Samana iltana olivat mestarit kokoontuneet hotelli Toivoon
neuvottelemaan vastaisista toimenpiteistään lakon suhteen.
Hermostuneena istui siellä kunnianarvoisa mestari Oskari Ananiasson
konjakkarinsa ääressä, joka toisella sanalla sadatellen miestensä
hävyttömyyttä tuossa kuuluisassa ylössanomisessaan. Mutta
rangaistuksensapa olivat tästä myöskin saaneet, sillä työhuoneen ovi oli
ja pysyisi kiinni, eikä piruvieköön sitä avattaisikaan hänen harmaan
päänsä aikoina, elleivät miehet tulisi nöyrinä, hattukädessä rukoillen
armoa pyytämään.
Sundberg oli täydessä tuulessa kuten tavallista. Aamusta alkaen oli hän
aina hetken päästä poikennut »puulaakissa», eikä se voinut olla
vaikutustaan tekemättä.
Vihavainen, tuo vekkulimainen elostelija, jolla rahoja ei ollut
tavallisissakaan oloissa juuri koskaan, istui mielinkielin pöydässä,
ketun viekkaudella pitäen varansa saada Oskarilta, jos mahdollista
vipata, voidakseen pysytellä ja nauttia seurassa. Paremmin pysyäkseen
suosiossa hän yhä puheli miten missäkin suhteessa lakossa olisi
meneteltävä.
Pyylevä, joukossa hyvinvoivaisimman herrasmiehen näköinen Harala istui
tavallista äänettömämpänä, lieneekö ajatellut uutta konkurssin tekoa,
sitten kun ei enää mitkään muut keinot löisi leiville!
Tämä kunnianarvoisa seura oli muuten kaikki yhdessä pöydässä.
Samanlaisissa neljän ja viiden miehen ryhmissä istuivat toisetkin
mestarit.
Kokouksen piti jo alkaa seitsemältä, mutta he lykkäsivät sitä yhä
odotellessaan Tolvasta tulevaksi. Lopulta kello kävi jo yhdeksättä, eikä
sitä vieläkään kuulunut! Ajankuluksi alkoivat he nyt yksi toisensa
jälestä lasketella sukkeluuksia hänen viipymisestään.
Vihavainen sai koko joukon makeasti nauramaan, huomauttaessaan Tolvasen
ehkäpä sen vuoksi viipyvän, että joku jumalinen eukko oli kädet ristissä
rinnoilla tullut häneltä apua pyytämään, eikä hän hennonnut ajaa tuota
pois, sen kertoillessa hänelle koko sukuluettelonsa, sekä nykyisen
kurjuutensa. Tietystikin oli eukko kaiken hyvän päälle asettunut ihan
oven eteen seisomaan, joten kaikki pakoyrityksetkin olivat turhia.
Harala lisäsi tähän, että Tolvanen oli juuri ehkä saanut jonkun
kirkonkaton kattamistilauksen, josta oli kustannusarviota laatiessaan
vajonnut siksi syviin mietteisiin että oli kokonaan unhoittanut
kokoukseen lähdön. Kustannusarvio vei vielä sitäkin suuremman ajan kun
täytyi harkita miten katon voisi tehdä rautalevyistä teräslevyjen
nimellä, teettäjäin huomaamatta.
Niin todenmukainen kuin tämä viimeinen huomautus olikin, teki se
päinvastaisen vaikutuksen.
Kaikki muistivat miten aina näissä töissä olivat jääneet Tolvasesta
takapajulle. Tämä oli lopulta saanut niin suuren maineen kattotöissä,
että harvoinpa, kuin ihmeenkaupalla, näitä tuottelijaita urakoita
toisille herahti. --
Eikä siinä vielä kylliksi.
Tolvanen oli samalla kiivennyt vanhojen suomalaisten eturivin mieheksi,
tuossa kasvavassa ja rikastuvassa kotimaissyntyisessä porvaristossa.
Oskari Ananiasson samalla muisti myöskin miten hänen suuri ja tuottava
nurkkavesitorvitilauksensa oli jäänyt suorittamatta lakon väliintultua.
Samalla hän epäluuloisin silmäyksin vilkuili vierustovereihinsa,
pelosta, jos joku näistä ennemmin häntä suostuisi lakkolaisten
vaatimuksiin, tilauksen suorittamalla ja siitä pistämällä sievoset
voitot taskuunsa.
Sama pelko, ilkeänä painajaisena painosti keskenjääneitten töitten
suhteen myöskin toisia seurassa olevia mestareita.
Kun ei Tolvasta vaan kuulunut, päätettiin lopultakin alottaa kokous.
Puheenjohtajaksi, kuten ennenkin, valittiin Vihavainen.
Kirjurina työskenteli Ananiasson, joka oli saanut toimessa kokemusta
erään ylösrakentavaisen kirjateoksen kautta, jossa myöskin oli ollut
kaavoja nuorille rakkauskirjeiden kirjoittamisessa.
