Sekamelskaisen lakon jälkeen, jossa rautatyöntekijäin ammattikunta oli
saanut keikkua kuin punnituskoukussa tappion ja voiton välillä, seurasi
yhdistyksessä vakaantuneempi toiminta uusia ihanteita ja päämääriä
kohti. Enin osa ammattilaisista liittyi pysyväisesti jäseniksi.
Työttömyyskassan perustaminen oli ensimäisiä toimenpiteitä tulevien
aikain varalta. Sitten asetettiin erityinen pysyväinen komitea valvomaan
sitoumusten täyttöä mestarien puolelta. Kokouksissa asiain käsittely sai
eloisamman värityksen. Niissä tuotiin esille kaikensuuntaisia
työväentilan parantamista koskevia kysymyksiä. M. m. oma keskustelu- ja
puhujaseura perustettiin.
Muodostuipa näyttelyseurakin, jossa sille alalle innostuneet saivat
tuoda esille taitoaan ja taipumuksiaan yhteiseksi nautinnoksi. Kaikkien
pienempien uudistuspyrintöjen yläpuolella loisti kuitenkin ohjelmassa
äänioikeuskysymys. Keskustelut siitä saivat vähä kerrassaan yhä
suurempaa kannatusta. Lopulta joukkojen kehityttyä alettiin sitä työntää
vähä kerrassaan vaatimuksena vallassaoleville luokille. Monenlaisten
ristitulien lomitse sai tuo työväenelinehdoille tärkein asia tunkeilla,
päästääkseen lopulta aukeimmalle ulapalle yleiseen yhtäläiseen ja
välittömään äänioikeus vaatimukseen. Sen kehitys yhä kansanvaltaisempaan
suuntaan oli samalla mittapuuna laskettaissa työväen sankkojen joukkojen
kehitystä. Kuten ero on yöllä ja päivällä oli eroavaisuus alkuperäisten
vaatimusten ja nykyisten välillä. Me voimme naurahdella sen aikaisten
pyyteitten vaatimattomuudelle. Mutta moraalista oikeutta ei meillä
siihen ole. Kaikki ovat aikansa lapsia, kehitys on yksin yhä eteenpäin
rientävä kolmivaljakko! -- Seuratkaamme sen rientoa jokaisena elämämme
hetkenä ja perinpohjainen uudistus on kerrankin saavutettavissa!
Näinä aikoina lakkasi Kovanen lopulta kokonaan yhdistyksessä käymästä.
Hänen jälkiänsä seurasivat useammat vanhemmista. Kovanen luopui koko
yhdistyksestä, kun ei häntä vuosikokouksessa valittu enään uudelleen
puheenjohtajaksi. Niin ajateltiin, mutta syyt olivat sentäänkin
syvemmällä. Hänet todellisuudessa ajoi pois työpaikan menettämisen
pelko. -- Muistona häneltä jäivät yhdistyksen kaappiin tuon suuren
Rautatyöntekijäin teollisuusosakeyhtiön säännöt! Siellä ne viruvat,
yhdessä nurkassa vielä tänäkin päivänä, eikä yhdistyksen tähänastinen
toiminta ole antanut mitään toivomisen varaa niiden uudelleen
päivänvaloon tulemisesta. Perustetaanko tulevaisuudessa museo sen
tapaisten säilyttämiseksi, ei olla vielä selvillä!
Vihavainen koetti jatkaa yhä edelleen liikettään ulkomaalaisella
työväellä, kotimaisia saamatta, mutta kun ulkomaalaiset poistuivat
talven lähetessä täytyi hänen lopulta lopettaa kaupungissa liikkeensä.
Hän muutti maaseuduille, saaden siellä kokoon pienemmän liikkeen, jossa
hän vieläkin on.
Mestari Ananiasson oli saanut kuin jonkinlaisen taudin, pistäytyä joskus
yhdistyksen kokouksissa. Hänen mielilauseensa oli nykyään työläisilleen:
joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee! Tuon syvämietteisen lauseen
sisältöä ei ole kukaan kyennyt vielä näihin päiviin ratkaisemaan!
