Oli jo myöhänen puoliyö käsissä. Aarnio palasi lakkokokouksesta. Siellä
oli alkanut kuulua soraääniä, epäröimistä ja pelkuruutta. Se oli saanut
hänen hetkellisen väsähdyksensä häikkenemään. Taaskin oli hän voinut
pitää säikkyvän puheen ja kuin yhdellä iskulla olivat soraäänet
tauonneet ja yksimielisyyden hengetär levittänyt vaippansa toverien
mieliin. Nyt oli hän taaskin mitä raittiimmalla ja kevyellä tuulella.
Tuntuipa kuin olisi taaskin pitkästä ajasta elvyttävä uskallus täyttänyt
mielensä ja uusi elämän virtaus suonissaan sykähdellyt. Tulevaisuus ja
köyhälistön pyrkimysten suuri päämäärä väreili sielussaan sopusuhtaisen
kirkkaana.
Ohitsensa kulki nuori kaunis nainen, jolla oli niin kirkkaat
viettelevänä liekehtivät silmät, ja reipas ryhti sekä käytös.
-- Hyvää iltaa, herrani! se hänelle kuuluvasti äännähti.
Aarnio ei tähän vastannut, eikä liioin seisahtunut. Hän jaksoi taaskin
kieltäytyä, joka jo yksinomaan voi pitää hänet reippaalla tuulella.
Seuraavana päivänä tapasi hän sattumalta kadulla Julian.
Hän oli viime aikoina käynyt määrälleen Juliata tapaamassa, mutta tämä
ei tullutkaan. Sitten oli hän kirjoittanutkin, mutta ei saanut
vastausta. Ensiksi oli hän koettanut asettua välinpitämättömälle
kannalle, mutta Julian kuva oli häntä vaan yhä kiusoittanut. Nähdessään
sitten kerran taaskin Julian ulkona sen lasisilmän kanssa, oli hän
suuttunut silmittömästi, lähettämällä Julialle häijyn kirjeen. Se ei
ollut mitään merkinnyt. Julia ei antanut mitään tietoa itsestään.
Nyt tuli Julia yhtäkkiä vastaansa! Hymyhuulin nauravana tuli kuin
ennenkin. Sydämellisesti he tervehtivät ja kun Aarnio välinpitämättömänä
nauraen kysyi: »Missä se nyt on se toinen?» katsoi vaan Julia hellästi
ja puoliksi kuin nuhdellen silmiinsä, vastaten: »Kaikkea vielä!» -- Ja
tulipa kadulla heidän vastaansa kuka hyvänsä, kaikki ne ihmetellen
heidän iloisuudestansa heihin vilkasivat.
-- Arvaappas Kaarlo jotakin uutta?
-- Mitähän tuo sitten on?
-- Huomenna minä matkustan maille herrasväen luokse kolmeksi
kuukaudeksi. Toinen tyttö tulee siksi aikaa kotiin kaupunkiin.
-- Sepä hauskaa että sinä pääset maalle virkistymään, onnitteli Aarnio.
-- Toivotko sitä sydämestäsi?
-- Toivon! Ainahan sinulle kaikkea hyvää toivon! oli Aarnion reipas
vastaus.
Julia ei tähän enään mitään vastannut, itseksensä vaan iloisesti
hyräillen. Aarnion häneen useasti pitkään katsoessa hänen kasvonsa
värähtelivät punastuksesta, sekä, kuin olisi sielussaan soinut toivoja
herättävä vienosti hellivä sävel.
Aarnio kysyi: -- Saanko tulla lähteissäsi asemalle?
-- Et! vastasi nauraen Julia.
-- Ja miksikä?
Siihenkään ei Julia pitkään aikaan vastannut. Uudelleen Aarnioon sitten
pitkään katsottuaan hän myönsi ehdolla, jos toisi hänelle kauniita
kukkia.
