Vapunpäivän aamuna valkeni taivas kuulakan kirkkaana. Keväisen auringon
säteet heloittivat väreilevän hohtavina, lämpöä uhkuvana, toiveita
herättävinä. Sattuipa vielä Vappu sunnuntaiksi. Paljon oli jo aamusta
alkaen kansaa liikkeellä.
Julia pääsi myös iltapäivällä ulos kaupungille Aarnion kanssa. Hän
ihmetteli kun ei Julia heti alkanut entistä jankutustaan lakkoasioista.
Lopulta huomasi hän syyksi, ettei se vielä tietänyt mitä oli päätetty.
Aarnio oli enempi väsyneellä ja alakuloisella tuulella. Etenkin viime
aikoina oli hän alkanut joskus tuntea painostavaa raskautta ruumiissaan.
Toisinaan kuin olisi veri äkkiä hyökännyt päähän vaikuttaen silloin
jonkinlaisen rauhattoman ja ärtyisän mielentilan. Hän ei voinut näin
ollen nauttia mistään ympäristössään, korvat humisivat ja kuin olisi
ollut aina jonkinlainen kiire, täytyi olla aina liikkeessä. Ja kaiken
tämän takana kuin olisi ollut alituinen kaipaus jostain
saavuttamattomasta. Mistä moinen mielentila johtui siitä ei hän ollut
täysin selvillä. Viime aikoina oli hän ollut joka ilta myöhään
yhdistyksessä, jos jonkinmoisissa komiteoissa ja sitten useasti vielä
poikennut ravintoloihin toveriensa kanssa, jotka joka käänteessä
tahtoivat hänet mukaansa. Tavallisesti tämmöisinä iltoina kotia
palatessa tahtoi hän myöskin useasti joutua naisten seuraan. Tämän
jälkeen oli hän aina useimpana päivinä alakuloinen, veltto ja väsynyt.
-- Ollen kuitenkin terve ruumiiltaan sekä mielenlaadultaan riehakan
iloinen ja sukkelasanainen ei raskas mieliala voinut häntä vielä kuin
hetkellisesti vallata. Eikä hän siinä tapauksessa pannut suurtakaan
painoa moiselle väsymykselle. Kyllähän korjaantuu hän ajatteli kun taas
pääsevät säännöllisiin oloihin. Se mikä hänestä oli myöskin
huolestuttavaa oli kun ei hän voinut silloin aina käyttäytyä mielestään
luontaisesti Julian eikä kenenkään kanssa. Kuin ihmeissään katsoi tämä
aina silloin hänen silmiinsä, huomatessaan Aarniossa välinpitämättömän
mielialan valloillaan. He ikäänkuin kaihtoivat toisiaan.
Olipa Julia hänelle kerrankin huomauttanut ettei hän ollut entisen
kaltainen. Tiedustaessaan tähän syytä oli Julia vastannut hänen
silmistään puuttuvan entisen sielukkaan ja mielenilmeisen hyvyyden
loisteen. Tämä ajatus oli lopulta saattanut hänet itsensäkin epäilemään,
sillä hän oli jo kauvan ollut siinä uskossa ettei hän voinut katsoa
ihmisiin yleensä entisellä iloisella ja luottamusta herättävällä
katseella. Silmänsä olivat useasti sameat ja elottomat.
Kaikesta tästä tuli Aarnio sen otaksumaan, että hänen mielialastaan
riippui kokonaan iloisuus, alakuloisuus tai surullisuus Juliassa.
Espiksessä soitti musiikki, ylioppilaat joivat ja mellastelivat
vallattomina kaikkialla. Työläisnuorisoa oli suurissa joukoin
kokoontunut kesäravintoloitten edustalle herraskaisten elämöimistä
katsoa töllistelemään.
Nyt oli valon ja vapauden juhla, valkolakkisten juhla. -- Tämä päivä oli
siis kokonaan omistettava heidän toiveilleen nuoruudelleen ja
tulevaisuudelleen. Siksipä muu yleisö tunsikin vaan itsensä ulkopuolella
olevaksi katselijajoukoksi, kuin sirkuksessa nähdäkseen mitä areenalla
tapahtuisi. Työväestö, tuo sankka raatajaparvi ei ollut vielä
tietoisuudessa siitä että Vappu ja sen juhliminen kuului myöskin heille,
se oli ja tulisi vastaisuudessa heille täälläkin olemaan kansainvälisenä
mielenosoituspäivänä.
