Oli myöhäinen syksy. Lehdet lentelivät puista ja sumunsekainen ilma,
joka oli jokapäiväisenä ilmiönä, vaikutti mieliin raskaana,
painostavana. Kesäisessä valossa värjyilevä, kuumuutta hehkuva kaupunki
oli parissa viikossa muuttunut likasen tympäseväksi kolkoksi ja kuin
tuskanhikeä tihkuvaksi. Kaduilla, alavimmilla paikoilla tahmeata
harmaata liejua ja rakennuksien seinämissä kuin olisi ollut
huomattavissa ilmaston vaikuttama silmää vaivaava yöllisten myrskyjen
saastuttama väri.
Aarnio oli asemalla vastaanottamassa Juliata, joka vasta saapui
kaupunkiin, käytyään herrasväkensä kesäasunnosta mailla,
kotipitäjässään, vanhan äitinsä luona. Siellä oli hän viipynyt kuukauden
ajan.
Junasta astuessaan loi Julia heti kiinteästi katseensa Aarnioon. Ja heti
hävisi hymyily hänen huuliltaan sekä katseensa kävi sameaksi. Aarniokin
tämän äkkinäisen muutoksen heti huomasi sekä miten Julia koetti näyttää
mitä kylmemmältä ja välinpitämättömältä. Sen mukainen se sitten oli
tervehdyskin, kylmä ja virallinen. Se että Aarnio tunsi syyn kaikkeen
johtuvan oman sieluntilansa lamaantuneesta raskasmielisyydestä kiusasi
häntä vielä enemmän. -- Mutta siihen sekottui vielä toinenkin tunne,
jota ei hän ennemmin ollut huomannut koskaan niin suuressa määrässä. Se
oli epäilys siitä ettei Julia pitäisi hänestä kuten entisinä aikoina. Ja
kun se epäilys syntyi muistui samalla mieleensä taas uudelleen se
lasisilmä, jonka kerran ennemmin keväällä oli huomannut Juliata
tapaamassa ja josta hänellä oli ollut niin suuria kärsimyksiä.
Asemalta poistuessaan tuskinpa he sanaa vaihtoivat. Julia sanoi olevan
itsellään tavattoman kiiruun ja kun Aarnio häneltä kysyi josko ensi
pyhänä menisivät mihin huveihin ei Julia antanut mitään varmaa
vastausta.
Seuraavana yönä Aarnio, taaskin pitkästä ajasta vaivasi aivojansa miten
kaikki on niin ja miksi ei se voinut olla toisin.
Seuraavana sunnuntaina sai Aarnio suurilla pyytelemisillä Julian
Palokunnantalolle. Kuten viimeaikoina useasti, sattui hän taaskin
hetkellisesti olemaan reippaammalla tuulella. Mutta nämä mielentilan eri
muutokset olivat käyneet yhä vaihtelevimmaksi. Näinpä useasti voi sattua
että synkkämielisyys ja elämään kylläinen mieliala voivat taaskin jo
vallata seuraavana hetkenä, mitä iloisimman olotilan jälkeen.
Palokunnan talolla olivat tanssit entisessä tunnetussa käynnissään.
Sama siellä oli myöskin yleisö sekä hurja mellastus ravintolanpuolella.
Aarnio tuntiessaan itsessään entistä eloisuutta jutteli iloisesti
tunnettujen naisten, niin yhden kuin toisenkin kanssa. Huomatessaan
Julian tästä ikäänkuin valittelevan, alkoi hän entistä enemmän
liehakoida. Siihen kiihoitti häntä yhä enempi muisto tuosta Julian
entisestä näkemästään mies tuttavasta, josta hän tahtoi Juliata vaikkapa
nyt sopivassa tilaisuudessa kiusoittaakin.
Uuden tanssin alkaissa ilmestyi äkkiä ravintolasta hienoherra silmälasit
nenällä, joka ensi iskulla kiiruhti pyytämään Juliata tanssiin. Sehän se
mokoma olikin, tuo vanha tuttu lasisilmä. Tanssin loputtua riensivät
molemmat käsikoukussa ravintolanpuolelle, Julian veitikkamaisesti
vilaistua ovelta Aarnioon.
Heti iski epäilys Aarnioon entistä voimakkaampana. Hän odotteli
hetkisen, sitten salavihkaan tarkistellen missä ne siellä istuisivat.