-- Siellä mailla sinä varmaankin kerrot taas sille maisterin väelle,
miten minä olen onnettomassa tilassa ja miten meidän lakkomme menee yhä
vaan päin seiniä!
-- Tottapa puhuisinkin! vastasi Julia tosissaan. Sinusta tulisi vielä
mahdollisesti ihminen, jos jättäisit kaikki semmoiset hullutukset. Se
sinun täytyy myöskin luvata ja tehdä, muuten muista...!
-- Uhkaatko? naurahti Aarnio.
-- En! Panenpa sen myöskin käytäntöön! nyt leikillään Aarniota
tukistaen.
-- Mitähän se sitten on?
-- Meidän seurustelumme ei voi edelleen jatkua, jollet tee parannusta,
vastasi nyt terävästi Julia.
Se toinen, lasisilmä tuli taaskin heidän vastaansa. Tervehti
kohteliaasti ja naurahti. Aarniosta tuntui kuin olisi se äkkiä sydämeen
koskenut. Samassa katsoi Julia häneen niin veitikkamaisesti:
-- Siinä se nyt meni! Eikös se ole kaunis poika?
-- On, on! Kaunis se on! Aarnio oli taaskin saavuttanut entisen iloisen
ja rauhallisen mielialansa.
Kulkeissaan erään akkunan ohitse, josta pilkoitti lampun valo harvojen
uutimien lävitse, näkivät he miten nuori vaimo ja mies istuivat pöydässä
illallisen ääressä. Julia kysyi Aarniolta:
-- Huomasitko miten ne olivat rakkaita? Tuommoista pientä ja rauhallista
kotia olen minä aina uneksinut. Kun tulen vanhaksi, menen maille, ostan
siellä pienen torpan, jossa elän onnellisena.
-- Ja minä tulen sinne sinun kanssani! huomautti Aarnio hymyillen.
-- Sinäkö tulisit!
-- Niin, minä juuri tahtoisin tulla!
Nyt vaipuivat he hetkeksi ajatuksiinsa, kumpikin harhaillen omissa
mielikuvissaan. -- -- --
Huomenna meni Aarnio asemalle Juliata junalle saattamaan. Ja kun Julia
seisoi siinä asemasillalla nuorteana sekä iloisena kuten ennenkin,
tuomitsi Aarnio itseänsä sydämessänsä, että oli tuottanut jo niin paljon
kärsimyksiä Julialle kantamalla halpoja ajatuksia sydämessään. Mutta
vastaisuudessa ei saisi enään niin tapahtua. Hän tahtoi korjautua
uudelleen niin elämänhaluiseksi, että siitä voisi Juliakin ainaiseksi
ilostua...
Mentyään illalla yhdistykseen ihmettelivät kaikki, kun ei Rimpistä ollut
näkynyt moneenpäivään. Järvinen aavisti heti tuossa jotakin piilevän.
Samoin tuotiin tietona että eräs Larvinen oli ilmestynyt työhön
Vihavaiselle. Kuului olleen siihen saakka vuosikausia eräässä kaupassa
piharenkinä, mutta nyt hyvän tilaisuuden sattuessa tunkeutui työhön
hyvän palkan toivossa. Säännöllisessä opissa ei mainittu Larvinen ollut
koskaan. Oli ollut miehentaposta vankilassa vuosikausia ja siellä
oppinut jossain määrin pajassa työskentelemään.
Useimmat tunnetuimmista liikkeistä olivat nyt jo lakkotilassa. Tämä
alkoi kiihdyttää useita jo yhä enempi epäröimiseen etenkin kun omilta
ammattilaisilta avustus näin ollen lakkasi. Tästälähin oli yksinomaan
turvauduttava toisten ammattikuntien avustukseen, joista tulikin
avustusta suurissa määrin, mutta riittäisikö tuo kauvan ei ollut tietoa.
