse taistelee sairaalloista epätoivoa ja kuoleman

huumausta vastaan.

Ernst Ahlgrenin oma elämä on syvästi traagillinen ja se herättää meidän

mielenkiintoamme yhtä suuressa määrässä kuin hänen tuotantonsakin. Me

näemme hänessä rikaslahjaisen sielun, jolle luonto on tuhlannut

runsaita lahjojaan, mutta jonka elämä tekee siipirikoksi ja lopulta

murtaa kokonaan. Me näemme hänessä voimakkaan persoonallisuuden, joka

yksinäisyydessä kypsyy ja kehittyy ja jolla on jo ikäänkuin veressään

ne ihanteet, joiden puolesta koko 80-luvun kirjailijajoukko taisteli.

Tuskin 16-vuotiaana hän valitsee mielilauseekseen: "työ ja totuus", nuo

sanat, jotka muodostavat ikäänkuin koko realistisen suunnan ytimen,

valitsee ne paljoa ennemmin kuin realistisesta kirjallisuudesta vielä

voi olla puhettakaan. Ja kuitenkin hän tavallaan ilmestyi liian

myöhään. Hän oli jo iältään, joskaan ei tunnemaailmaltaan, kypsynyt

nainen, ryhtyessään kirjalliseen työhön. Hänen ensimäiset haparoivat

yrityksensä, koko valmistustyö, joka on välttämätön kirjailijalle,

kohdistui ikäkauteen, jolloin toiset ovat jo saavuttaneet ensimäiset

voittonsa. Häneltä puuttui sitä joustavuutta ja huolettomuutta, jolla

nuori kirjailija niin helposti voittaa ensimäiset vaikeudet ja

vastoinkäymiset. Jokainen pettymys oli hänelle kaksin kerroin raskas

siksi, että hänellä ei ollut varaa tuhlata aikaa valmistukseen, hänen

täytyi yhdellä iskulla joko voittaa tai kadottaa kaikki. Ja vielä

sittenkin kun hän oli voittanut, oli jokainen uusi vastoinkäyminen ja

pettymys hänelle kuin myrkkyä, joka heikonsi hänen vastustuskykyään. Ei

silti, että hänellä olisi ollut niin suuret ajatukset omasta kyvystään,

ettei hän olisi voinut arvostelua sietää. Mutta kirjallinen työ oli

hänen elämänsä ainoa pelastuskeino, ja kun se petti, niin ei hänellä

mielestään ollut syytä enää sen kauemmin ylläpitää tuota elämää.

Neljännesvuosisata on kulunut umpeen Ernst Ahlgrenin kuolemasta. Uudet

aatteet ja uudet ihanteet ovat päässeet vallalle sekä uudet aatteiden

ja ihanteiden lipunkantajat. Mutta tositaiteen kulmakivenä pysyvät

alati nuo sanat "työ ja totuus", jotka Ernst Ahlgren oli valinnut

johtotähdekseen ja joita hän koko elämällään ja tuotannollaan

uskollisesti seurasi.

Lapsuusvuodet.

"Jos olisin itse saanut valita vanhempani", on Ernst Ahlgren kerta

sanonut, "niin olisin ennen kaikkea toivonut heidät nuoremmiksi. Minun

varttuessani olivat isä ja äiti ennättäneet jo unohtaa, että he kerran

itsekin olivat olleet nuoret; niin pitkä aika oli siitä kulunut."

Tilanomistaja Thure Bruzelius ja hänen vaimonsa, o.s. Finérus, olivat

kumpikin jo lähes viidenkymmenen-vuotiaat, kun heidän nuorin lapsensa,

Victoria syntyi 6 p. maaliskuuta 1850. Tyttösen tulo tähän maailmaan

tapahtui vastoin kaikkia edellytyksiä ja tarkoituksia; vanhimmat lapset

olivat jo täysi-ikäisiä, ja aviopuolisoiden suhde oli vuosikausia ollut

rikkoontuneena. He asuivat tosin samassa talossa, mutta kumpikin eri

siipirakennuksessa ja tapasivat toisensa vain päivällispöydässä,

jolloin ei montakaan sanaa heidän välillään vaihdettu. Mutta syynä

tähän odottamattomaan perhelisäykseen oli ollut se, että kun vanhemmat

vihdoin monien epäilysten ja vastustusten jälkeen suostuivat vanhimman

tyttären ja perheen kotiopettajan liittoon, joutui koko talo

hetkellisen hempeämielisyyden valtaan, niin että vanhemmatkin tekivät

sulan sovinnon. Mutta kun tyttönen mahdollisimman pian tämän tapahtuman

jälkeen syntyi maailmaan, oli sovinto jo ennättänyt taas haihtua,

eivätkä vanhemmat voineet päästä yksimielisyyteen edes hänen nimestään,

vaan almanakka sai ratkaista asian: hänestä tehtiin Victoria, koska hän

sattui syntymään Viktorin päivänä.

"En muista isääni muuta kuin harmaahapsisena ja vanhana", kertoo Ernst

Ahlgren, "mutta hänen ryhtinsä oli sotilaallinen ja hänen terveytensä

rautainen; hän oli oikea jättiläinen. Ei mistään koko maailmassa hän

ollut niin ylpeä kuin käsivoimistaan, kauniista vartalostaan ja

pienistä jaloistaan."

Sotilasuralle tilanomistaja Bruzeliuksen mieli nuorena miehenä oli

palanutkin, mutta hän oli vanhaa pappissukua ja siksi piti hänestäkin

tulla pappi. Isän kuoltua hän oli kuitenkin heittänyt vastenmieliset

luvut sikseen ja ruvennut maanviljelijäksi, koska hänen oli

myöhäistä enää antautua sotilaaksi. Tosin hän ei ymmärtänyt suuria

maanviljelyksestä, mutta olihan hänellä tilallansa, joka sijaitsi

Etelä-Ruotsissa, Trelleborgin laajoilla lakeuksilla, ainakin

tilaisuutta ulkoilma-elämään ja urheiluun, jota hän innokkaasti

harrasti. Luonteeltaan hän oli kiivas ja hillitön ja kodissaan

itsevaltias. Mutta tuon karhean kuoren alla piili hyvä sydän ja herkkä

runollinen sielu.

Äiti oli isän täydellinen vastakohta. "Hän olisi sopinut parhaiten

abbedissaksi luostariin", kuuluu tyttären arvostelu hänestä. Hän oli

ankara periaatteen ihminen ja syvästi uskonnollinen, aina alakuloinen

ja hiukan traagillinen.

Näiden molempien ihmisten välissä, jotka sisäisesti olivat toisilleen

aivan vieraat, kasvoi pikku Victoria vailla ikäistensä seuraa, sillä

sisarista oli toinen häntä kahtakymmentä, toinen neljäätoista vuotta

vanhempi. Hän kasvoi vanhempiensa välissä, ollen kodissa alituisena

riidanesineenä. Kumpikin vanhemmista yritti vetää häntä puolellensa.