Puheenvuoroja ei juuri pyydetty, vaan puhuivat he väliin useampikin
yhteen. Puheenjohtaja ei myöskään ollut arvoasemaansa käyttämättä, ollen
suunvuorossa puheitten sekä ajatusten seisahdusten väliaikoina, joita
mestareilla sattui tuhkatiheään.
Keskustellessaan asiainsa järjestämisestä päättivät he koettaa saada
valmiiksi kaikki keskeneräiset työt lakottomissa liikkeissä. Jos taas
lakko alkaisi venyä liijaksi pitkälle, päättivät he koettaa hankkia
työväkeä vaikkapa korkeimmilla palkoilla kotimaasta, ja jos se ei
onnistuisi, toisivat työväkeä ulkomailta.
Äkkiä ilmestyi nyt Rimpinen paikalle.
-- Hyvää iltaa herrat, mestarit ja »prinsipaalit»! -- hän mitä
makeimmasti tervehti. -- Terveisiä lakkolaisten kokouksesta!
-- Taisitpa ollakin niillä puheenjohtajana! huusi tähän Vihavainen
meluisaan tapaansa.
-- So, soh! mestari! Eipä vielä niin pitkälle! hymäili Rimpinen.
-- No mutta Rimpinen! Kas, Rimpinen! huudahti nyt Ananiasson. -- Tule
veli istumaan, paina puuta! Samassa hän soitti kelloa, tilaten
Rimpiselle kahvia ja konjakkia samaan pöytään.
Kaikki toisetkin tunkeilivat nyt Rimpisen ympärillä kuullakseen mitä
uusia tietoja tällä oli lakkolaisten kokouksesta.
-- Vedin taaskin niitä nokasta! ilakoi Rimpinen pirullisella naurulla.
-- Veditkö! huudahtivat kaikki. -- Sinä olet mies, totta vieköön!
-- Pidin niille ensiksi oikeinpa vallan kauniin esitelmän!
-- Jota ne pöllöt tietenkin uskoivat! huudahti Harala.
-- Uskoivat! Vielä enemmän! Ne ottivat minutkin joukkoonsa, joten nyt jo
minä olen myöskin lakkolainen..! --
-- Eläköön Rimpinen!!! Lasit tyhjennettiin nyt Rimpisen muistolle.
-- Nähkääs, alotti nyt Rimpinen vakavampana! -- Sain tietää, että
olivat lähettäneet sähkösanomilla tietoja muihin kaupunkeihin, ettei
tänne tulisi ketään työläisiä lakkoaikoina!
-- Tuosta ansiostasi olisivat jo saaneet sinut valita lakkokomiteaankin!
huudahti tähän Vihavainen ilon valtaamana.
Taaskin kaikki nauroivat!
-- Mutta nyt pitää meidän myöskin lähettää mies työväkeä etsimään ulkoa!
huomautti Rimpinen.
-- Lähetetään, lähetetään! Ja sinut lähetetäänkin! huusivat useat.
-- Ei! -- Se ei sovi! Minä voin mennä kyllä mukana, mutta niin salassa
etteivät huomaa! --
-- Aivan sillä tavalla! Kas niin! Rimpinen on aina nerokas! kehuskeli
Ananiasson.
Tämän uuden, Rimpisen nerokkaan keksinnön innostamina taaskin uusia
annoksia tilattiin ja juotiin yhteistyön onnelle ja menestykselle.
Mitä enemmän kielen kannat nyt juomain vaikutuksesta irtautuivat, alkoi
jokaisessa esiintyä perisyntinsä luonnollisessa värityksessään. Ja kun
Tolvasta ei kokoukseen kuulunut, sekottautui juhla yhä enemmän
häikäilemättömän häliseväksi, jokaisessa eri pöydässä.
Oskari Ananiasson alkoi keikkua ja harppailla lattialla kuin paraskin
sirkusklovni, tehden käsillänsä ja jaloillansa jos jonkinlaisia
hullunkurisia, tovereistansa mieltä ylentäviä liikkeitä.
-- Jaska! minä aina huudan, -- hän sanoi, -- nuoremmalle oppipojistani.
-- Jaska! Autappa mammaa, nimittäin rouvaani, näin herrojen kesken
puhuessa. -- Jaska! Kuorippa potaattia mammalle! -- Jaska virsikirja
käteen ja kirkkoon! -- Ja ainapa se vaan tottelee! -- Jumal'auta! se
täytyy käydä kuin äksiisi! Praavo, pleevo!... Hppp! Joka huudahduksensa
välissä mestari Oskari hyppi ylös ilmaan, heilutellen oikeata jalkaansa,
kuin johonkin vieteriin kiinnitettynä. Lopulta istahti hän huohottaen
pöytään kaataen lasin konjakkia kitaansa, josta oli läkähtyä.
Rimpinen taputti tälle kaikkein enimmän käsiään, kuin ilosta ja riemusta
hullautuneena.