Aarnio tunsi surumielisyyden yhä suuremmassa määrin itseänsä
painostavan. Se vielä yhä enempi kuin takertui kiinni ajatuksiinsa
muistellessaan miten elämänhaluisina olivat koko kevättalven aina
toistensa seurasta nauttineet. Nyt ei miellyttänyt mikään, ei musiikki,
ei iloisat meluavat ylioppilaat eikä kansajoukkojen katseleminen.
Lopulta kääntyi hän Julian puoleen väsyneen välinpitämättömänä kysyen:
-- Miksi sinä olet niin surullisella ja alakuloisella tuulella?
Julia ihmetyksissään naurahti hänen kysymykselleen. Katsoi sitten
nuhtelevasti häntä silmiin huoaten raskaasti. Siihen se sitten jäikin
kunnes Julia sanoi haluavansa poistua kotiinsa. Eikä Aarniokaan tuntenut
mitään vastustamatointa halua estellä hänen kieltelemiseensä. Sanaa
sanomattomina he erosivat, kylminä ja välinpitämättöminä.
Julia päästyänsä kammariinsa purskahti katkeraan hillittömään itkuun.
Harvoin olivat he näin eronneet, mutta siinä olikin jo tarpeeksi suuri
syy murtamaan hänen herkän ja hellän luonteensa. Itse asiassa hän
kuitenkin tavallaan käsitti, mistä johtui Aarnion omituinen käytös.
Aarnio jäi nyt vielä yksinään kuljeksimaan kaupungilla. Selittämätöin
tyhjyyden tunne täytti yhä enempi hänen sielunsa, joka ei yhtään
lieventynyt tavatessaan muutamia iloisella päällä olevia työtovereitaan.
He poikkesivat »Kolmen kruunun» olutkellariin, jossa tavallisesti
tapasivat ammattitovereitaan. Kulmahuoneessa siellä istuivat nyt kaikki
mestari Oskari Ananiassonin työmiehet.
Nämä nauroivat katketakseen kertoessaan miten työpaikassaan lakkoon
julistus oli illalla käynyt. Heti palkan saatuaan olivat he yhteisesti
päätöksen ilmoittaneet. Mestari oli ollut alussa harvinaisen hyvällä
tuulella. Mutta kuultuani miesten yksimielisenä sanovan itsensä irti
työpaikasta neljäntoista päivän kuluessa ellei vaatimuksiin
suostuttaisi, oli Oskari raivostunut yli äyräittensä. Ja kun meri
myrskyinen oli hän sitten vihansappensa purkanut, hyppien, kiroten ja
vannoen. Eivät moista olleet ennen kuulleet ei nähneet. Lähellä olevat
esineet sekä oman piirustuslautansa oli hän lyönyt mäsäksi lattialle.
Sitten juoksi hän nurkkaan temmaten moukarin sekä huutaen ja meluten
ajanut kaikki ovesta ulos. Viisituumaisilla nauloilla lupasi hän lyödä
työpajan oven kiinni lopettamalla liikkeensä ennenkuin suostuisi
vaatimuksiin. Sen hän myös heti täyttikin. Semmoinen herra oli Oskari
Ananiasson. Tämä uutinen, -- niin huvittava kaikessa surkeudessaan, --
sai Aarnionkin hetkeksi hyvälle tuulelle. Erittäinkin kun Järvinen sen
kertoi mitä sattuvimmin, samalla matkien Ananiassonnin liikkeitä ja
hirveätä suuttumusta.
Tapahtuman »historialliselle» muistolle joivat he nyt toisenkin pullon.
Samalla tuli tietoonsa se ilahuttava uutinen, että useat ammattikunnat
olivat luvanneet avustavansa lakkoa viikottaisella määrätyllä
avustuksella. Keräyslistoja oli myöskin paljon levitetty, joten voi
toivoa runsasta avustusta.
Seuraavana päivänä ilmestyi Aarnion työpaikalle kumma kapine Pietarista.
Se oli ammattitoveri Rimpinen, kovin ovela ja notkea mies. Sanoi juuri
paikkakunnalle sattumalta saapuneensa lakosta tietämättömänä. Rimpinen
oli itse kohteliaisuuden perikuva, puhuen viittä erikieltä. Hänen
makeileva puhetapansa oli verratoin. Käärmeenkalseat harmaat silmänsä
olivat samalla vakavat, viekkaat ja nöyrät. Mitä sydämellisimmällä
kohtelijaisuudella hän alkoi laverrella siitä mainiosta lakosta, jonka
muka ammattitoverinsa olivat kerrankin osanneet tehdä. Samalla
ilmoittautui hän tulkiksi lakkolaisille. Eräs Aarnion tovereista
kuiskasi nyt että Rimpinen oli tullut työpaikalle mestarin kanssa.