Äiti, joka arveli isän pilaavan lapsen hemmottelullaan, mutta ennen

kaikkea pelkäsi sen naisen turmiollista vaikutusta, joka oli anastanut

kodissa hänen paikkansa ja oli syynä hänen katkeriin kokemuksiinsa,

koetti vieroittaa tyttöä isästä ja tuhlasi sen vuoksi hänelle runsain

määrin sekä kiihkeää rakkautta että kovia sanoja. Tyttö, joka siten ei

saanut osakseen sitä lempeää ja turvallista rakkautta, jota lapsen

sielu kaipaa aivan kuin kukka aurinkoa voidakseen kasvaa ja kehittyä,

tuli tämän johdosta epäluuloiseksi ja araksi, ja yrittäessään olla

molemmille vanhemmilleen mieliksi hänen suhteensa heihin tuli kieroksi

ja hän oppi valehtelemaan molemmille. "Tämä lapsuudenkokemus", sanoo

hän itse myöhemmin, "on vaikuttanut sen, että aikaihmisenä olen ollut

melkein brutaali totuudenrakkaudessani."

Pikku tyttösen luonnostaan vilkas ja iloinen mieli veti häntä kuitenkin

ensi sijassa isän puolelle. Sillä äidin huoneessa, jossa vallitsi aina

raskas ja alakuloinen tunnelma, hän ei koskaan voinut olla täysin

vapaa, sitä paitsi muistuivat täällä usein mieleen ne tuskalliset

hetket, jolloin hän, vain hämärästi aavistaen mistä oli kysymys, oli

nähnyt isän äkillisen katumuksen vallassa tunkeutuvan äidin

rauhoitetulle alalle, koettaen liikuttavin sanoin ja lupauksin saada

heidän välillään sovintoa aikaan. Varsinkaan ei tyttönen voinut

mielestään saada äidin kasvojen liikkumatonta ja tunteetonta ilmettä

hänen kuunnellessaan isän tunteenpurkauksia.

Isän puolella sitä vastoin vallitsi aivan toinen tunnelma. Niinpian

kuin tyttönen oli oppinut kävelemään ja puhua lepertämään, oli isä

pitänyt häntä ikäänkuin leikkikalunaan tai lempielukkanaan. Ja mitä

suuremmaksi hän tuli, sitä voimakkaammin isän huone veti häntä

puoleensa. Joka kerta kun hän äidiltä salaa pääsi sinne livahtamaan,

kiipesi hän isän polvelle ja henkeään pidätellen kuunteli hänen

kertomuksiansa, vuoroin purskahtaen katkeraan itkuun, vuoroin nauraen

sydämensä pohjasta, aina sen mukaan, mitä sydämen kieliä kertomukset

sattuivat koskettamaan. Isä olikin verraton satuseppä, yhtä taitava

kertomaan mitä hän kirjoista oli lukenut kuin sepittämään omiaankin;

useimmiten nämät hauskat hetket katkesivat kuitenkin kesken, sillä niin

pian kuin tyttönen vain kaukaakin eroitti äidin askeleet, laskeutui hän

alas isän polvelta ja pakeni pois.

Myös isän urheiluinto tarttui tyttöseen. Isä opetti häntä ratsastamaan,

ampumaan ja painimaan ja otti hänet mukanaan kaikille retkillensä. Hän

kohteli häntä aivan kuin poikaa, antoipa hänen käydä pojan

vaatteissakin. Viettäessään täten raitista ulkoilma-elämää tyttönen

tuli reippaaksi ja rohkeaksi, mutta samalla se herätti hänessä myös

jonkinlaisen häpeäntunteen omaa sukupuoltaan kohtaan. Hän tunsi

vaistomaisesti, että isä halveksi naisia, ja ettei reippainkaan tyttö

hänen mielestään voinut vetää vertoja pojalle. Tämä selvisi hänelle

eräällä ratsastusretkellä, jolloin isä, nähdessään tytön epäröiden

pysäyttävän hevosensa leveän ojan reunalle, oli tuikeasti häneen

katsoen huutanut: pelkäätkö sinä! Samaa hän usein myöhemminkin sai

tuntea, ja katkeralla mielellä hän monta kertaa totesi, että se mikä

pojalle oli luvallista, useimmiten ei ollut tytölle sallittua.

Mutta eipä vain se seikka, että tyttö pojan vaatteistaan ja tavoistaan

huolimatta oli auttamattomasti vain tyttö, estänyt häntä täysin määrin

nauttimasta raittiista ulkoilma-elämästä, vaan äidin ankaruus ja

nuhteet pilasivat häneltä myös monta viatonta iloa. Kartano, jossa

Bruzeliuksen perhe asusti, sijaitsi keskellä laajaa, viljavaa seutua,

jonka moniväriset, aaltomaisesti kohoavat ja laskeutuvat pelto- ja

niittymaat levisivät niin pitkälle kuin silmä kantoi. Mutta tuon laajan

peltomeren takana lainehti oikeakin meri, hopeisena vyönä se siinsi

silmään talontakaiselta, korkealta kummulta, josta tyttönen sitä

kaihomielin katseli; sillä meren rannalle hänellä ei ollut lupa mennä.

Mutta eräänä päivänä otti isä hänet mukanaan kalastajakylään, ja hänen

ilonsa oli rajaton, kun he astuivat veneeseen ja alkoivat soudella

peilikirkkaalla merenpinnalla. Äkkiä kuitenkin äidin ankarat kiellot

muistuivat tyttösen mieleen ja alakuloisena hän pyysi isää palaamaan

rantaan. Samoin hän äidin pakoittamana kieltäytyi rakkaimmasta

huvistaan, ratsastamisestakin, rohkeasti vakuuttaen isälle, ettei se

muka enää häntä huvittanut.

Paitsi isän seura veti myös väentupa ja palvelusväki tyttöstä

puoleensa, vaikka sekin huvi oli kiellettyä tavaraa. Siitä huolimatta

hän hiipi usein kuuntelemaan heidän puheitaan ja juttujaan, kun he

takkavalkean ääressä tekivät puhdetöitään. Näiden yksinkertaisten

ihmisten parissa hän saattoi olla aivan vapaa tarvitsematta pelätä

ketään. Sillä hän tunsi vaistomaisesti, että he rakastivat häntä

sellaisena kuin hän oli ja osoittivat hänelle ystävyyttä ilman

minkäänlaisia sivutarkoituksia tai vaatimatta häneltä vastapalvelusta.

Suurin osa tyttösen päivää kului kuitenkin opiskeluun, ja äiti itse,

joka oli saanut erittäin huolellisen kasvatuksen, ohjasi lukuja. Kuusi

tuntia päivässä luettiin, mutta koko opetus rajoittui yksinomaan

sisälukuun. Kaikkia eri aineita oli luettava ääneen, kaikki kirjat

kannesta kanteen, ei minkäänlaisia kysymyksiä tehty eikä läksyjä

annettu. Katkismuksen sai tyttönen lukea niin moneen kertaan, että hän

vihdoin osasi sen aivan ulkoa. Ja vähitellen hän saavutti niin suuren

taituruuden sisäluvussa, että huulet lausuivat joka sanan kirjasta,

jota hän piti kädessään, mutta ajatukset liitelivät vapaasti muualla.