Haataja, joka ilmestyi yhdistykseen lakkoaikana, kuin toimintatavan
neuvonantajana, jossa hän huomattavasti suorittikin osansa, on nykyään
kulkevana työväen agitaattorina maaseuduilla. Hänen tyyniä ja samalla
asiallisia esitelmiään työväenasiasta saamme kiittää sen huomattavan
järjestymisen avuksi, joka viime vuosina on ollut maassamme työväen
kesken huomattavissa.
Karjalainen, lakkokomitean innokkaimpia jäseniä kuoli alkupuolella
talvea keuhkotautiin. Viimeiseen saakka oli hänelle ammattikuntansa
edistys sydämenasiana.
Heti hänen kuolemansa jälkeen sai lakkokomitea haasteen raastupaan.
Lakkopetturit, kahdeksan luvultaan, kysyivät kunniastaan sen vuoksi kun
heistä oli levitetty listoja kaupungille ja ympäri maata.
Puuhan etunenässä oli Edvard Berg.
Joskin Aarnio oli tuota jo kauvan aavistanut, juolahti nyt samalla heti
mieleensä, mitä Julia tästä sanoisi.
Se sai hänen hermostonsa enempi kiihdyksiin, vaikkapa hän itse asian
vuoksi voikin pysyä mitä levollisempana. Olihan kysymys yhteisistä
teoista, eikä näin ollen olisi voinut uskoa mistään seurauksista
yksilöitä kohtaan. Julian vuoksi se kaiken enemmin harmitti. Vieläkin
suuremmalla syyllä, kun hän heti kihloihin menon jälkeen oli
huomaavinaan, Julian esiintyvän vallan uudella tavalla. Tyttö, hänen
mielestään, oli käynyt entistä vaativammaksi, tahtoen aina ajaa
mielipiteensä lävitse oli asia mikä hyvänsä.
Tämä oli myöskin omiansa vaikuttamaan kuin kahleihin sitovasti, jota
Aarnio ei ollut suuremmin huomannut. Se vaikutti niin valtavasti, että
hän alkoi menettää loputkin entisestä vielä jälellä olevasta
luontevuudestaan. Täytyi aina harkita ja punnita joka käänteessä, mitä
puhuisi ja miten käyttäytyisi. Ja tuostakos hänen vapautta janoava
henkensä kaikkein enemmin kärsi.
Näissä mietteissään hän nyt kulki Juliata tapaamaan. Julian kasvoissa,
hänen tervehtiessään, voi jo heti huomata entistä vakavamman, jopa
uhkaavan ilmeen. Sanaa sanomatta hän läksi astumaan katua pitkin, kuin
välittämättä siitä josko Aarnio tahtoi seurata eli ei.
-- Mihinkä nyt menemme? kysyi Aarnio, hiukan kuin arastellen. Hän
aavisti heti jotakin tuossa Julian käytöksessä piileväksi. Se oli kuin
myrskyn edellä.
-- Minä menen ainakin kirkkoon, oli tympeä vastaus.
-- Minä ajattelin jos...!
-- Seuraa mukana jos tahdot! jatkoi tylynä Julia.
Aarnio ei enään vastannut, vaan koetti pysytellä Julian rinnalla, joka
kulki kiivain askelin.
-- Ei sinun tarvitse seurata minua! tiuskasi lopulta Julia.
-- Mutta herran nimessä...!
Taaskin kulkivat he hetkisen äänettöminä. Lopulta ei Julia voinut enään
itseänsä pidättää:
-- Sepä nyt on ihmeellistä ettei tuosta miehestä pääse eroon! Mene nyt
jo hiiteen! Kun kiusaakin aina vaan, kuin piru kintereillä! Anna minua
olla rauhassa! Julian katse oli muuttunut tuskaisen raivosaksi, posket
hehkuivat sekä koko ruumiinsa nytkähteli sisäisen uhmailun
vaikutuksesta.
Aarnio oli koettanut koko ajan pysytellä levollisena, mutta nytpä hänkin
jo lopulta tuimistui:
-- Mitä sinä oikein siinä koukuttelet! Olenko minä sinun koirasi! Jos
tämä olisi vielä ensimäinen kerta! -- Mutta....
