Lakko oli jo ensiksi ylössanotuissa liikkeissä täydessä käynnissään. Ei
yksikään mestareista ollut suostunut vaatimuksiin. Kun huhuja oli
alkanut liikkua, että mestarit aikoisivat tuoda työväkeä ulkomailta,
ryhdyttiin tarpeellisiin varokeinoihin. Sähkösanomilla annettiin tietoja
asemasta ja lakon kulusta. Kokouksia lakkolaisten kesken pidettiin joka
ilta yhdistyksessä. Kun suurin osa ammattilaisista oli vasta lakon
johdosta ja sen aikana saatu liittymään yhdistykseen, olivatkin
tämmöiset kokoukset vielä ainoana keinona heidän koossa pitämisekseen.
Kokouksen lomissa pidettiin valaisevia esitelmiä työväenasiasta,
tarkoituksella saada joukkoja innostumaan jo tuon suuren ja jalon asian
vuoksi yleensä. -- Aarniolla oli tässä suurin tehtävänsä.
Uusi suunta oli näinollen saatu versomaan ja toivoa oli saada joskus
korjata runsas sato ahkeran kylvön hedelmänä. Erittäinkin kunnosti
heikkovoimainen ja sairas Savolainen itseänsä Aarnion asetoverina.
Joskaan hänellä ei ollut enempi perusteellisia tietoja työväenasiasta
yleensä, johti toimintaansa käytännöllisyys ja aina oikeassa paikassa
asian oikein ymmärrys. Muuten niin kevytluontoinen ja -puheinen Järvinen
oli taaskin mitä innokkain puuhaamaan lakkopaikkojen rikkureista tyhjänä
pysyttelemisessä. Samalla osasi hän järjestää toiminnan niin, että aina
saatiin uusia ja seikkaperäisiä tietoja lakkolaisten keskuudessa
vallitsevasta mielialasta.
Tämä vaatikin mitä suurinta tarkkuutta. Moneen sataan nousevassa
joukossa oli jos jonkin laisia ihmisaineksia.
Surkean pieni osa oli vielä itse asiassa käsittävämpää väkeä.
Innostuneita oli kyllä enempikin, mutta kukapa voi mennä takuusen
etteivät nämäkin, ensimäisten suurempien vastoinkäymisten sattuessa
voisi vielä menettää uskoansa ja luottamustansa.
Sitten oli joukossa vanhempia työläisiä, jotka jo juomattomina ja
saituruudella olivat muutamissa vuosikymmenissä saaneet jonkun satasen
säästöön. Nämäpä aina olivatkin ensitilaisuudessa valmiina ennustelemaan
ja pelkäämään lakon huonosta onnistumisesta, sekä että voisivat joutua
vastaisuudessa kokonaan työttömiksi, jolloin menettäisivät ainoat
säästönsä. He olivat muutenkin mielipiteiltään kokonaan vanhankansan
miehiä. Ja vaikeaksi kävi heistä kiskoa uskoa siitä, että työnantajasta
riippuisi kokonaan työmiehen elämä ja tulevaisuus! Ei tahtonut saada
mitenkään heidän päähänsä, että työmies on se, joka elättää työnsä
tuloksella mestareita eikä nämä työväkeä. Tämän heikkouden työläisissä
olivat itse mestaritkin huomanneet ollen jokaisessa sopivassa
tilaisuudessa valmiina turvautumaan uhkauksiin, että lopettaisivat
ennemmin vaikkapa koko liikkeensä, ennenkuin suostuisivat vaatimuksiin.
Sitten seurasivat järjestyksessään suurimmat juopot. Nämä, vaikkapa
olivatkin joka päivä hetkellisesti valmiina valittelemaan toivotonta
asemaansa, olivat taas tyytyväisiä huomiseen asti saatuansa
lakkovaroista päiväksi tulevan raha-annoksensa. Ne olivat myöskin
valmiina edes puheessa suostumaan, joskin ei heihin voinut monasti sen
pitemmälle luottaa kun ehtivät ympäri kääntymään. -- Kapakoissa olivat
he jo taaskin vallan toista mieltä.