Miten horjuvaisuus voi saada ihmisten tunteet kuolentumaan osoitti
osaltaan eräänkin innokkaimman lakkolaisen esitys avustusta
korotettavaksi vaatiessaan ehdolla että saisi lisäksi matkarahat
vaimolleen ja itselleen mennäkseen kuukauden ajaksi kotiseuduilleen. Hän
oli vasta nainut. Matkakustannukset nousivat lähes sataan markkaan.
Vaatimuksensa esitti hän uhkauksella, jollei saisi menisi hän
ensitilassa töihin! -- -- --
Samoisin, aikoihin ilmestyi kaupunkiin Eero Haataja Ruotsista,
kulkurimatkoiltaan. Hän oli ollut kaupungista poissa kolmen vuoden ajan.
Ammatiltaan oli ollut konttoristi, ja silloin jo innokkaimpia
yhdistyksen miehiä. Menetettyään sitten paikkansakin sen vuoksi, oli hän
lähtenyt Ruotsiin tutkiakseen sieltä työväenasian ajoa nälkäpaikoilla,
sillä, mitä mies suorastaan »luffaamalla» voi ansaita. Hän
luonnollisestikin takertui lakkohommiin itseoikeutettuna jäsenenä.
Aarnio tunsi hänet entuudestaan. Haatajan apu lakonjärjestämisessä
neuvonantajana oli enempi kuin paikallaan. Toisekseen oli hänellä hyvä
kokemuksen koulussa kouluuntunut ihmistuntemus eroittamaan ohdakkeita
nisuista. Kuultuaan Rimpisen esiintymisen oli hänelle heti selvillä
mistä maasta mies kävi.
Ensitilassa ryhdyttiin Larvista puuhaamaan pois Vihavaisen töistä. Mutta
vaikkapa kuinka pidettiinkin silmällä, ei huomattu aamulla hänen työhön
menemistään, eikä illoin liioin poistumistaan. Lopulta saatiinkin
selville hänen asustavan mestarin asunnossa, työpajan vieressä. Ei nyt
siis muuta neuvoksi kun mennä työpajaan harhaantuneen kanssa asioista
puhelemaan. Järvinen oli myöskin joukossa.
Mentyään sisälle, takoa kalkutteli Larvinen edelleenkin sisääntulijoita
huomaamatta.
Järvinen iski heti asiaan alkaen kysellä mieheltä tiesikö hän missä
asemassa liike lakkoonjulistettuna oli, ja miksi häntä oli katsottava,
kun oli ryhtynyt toisten leipää polttamaan.
Larvinen vastasi mitä yksinkertaisimpana ja tyynenä ettei hän mitään
erinomaista ollut huomannut. Hänenhän täytyi myöskin elää maailmassa
sekä työskennellä mistä leipänsä saisi.
Järvisen asiata perinpohjaisemmin selvitellessä ei Larvinen tuosta sen
enempää korjaantunut, sanoi vaan antavansa pitkät vihellykset koko
lakkolaisten puuhille.
Nyt alkoivat lakkolaiset pyydellä häntä kuitenkin lakkolaisten
kokoukseen, voidakseen täydelleen selviytyä velvollisuuksistaan
tovereitaan kohtaan.
Äkkiä ilmestyi nyt mestari Vihavainen työpajaan. Hän oli tavallista
enemmän juovuksissa, huomaten kuitenkin heti mistä oli kysymys. Heti
karkasi hän Järvisen eteen huutaen:
-- Mitä h...tiä teillä on tekemistä täällä minun työpajassani! Ulos
lurjukset!
Järvinen ei tästä juuri hätkähtänyt, alkoi vaan mestaria tyynnytellä:
-- Eihän erinomaista, herra Vihavainen. Kuultuamme täällä työhuoneessa
outoa kolinaa, poikkesimme vaan katsomaan, jos olisi vaikkapa
varkaita...!
-- Kyllä minä näytän teille varkaita, huusi nyt Vihavainen, lyöden
jalkaansa lattiaan. -- Työtä täällä on aina tehty!