Kaikki isän kertomat sadut nousivat nyt mieleen, hän näki prinsessoja,

jotka taikasauvalla avasivat kallioseiniä ja kuljettivat häntä kädestä

suuriin saleihin, jotka hohtivat hopeaa ja kultaa. Ja hän sepitti itse

lisää noihin satuihin, jatkoi niitä mielessään päivä päivältä ja

eläytyi niin kokonaan unelmiensa valtaan, että ne tuntuivat hänestä

todellisemmilta kuin itse todellinen elämä.

Äiti, joka osasi piirustaa kukkia, opetti myös tätä taitoa

tyttärelleen, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin kukkien piirustaminen

tuntui hänestä yksitoikkoiselta, ja hän alkoi lomahetkinään piirtää

kaikenlaista muutakin, sekä ihmisiä että jumalia. Tuo työ oli hänestä

yhtä hauskaa kuin uneksiminenkin. Hän piirusti enimmäkseen alastomia

ihmisiä, mutta peläten saavansa äidiltä nuhteita, jos tämä sattuisi

näkemään, hän "puki" ne jälestäpäin kauniisiin kreikkalaisiin pukuihin

poistaen vartalojen ääriviivat. Harjoittelipa tyttönen vielä toistakin

"taidetta" päästyään hiukan toiselle kymmenelle. Äiti oli joskus,

heidän istuessaan kahden kotona, kertonut hänelle teatterista, ja nuo

kertomukset herättivät siinä määrin tytön uteliaisuutta, että hän

tahtoi saada kaikesta tarkat tiedot. Ennen pitkää hän rakensi itse

näyttämön vanhasta kitaran kotelosta, maalasi kulissit ja paperinuket

sitä varten ja sai koko nukketeatterin kuntoon, näytelmäkappaletta

lukuunottamatta, sillä sellaista ei ollut koko talossa. Mutta neuvoton

hän ei ollut tässäkään suhteessa. Käden käänteessä oli eräs kertomus

muodostettu näytelmäksi. Tyttönen, joka muuten oli niin ujo ja arka,

ettei hän vieraan läsnäollessa saanut punastumatta sanaakaan suustaan

ja omaistensakin parissa oli hyvin harvapuheinen, tuli rohkeaksi niin

pian kuin hän saattoi piiloutua teatterinsa taakse, jolloin ei kukaan

voinut nähdä häntä. Kerran kuitenkin, kun isä pyysi häntä näyttelemään

vieraille, pelästyi hän niin pahasti, että heitti nurkkaan kaikki

teatterikojeensa ja poltti näytelmänsä. Sen jälkeen kynä tuli hänelle

entistä rakkaammaksi ja hän käytti kaikki vapaahetkensä piirustamiseen.

Äidin mielestä hän oli kuitenkin jo siksi suuri tyttö -- neljän-,

viidentoista-vuotias -- että olisi voinut käyttää parempaankin aikansa,

virkata pitsiä tai ommella. Mutta tyttö keksi keinon: hän pakeni

suureen saliin, joka sijaitsi isän huoneen takana ja jota ei käytetty

siksi, ettei sitä voitu lämmittää. Täällä hän sai rauhassa

työskennellä, sillä ei kukaan uskaltanut isän huoneen kautta tulla

häntä häiritsemään ja nuhtelemaan, ja vaikka siellä talvella olikin

kovin kylmä, niin ei tyttönen siitä välittänyt. Hän oli tyytyväinen

saadessaan tehdä mielityötänsä ja huomatessaan päivä päivältä

edistyvänsä.

Sisarensa ja lankonsa välityksellä sai nuori tyttö vihdoin

vanhemmiltansa luvan jatkaa piirustusopintojaan Malmössä. Opiskeltuaan

siellä pari kuukautta kehoitti opettaja häntä pyrkimään Tukholman

taideakatemiaan. Kahdesti ei häntä siihen tarvittu kehoittaa. Hän

kirjoitti heti asiasta isälleen, mutta vastaus oli kieltävä, perheen

varat eivät riittäneet niin suuriin kustannuksiin. Tämä vastoinkäyminen

ei lannistanut kuitenkaan tyttösen mieltä, vaan hän päätti itse ansaita

tarvittavat varat. Hän oli juuri täyttänyt 17 vuotta, ja vaikka hänen

opintonsa olivatkin varsin hajanaiset ja pintapuoliset, päätti hän

pyrkiä kotiopettajattareksi. Hän saikin sellaisen toimen ja käytti nyt

suurimman osan lomahetkistään itseopiskelua varten voidakseen

vuorossaan opettaa nuorta oppilastansa. Sillä välin hän piirusti

ahkerasti ja usein istui myöhään yöhön saakka joko kirjojensa tai

stafliansa ääressä. Kolmen vuoden kuluttua hän oli säästänyt sen verran

rahoja, että olisi voinut oleskella vuoden Tukholmassa. Mutta tälläkin

kertaa hänen aikeensa raukesivat tyhjiin. Isä, joka oli jo antanut

suostumuksensa, peruutti sanansa neuvoteltuansa perheen muiden jäsenten

kanssa: tyttö oli vielä liian nuori lähteäkseen yksin maailmalle. Isä

vetosi myös rovastin sanoihin, joka oli kehoittanut tyttöä muistamaan

neljättä käskyä, ja lopulta hän turvautui siihen keinoon, jota usein

ennenkin häntä kasvatettaessa oli käytetty: hän lupasi antaa hänelle

100 kr. vuosittain, jos hän heittäisi Tukholman matkan sikseen. "Ja

minä möin tulevaisuuteni 100 kruunusta -- hah, hah, haa! erinomainen

kauppa, eikö totta!" kirjoitti hän vähäistä myöhemmin pilkaten omaa

heikkouttansa. Mutta isän auktoriteetti oli siksi voimakas, että hänen

täytyi alistua sen alle, joskin vertavuotavin sydämin.

Vaikka tuo kielto saattoi nuoren tytön aivan suunniltansa ja vaikka

tulevaisuus tuntui hänestä kerrassaan hukkaanmenneeltä, niin ei hän

sittenkään aavistanut, miten syvät seuraukset sillä tulisi olemaan koko

hänen elämäänsä. Hänen mielensä katkeroitui näet omaisia kohtaan siinä

määrin, että hän hinnalla millä hyvänsä halusi päästä pois kotoa. Ja

siksi hän, jolle taide oli ollut kaikki kaikessa, ja joka ei koskaan,

niinkuin muut hänen ikäisensä tytöt, ollut uneksinut kodin ja rakkauden

onnesta, tarttui ensimäiseen tilaisuuteen, joka hänelle tarjoutui ja

meni naimisiin miehen kanssa, jota kohtaan hän ei tuntenut vähintäkään

rakkautta.

Avioliitto.

Hörbyn postikonttorin ja Skånen yksityisen pankin haaraosaston johtaja,

Christian Benedictsson oli Bruzeliuksen perheen läheinen ystävä. Hän

oli lähes 50-vuotias, hyväntahtoinen, mutta hidasluonteinen ja

tottumuksiinsa piintynyt leskimies, joka kaiken ikänsä oli ahertanut

pienissä virkatoimissaan taistellen jokapäiväisen leipänsä puolesta.

