Oli sunnuntai aamu helmikuun lopulla. Aurinko teki verkkaan nousuaan,
haalevansinervälle taivaalle, kuin hyisen pakkasen tahmetuttamana, joka
huokui kylmyyttä kaikkialla.
Kaupunki uinui vielä hiljaisuudessaan. Siellä täällä jo tosin kuului
yksinäisten kulkijain askelten kaikua, jossakin kauvemmalla ajurin re'en
ritinää niljakoilla kaduilla, mutta se tuntui siltä, kuin liike ja elämä
vasta raottaisi silmiään, pyyhiskellen niistä öisen unen tuomia
jätteitä, voidaksensa avoimin katsein alkaa uutta päivää entiseen
totuttuun tapaansa.
Lääninvankila jylhine seinämineen kaupungin laidassa, oli vaan omiansa
vaikuttamaan vakavia tunteita, etenkin sen kaupungin osan asukkaissa,
jossa sijaitsi, siitä, mitä heidän rauhaansa tämän hyvin järjestetyn
yhteiskunnan jäseninä sopi.
Samaisena sunnuntaiaamuna narahti avain äkkiä vankilan portin suuressa
ruosteisessa lukossa. Portti aukeni naristen ja sieltä astui ulos nuori
solakka mies, seisattuen kuin unissakävijä hetkeksi seisomaan,
huomatessaan edessään yhdellä kerralla pitkästä ajasta tarpeeksi valoa
ja raitista ilmaa, jota ahnain siemauksin hengitti.
Nuorimies hierasi silmiään, vielä kerran, toisenkin, mutta sitten
yht'äkkiä levisi onnekas ilme hänen kasvoilleen huulensa hymähtivät ja
silmissään leimahteli sisäisen hehkun synnyttämä salamoiva väike.
Hän oli taaskin vapaa, oikeutettuna astumaan pystyssä päin omia
teitänsä, työhön ja elämään! Eläköön vapaus!
Reippain askelin hän katua pitkin riensi siltaa kohti, joka johti
kaupunkiin. Ja niin kevyeltä hänestä tällä hetkellä tuntui, kuin olisi
vaikkapa voinut pilvissä liihotella, jos olisi ollut vapaana henkeänsä
ympäröivästä aineellisuudesta.
Kuin rauhattomasti nukutun yön jälkeen muistot ilkeistä unista vaivaavat
mieltämme, mutta jonka todellisuus ja päivä on omiansa poistamaan, niin
hänenkin mielessään harhanäkyinä ilakoi menneisyys.
Ensin ilmeni mieleensä Edvard Berg, mies, joka aikonaan oli saanut
hänet liittymään tuohon suureen liikkeeseen, mutta joka sitten, kun hän
oli uskaltanut rohkeasti hypätä yli aitojen, oli ollut ensimäisenä
miehenä toimittamaan hänet vankilaan. -- Opiksi se vaan oli ollut,
voidaksensa ymmärtää elämää semmoisena kuin se on, eikä haaveilijan
katseella, joka vaan johtaa erehdyksiin ja toimettomuuteen.
Suuren torin laidassa, jylseän juhlalliseen tyyliin rakennetun kirkon
korkeassa tornissa loisti kullattu risti ikuisen ristin symboolina yli
kaupungin. Hän muisti ristiä, joka oli asetettu kärsivän ihmiskunnan
hartioille, ja jota siihen olivat olleet nostamassa ne, jotka
voitonhimonsa kiihoittamana, ovat löytäneet voimakkaammaksi aseekseen
kansan pimeydessä pysyttämisen. Ales oli saatava sekin ja tilalle
jokaiselle vapaus kehitykseen henkisessä ja aineellisessa
hyvinvoinnissa.
Mikä oli sitten oikea onni, johon olisi pyrittävä ja joka olisi
mahdollisesti löydettävissä? hän vapaan mielikuvituksensa leimulla
ajatteli, rientäessään pääkatua kaupungin sydämeen, jo alkavaan elämään,
hyörinään ja korvia huumaavaan pauhuun. Eiköhän se sittenkin ollut:
tunne itsesi!? -- Sitähän se oli, jota hän ei ollut ennen täysin
käsittänyt. Työskentely kärsivän ihmiskunnan eteen, ilman itsekkäitä
tarkoituksia, siinä oikea onni, henkeä rauhoittava elämä ja autuus!