Aarniolle ei tämän tiedon saatuaan tarvinnut kahdesti neuvoa
käsittääkseen mitä nyt oli merrassa. Etenkin kun mies oli jo
entuudestaan tunnettu metkuilemisestaan. Suoraluontoinen kun oli, tahtoi
hän jo paikalla kuumeta, malttaen sentään mielensä, voidakseen pitää
miestä vastaisuudessa paremmin silmällä. Rimpinen lienee tämän huomannut
ja heti alkoi hän makeasti jutella miten oli joutunut kaupungilla
Torvisen seuraan, jolta hänellä olikin tosiaikomus urkkia tietoja
mestarien vastaisista aikeista lakkoon nähden.
Torvinen tuli nyt myöskin asunnostaan työpajaan. Hän oli hyvin
kiihottuneella tuulella, jota Aarnio ei ollut hänessä ennemmin
huomannut. Lähemmin mestaria tarkistettuaan huomasi hän sen olevan
tuntuvasti humalassa. Tämä oli harvinaisuus, jota työmiehet eivät olisi
osanneet aavistaakaan. Siksipä kaikki jäivätkin häneen ihmeissään
katselemaan, aavistaen jotakin erikoista nyt olevan tulossa. Ei aikaakin
kun jo aavistuksensa toteutuikin. Mestari tuli vallan Aarnion eteen
kylmästi huomauttaen: -- Nyt se teidän keittämänne soppa on saatu
sittenkin syötäväksi!
-- Mitäs mestari nyt... vastasi Aarnio hymähtäen.
-- Niin, se on nyt loppuun keitetty, paras että lähdette matkoihinne
työttömyyteen ja kurjuuteen, jota olette halunnutkin.
Aarnio ei ollut näin jyrkkää käskyä voinut odottaa. Siksipä hän jäikin
nyt sanattomana katselemaan Torviseen.
-- Jaa jaa! Saatte lähteä ja heti paikalla! Tässä on työtodistuksenne ja
sisällä oleva palkkanne! -- Lähtekää!
Nyt oivalsi Aarnio että tosihan se oli kysymyksessä. Hänen luonnollaan
varustetulle miehelle ei tarvinnut liioin kahdesti huomauttaa. Heti
tempasi hän takkinsa naulasta, jätti hyvästit ja poistui. Rimpinen
juoksi vielä hänen perässään eteiseen pyydellen anteeksi ja surkutelten
sydämessään että olikin joutunut tämmöiseen hänelle työtoverina niin
vastenmieliseen kohtaukseen. Mutta kyllähän moisen mestarin voi aisoissa
pitää...!
Muutamia päiviä jälkeenpäin Aarnio tavatessaan Julian huomasi hän heti
tämän tietävän kaiken. Pyytäessään häntä ulos kävelylle vastasi Julia
kivakasti ei ehtivänsä mihinkään, joka muuten olikin hänen mielestään
kokonaan turhuutta ja ajankulua.
Aarnio naurahti. Mutta huomatessaan Julian yhä pysyvän kovin vakavana ja
kiukkusena sekä puhumattomana tiedusti hän syytä tähän.
-- Hm!, hymähti Julia. Niinkuin tuo olisi sitten mitä erinomaista. Minä
en lähde, eikä minua huvita, siinä kaikki!
-- Mutta onhan sinua ennemmin aina huvittanut!
Nyt sävähti Julia kasvoiltaan tulipunaiseksi voimatta enempää pidättää
kiukkuansa. Hengästyneenä, katkonaisin sanoin hän alkoi pauhata minkä
enemmän ehti: -- Sinä ilkeä ja tunnoton ihminen, kehtaatko pyytää
kanssasi kävelylle. -- Mutta nytpä sinut jo tunnenkin tarkoin ja se saa
olla loppu meidän kanssamme...!
-- Mutta hyvä rakas Julia, alkoi Aarnio häntä asetella.
-- Hyvä ja rakas! -- He, he, he! Jos sinä minua rakastaisit ja olisit
koskaan rakastanut, et sinä olisi sillä tavalla käyttäytynyt! Ja minä
höperö kun en uskonut maisterin ja rouvan sanoja ja varoituksia. Nyt
olet menettänyt jo työpaikkasi ryhtyessäsi moisten kansanvillitsijäin
kanssa tekemisiin. Enkö sinua aina varoitellut, pysymään aisoissa, mutta
mitäs sinulle yksipäiselle mennäkin puhumaan!