Aatteellisia harrastuksia ei hänellä ollut koskaan ollut. Hän oli

käytännön mies, joka antautumatta minkäänlaisiin mietiskelyihin otti

elämän sellaisena kuin se oli.

Jäätyään vaimonsa kuoltua leskeksi kääntyi hänen huomionsa varsin pian

ystävänsä, Bruzeliuksen nuoreen tyttäreen toivoen saavansa hänestä

orvoksi jääneille lapsilleen äidin ja kodilleen hoitajan. Vaikka tyttö

antoikin hänelle rukkaset, uudisti hän kuitenkin vuoden kuluttua

kosintansa. Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin nuori tyttö,

isänsä jyrkän kiellon johdosta, oli vaipunut täydellisen masennuksen ja

toivottomuuden tilaan, ja sen vuoksi Benedictsson myötätunnollaan ja

hyväntahtoisuudellaan voitti varsin helposti hänen luottamuksensa. Tosin

tyttö hänen uudistaessaan kosintansa antoi hänelle sen vastauksen, ettei

hän nytkään voinut tuntea muuta kuin ystävyyttä häntä kohtaan, mutta

Benedictsson ei vaatinutkaan sen enempää. Ja kun hän yhä edelleen

ahdisti tyttöä rukouksilla, uhkauksilla, kyynelillä ja lupauksilla, niin

tämä vihdoin antoi myöten. Hän oli niin väsynyt ja alakuloinen ja

välinpitämätön kaikesta. Osittain häntä yllytti myös se seikka, että

omaiset olivat tätä liittoa vastaan, sulhanen kun oli leskimies, viiden

lapsen isä sekä 27 vuotta vanhempi morsiantansa. Mutta jonkun ajan

kuluttua tyttö itsekin, niin kiihkeästi kuin hän halusikin päästä pois

kotoa, alkoi katua tekoansa. Sillä vaikka hän tavallaan olikin kiintynyt

Benedictssoniin, niin aavisti hän sittenkin tehneensä auttamattoman

erehdyksen. "Minä pidän sinusta," kirjoitti hän sulhaselleen vähää ennen

häitä, "mutta sitä, mitä rakkaudeksi sanotaan, en koskaan ole tuntenut;

minä rakastan Jumalaa ja kaikkia hänen luomiansa, mutta minä pelkään

sitä kiihkeää, tulista tunnetta, jota tavallisesti rakkaudeksi

nimitetään... Olen tehnyt anteeksiantamattoman erehdyksen, mutta minä

kärsin sen seuraukset. En riko lupaustani, pidän sen, _jollei_ minua

vapaaehtoisesti _vapauteta_ sanastani."[1] Mutta Benedictsson oli

päättänyt saada Victoria Bruzeliuksen omaksensa. Hänen kotinsa kaipasi

hoitajaa, hänen lapsensa äitiä, hän itse aviopuolisoa. Hänen mieleensä

ei juolahtanutkaan käsittää morsiamensa sanoja vakavalta kannalta eikä

vapauttaa häntä lupauksestansa. Ja Victoria puolestaan ei voinut

sanaansa rikkoa. Ainoa tulos, johon hänen suora tunnustuksensa johti,

oli se, että sulhanen kiiruhti häiden viettoa.

Hiukan syrjässä Tukholman--Malmön valtarautatieltä, keskellä Skånen

viljavaa tasankoa, sijaitsi Hörbyn suuri maalaiskylä. 70-luvun

alkupuolella, kymmenkunta vuotta aikaisemmin ennenkuin Hörin ja Hörbyn

välinen rautatie oli muuttanut sen tavalliseksi asemayhteiskunnaksi,

oli se varsin idyllinen paikka. Parikymmentä taloa ja kartanoa oli

ryhmittynyt notkoon, jonka läpi virtasi pieni joki kestikievarin,

hautausmaan ja pappilan alitse. Pieni, valkeaksi silattu kirkko kohosi

hautausmaanmuurin yläpuolella ja sen kummankin puolin kulki kaksi

pitkää ja varjoisaa lehtikujaa, toinen korkeiden kastanjien, toinen

jalavien ja saarnipuiden reunustama. Maantie, joka sivuutti

hautausmaan, leveni kestikievaritalon edustalla aukeaksi toriksi ja sen

toisessa päässä, tien kavetessa jälleen, seisoi yksinkertainen,

olkikattoinen rakennus, kylän postikonttori. Joskin sen julkisivu antoi

vain tomuiselle kyläkadulle, niin takapihana oli sitä varjoisampi ja

tuuheampi puutarha.

Tässä talossa oli postimestari Benedictsson asunut vuosikausia

ensimäisen vaimonsa kanssa, tässä hän leskimiehenä oli viettänyt pari

ilotonta vuotta vanhan, naimattoman sisaren ohjaessa ankaralla kädellä

sekä kotia että lapsilaumaa, ja tänne hän toi myös toisen vaimonsa.

Kuin pieni arka lintu saapui Victoria Benedictsson uuteen kotiinsa, ja

monet ja raskaat olivat ne velvollisuudet, jotka hän otti nuorille

21-vuotiaille hartioillensa.

Äitipuolen velvollisuudet eivät kuitenkaan olleet vaikeimmat, vaikka

hän epäilemättä niitä edeltäpäin enimmin pelkäsi, sillä vanhimmat

lapsista olivat jo melkein yhtä vanhat kuin hän itsekin. Ei myöskään

emännän huolet, vaikka hän olikin taloudenhoitoon aivan tottumaton ja

vaikka käly, joka ei tahtonut luovuttaa oikeuksiaan nuorelle emännälle,

antoi aihetta moneen katkeraan ja tuskalliseen hetkeen. Vaan raskaimman

kärsimyksen tuotti hänelle hänen aviollinen suhteensa, saattoipa hänet

siinä määrin epätoivoon, että hän jo ensimäisinä avioliittovuosinaan

yritti tehdä itsemurhan.