Äkkiä kiepsahti nyt Julia ympäri uhkaavana seisahtuen kädet lanteilla
hänen eteensä:
-- Oli se ensimäinen taikka viimeinen kerta, muista se! Mutta muistatko
mitä olen jo ennemmin sinulle sanonut! -- Ainahan vakuutin ettei siitä
hyvä seuraa, että siellä yhdistyksessä juokset, mutta sitäpä et sinä
vaan saanut päähäsi! -- Joko nyt uskot! Oikeusjutut ovat palkkanasi, sen
jälkeen sakot ja vankila! Voi minua hullua naista kun mokoman miehen
kanssa ryhdyinkään tekemisiin!
-- Mutta eihän se ole minun syyni, ehätti Aarnio sanomaan
puolustuksekseen.
-- Pidätkö minua mielipuolena, tai pöllönä! jatkoi Julia. -- Ei suinkaan
ketään syyttömästi oikeuteen haasteta!
-- Siihenhän on jokaisella oikeus...!
-- Mutta kukaan ihminen ei ole niin tyhmä liioin, että ilman asiatta
semmoisiin ryhtyisi!
Aarnio koetti lieventää Julian kiukkua nauramalla ja selvittelyillä,
mutta siinä ei hän onnistunut.
-- Älä koetakaan selitellä viattomuuttasi, tiuskasi Julia. Syyllinen
sinä olet, siitä nyt ei päästä mihinkään! Sitten pyörähti hän ympäri
mennen omia teitänsä.
Aarnio sai mennä niine hyvinensä asuntoonsa, ihmetellen mitä tästä
lopuksi tulleekaan. Hassu se sittenkin on tuo nainen, hän ajatteli.
Kului aika talvea pitkin. Asia oli jo ollut kerran esillä raastuvassa,
mutta oli lykätty, kun kantajain asiamies sitä vaati, lisätodistuksia
hankkiakseen. Lakkokomitean puolesta oli selvitetty, että
nimiilmoitukset painetussa muodossaan olivat yleisen kokouksen
hyväksymät, eikä siis komitea voinut olla niistä missään edesvastuussa.
Nyt turvautuivat kantajat toiseen keinoon, koettamalla hankkia
todisteita missä listat olivat painettuja. Siitä eivät kuitenkaan
päässeet mihinkään selvyyteen, eikä liioin ken ne olisi toimittanut
painettavaksi.
Oikeutta etsivät ja oikeutta polkeneet olivat kokoontuneet toisen kerran
raastuvan eteiseen. Kantajat olivat siellä myöskin kaikki, Edvard Berg
etumiehenä. Heidän asianajajansa oli punakka, hyvin kivakka ja tulinen
herrasmies. Hänen silmissään leimusi melkeinpä kiihkoisa viha
vastapuolueen miehiä kohtaan. Eikä hän voinut olla yksityisessäkään
keskustelussa tuomatta vihamielisyyttään esille. Vankilalla ja suurilla
sakoilla hän uhkaili, samalla koko työväenliikettä parjaten.
Astuessa oikeussaliin istui entinen tuomari, lihava ja murakan näköinen
pöydänpäässä. Katseensa oli kuin mulkoilevalla härällä, joka aina vainuu
vaaroja ja yllätyksiä ympärillään. Jo tätä edellisessä istunnossa oli
hän osoittanut enempi huomattavaa puolueellisuutta vastaajia kohtaan.
Muun muassa keskeytti hän aina tavantakaa heidän puheensa, vaikkakin
parhaansa mukaan koettivat pysytellä asiassa. Hänestä kuiskailtiin hänen
muuttelevan pöytäkirjoissa useasti todistajain lausuntoja, sitä mukaa
kuin tahtoi millekin puolelle asettua. Mutta onhan sitä ilkeillä
ihmisillä aina jotain sanomista itseänsä yläpuolella olevista etevistä
kansalaisista!
Syytetyt olivat kuitenkin hyvässä toivossa. Heidän terävä asiamiehensä,
nuori varatuomari, oli sanonut kanteen ainakin mitä edellisessä
istunnossa ilmeni, voivan kuivuvan kokoon. Mitään painavia todistuksia
eivät olleet saaneet.