Siihen jo vakaasti pyrkimys oli taivaisiin astumista, maan päällä,
elämässä!
Näin ajatustensa siirtyessä sielunsa silmäin edessä, ja toisten sitä
mukaa tullessa tilalle, kuin panoraamassa ihmenäyt maailman
merkillisyyksistä, aukeni eteensä äkkiä kuva myöskin Juliasta.
Oliko hän tuota naista todellisuudessa rakastanut, tai suoremmin sanoen
käsittänytkään mitä se oikea rakkaus oikeastaan on? Hänen luuloteltu
rakkautensa olikin vaan ollut personoitua, äkkiä ihastumista, mutta sitä
mukaa kuin hän oli jatkanut seurusteluaan, ja vikoja oli mielestään
ilmennyt, oli hänkin kylmennyt. Eikö hänen päinvastoin olisi silloin
pitänyt enempi kiintyä rakkaudessaan...?
Hän muisti kerran puhuneensa, jotain tämän suuntaista Julialle, oli
lukenut semmoista, mutta ei ollut oppinut ymmärtämään sitä elämässä.
Hän tunsi nyt itsensä sanomattoman onnelliseksi, voidessaan uskoa
löytäneensä johtavan langan oikeaan pyrkimyksessä. Ja olihan se jotain
toista! Hänen silmänsä olivat auenneet.
Rakkaus tulee olla, ja on, jotakin suurempaa. Sitä ei yhdistä toisiinsa
kuollut kulta, pyöreänä renkaana, eikä voi myöskään estää sitä
häipymästä. Hän oli vaan ihaillut, rakastunut ja pikiintynyt Juliaan
naisena, eikä ihmisenä!
Se oli siis vaan ollut puolinaista. Se oli vaan ollut varjo
todellisuudesta. Siksipä myöskin hän katui sydämensä pohjasta sitä, kun
ei ollut asettanut painoa, tuskinpa ollenkaan Julian henkiselle
kehitykselle, johon hänellä olisi ollut tilaisuus ja johon hänellä olisi
ollut enempi kuin velvollisuus. Saarnata luokkatietoisuutta, se on
velvollisuutemme! -- Kun ei hän tätä tehnyt, vaikkakin tavallaan
käsitti, oliko ihmettä jos nainen vaan voi asettua häntä tuomitsevalle
kannalle. Sitoihan hänet siihen jo ennakkoluuloisen kasvatuksensa ja
ahdasmielinen valoa kaihtava ympäristönsä!
Kaikkea suurta, jaloa ja kaunista pitää oppia rakastamaan. Mutta
voidaksemme työskennellä jo semmoisen saavuttamiseksi pitää ennen
kaikkea sydämemme sykähdellä jokaisen köyhän vaimon, sortuneen isän tai
pojan, sekä naisen hyvinvoinnille ja edistykselle. Se on ydin! Ja
toinen, että -- täytyy osata vihata!...
Se voi olla unelma, mutta sittenkin on se kaunein unelma. Joskaan emme
voi täydellisyyttä nähdä, on sinne tarmolla kehityttävä ja pyrittävä! Se
on korkein elämämme tehtävä, oppia ohjaamaan ja ymmärtämään ihmisenä
ihmisiä! Ei alakuloisena, ainainen rukous huulillamme, vaan iloisena,
uskovana ja luottamusta täynnä kuin nuorukainen, joka elämänsä keväänä,
rohkeinmielin reippaana ja nuorteana ohjaa askeleitansa miehuus-ijän
taisteluihin, kärsimyksiin ja vaaroihin. -- Sinne missä edistyksen
lippu liehuu ja merkkitorvet soivat, siellä kokoontuvat kerran
uudistuksien ystävät tulevien taistelujen ja voittojensa innostusta
uhkuvina, ikimuistoisina hetkinä.