Sanalla sanoen oli joukossa matelevia raukkoja, hetkellisesti
innostuvia, ijänikuisia kitupiikkejä, sekä toisten kustannuksella etuja
etsiviä onnenonkijoita. Semmoisessa joukossa ei ollut helppoa tulla
toimeen.
Tämän lisäksi toitotti vielä porvarillinen sanomalehdistö joka päivä
miten muutamat kurjat onnenonkijat tahtovat vetää koko työväestöä
nenästä, itse elääkseen herroiksi heidän kustannuksellaan.
Todellisuudessa oli kuitenkin niin, että Aarnio, Savolainen, sekä
lakkokomiteassa toiset työttömiksi jääneet jäsenet eivät saaneet
avustusta päivässä enempää kuin toisetkaan lakkolaisista.
Äärettömän suurta haittaa perusteelliselle toiminnalle teki myöskin se
kun ammattikunnalla ei ollut mitään työttömyyskassaa entuudestansa.
Työpaikoissa vielä olevilta veroitus taas uhkasi kokonaan loppua sitä
mukaa kuin joutuivat lakon vuoksi työttömiksi. Näin ollen voi sanoa
jokaisen yhteiseen kassaan uhraaman pennin vastaisuudessa tarvittavaksi
itsensä hyväksi. Sivultapäin tuleva avustus taas laimenisi aina sitä
mukaa kun lakko jatkuisi pitemmälle. Ja jos lakonrikkureita alkaisi
enempi ilmestyä, voisi se lopahtaa olemattomiin sillä kukapa enään
avustaisi sivultapäin jouduttuaan epätoivoiseen uskoon lakon
onnistumisesta.
Omituisena ilmiönä oli huomattavissa yhdistyksen synnystä saakka siihen
kuuluneitten vanhempien toverien käyttäytyminen.
Työskennellen useimmat heistä tehdaspaikoissa, poikkesivat nämä nyt yhä
harvemmin ja harvemmin yhdistyksen talolle. Jos joskus pistäytyivätkin,
pysyttelivät äänettöminä, samalla kaupungilla jutellen, miten
räyhääjäjoukko ajaisi nyt asiat hunningolle. Viimeiseen saakka olivat he
koettaneet pysytellä määräävässä asemassa yhdistyksen asiainajossa,
mutta jouduttuaan lakkoon ryhdyttäessä lopullisesti tappiolle alkoivat
he vieroa koko puuhia. Tunnetuimmat heistä kuuluivat vielä yhdistyksen
johtokuntaan, ollen joka käänteessä valmiita selvittelemään ettei lakon
johto ja sen eteenpäin vieminen itseasiassa virallisesti kuulunut
yhdistykselle. Sopimuskirjatkin olivat näinollen vain muodostetut
yksinomaan lakkokomitean allekirjoitettavaksi yleisen rautatyöntekijäin
päätöksen perustalla.
Kovanen kylläkin kävi yhä edelleen kokouksissa, samalla kuitenkin
entisen suhteen osoittaen huomattavaa varovaisuutta. Hän tuli ja poistui
kuin varkaisin, varoen useasti puheenvuoroja käyttämästä, paitse
lakkokomitean kokouksissa, asiainmenosta tiedusteltuaan. Työtoverinsa
ihmettelivät hänen käyttäytymistänsä, kunnes lopulta selveni, että hän
oli saanut varoituksen työnantajaltaan. Että sentäänkin jossakinmäärin
tahtoi olla mukana ja seurata asiain menoa, oli ilahuttavaa nuoremmista
ja lakon innokkaimmista kannattajista.