-- Mutta herra Vihavainen, jatkoi Järvinen. Eikö mestari tiedäkkään että
liikkeenne on lakkotilassa, vai ei mestari tiedä...!
Vastineeksi koetti Vihavainen iskeä Järvistä korvalle, joka kuitenkin
väisti taitavalla liikkeellä. Sitten kehoitti hän tovereitaan
poistumaan, alkaen itsekin lähtöä tehdä.
-- Poliis, poliis! huusi nyt Vihavainen. -- Apuun, apuun, täällä on
kotirauhan rikkojia! Samalla koetti hän antaa iskuja päin kasvoja
Järviselle ja hänen tovereilleen.
Ovi aukeni ja kiiltonappinen järjestysmies ilmestyi sisälle.
-- Mikä hätänä?
Vihavainen selittämään heti:
-- Nuo konnat tuossa tunkeutuvat ihmisten asuntoon .. kotirauhaani
rikkomaan ja työväkeäni häiritsemään, eikä siinä vielä kyllä, minuakin
löivät nyrkillä kasvoihin ja ympäri ruumista!
Samassa alkoi hän valitella:
-- Ai-jai kun jalkaani kirvelee, ai-jai!
Sitten osoitti hän Järviseen sanoen:
-- Tuo roisto tuossa se potkasi, se se potkasi, ai-jai...!
Lakkolaiset ensin hämmästyivät sanattomiksi moisesta selityksestä.
Lopulta Järvinen alkoi kuitenkin selittelemään:
-- Ei asia lähimainkaan ole niin. Jos ei minua uskota, niin voivat nämä
toverit sen kyllä tässä todistaa.
-- Kaikki ne ovat samaa seuruetta ja jokainen niistä hyökkäsi minun
kimppuuni! oikasi Vihavainen. Toimittakaa ne poliisikamariin, minä
vaadin jokaiselle edesvastuuta kotirauhan rikkomisesta ja
pahoinpitelemisestä!
Lakkolaiset saivat nyt seurata poliisia tekemään selvää asiastaan.
Muutaman päivän kuluttua sai Järvinen tovereineen Vihavaiselta haasteen
raastupaan.
Eräänä iltana ilmestyi taaskin Rimpinen yhdistykselle. Hän oli entisellä
ihmisystävällisellä ja osaaottavalla tuulellaan. Jokaista
vastaansattuvaa hän tervehti sydämellisesti, kysellen kuulumisia. Mutta
huomatessaan Haatajan, olisi tarkka silmä huomannut heti kasvoillaan
outoja värähdyksiä.
Rimpinen oikasi kuitenkin heti heikkoutensa mennen Haatajaa
tervehtimään.
Haataja oli kyllä kuullut jo Rimpisestä puhuttavan, samalla nytkin
huomaten, kenen kanssa olisi tekemisissä. Rimpisen tervehdykseen vastasi
hän pyytämällä tätä istumaan alkaen sitten kylmällä, hermostumattomalla
tyyneydellä keskustelun. Ensimäinen kysymyksensä oli Rimpiseltä:
-- Onko herra kauppamatkustaja?
-- Mitenkäs herra Haataja on semmoiseen käsitykseen päässyt! Tai
erehtyisittekö ulkonäössä? Minähän olen vaan työmies ja kuulun
lakkolaisiin!
-- Ei se ole erehdys! vastasi Haataja. Panisinpa vaikkapa pääni pantiksi
että nykyään toimitte sillä alalla.
-- Sanon vieläkin kerran! erehdytte suuresti, vastasi taas Rimpinen
naureskellen.
-- Voitte kysyä tässäkin joukossa vaikkapa keneltä hyvänsä ja kaikki
todistavat minut olevaksi samaa ammattia!