Todistajina astuivat nyt sisälle Rimpinen ja Larvinen, jonka vuoksi
Järvinen oli joutunut rettelöihin lakkoaikoina mestari Vihavaisen
kanssa. Ensi katsauksella voitiin jo heti huomata mistä nämä miehet
kävivät.
Rimpinen todisti, ollessaan Pietarsaaressa työssä, saaneensa sinne
lakkopetturi listoja Aarnion lähettämänä. Aarnion huomautus, ettei ollut
koskaan ollut Rimpisen kanssa tekemisissä, ei luonnollisestikaan mitään
auttanut. Vala piti paikkansa, kun kerran Rimpinen oli todistajaksi
päässyt. Tämän todistuksen johdosta olkoon kuitenkin sivumennen
mainittuna että noin puoli vuotta jälkeenpäin tuli Oulusta kaupunkiin
eräs rautaseppä Tuomisto, joka ennemmin myöskin lakkoon osaaottaneena
oli Oulusta lähettänyt juuri Rimpiselle yhden näistä listoista, jossa
Rimpisen arvokas nimi oli myöskin loistanut.
Larvinen taas toi esille yhdistyksessä käydessään kuulleensa miten
Aarnio ja Järvinen eräässä sivuhuoneessa olivat keskustelleet listojen
painattamisesta ja miten Aarnio oli luvannut tuon työn suorittaakseen.
Yksikään lakkokomitean jäsenistä eivät kuitenkaan kuolemakseenkan
muistaneet Larvisen koskaan käyneeksi yhdistyksessä, vielä vähemmin siis
voineen siellä urkkijana liikuskella, etenkin semmoisena aikana, jolloin
aamusta iltaan oli huoneistossa ollut lakkolaisia.
Tuomio tuli kuulumaan: vuosi ja kaksikuukautta vankeutta, syystä kun
Aarnio kaiken muun lisäksi Rimpisen todistuksella katsottiin hyökänneen
mestari Sundbergin kimppuun tämän työhuoneessa. Tämä asia, jonka
lakkorikkurit olivat saaneet sotkeutumaan jälestäpäin alkuperäiseen
syytökseen, Sundbergin kanteena, oli itse asiassa kuitenkin paljoa
lievempi. Tavallisissa oloissa, ilman lisäselvityksiä, olisi tuota
kohtausta voitu sanoa vaan kiivaanpuoliseksi kinastukseksi siitä, kun
Sundberg ei ollut tahtonut suosiolla täyttää työmiehilleen
sitoumuksiaan.
Oikeussalista poistuessa nauraa virnaili Rimpinen tyytyväisyydestä, sekä
Berg poistui voittajan ylväällä katseella. Olihan tässä ollut kysymys
hänen kunnianloukkauksestaan, miehen, joka oli ollut yhtenä tuon
yhdistyksen perustamisessa!
Kantajien sivistynyt asiamies ei voinut myöskään olla tuomatta esille
äänekästä voitonriemuaan. Olihan hän tehnyt huomattavan suuren
palveluksen yhteiskuntamme onnen ja rauhan säilyttämiseksi!
Paria päivää myöhemmin, illalla, Aarnion istuessa asunnossaan
koputettiin ovelle. Sisään astui Julia, tuomitseva armoton katse
leimuavissa silmissään:
-- Joko nyt lopultakin olet saanut osasi, Kaarlo!
Aarnio odotteli äänettömänä ja tyynenä mitä seuraisi. Ratkaisua varten
varmaankin oli saapunut!
-- Annatko jo arvoa varoituksilleni? jatkoi Julia painolla. -- Eikö
olisi sittenkin ollut parempi tehdä rauhallisena työtänsä, Jumalaan
luottaen ja vaatimattomana, kuin antautua villitsijäin joukkoon, josta
nyt ainainen häpeä rikoksellisuutesi rangaistuksena tulee sinua
painamaan!... Sinä et uskonut! -- Mutta tuosta ylimielisestä
menettelystäsi rankaiseekin sinua nyt Jumala!