Eikös kummempaa! Siellä ne olivatkin vallan perimäisessä nurkassa
eripöydässä, kahden, viinilasit edessä. Veri nousi hänen päähänsä sekä
korvansa humisivat, mutta ylpeytensä esti hänet näyttämästä mitään josta
voitaisiin häntä arvostella minään silmälläpitäjänä. Hän meni uudelleen
tanssisalin puolelle, siellä vaimentaakseen kuohuvia tunteitaan. Hetken
kuluttua ei hän voinut olla menemättä ravintolanovelle. Eipä ne
olleetkaan enään siellä. Hän kiiruhti eteiseen. Ja korkean käytävän
ylipäästä katsottuaan näki hän miten lasisilmä auttoi keikarimaisilla
kohteliaisuuksilla Julialle päällystakkia ylle ja miten ne sitten
kiireenkaupalla poistuivat ovesta Julian mitä onnellisemmasti
hymyillessä.
Aarnio ei tahtonut jaksaa uskoa silmiään tätä menoa katsellessa. Sitten
hän poistui melkeinpä horjumalla saliin. Mutta siellä ei hän voinut
kauvan viihtyä. Viha, katkeruus sekä epäluulo vaivasivat häntä entistä
suuremmassa määrässä. Lopulta kiiruhti hän eteiseen pukeutuen
kuumeentapaisella kiiruulla ja sitten melkeinpä juoksujalkaa lähtien
Julian asuntoa kohti.
Pihassa ei hän huomannut mitään. Hän syöksyi tulisella vauhdilla ylös
rappuja kolmanteen kerrokseen, ensiksi kyökin oven takana kuunnellen.
Siellä sisällä eroitti hiljaista liikettä, tuntuipa kuin olisi hienoa
kuiskinaakin kuulunut. Aarnio napautti ovelle ensiksi hiljemmin. Ei
mitään vastausta. Nyt löi hän jo kovemmin, tavalla, jota ei hän ennemmin
olisi herrasväen pelosta uskaltanut koskaan tehdä. Ovi aukeni ja Julia
ilmestyi ovelle hymyilevänä, mutta huomatessaan Aarnion raivoisan
katseen, hän säpsähti:
-- Mitä sinä nyt...!
-- Vieläkö sinä kehtaatkin kysyä! sihisi Aarnio kiukuissaan.
Julia, pelätessään Aarnion nostavan kovankin metelin painoi oven kiinni
tullen Aarnion edellä puoliväliin kerrosta rappukäytävässä. Täällä alkoi
nyt Aarnio yhä kiukustuneempana haukuskella Julian menettelystä: -- Että
sinä viitsitkin minua niin kauheasti pettää, uskotella ja kieroilla,
vaikka sinulla on toisiakin tuttavia! -- Mutta nehän ovat herroja ja
kannattaahan niiden puolesta enempikin uhrautua! -- Mutta luuletko minun
moisesta valittelevan, kun ei kerran nainen pidä kunniastaan ja
ihmisarvostaan. Ei ei! -- Meidän välimme saapikin nyt olla lopussa! --
Julia kuunnellessaan hänen mielenpurkaustaan ei ensiksi tiennyt nauraako
vai itkeä. Hänestä koko juttu olikin leikkiä, mutta huomattuaan Aarnion
täydellätodella jatkavan, hän lopulta alkoi pyytelemään:
-- Kaarlo, rakas Kaarlo, mitä sinä nyt turhia! Eihän siinä ollut mitään
erityistä...! Rauhoitu hyvä ystävä!
-- Rauhoitu, sinä sanot! Ensiksi lähdet moisen herrasroikaleen kanssa,
eikä sinua tiedä missä lienetkin sen kanssa ollut....
-- Mutta Kaarlo! -- Ethän vaan...? Voitko ajatella minusta mitään
semmoista...!
Aarnio löi vaan yhä edelleen jalkaansa sekä syyti sanoja yhä kovemmalla
äänellä. Julia pelätessään herrasväen heräävän, kepsahti lopuksi Aarnion
kaulaan koettaen hellyydellä saada hänet rauhoittumaan. Muutaman kerran
vielä luotansa työntäen suostui Aarnio lopulta kuuntelemaan Julian
selityksiä.
-- Enhän muuta, kuin tulin sen maisterin kanssa tanssista! -- Kun hän
tahtoi seurata minua kotiin, en viitsinyt kieltääkään!
-- Mutta miksi ensinkään suostuitkaan hänen kanssansa seurusteluun? --
tiuski Aarnio yhä edelleen.
-- Mutta Kaarlo, oliko siinä sitten miten pahaa?
-- Oli! Olisit seurustellut ainoastaan minun kanssani!
-- Mutta nythän sinä jo esiinnyt itseäsi vastaan! huomautti Julia.
Muistatko mitä kerran sanoit, että suurin rakkaus on voida olla ketään
kaipaamatta, sekä kadehtimatta jos huomaa sen vaikka olevaksi toisenkin
rakkauden esineenä! -- Siis jos sinä minua rakastat todellisesti, ei
sinulla ole oikeus tuomita eikä vihata minua, jos toisen kanssa tulin
kotia! -- Muistatko!