Victoria Benedictssonin koko olento oli vielä umpuunsa sulkeutunut

hänen mennessään naimisiin. Hän oli elänyt niin kokonaan kirjojensa ja

piirustustensa parissa, ettei rakkaus- ja tunne-elämälle ollut jäänyt

minkäänlaista tilaa. Hän olisi tarvinnut hellävaraisen käden, joka

vähitellen olisi herättänyt hänessä naisen hereille, sillä mikään kylmä

luonne hän ei ollut, vaan pikemmin kiihkeä ja kuumaverinen. Siihen

postimestari Benedictsson ei kuitenkaan kyennyt. Ikäeroitus teki sen

kai myös mahdottomaksi, sekä molemminpuolinen ymmärtämyksen puute, tuo

"näkymätön kuilu", joka, joskin Victoria Benedictsson tunsi

kunnioitusta ja kiitollisuutta miestänsä kohtaan, auttamattomasti

eroitti heidät toisistaan. Ja seurauksena tästä oli, että Victoria

Benedictssonin tunne-elämä tukehtui ensimäiseen alkuunsa ja että hän

sulkeutui yhä enemmän omaan kuoreensa. "Voin tuskin ajatella ensimäisiä

vuosia uudessa kodissani sydämeni puristumatta tuskasta kokoon", kuuluu

hänen oma todistuksensa. Ja kuitenkin oli Victoria Benedictssonilla

sielussaan kaikki onnellisen elämän edellytykset: usko ihmisiin,

rakkaus elämään ja palava halu työhön. Ensimäiset kosketukset

todellisen elämän kanssa repivät kuitenkin rikki hänen hennoimmat

sydänjuurensa. Mutta kaikista kärsimyksistään huolimatta oli hänellä

sittenkin rehellinen ja hyvä tahto täyttää parhaan kykynsä mukaan ne

velvollisuudet, joita koti hänelle asetti. Perheen varat eivät olleet

suuret, ja siksi hän työskenteli miehensä apuna sekä postikonttorissa

että pankissa ja hoiti yhdessä tytärpuoliensa kanssa pientä

kirjakauppaa. Siinä sivussa hän antoi soittotuntejakin ja kopioi

tunnettuja tauluja, joita hän möi 75 kr. kappaleelta. Ensi alussa hän

otti myös innolla osaa talouteen ja hänen kunnia-asianaan oli

valmistaa hyvää ruokaa, mutta kun mies ei kiinnittänyt siihen

vähintäkään huomiota, laimeni hänen intonsa ja oli sittemmin vain

jouluvalmistuksissa mukana.

Kaikkein suurimmalla rakkaudella hän antautui kuitenkin

lapsipuolillensa. Äitipuolella oli hänen korvissaan huono kaiku, siksi

hän tahtoi näyttää maailmalle, että saattoi olla hyviäkin äitipuolia.

Hän oli heille kuin vanhempi sisar, joka toverillisella ja herttaisella

käytöksellään heti alusta alkaen voitti heidän rakkautensa ja

luottamuksensa, eikä tämä hyvä suhde muuttunut sittenkään, kun hänen

omat lapsensa, joista toinen kuitenkin heti kuoli, tulivat maailmaan.

Pikemmin hänen oma tyttärensä joutui lapsipuolen asemaan, sillä hän ei

voinut koskaan voittaa samaa sijaa äidin sydämessä kuin nuorin

lapsipuolista, Mathisa eli Matti, joka Victoria Benedictssonin tullessa

taloon oli vain kuuden vuoden vanha.

Se kuva, jonka Matti, ainoa omaisista, joka vuosien kuluessa

seisoi henkisesti Victoria Benedictssonia lähellä, on piirtänyt

äitipuolestaan, antaa meille parhaan todistuksen hänen hyvästä

tahdostaan ja rehellisistä ponnistuksistaan.

"Äiti oli meille kaikille kodissa suureksi iloksi," sanoo hän, "ja

varsinkin minulle koko elämäni onnenlähde. Olen hänelle suuressa

kiitollisuuden velassa, sillä hän antoi minulle onnellisen lapsuuden ja

nuoruuden.

"Lapsilla ei ollut aavistustakaan siitä katkeruudesta, jota hän tunsi

elämää kohtaan. Hän hillitsi tahtoansa niin, etteivät nuo synkät hetket

tulleet esille. Hän tuntui meistä tyytyväiseltä eikä lainkaan

onnettomalta, ja hän oli meille paras kasvattaja ja äiti."

Ja hän kertoo edelleen: "Ensi vuosista ovat muistiin painuneet

varsinkin satuillat. Millä ilolla me kaikki keräännyimmekään hänen

ympärilleen, suureen vanhanaikuiseen sohvaan, miten me aina kiistelimme

siitä, kuka saisi istua häntä lähinnä, ja miten onnellinen se oli, joka

sai painaa päänsä hänen syliinsä. Takkavalkea yksin valaisi huonetta,

ja mitä pimeämmäksi tuli, sitä lähemmäksi me painauduimme toisiimme

kuunnellessamme ihastuttavia, jännittäviä kertomuksia. Äiti kertoi

vilkkaasti, ja se näytti huvittavan häntä itseäänkin."

Tai milloin ei satuja kerrottu, istahti äiti pianon ääreen ja soitti ja

lauloi lapsille. Aina hän keksi heille jotain hupaista ja hauskaa,

milloin sepitti runoja juhla- ja merkkipäiviksi, milloin pani toimeen

pitkiä kävely- ja huviretkiä kylän ulkopuolelle tai läksi heidän

kanssaan hiihtämään. Eikä hän pitänyt huolta yksin heidän

huvituksistansa. Jonkun aikaa hän opetti tytärpuoliaan kaikissa

kouluaineissa ja iltasin luettiin usein ääneen, varsinkin pohjoismaista

kirjallisuutta, jota helposti saatiin oman kirjakaupan välityksellä.

"Isä ei ottanut osaa meidän huveihimme", kertoo tytärpuoli edelleen,

"hänellä oli aina paljon työtä. Mutta hän antoi meidän toimia mielemme

mukaan, kunhan kaikki kodissa kävi säännöllistä kulkuaan."

Kodin ulkopuolellakin Victoria Benedictsson viihtyi parhaiten nuorten

parissa. Seuraelämä Hörbyssä, niinkuin maalaiskylässä ainakin, jossa

jokainen tunsi toisensa ja piti oikeutenaan sekaantua toisten asioihin,

oli kovin tyhjää ja rajoittui pääasiallisesti vain kortinpeluuseen,

tanssiin ja juorupuheisiin. Suurella uteliaisuudella olivat kylän

rouvat odottaneet postimestarin nuorta rouvaa, jonka he istuttivat

keskeensä ja ottivat äidilliseen suojaansa jo paljon ennen kuin hän

ilmestyi heidän näköpiiriinsäkään ja kuvailivat mielessään, että hän

olisi pieni, hento ja heikko olento, jonka he helposti voisivat kietoa

sormensa ympäri. Pettymys ei siksi ollut niinkään pieni, kun he näkivät

pyöreän ja pullean postimestarin rinnalla pitkän ja kookkaan naisen,

joka jäykästi vastasi tervehdyksiin ja vain hajamielisesti kuunteli

"kaikkein tuoreimpia uutisia", päästämättä ketään lähellensä. Ja

paheksuminen yltyi kovaääniseksi, kun nuori rouva yhä useammin vetäytyi

pois kutsuista tai pakeni nuorten seuraan soittaen heille milloin

tanssimusiikkia, milloin auttaen heitä kuvaelmien toimeenpanossa. Siten

hän voitti nuorten jakamattoman suosion ja ihailun, ja hänen

vaikutusvaltansa oli heihin rajaton.