-- Se voi kylläkin olla tosi, vastasi Haataja nyt jo purevalla
äänenpainolla -- että olette ollut samaa ammattia tässä olevien kanssa,
mutta kysymyshän onkin nyt nykyisestä ammatistanne, jos se on
kauppamatkustajan tai välittäjän toimi!
Rimpinen naureskeli vanhaan tapaansa tuolle mielestään oletukselle.
Sitten alkoi hän sekottaa puhettaan kertoilemalla, mitä kärsimyksiä ja
kokemuksia oli saanut osakseen vierailla mailla kulkeissaan. Lopuksi
poistuen, enempi ajatuksissaan, yhdistyksestä. Pitempiin keskusteluihin
ei hän uskaltanut sentään ryhtyä Haatajan oudon esiintymisen vuoksi.
Seuraavana iltana koputti joku Rimpisen asunnon oven takana. Hänen
vaimonsa laski juuri ansioitaan, joita oli saanut pyykin pesulla viime
päivinä. Heti kätki hän pienet rahansa lattiamaton alle, luullen
miehensä olevan tulossa.
Tämä oli jo aamulla, kuten tavallisesti lähtenyt ja sitten usein illalla
palannut kiusaamaan rahoja vainotaan saadakseen juomistansa jatkaa
myöhempään.
Kun koputus uudistettiin, meni vaimo ovelle. Siellä olikin tuntematon
mies kohteliaasti kysyen:
-- Asuuko täällä Rimpinen?
-- Kyllä, mutta hän ei ole nyt kotona!
-- Jassoo, hymähti kysyjä. -- Mutta oletteko hänen vaimonsa?
-- Kyllä! vastasi vaimo epäilevin ja tutkivin katsein.
-- Sepä hauskaa! Voisinko puhella kanssanne? tiedusteli nyt tulija. --
Olen miehenne entisiä lapsuuden tuttavia, joten haluaisin saada
jonkinlaisia tietoja hänen elämänvaiheistaan. Kuulin äskettäin, että
vasta joku viikko sitten olisitte tulleet Suomeen. Onko siinä perää?
-- Kyllä! -- Vaimo käski nyt vieraan istumaan. Sitten hän vielä
uudelleen huoaten toisti -- kyllä!
Vieraan mieli ihan kuin lämpeni ja katseessa kuvastui suurta
osanottavaisuutta, jonka vaimo myöskin nyt heti huomasi. Ja samassa
katosi hänestä epäilys. Sitten alkoi hän kertomaan: -- Aina siitä saakka
kun menimme naimisiin on sitä kuljettu jos jossain paikassa!
Vieras naurahti! -- Rimpisen luonnehan oli jo nuoruudessaan semmoinen
levoton ja seikkailuhaluinen! Onkos ihmekään!
Vaimo katsahti nyt puhuttelijaansa tuskallisella katseella, jatkaen: --
Jospa se siinä kaikki vielä olisi!
Vieraan kysyvä ja kummasteleva katse oli tähän vastauksena.
Vaimo toisti:
-- Niin, onhan siinä jotain muutakin! Suoraan sanoen me emme voi viipyä
kauvan missään paikassa. Minä en jaksa enkä kykenekään tekemään joka
aika työtä, eikä Rimpinen liioin viitsi taas koskaan työskennellä. Puute
ja köyhyys hiipii näinollen aina kintereillämme. Hän tekee aina velkoja
minkä enempi ehtii, kunnes taas täytyy paikkakunnalta karkota!
-- Onko se niin! -- Mutta sehän on surkeata!
-- Semmoistahan se on, eikä siinäkään vielä kaikki ole! jatkoi vaimo suu
itkuun menossa!
-- Kuinka...!
-- Sitten kun ei enään mistään saa, tulee se minun kimppuuni!
-- Ja onko silloin pahallakin tuulella? kysyi nyt vieras.
-- Vielä sitä kysyttekin!.. kun se... Vaimo ei voinut nyt enempää enään
itkultaan jatkaa.