Aarnio ei osannut tähän mitään vastata.
-- Myönnätkö sen?
-- Myönnän! vastasi Aarnio hitaasti.
-- Ja samalla uskot minua jos sinulle nyt selvitän asian
kokonaisuudessaan?
-- Uskon!
-- No kuule siis! Se mies, maisteri arvoltaan, on meidän herran hyviä
ystäviä. Useasti meillä käydessään on myöskin nähnyt minut. Kerran oli
tuolla tilaisuus kanssani puheisiin, jolloin tein tilauksen lähteä
mukanansa ulos...!
-- Viime keväänäkö?
-- Niinpä juuri! Ja me olimme myöskin yhdessä kaupungilla! Mutta
ainoastaan sen kerran!
-- Senkö kerran?...
-- En ollut useimmin, sillä minua ei huvittanut! Nyt sitten täällä
kohdatessaan oli se heti taaskin kuin takkiainen kimpussani!
-- Miksi et kieltäytynyt?
-- Minua huvitti kerrankin kokeilla mitä hänellä oikein olisi
mielessään. Päätin siis seurata ravintolan puolelle, jatkoi Julia
avomielisestä, joten Aarnio lopulta kokonaan jo rauhottui.
-- Siellä tarjosi hän heti viiniä. Ja vaikkapa kuinka paljon olisi hän
ostanut, mutta en suostunut tarjoukseensa. Mutta sittenkin olin kuin
jonkunlaisessa huumeessa...!
-- Taidatpa sittenkin olla siihen rakastunut? epäili Aarnio.
-- Ja'ah! korviani myöten! nauroi Julia nyt veitikkamaisesti. -- Ja se
hullu työnsi lopulta minulle käteeni kultakellonsa, alkaen pyydellä
mukaansa ja minä läksin. Se lähtö oli sitten semmoista touhua että
oikein! Ajuriin vaan ja sitten maisteri käski ajamaan kotiinsa!
-- Kotiinsako!...
-- Niin juuri! Ja silloin alkoi minua jo peloittaa! Mutta minä sanoin
ajurille myöskin osoitteeni, johon sain myöskin sen ajamaan herra
maisterin vastaväitteistä huolimatta. Tultuamme pihalle piti sen tarttua
minuun kiinni rappukäytävään astuessamme mutta survasin hänet luotani!
Kun ei hän tahtonut hellittää löin sateenvarjolla päähän että
silkkihattu lensi keskelle pihaa!
-- Oikeinko totta? Aarnio nauroi jo tyytyväisyydestä.
-- Mutta se hyökkäsi yhä uudelleen ja uudelleen kimppuuni, joten lopulta
sukeutui aimo tappelu. Juoksemalla pääsin lopulta kyökin ovesta sisälle,
saaden oven säppiin! -- Ja nyt olen tässä!
Aarnio ei voinut enään muuta kuin nauraa koko jutulle, huomaten samalla
kuinka pikkumainen hän oli sittenkin ollut. -- He lankesivat nyt
toistensa kaulaan vuoroin itkien ja nauraen.
Mutta vaikka Aarnio voikin nyt täydellisesti taaskin luottaa Julian
vakuutuksiin, niin jo huomenna laskeutui epäluulon tummia varjoja
taaskin sydämeensä. Eikä hän niistä tahtonut päästä vaikka kuinka olisi
koettanut.
Ensikerran taas mennessään yhdessä ulos oli Julia entistä
umpimielisempi. Aarnion häntä pyytäessä viipymään kauvemminkin ulkona,
epäröi Julia, sanoen sen ihan tarpeettomaksi, kun ei siitä sen parempaa
kuitenkaan seuraisi. Ihmiset vaan alkaisivat puhumaan kaikkea roskaa!
-- Mutta herran nimessä! mitä niillä voisi sitten olla puhumista!
ihmetteli tähän Aarnio.
-- Sehän on aina tavallista!
-- Mutta jospa ihmiset puhuisivatkin mitä hyvänsä, itsehän tiedämme
kuitenkin paremmin! jatkoi Aarnio.
-- Mutta sitä ei uskota!
-- Eikö?
Vähään aikaan eivät he nyt puhuneet sanaakaan, äänettöminä ajatuksissaan
astuen kaupungin puistossa loan tahmentamaa leveämpää käytävää
peremmälle merenrantaan, jossa oli yksinäisiä istuimia pensaikkojen
keskellä. Aarnio katsoi sivusta salaa Juliaan ja mitä enempi hän jatkoi
tätä, yhä silmänsä hellemmiksi kirkastuivat.