Aarnio hämmästyneenä moisesta mielenpurkauksesta ei ehtinyt sanaa
sanomaan, kun jo Julia oli pujahtanut asuntoonsa. Hän lähti alakuloisena
kulkemaan kotiansa. Etenkin viimeaikoina oli hän, kuten sanotaan,
alkanut tuntea jonkinlaista suurempaa kiintymystä Juliaan.
Vertaillessaan tuota seurustelunsa alkuaikoihin, jolloin tuskin useasti
tyttöä muistikaan, oli tämä aivan arvaamatta, useinpa telefoonissakin,
puhutellut nauraen, tiedustellen milloin hän ehtisi luoksensa tulemaan.
Mutta nyt kun hän yhä näki Julian mielikuvituksissaan, oli tämän suhde
muuttunut, eikä Julia näyttänyt pitävän väliä tapaamisista. Se oli
Aarnion mielestä omituinen salaisuus, sillä nythän hän vasta luuli
Juliata rakastavan sakin! -- Mielikuvituksissaan ja ainaisena
ajatustensa esineenä kuvastui Julia aina hänelle samanlaisena kuin
ennenkin, mutta hänet kohdattuaan oli hän näkevinään hänessä vikoja jos
jonkinlaisia, jotka eivät olleet ennemmin hänelle silmiinpistäneet.
Toisinaan voi hän taaskin tuntea melkeinpä vastenmielisyyttä Juliaan. Ja
silloin aina kadullakin kävellessä tuntui kun häntä olisi hävettänyt
astua hänen rinnallaan. Tällaisten ristiriitaisten tunnelmien
vaikutuksen alaisena tuoksahti vastaansa kadunkulmassa nuori siististi
puettu herrasmies, lasisilmät nenällä. Hän tunsi sen ulkonäöstä ja oli
nähnyt Juliata tervehtävän aina vastaan tullessa. Äkkiä juolahti nyt
mieleensä mihinkä tuo oli niin kiireellisessä menossa.
Hänet valtasi nyt jonkinlainen epäilys ja hän päätti seurata tuota
salaisesti. Hän käveli kiireesti korttelin ympäri seisattuen siellä
kadunkulmaukseen, josta voi niin hyvin nähdä Julian asunnon portille.
Siellä se mies kävelikin edestakaisin, kuten näytti, odotellen jotain
tavatakseen. Eikä aikaakaan kun Julia ilmestyi portille, tervehtivät,
lähtien sitten kulkemaan vastakkaiseen suuntaan. Aarnio tunsi yhtäkkiä
kuin olisi hän sähköllä isketty. Silmänsä pimenivät sekä levoton
vavistus tärisytti koko ruumistansa. Nyrkkinsä puristuivat kiinteästi
yhteen, sitten lähti hän kiireisin askelin kulkemaan asuntoonsa. Siinäkö
se siis olikin syy, ettei Julia tahtonut viipyä kanssansa kauvemmin
ulkona. Se ei siis hänestä enää pitänyt, vaan toisesta paremmasta. Mutta
kylläpä hän sille vielä näyttäisi ettei vaan häntä saanut niinkään
halveksua sekä pitää pilkkanansa. Hän oli niin levoton! Niin levoton!
Eikä kän tahtonut saada sinä yönä untakaan silmäänsä. Sängyssä
tuijottaessaan kattoon tuli mieleensä kaikenmoisia ajatuksia, joita
Julia joskus hänelle oli lausunut. Erittäinkin kuvastuivat mieleen ne
hetket, jolloin oli luullut Julian itseänsä täydellisesti rakastavan.
Kerrankin talvella mennessään Julian luokse sisälle, oli tämä heti
ovesta astuessa sanonut: »Nytkö sinä vasta tulet! -- Mutta mitäs sinä
huolitkaan kun sinulla on niin paljon toisia, rakkaampia!» Tuo
tunnustus, silloin se oli tehnyt hänelle niin hyvää, tunkeunut vallan
sydämen sisimpään sopukkaan! Mutta toista oli nyt!
Ei, hän sitten ajatteli, voihan syy olla kokonaan minussa! -- Olen
elänyt niin huonosti, ainoastaan huvitellakseni, katsonut ja arvostellut
naista vaan siltä kannalta. Siksipä ehkä on himmennyt silmissäni tuo
puhdas kuva, ihanne, Juliassa. Entisen kaltaiseksi hän tahtoi tulla.
Tämän jälkeen taaskin yhtäkkiä ilmeni sielunsa silmiin tuo äskeinen
kohtaus ja hän päätti kostaa, näyttämällä voivansa tulla entisen
tapaiseksi. Saisipa silloin myöskin Julia vuorostansa juosta hänen
perässään. Mutta silloinkos hän sitä kiusaisikin.