-- Se siis lyö ja kiusaa kaikella tavalla! jatkoi nyt vieras.
-- Sitä juuri! -- Vaimo painoi päänsä tyynyyn alkaen itkeä katkerasti.
Hetken kuluttua kysyi vieras: -- Onko se nyt näinä päivinä matkustellut!
-- Eilen illalla se juuri palasi matkoilta! Sanoi olevansa jollain
mestarin asioilla!
Vieraalla oli kaikki selvillä. Sitten tarjosi hän vaimolle kymmenen
markkaa avustukseksi, tuntemattomilta ystäviltä, jonka tämä otti vastaan
kiitollinen katse kyyneleisissä silmissä.
Ainoa mitä vieras pyysi oli ettei Rimpinen saisi tietää hänen täällä
käynnistään, jonka vaimo myöskin lupasi.
Tämä tuntematoin vieras ei ollut kukaan muu kuin Haataja.
Avustus oli lakkokomitealta, joka oli kuullut vaimon puutteellisesta ja
surkeasta elämästä.
Mutta Haataja oli saanut tietää tällä matkallaan muutakin, joka
täydelleen vahvisti kaikki arvelut Rimpisestä tosiksi.
Seuraavana päivänä levisi tiedoksi, että toistakymmentä rajantakaista
oli aamulla tullut lakkopaikkoihin töihin. Viisi niistä oli yksinomaan
Ananiassonilla, jonka asema oli jo kaikkein horjuvin. Nyt äkkiä
aukenivat lakkolaisten silmät.
Haataja naureskeli nyt joukossa: -- joko nyt alatte tuntea mikä mies
oikeastaan Rimpinen on.
Muutoin tämä toismaalaisten lakkopetturien ilmestyminen sai paljon
aikaan epäjärjestystä. Heikommissa voi heti huomata suurta levottomuutta
ja pelonmerkkiä siitä mitä seuraisi jos lakko päättyisi onnettomasti.
Tarkastuskomitealle samoin lisääntyi työtä, entistä enempi.
Voi myöskin jo huomata avustuksen heikkenemistä sivulta. Haatajan ja
Aarnion yhteisestä ehdotuksesta päätettiin nyt perustaa
paikanvälitystoimisto. Eikä aikaakaan kun alkoi ilmaantua tilapäisiä
töitä. Ne olivat vain yhdelle ja kahdelle miehelle paikassaan, mutta
tällä tavalla voitiin saada kuitenkin ansiota useille muutamiksi
päiviksi.
Tämä oli omiansa virkistämään, sillä toimettomuus epäröivissä vielä
suuremmassa määrin lisäsi tyytymättömyyttä.
Heikkoja täytyi koettaa rohkaista jos jollakin keinoin.
Epäröivän pelkuruuden mukana kasvoi myöskin hävyttömyys useissa. Moni,
joka työssä ollessaan oli vaan saanut kaksi ja puolikin markkaa
päivältä, uhkaili menevänsä töihin saadessaan vaikkapa kaksikin markkaa
päivässä lakkoavustusta.
Tämä kiihdytti yhä enempi mieliä lujempiluonteisissa ja lakkokomitean
niskoille lisääntyi arvosteluja, työtä ja tuskaa yhä suuremmassa
määrässä.
Erittäinkin vaikeutti toimintaa kun Edvard Berg, innokkaimpia
toimimiehiä, antautui yhä suuremmassa määrin juopotteluun. Keksiessä
syytä hänen vaipumiseensa selvisi se äkkiä ja odottamatta.
Eräänä iltana ilmestyi Bergin vaimo yhdistykseen, joka heti ovesta
sisälle päästyään hätäisesti ensimäiseltä kohtaamaltaan kysäisi:
-- Onko Berg täällä käynyt?