Muistoonsa elpyivät nyt monet hauskat yhdessäolo hetket. Aarnio muisti
niin elävästi muutamat erityiset sanatkin, joita Julia oli lausunut ja
joista hän oli niin paljon nauttinut juuri senvuoksi, että oli niissä
huomaavinaan Julian, vaikkapa tahtomattaankin, hetken riemastuksessa
tuoneen ilmi sydämensä salaisimman toivon heidän yhtymisestään. Yhä
syvemmälle näissä muistoissa uinaillessaan, hän näin ollen tuskin
huomasikaan sanoessaan Julialle:
-- Mutta jospahan menisimmekin sitten kihloihin!
-- Kihloihinko!? Julia heräsi kuin unesta. Sitten äkkiä vilkaistessaan
Aarnioon, hän punastui korviaan myöten, katseensa kohdattua Aarnion
hellivän silmien välkkeen. He kulkivat nyt taaskin äänettöminä kauvan,
istuutuen lopulta läheisimmälle penkille.
Meri vyöryi kuutamoyössä tasaisissa aalloissa rannalle. Mutta he eivät
sitä kuulleet, niin olivat vaipuneet sielujensa sisäiseen elämään. Ja
taaskin pitkistä ajoista leijaili Aarnion mielikuvitus ehyenä
tulevaisuudessa, samalla tuntien Julian kuvan uudistuneena entisessä
hurmaavassa suloudessaan. Seuraavana pyhänä päättivät he mennä
kihloihin, siitä ennemmin kenellekään puhumatta.
Koko viikon tunsi Aarnio jonkinlaista suurempaa jännitystä tuota
mielestään ratkaisevaa hetkeä odotellessa.
Saapui sitten tuo hänenkin mielestänsä elämässään tiellensä sattunut
merkkipäivä. Mutta jo aamusta alkaen tunsi hän olevansa toisenlaisella
mielialalla, kuin oli luulotellut. Edellyttihän kihloihin meno, jo
yksistään käsitettä elämänsä onnellisemmasta hetkestä! Asettihan sille
kaikki ihmiset mitä suurimman painon, olihan se kuin rajaviivana
entisyyden ja tulevaisuuden välillä. Nuoruuden kevyitten huvien ja
saapuvan vakaantuneemman ajan, naineen miehen aseman jyrkkänä taitteena.
Mutta sittenkin tunsi hän itsensä raskasmieliseksi ja haluttomaksi, kuin
useasti viime aikoina, elämään. Mikä sen vaikutti? Eikö sittenkään tuo
hetki ollut kylliksi voimakas mielialoja määräämään?
Eikö se sittenkään ollut se voima, joka kuin rakkauden siivillä voisi
kohottaa elämän, nauttimaan yksinomaan onnesta ja autuudesta? Mutta
jospahan hän toisekseen ei todellisesti rakastaisikaan? Ehkäpä ei osaisi
kuten muut ihmiset? Paljastaan tuo ajatus jo häntä peloitti. Vai oliko
onnen tappajana pelko ja epävarmuus aineellisesta toimeentulosta? Olihan
hän paikaton, turvaton kuin taivaan lintu. Ilman uskoa ja luottamusta
tulevaisuuteen. Oliko se leivän nälkä? Mutta sehän oli liiaksi
aineellinen ajatus! Inhoittava!
He tapasivat toisensa sunnuntaina. Poistuvat ensiksi kaupungille ja
sieltä taaskin kaupunginpuistoon entiseen mieluiseen kävelypaikkaansa.
Ottaessaan toisiltaan sormukset katsoi Julia Aarnioon niin pitkään ja
kysyvästi, että hän loi katseensa alas. Kuin olisi tuo nainen tahtonut
katsoa hänen sydämensä syvyyteen, olisiko tämä kaikki totta? Ja
ikäänkuin ei olisi hän tyydyttävää vastausta saanut, sillä kasvoillensa
laskeutui haikea surumielinen ilme.
Mutta minkäpä hän sille voi! Mieli oli ja pysyi raskaana, eikä voinut
edes hetkeksikään muuttua tämmöisenäkään tärkeänä hetkenä! -- Omituista!
He huokailivat kumpikin, kun olisi pitänyt iloita, tunsivat
epäluottamusta toisiansa kohtaan kun olisi pitänyt vallita välillä
keskinäinen luja usko ja sopusointu!
Tullessaan takaisin kaupungille, seurasi Aarnio koko ajan Juliata
katseillaan. Tuommoinenko se sitten oli hänen lopullinen ihanteensa?
Toisenlaiseksi oli hän sen kuitenkin aina kuvitellut! Mutta sehän olikin
ihan tavallinen ihminen. Tuskinpa sitäkään! Ja entistä raskaampi
tyhjyyden tunne laskeutui hänen sieluunsa, tänä suurena ratkaisevana
hetkenä!