Mutta eivät yksin lapsipuolet ja seudun nuoriso ihailleet häntä, vaan

usein hän, vanhan miehen nuori vaimo, joutui toistenkin miesten ihailun

esineeksi. Tästä hänelle kuitenkin useimmiten koitui ikävyyttä, sillä

postimestari Benedictsson, varsinkin avioliiton alkuvuosina, kiusasi

mustasukkaisuudellaan usein syyttäkin vaimoansa. Kerran tuollainen

ihailu oli saada vakavankin käänteen. Eräs Benedictssonin

nuoruudenystävä, joskin häntä paljoa nuorempi, asettui pitemmäksi aikaa

Hörbyhyn ja hänestä tuli postimestarin talossa jokapäiväinen vieras.

Hän oli tullut suoraan Amerikasta ja toi mukanaan raittiin tuulahduksen

suuresta, vapaasta maailmasta. Hänen ja nuoren rouvan välillä sukeutui

ystävyydensuhde, joka toi uutta rikkautta ja sisältöä yksinäisen naisen

elämään. [Tätä persoonallista kokemusta on Ernst Ahlgren epäilemättä

käyttänyt aiheena teoksessaan "Fru Marianne".] Mutta huomatessaan mikä

vaara siinä piili, hän vetosi mieheensä, saadakseen häneltä tukea. Mies

käänsi kuitenkin asian vain leikiksi, ja vierotti siten vaimon

itsestänsä; kuilu, joka alkuaankin oli heidät toisistaan eroittanut,

muuttui nyt ylipääsemättömäksi.

Kaiken tämän lisäksi tuli vielä toinenkin seikka, joka vaikutti

häiritsevästi ei yksin perheen sisälliseen elämään, vaan vieläpä koko

pieneen yhteis-kuntaan. Taiteilija heräsi jälleen eloon nuoressa

rouvassa, ja samoin kuin kerran lapsuusvuosina, kohtasi hän jälleen

mitä ankarinta vastustusta. Miehen mielestä hänen kirjoittamisensa oli

vain ajanhukkaa, sillä hän ei uskonut hänen kykyynsä. Kirjoittaminen

oli hänestä yleensä sopimatonta työtä naiselle, joka oli äiti ja

puoliso. Hänen ei pitänyt pyrkiä sinisukaksi. Ja sitä paitsi, jos hän

epäonnistuisi, tekisi hän vain miehensä naurunalaiseksi ja karkoittaisi

rattoisuuden kodista. Samaa mieltä oli koko kyläkin. Eikö hän ollut

vaimo ja äiti? Saisiko nainen laiminlyödä lähimmät velvollisuutensa

turhan kunnianhimon takia?

Toistamiseen Victoria Benedictsson taisteli vapautensa puolesta. Mutta

vaikka taistelu tällä kertaa oli paljoa ankarampi kuin edellisellä, ei

hänen mielensä sittenkään lannistunut. Lapsesta hän tällä välin oli

kehittynyt naiseksi. Ja se mikä lapselle oli ollut enemmän tai vähemmän

mielitekoa, merkitsi naiselle nyt koko elämää. Siksi hän voittajana

suoriutuikin tästä taistelusta.

Ensimäinen alku.

Toisella puolella kapeata eteistä, josta kuljettiin perheen asuntoon,

oli toinenkin ovi, joka johti "kirjakaupan" puolelle, huoneeseen, jossa

kodikkaat matot peittivät lattian, seinät olivat kirjoja täynnä ja

jossa ikkunan eteen asetettu pelipöytä sai tehdä sekä pulpetin että

kauppapöydän virkaa.

Tämä kirjakauppa oli alusta alkaen ollut perheen naispuolisten jäsenten

hoidossa ja se se myös kaikkein ensiksi veti nuoren rouvan puoleensa.

Sillä kirjakaupassa, jossa kauppa kävi varsin laimeasti ja jossa vain

almanakoilla, virsikirjoilla ja katkismuksilla oli menekkinsä, oli

hänellä tilaisuutta tyydyttää palavaa luku- ja tiedonhaluaan. Istuen

tuntikausia joka päivä ikkunanalaisen pöydän ääressä hän suurella

mielenkiinnolla avasi kaikki kirjalähetykset ja vieläkin suuremmalla

innolla alkoi ahmia niitä, jos joku vähemmän kaupaksi käypä kirja oli

sattunut joukkoon.

Istuessaan tässä hiljaisessa huoneessa, joka muodosti ikäänkuin oman

pienen maailmansa, saivat ajatukset vapaasti liidellä, ja usein ne

eksyivät entisiin aikoihin, jolloin hän, samoinkuin nytkin, oli istunut

erillään muusta perheestä ja -- piirustanut. Se aika oli kauan sitten

mennyt, eikä voinut koskaan enää palata, sillä mitenkä hän, jonka kädet

ja jalat olivat sidotut, olisi voinut harjoittaa opintoja? Ei,

taiteilija-ajatukset olivat aikoja sitten haudatut. Mutta niiden

sijalle nousi näinä hiljaisina hetkinä uusia, jotka kerran herättyänsä

eivät jättäneet häntä enää rauhaan. Pensseli oli häneltä kielletty,

mutta olihan hänellä sen sijaan kynä jäljellä. Ja ikäänkuin leikillä

hän alkoi panna paperille ajatuksiaan ja mielikuviaan, ja melkein kuin

sattumalta hänen käsistään syntyi pieni novelli, "Sirénen", jonka hän

lähetti "Snällpostenin" toimittajalle Malmöseen ja vastoin kaikkia

odotuksiaan sai sen hyväksytyksi. "Novellinne on kovin kypsymätön",

kirjoitti lehden toimittaja,[2] "mutta esikoisteokseksi ei niinkään

huono; teillä on epäilemättä luovaa mielikuvitusta, mikä on kirjailijan

elinehto."

Nämät sanat kiihoittivat nuorta rouvaa jatkamaan ja kuumeentapaisella

innolla hän ryhtyi nyt työhön, kirjoitti usein salaa öisinkin ja siinä

sivussa luki ja teki havaintojansa. Sillä alusta alkaen hän

asetti päämääränsä korkealle, hän ei tahtonut tyytyä mihinkään

keskinkertaiseen, siksi hän liiaksi rakasti ja kunnioitti taidettaan.

"Minä en tahdo tulla huonoksi kirjailijaksi", vastaa hän samaiselle

toimittajalle, "jollei minulla ole edistymisen mahdollisuutta, niin

jätän yritykseni sikseen; minulla ei ole mitään iloa siitä, jos saan

nähdä kyhäykseni painettuna, sillä turhamaisuudesta en ole koettanut

kirjoittaa. Rakastan taidetta sen itsensä vuoksi, en vain siksi, että

se joillekuille antaa laakereita ja kultaa; rakastan sitä siksi, että

se on minussa, etten voi olla sitä rakastamatta, ja voisin uhrata koko

elämäni sille ja ehkä siten tulla onnelliseksikin... Että minulla on

taipumuksia, siitä olen varma, mutta kannattaako niitä viljellä, on

toinen asia."[3]