Kun ei ensimäinen, jolta kysyttiin voinut antaa mitään tietoa riensi
vaimo saliin Aarniolle tiuskaisten:
-- Missä hitossa se Berg aina on? -- Sanokaa pian!
-- Hyvä rouva, Berg ei ole käynyt täällä pariin päivään! Se on
tosiaankin ihmeellistä! vastasi Aarnio osanotolla.
Silmät vihasta säihkyen huusi nyt vaimo:
-- Vai on se teistä vielä ihmeellistä! Onpa teillä otsaa niin sanoa
vaikka olette tähän kaikkeen syyllisiä, niin yksi kuin toinenkin! --
Aarnio ei voinut olla hämmästymättä moisesta solvauksesta; samalla vielä
oikein tajuamattakaan mistä oli kysymys! Senvuoksi hän kysyikin:
-- Mitä rouva nyt oikein ajattelee!
-- Mitäkö ajattelen! Te onnettomat saitte lakon aikaan ja samalla
viekotelluksi Berginkin siihen! Nyt on meillä pian vaivashuone
edessämme! Kuusi lasta ja vaimo, saamme olla joka päivä nälässä, mies
juo mitä vaan irti saa. Semmoista se tekee kun täällä vuosikausia teidän
hullujen joukossa iltakaudet laiskana loruilee! -- semmoista väkeä te
olette! Tämän raivonpurkauksensa purettuaan pillahti hän lopulta
itkemään.
Aarnio ryhtyi häntä nyt lohduttelemaan. Mutta vaimo työnsi hänet äreästi
luotansa sanoen ei tarvitsevansa mitään kieroilevia lohdutuksia.
-- Jos se kolme markkaa jonka olette suoneet päivässä lakkoavustusta on
vähän, koetamme toimittaa teille enemmän! vakuutteli nyt Aarnio.
-- Ei tarvitse, ei! huusi taaskin tähän raivostuneena vaimo: -- Minä en
tarvitse mitään kerjuuapua! Ei!
-- Mutta ymmärtäkää nyt hyvä rouva, jatkoi Aarnio. Sehän ei ole otettava
siltä kannalta...!
-- Ja entäs sitten miltä kannalta! tiuski vaimo yhä uudelleen. Bergin
pitää mennä työhön ja heti jo huomenna! Muuten saa mennä koko mies mihin
haluaa! -- Rehellisellä työllä me olemme tottuneet ennenkin elämään eikä
armopaloilla.
Aarnio koetti vieläkin vaimoa rauhotella, mutta tämä poistui katkerasti
lakkolaisia ja erittäinkin Aarniota haukuskellen, joka oli hänen
miehensä villinnyt hunningolle.
Seuraavana päivänä tuli Berg yhdistykseen enempi väsyneenä ja
alakuloisena.
Aarnio oli kylliksi hienotuntoinen menemällä hänelle puhumaan eilisestä
kohtauksesta hänen vaimonsa kanssa.
Jonkun ajan oli Berg äänetönnä, alkaen lopulta puhua alakuloisena lakon
mahdollisesta menestyksestä. Hän oli sitä mieltä että jotain olisi jo
hullusti, jota tuskin voisi auttaa. Samalla esiintyi hän kaikinpuolin
epävarmuudella, joka sai toveritkin hänen suhteensa umpimielisiksi.
Poistuessaan toivoi hän lakon pian päättyvän, samalla yhä harmitellen
ettei oltu alussa otettu huomioon kaikkia mahdollisuuksia, joita nyt oli
jo sattunut tielle.
Tavallisesti ennemmin käydessään oli hän pyytänyt avustusta mutta nyt ei
hän ottanut sitä tarjoomallakaan. Sanoihan vaan riittävän kyllä
tarpeesensa. -- Hänen salaperäinen menettelynsä oli omiansa synnyttämään
jos jonkinlaisia arveluja Aarniossa ja Haatajassa. Voivatpa jo
jokseenkin päättääkin miten Berg tulisi menettelemään.