Vihavainen, innostuksen yhä noustua, hyppäsi nyt tasajalassa pöydälle,
vaatien hiljaisuutta. Sitten hän alkoi esitelmän mestarien yhteisestä
menettelytavasta:
-- Kunnioitettavat »prinsipaalit»! Herrat porvari -- Kuiks! -- hän
hengästyi, väliin nikotellen. -- Kun me olemme nyt tänne kokoontuneet,
että me sen oikean menettelytavan löytäsimme! Että... Kuiks! -- Saakuri
kun on kurkkuni karheana! -- Hei Rimpinen, ojennappa tänne lasi... Kas
niin! -- On meidän kunnon kansalaisina ryhdyttävä vastustamaan
intoilevia työväenkiihottajia! -- Sillä...! Hänen piti sanansa painoksi
lyödä jalkaansa, mutta horjahtuikin, suistuen pöydältä mahalleen
lattialle että mäjähti. Tarjoilijaneiti ilmestyi nyt heti vihasta
puhkuen huoneesen. Vihavainen kiivastui tästä, uhoillen että kaikki
piianluntut uskaltavatkin tulla heidänlaisten herrojen rauhaa
häiritsemään. Vallanpa vielä virallisessa kokouksessa. Sitten löi hän
tyhjän lompakkonsa pöytään että mäjähti. -- Tuossa se on jolla
mällätään! -- Eikä se ole koskaan ollut vielä tyhjänä! -- Minä ostan
vaikkapa koko talon, kaiken kaupungin, eikä se minun rahoissani tunnu!
-- Hei herrasveljet ja kylänmiehet...! -- Kuiks!...
Sundberg taas kehuskeli leveästi, miten hiivatin hyvin hän aina sopii
miestensä kanssa. Yhdessä juovat joka lauvantai työpajassa, tanssien ja
laulaen! -- Mutta nyt oli ilmestynyt tuon hiiden pannahinen Aarnio
kaupunkiin, joka pilasi hyvät välit! -- Mutta annas olla, vielä se
lurjus muistaa, katkerasti muistaakin tekonsa! -- Sitten löi Sundberg
Ananiassonia olalle kysyen: -- Oletkos koskaan nähnyt kunnon tanssiata?
Minä olen vanha tanssimestari!
-- Tanssi, tanssi hiidessä! huusivat nyt kaikki.
Sundberg alkoi hyppiä ja teuhata lattialla, samalla potkien joka
askeleella tuoliaan nurkkaan.
Taaskin ilmestyi tarjoilijaneiti ovelle, uhkaillen ajavansa kaikki
ulos, jos eivät elämöimisestä ja melusta lakkaisi.
Torvinen istui muutamien vanhempain ja vakaantuneempain kanssa eri
pöydässä. Heillä oli suurimpana nautintonaan kertoilla miten vanhat ajat
olivat olleet sittenkin moninverroin paremmat. Sälli ja mestari olivat
kuuluneet kuin samaan perheesen. Ja oppilasten ylitse oli ollut rajaton
valta!
Mestari Harala pöyhisteli rinta rehevänä, vatsa pulleana, kuin
puhallettu rakko. Hän ei paljon ehtinyt muuhun kuin varallisuudestansa
kehumaan. Komeasti hän eli, ei niukuin-naukuin!
Näin jatkui elämä ja mellastus siksi kunnes tuli virallinen poislähdön
aika.
Rimpinen piti nyt varansa, kuin maailmata kokenut mies ainakin. Hän
asettui keskelle lattiaa, sitten pari kertaa yskäisten että sen kaikki
kuulivat ja samalla käsittivät. Jokainen odotteli nyt korvat hörössä
mitä tuolla nerokkaalla suosikilla mahtoikin olla taas uutta esille
tuotavana. Rimpinen alkoi:
-- Kiitollisena siitä luottamuksesta ja kunniasta, joka arvoisilta
mestareilta on osakseni tullut, uskallan nöyrimmästi esittää että
voisinko jo nyt saada rahoja matkaani varten! -- Sota nähkääs vaatii
rahaa ja yhä rahaa! Siis arvoisat mestarit...!
-- Luonnollista, luonnollista! kuului kaikkialta vastaukseksi. Samassa
tempasi Ananiasson hatun käteensä, alkaen ajaa kolehtia. Toiset antoivat
viitosen, toiset kympin, enempikin. Tuossa tuokiossa oli parisataa näin
koottuna. Rimpinen kumarteli kuin vietereillä. Sitten otti hän taaskin
alentuvan ryhtinsä alkaen puhumaan:
-- Tuntien mitä suurinta kiitollisuutta sekä samalla nähdessäni mikä
voima lepää herrojen mestarien yksimielisyydessä, olen palavalla innolla
ja uskalluksella lähtevä luottamustoimeeni, jossa myöskin takaan
onnistuvani!
Poistuessaan, tämän juhlallisen kokouksen osaaottajat kompuroivat
kadulle miten kukin kunnialla pääsiat. -- Sundberg ja Vihavainen saivat
ensiksi ajurin käskien ajamaan laitakaupungille.