Tämä epäilys ja epävarmuudentunne omaa kykyä kohtaan kiusasi häntä

alituisesti palavasta halustaan huolimatta. "Sisälläni on jotain, joka

myllertää ja pyrkii esille", sanoo hän kerrankin, "en tiedä johtuuko se

vain levottomasta mielestäni, vai synnynnäisestä pensselin tai kynän

käyttämistaipumuksestani".[4] Ja toisen kerran hän valittaa

sisarellensa, rouva Margarethe Ekströmille puhuessaan kirjallisesta

työstään: "Minusta ei tule koskaan oikein hyvää kirjailijaa, sillä

mielikuvitukseni on maalarin eikä kielitaiteilijan... Koetan maalata

kynällä ja musteella, mutta se käy huonosti."[5] Samalla häntä myös

painosti se tieto, ettei hän ollut kyllin valmistunut tehtäväänsä, että

hänen opintonsa olivat vaillinaiset ja että olosuhteet, joihin hän oli

sidottu, ehkäisivät hänen kehitysmahdollisuuttaan. "Minä olen miltei

_oikein_ onnellinen kirjoittaessani", sanoo hän niinikään

sisarellensa, "ja _kuitenkin_ tiedän, että se on vain roskaa, ei

kerrassaan minkään arvoista. Minulla on ehkä hiukan taipumuksia ja

ehkäpä joku hyvä ajatuskin, mutta olen niin oppimaton, että joskus olen

aivan epätoivoissani sen johdosta. -- Ah, jospa nuoruudessani olisin

saanut jotain oppia! Tiedonhaluni on niin voimakas, että se on tullut

suorastaan elämäni kiusaksi."[6]

Ja seuraavassa kirjeessään hän jatkaa: "Ei minusta tule kirjailijaa,

sillä elämäni on yksitoikkoista ja yksinäistä; paljoa laajempi

näköpiiri ja raittiimpi elämä olisi välttämätöntä, ja vaikka

ponnistelisin miten paljon hyvänsä, niin en sittenkään voisi saada

mitään aikaan. Oi, kuningaskuntani housuparista! Jospa olisin mies,

niin ei minun tarvitsisi täällä torkkua."[7]

Kaiken lisäksi häntä masensi vielä se tieto, ettei hänellä ollut

ketään, jonka puoleen kääntyä saadakseen neuvoa ja ohjausta. Samalla

hän myös pelkäsi alottaneensa liian myöhään, olevansa jo siksi vanha,

ettei hänen kannattanut enää yrittää.

Päästäkseen jonkinmoiseen varmuuteen ja saadakseen tietää pitikö hänen

tukahduttaa kirjoittamishalunsa vai viljellä sitä edelleen, hän kääntyi

nuoren kirjailijan, Edvard Bäckströmin puoleen ja lähetti hänen

tarkastettavakseen muutamia tekeleitänsä. Hän ei ilmaissut kuitenkaan

omaa nimeään, toivoen siten saavansa rehellisemmän arvostelun, vaan

kätkeytyi salanimen, Ivar Tardifin taakse, jota hän oli käyttänyt

julkaistessaan ensimäisenkin novellinsa.

Bäckströmin vastaus oli sekä kehoittava että masentava. Hän myönsi

hänellä olevan hyviä taipumuksia, mutta lopullista arvostelua hänen oli

sittenkin mahdoton antaa ennenkuin oli saanut lähempiä tietoja hänen

olosuhteistaan sekä iästänsä. "Jos te esim. olette vielä nuori",

kirjoittaa hän, "niin teidän kyhäyksenne ilmaisevat jo varsin suurta

kypsyyttä, mutta jos olette yli kahdenkymmenen, niin kehoittaisin teitä

jättämään kirjailijauran mielestänne."[8]

Saadessaan tämän tuomion oli Victoria Benedictsson 28 vuoden vanha!

"Olen pahoillani, että olen niin vanha", sanoo hän vastauksessaan

Edvard Bäckströmille, "Tardif tulee aina liian myöhään -- Tardif parka!

-- sen jo hänen nimensäkin ilmaisee."[9]

Mutta ikäänkuin puolustaakseen ikäänsä hän jatkaa samassa kirjeessä:

"Niin kauaksi kuin taaksepäin muistan, olen rakastanut taidetta niin

kiihkeästi ja hillittömästi kuin vain niin suljettu ja syvä luonne kuin

omani kykenee, olen koettanut taistella tätä rakkautta vastaan, mutta

niin pian kuin minun jossakin määrin on onnistunut unohtaa se, on elämä

muuttunut minulle arvottomaksi, tai oikeammin sietämättömäksi taakaksi.

-- -- Miksi olen kuin auringonkukka, joka aina kääntyy saman esineen

puoleen? Miksi on minussa opinhalua, miksi pyrkimystä totuuteen ja

kauneuteen, kun tuo halu ei sittenkään ole siksi voimakas, että se

saattaisi minut perille? En tiedä; tiedän vain sen, että kiitos

ei merkitse minulle mitään, ei rahat eikä ylellisyys, että

eteenpäinpyrkiminen on onnea ja paikallaanolo epätoivoa!"

"Kuluneet vuodet ovat menneet valmistustöihin", sanoo hän kerran

myöhemmin palaten samaan asiaan, "eikä ole kumma, että siihen on

tarvittu niin runsaasti aikaa, kun muistaa, että lapsena en koskaan

käynyt koulua, että elin kuin erakko ja että vasta 17 vuoden vanhana

tulin kosketukseen ulkomaailman kanssa. Ansiotyökin vei aikansa ja

opintoja harjoitettiin vain salassa. Siinä syy hitaaseen

kehitykseeni."[10]

"Minä kirjoitan siksi, että ajoittain elämä tuntuu sietämättömältä

taakalta", oli hän jo kerran aikaisemmin tunnustanut Edvard

Bäckströmille, "siksi että tahdon unohtaa itseni ja sen sijaan eläytyä

toisen elämään; minun tielleni on eksynyt niin harvoja auringonsäteitä,

siksi tahdon koota ne, jotka valaisevat toisia, iloita niistä ja jos

mahdollista muodostaa niistä pieniä, todellisuudenmukaisia kuvia,

joihin samalla voin haudata jotain omasta sielustanikin."[11]

Sitä neuvonantajaa, jota Victoria Benedictsson olisi kaivannut,

ei hän kuitenkaan Bäckströmistä saanut, siksi vieras oli Victoria

Benedictssonin yhä enemmän realistiseen suuntaan pyrkivä

taiteilijatemperamentti tälle romanttisuuteen taipuvalle kirjailijalle,

mutta hänen rohkeuttaan ei Bäckström myöskään voinut lannistaa.

Victoria Benedictsson työskenteli edelleen uutterasti, käyttäen ainakin

yhtä paljon aikaa itseopiskeluun kuin kirjoittamiseen, ja lähetti vähä

väliä milloin mihinkin lehteen kyhäyksiänsä, joista jotkut löysivät

tiensä julkisuuteen, mutta useimmat katosivat tietymättömiin.