-- Ei minun Jumalani -- huomautti Kaarlo hellästi -- sillä se on
paljastaan anteeksiantamus! Ja jospa se olisi kostonkin janoinen, kuten
sinun Herrasi, ei se voisi sittenkään sitä tehdä, syystä, kun en ole
ketään vastaan rikkonut, olenhan vaan täyttänyt velvollisuuteni!
-- Älä enään ivaile ansaitun kohtalosi johdosta, tiuskasi Julia. --
Jospa tietäisit miten elämä tuntuukin minusta raskaalle, ontolle ja
tyhjälle! Oih!
Aarnio nousi seisomaan: -- Luulen käsittäväni mikä sinua painostaa!
Meidän täytyy erota! Syystä, ettemme sovi toisillemme ja että ainoastaan
sinä juuri voisit tulla onnelliseksi erottuamme. Sinun vapautesi ja
tulevaisuutesi vuoksi voimme mielestäni purkaakin kihlauksemme! -- Eikö
niin, Julia?
-- Samaa ajattelin minäkin -- oli Julian tyyni vastaus. -- Erotkaamme!
Kumpikin nyt sai takaisin tuon rakkauden suuren symboolin, kultaisen
sormuksensa!
-- Hyvästi Kaarlo!
-- Hyvästi Julia!
-- Älkäämme vihatko toisiamme!
-- Olemmehan järkeviä ihmisiä -- hyvästi!
Julian poistuttua ihmetteli Kaarlo itsekin, miten hän koko ajan voi
pysyä niin levollisena ja tyynenä!
Mutta tuo tyyneytensä häntä toisekseen harmitti. Jopa se olisikin ollut
jäistä kylmyyttä, semmoista, joka on kasvanut ja kehittynyt
sielunvoimien heiketessä, jossa hellemmille tunteille ei ollut enään
hituistakaan tilaa. Olihan tämä ainaiseksi eroamisensa tapahtunut niin
sydämettömällä tavalla, jossa kummankin kylmä järki oli anastanut
etusijassa määräämisvallan? Mutta toisekseen, eikö juuri järjen tule
ollakin kaiken toimintamme määrääjänä?
Samana iltana myöhemmin valtasi hänet taas kuitenkin haikea mieliala,
epätoivon katkeroittama yllätys, jonka vaikutuksesta hän ei voinut olla
vuodattamatta kyyneliä! -- Olihan kaikki sittenkin menetetty,
vuosikautiset unelmat rauenneet, onni mennyt, suurin mitä olisi,
rakkaus! -- Tällä hetkellä tunsi hän taaskin mitä suurinta rakkauden
kaipausta, jota hän oli koko ikänsä etsinyt koskaan saavuttamatta -- --
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
--
Seuraavina viikkoina heräsi Aarniossa halu uusia rikkoutunut väli
eheäksi. Tähän kiihdytti häntä vielä tieto siitä, että Julia
seurustelisi lasisilmämaisterin kanssa. Epäluuloisuus sai myöskin uutta
virikettä lisäten haikeamielistä kaihoa ja itsessään huonommuuden
tunnetta. Kuva Juliasta väihkyi kirkkaampana, niiltä ajoilta, jolloin
ystävyys oli vielä rikkomattomana.
Hänen mieleensä juolahti kirjoittaa Julialle. Ne kirjeet sisälsivät
tunteekkaita, hulluuden huippuun kimpoilevia rakkauden purkauksia,
toisinaan täynnä vihaa ja katkeruutta, toisinaan taaskin melkeinpä
anteeksipyyntöjä. Mutta yhteenkään kirjeesen ei hän saanut vastausta.
Pyysi tavatakin, mutta mennessään Juliata esittämässään paikassa
tapaamaan ei tämä koskaan tullut. Sitten alkoi hän turvata sattuman
varaan kohdataksensa edes joskus kadulla, mutta eipä sitä näkynyt. --
Oli hävinnyt kuin tina tuhkaan.
Kuukausien kuluttua tuli kuitenkin vähä kerrassaan unhoitus kärsimysten
tilalle. Mutta sekin muutos tapahtui kiduttavan hitaasti. Muisto tuosta
iloisesta ja reippaasta naisesta jäi yhä mieleen, kuin utuisen verhon
takaa loistavana, vaikkakin päivä päivältä heikosti himmenevänä
valona....