Suurimpana kannustimena yhä edelleenkin oli hänessä kuitenkin tahto
pysytellä puheenjohtajan asemassa viimeiseen saakka. Eikä mikään
saanutkaan häntä tyytyväisemmin nauramaan kuin kuullessaan nimeänsä
mainittavan monivuotisena puheenjohtaja-nimityksellä.
Kaikista enemmän oudoksuttiin kun Edvard Berg oli viimeaikoina alkanut
osoittaa laimeutta yhdistyshommissa. Toiset selittelivät tuota
juopottelun syyksi. Hänkin oli valittu alussa lakkokomiteaankin,
tunnustuksena ansioistaan yhtenä tuon päätöksen synnyttäjänä.
Rimpinen ilmestyi nyt eräänä iltana lakkolaisten yleiseen kokoukseen.
Hän oli, kuten näytti, oikeinpa sydämellisyyden perikuva. Saatuaan
puheenvuoron, alotti hän pitkällä esihistorialla kertomuksen, ensiksi
omasta elämästään. Ei voi kieltää hänellä olleen kauniin ja koulutetun
puhetavan. Ei hän hätäillyt eikä kiirehtinyt, valituin sanoin, väliinpä
runollisella lennolla kertoessaan vaiheistaan vieraalla maalla ja miten
siellä toverit suurella myötätuntoisuudella ja ihastuksella muka
seurasivat kotimaan työläisten suuria edistysrientoja, sekä jalojen
tarkoitusperien kehitystä. Nytpä hänellä, onnellisella miekkosella, oli
myöskin tilaisuus läheltä nähdä ja arvostella suurien puuhienne
kehitystä. Todeksipa olikin näyttäytynyt mitä meistä oli kerrottu ja
arvosteltu. Miten ihailtavaa, että rautatyöntekijät olivat kerrankin
tehtävänsä oivaltaneet ja miehissä nousseet sekä aineellista että
henkistä asemaansa kohottamaan! Nyt kun hänkin, vaikkapa sattumalta, oli
joutunut joukkoon, tahtoi hän myöskin astua riveihin taistellakseen
yhdessä, oli seuraus sitten mikä hyvänsä.
Lopettaissaan oli hän jo niin liikutettu että kuivaili nenäliinalla
silmäkulmiaan. Eteenpäin toverit! se oli viimeinen toivomuksensa.
Järvinen istui kaiken aika nurkassa, veitikkamainen ilme suupielissään,
leikitellen. Rimpisen entisenä työtoverina hän aavisti ja osasi laskea
mistä päin milloinkin tuuli kävi: -- Heltyipä veli hiukkasen! -- hän
tuon kauniin esitelmän jälkeen virkahti. Sitten puheenvuoron saatuaan
lausui surkuttelunsa siitä kun Rimpinen oli näin huonona aikana joutunut
kotimaahansa. Mutta kun se oli paljas sattuma, täytyihän antaa se
veljelle anteeksi!
-- Se on tosi, jatkoi Rimpinen -- mutta minkäs sille tekee, kun ei ollut
siellä tietoa asioista! -- Hän toivoi kuitenkin, että kaikki yritykset
hyvin menestyisivät viemällä voitokkaaseen lopputulokseen.
Sitten alkoi hän laskea kaikkien kuullen miten paljon mahdollisesti
lakossa tarvittaisiin varoja, sivumennen samalla kysästen oliko
tovereilla miten paljon nykyään säästössä?
-- Ei tiedä vaan! vastasi tähän Järvinen naureskellen.
Tämän jälkeen tuli päätökseksi, että Rimpinen katsottaisiin myöskin
lakkolaisiin kuuluvaksi, joskin toivottiin hänen tulevan alussa
kuitenkin omillaan aikaan.
Tähän Rimpinen vastasi niin olevan omankin aikomuksensa. Hänkö nyt
tahtoisi heti, tuskin koskaan, turvautua veljien armoihin!? Kyllä hän
tulisi aina toimeen mitä pienimmillä avustuksilla.