Odottaessansa viikkokausia turhaan vastausta kävi hänen mielensä

useinkin apeaksi, ja silloin tällöin tuo synkkä painajainen, joka

lopulta tuhosi hänen elämänsä, pisti päänsä esiin. "Ah, nopea, helppo

kuolema! Se olisi kaikkein parasta", kirjoittaa hän päiväkirjaansa

syksyllä 1878. Ja seuraavana keväänä kuuluvat hänen sanansa jälleen:

"Kuljin puutarhassa kahden kuoleman kanssa. Minä pelkään kipuja, inhoan

itsemurhaa, ja kuitenkin sen täytyy tapahtua." Ettei kuitenkaan itse

työ johtanut häntä näihin synkkiin ajatuksiin, käy ilmi seuraavista

sanoista: "Kirjoitin kuin henkeni edestä. Sen pitää olla valmista

ennenkuin todellisuus tulee ja saattaa minut unohtamaan mielikuvani;

_nyt_ ne auttavat minua unohtamaan..."[12] Tai toisen kerran:

"Mitä voin toivoa tai odottaa elämältä? Kaikki mitä olen rakastanut,

liukuu vain käsistäni -- -- tyhjyyttä, vain tyhjyyttä, kaikki."[13]

Alakuloisuuden lisäksi tuli vielä sairaus. Mutta tämä uusi

vastoinkäyminen, niin katkeralta kuin se alussa tuntuikin, oli

sittenkin se, joka pelasti Victoria Benedictssonin ja teki hänestä

varsinaisesti kirjailijan.

Ernst Ahlgren.

Keväällä 1881 Victoria Benedictsson loukkasi polvensa niin pahasti,

että hänen täytyi melkein yhteen menoon olla kaksi vuotta vuoteenomana

ja kauan vielä jälkeenkinpäin liikkua kainalosauvojen nojassa. Tämä

aika, johon yhdistyi mitä hirveimmät tuskat ja kärsimykset -- kolmasti

oli pakko jalkaa leikata eikä heikon sydämen vuoksi voitu häntä

nukuttaa -- muodostui merkillisimmäksi ja tavallaan rikkaimmaksi hänen

elämässänsä.

Itse hän tälle ajalle antoi nimen: _vakavuus_, ja

kaksinkertaisessakin merkityksessä, sillä sen mukana seurasi kärsimys

ja elämäntyö.

Mutta vaikka Victoria Benedictsson sai kestää niin paljon ruumiillista

tuskaa, kantoi hän tämän kärsimyksen mitä ihmeteltävimmällä

kärsivällisyydellä. "Hän oli meille kaikille oikea ihme", sanoo

tytärpuoli, hänen "pikku tohtorinsa", joka uskollisesti hoiti häntä

koko tänä sairauden aikana, "sillä hän se meitä rohkaisi ja koetti

saada iloiselle mielelle." Milloin ikänä tuskat sallivat, oli hän

täydessä työssä: leikkasi varjokuvia, piirusti, luki, teki

muistiinpanoja ja kirjoitti: "Minä itse ja vuoteeni ovat aina haudatut

kirjojen alle", kertoo hän. Hänen mielikirjailijoitansa olivat sen

aikuiset suuret pohjoismaalaiset kirjailijat, Ibsen, Kierkegaard,

Brandes, J.P. Jacobsen, Kielland sekä venäläiset mestarit Turgenjev ja

Tolstoi, mutta niiden ohella hän luki myös klassillista kirjallisuutta,

varsinkin Shakespearen teoksiin hän erityisellä hartaudella syventyi.

Niinikään englantilaiset kirjailijat, Dickens ja varsinkin Byron,

kiinnittivät hänen huomiotansa. Myöskin hän ahmimalla ahmi

elämäkertoja, memoaareja ja kirjekokoelmia. Naiskirjailijoista George

Eliot oli ainoa, joka häntä miellytti, sillä hänessä hän löysi suuren

määrän omaa luonnettansa ja taiteilijatemperamenttiänsä: saman

rakkauden työhön, saman valoisan uskon elämään ja herkän silmän

huomaamaan elämän humoristisia puolia.

Tänä aikana Victoria Benedictsson alkoi myös kirjoittaa

"suurta kirjaansa", johon hän koko loppuelämänsä ajan merkitsi

muistiin kaiken sen, mikä hänestä oli muistamisen arvoista:

tilapäisiä ajatuksia ja tunnelmia, keskusteluja, luonnonkuvauksia ja

kaikenlaisia pikkupiirteitä, aivankuin maalari, joka matkallaan kerää

luonnoksia skitsikirjaansa. Tuo "suuri kirja" tuli vähitellen hänen

rippi-isäkseen, se oli elävä olento, jonka kanssa hän jutteli, ainoa

ystävä, jolle hän saattoi uskoa sekä ilonsa että huolensa. "Kun minusta

tuntuu kuin musertuisin", sanoo hän kerta, "kun istun kyynelettömin

silmin ja kadehdin niitä, jotka voivat itkeä, niin minulla ei ole

ketään muuta kuin sinut..." Ja kerran myöhemmin hän kirjoittaa "suureen

kirjaansa" seuraavat sanat: "Kuka lienetkin, joka luet 'suurta

kirjaani' -- niin koeta ymmärtää, miten yksin minä olen, miten minun

täytyy hillitä taiteilija- tai mustalaisvertani, joka kiihkeämmin

kuohuu suonissani kuin kukaan voi aavistaa. Ajattele, miten joka päivä,

melkein joka tunti olen pakoitettu näyttelemään komediiaa, jotta

tuntuisin levolliselta ja järkevältä. Tämä pakko vaikuttaa sen, että

kaikki se, mikä minussa kuohuu, ei purkaudu luonnollisella tavalla

esille, vaan teennäisellä. Se ei puhkea ilmi suhteessani ihmisiin; ei

vihana eikä rakkautena, loukattuna ylpeytenä eikä nöyränä ihailuna --

sillä kaikki nuo äärimäisyydet, joiden välillä luonteeni huojuu, täytyy

minun herkän poikkeusihmisen koko arkuudella piiloittaa."[14]

Ei yksin sieluntuskiansa hän salannut ympäristöltänsä, vaan

ruumiillisiakin. Mutta öisin, kun hän ei saanut niiltä nukutuksi,

purkautuivat ne "suuressa kirjassa" esille. "Onko kukaan teistä ollut

sairaana?" kirjoittaa hän kerrankin. "Ei vain päivän tai viikon -- vaan

kokonaisen vuoden? Ei vanhuuden heikkoudesta, vaan täysissä voimissa

ollessaan, jolloin ihminen jaksaa koko voimallaan kärsiä, yöt päivät

kitua mitä hirveimpiä tuskia, ikäänkuin piinapenkille pantuna,

kuolemaan asti väsähtäneenä voimatta kuitenkaan saada lepoa. Entäs

lääkärin veitsi, joka hitaasti soljuu pitkin ihoa, kunnes se tunkeutuu

sisään -- -- Miten monta päivää onkaan yhdessä vuodessa ja miten monta

ajatusta sisältyykään yhteen ainoaan hiljaiseen, yksitoikkoiseen

päivään! Ajatuksia, jotka vilpoisten varjojen lailla huokuvat polttavan

päänaluksen yli, mutta tunkeutuvat myös kauas tulevaisuuteen painaen

siihen synkän ja ilottoman leimansa -- -- Miten omituinen tunne -- kun

seisoo ikäänkuin elämän ulkopuolella ja kuitenkin elää."