Pitkin viikkoa olivat yhdistyksen miehet innolla käyneet työpajasta
toiseen kehoittelemassa rautatyöntekijöitä saapumaan yleiseen
kokoukseen, jossa niin tärkeistä elinkysymyksistä tultiin
keskustelemaan ja päättämään.
Ahdinkoon asti, iso sali täydeltä, saapuikin työläisiä. Kaikkiaan
nousivat osanottajat neljään sataan. Siinäpä oli väkeä, nuoria ja
vanhoja, kurjistuneempia ja hyvinvoivimman näköisiä, kuin edustajia
näytteenä siitä sekamelskasta, johon nykyisen huippuunsa kehittyneen
teollisuuden hyllyvä hyrsky voi eri yksilöissä vaikuttaa ja
erilaatuiseksi muodostella.
Suuren eroavaisuuden voi jo ensiksi huomata järjestyneitten ja
järjestymättömien välillä. Järjestyneet esiintyivät kaikin puolin
puhtaissa, siistissä pukimissa, olivat puhetavassaan järkevämpiä, sekä
kaikissa asioissa monipuolisemmin ajattelevia. Järjestymättömissä voi
taas tehdä jaon tehtaissa ja pienemmissä pajoissa työskentelevien
välillä. Tehtaissa työskentelevät näyttivät hyvinvoivimmilta samalla
kuin omasivat enempi ryhdikkyyttä, joskaan eivät voineet kohota
ajatustensa julkilausumisessa järjestyneitten rinnalle. Se mikä heissä
oli pahinta, että pitivät itseänsä tavallaan parempina pienemmissä
paikoissa työskenteleviä. Pienempien työpajojen väki olikin kaikkein
kurjinta. Oli paljon semmoisia, jotka näyttivät kuin ensikerran
päivänvaloon jostain pimeästä loukosta haalituilta, jota itsekin
ihmettelivät. He olivat oudoksuen ja julkisuutta kaihtaen nyt monikin
huonoihin risoihin puettuja sekä jotkut humalassa. Eläimellinen elämä,
huono ruoka, väkijuomain kohtuuton nauttiminen, sekä kurjat asunto-olot
olivat painaneet kasvoillensa jo tuntuvasti leimansa. Puhellessaan
harppasivat he joka toisella sanalla asiasta toiseen, lausuivat
raakuuksia tuhkatiheään sekä hermostuivat suuttumukseen pienimmässäkin
sanakäänteessä, turvautumalla vaikkapa uhkauksiin.
Semmoista, suuresti erilaista oli nyt tämä kokoukseen saapunut joukko.
Aarnio puolestaan laajahkossa puheessa pohjusti kysymyksen, toivoen
kaikkien tuovan epäkohdista niin todenmukaisia selvityksiä kuin suinkin
voivat. Näin se alkoi tämä rautatyöntekijöillä ensimäinen ja mitä
merkillisin kokous. Ananiassonin miehistä esiintyi ensiksi Järvinen, tuo
kaikkien kesken tunnettu leikkisä ja kompasanainen mies. Sanoi kolmasti
jo maanpallonkin ympäri merimiehenä purjehtineensa, sekä olleensa jos
jossain sopessa, mutta semmoista ketunluolaa kuin Oskari Ananiassonin
työpaja oli, ei hän ollut koskaan tavannut. Itse mestari jo oli poikkeus
kaikista muista kuolevaisista. Tähän joku sivulta muistutti että kaksi
hyvääpä heitä olikin nyt sattunut yhteen! Puheenjohtaja nyt korpraalin
äänellä huusi järjestykseen! Järvinen vastasi muistuttajalle olevansa
enempi vakavaluontoinen mies, paitsi Oskarin parissa, siis tarkoin
myöskin asioita punnitseva, eikä tuo huomautus siis voinut saada häntä
asiasta oikeata selvyyttä esille tuomasta, jota toivoi myöskin kaikkien
uskovan. Kirkko oli sittenkin asetettava keskelle kylää! Ja hän jatkoi:
Kappaletyössä saivat enimmät työläisistä työskennellä, voimatta ansaita
edes harvat kolmeakaan markkaa päivässä. Eikä se Oskari herra koskaan
arvostele työtä ennenkuin mies on saanut sen valmiiksi. Silloin
useammassa tapauksessa on tehtävänään heittää esine nurkkaan tai se
rikkoa kelvottomana, jos siinä vaan huomaa pienimmänkin virheen. Työn
keskeneräisenä ollessa ei taas huomauta vaikkapa huomaisikin. Semmoinen
hermostunut hullu se on, että aina vaan kirota mässäilee eikä sen
mieliksi ole vielä yksikään osannut puhua koskaan. Palkkoja ei siltä
saanut koskaan säännöllisesti. Oppilaat olivat mestarin ruuissa, eikä ne
saaneet syödäkseen kuin pilaantuneita rääppeitä, potaattia ja silakoita.
Toinen pesä, yli kaupungin kuuluisa rivosta elämästään, oli Sundbergin
työpaja. Siellä maksettiin tavallisesti palkat tuskinpa kolmea markkaa
korkeimmissa erissä, joka tietenkin heti lyötiin viinaan, etenkin kun
työpaikassa sai juopotella päivät ja yöt miten paljon vaan halutti.
Mestari Sundberg olikin tavallisimmin aina joukossa. Juomingien lopussa
syntyi aina tappelu ja elämä semmoinen, että miehet saivat kävellä pää
nyytissä viikkoja jälkeen. Työtä tehtiin määrättä, miten milloinkin
halutti, kuitenkin nousten jo oppilasten verstassa työskentelyaika
kolmeentoistakin tuntiin.
Useimmissa työpajoissa oli kyllä taaskin järjestys parempi mutta
kehittyneenä kuitenkin huippuunsa kurin ja ylenpalttisen kuuliaisuuden
vaatimuksissa. Neljännestunnin myöhästymisestä jätettiin esim. koko
ruokaväliltä palkka maksamatta. -- Siinä oli myöskin aina pidettävä
silmällä josko kappaletyössä ennemmin tuli hinnasta sopineeksi. Muuten
maksoi mestari useinkin mielensä mukaan, jos ei siihen tyytynyt sai
marssia maantielle. Leivän ja pysyväisen työpaikan turvasi myöskin
tekohurskaus, jossa jotkut mestareista hyvin näyttivät, kuitenkin
itseelämässään ja toiminnassaan valittelematta vähääkään kristillisyyden
vaatimuksista.
Asioista näin seikkaperäisesti keskusteltua, innostui joukko lopulta
kuumimmilleen, sekä yleensä mielipiteenä ilmeni olojen korjaus mitä
pikemmin ja keinoilla millä hyvänsä.
Edvard Bergin nyt tehtyä huomautuksen että olisi ryhdyttävä lakkoon
ensitilassa, pyysi puheenvuoron heti Kovanen. Hän yskäsi vanhaan
tunnettuun tapaan ensiksi muutamia kertoja, kuin huomiota
kiinnittääkseen. Alkoi sitten: -- Niin oikeutettuja ja tarpeenvaatimia
kuin parannukset meille ovatkin, tulee meidän sittenkin osata
kaikiltapuolin harkita menettelytapamme asiamme perille viemiseksi.
Lakko-sana on niin pian sanottu mutta se ei ole niin pian kunnollisesti
täytetty, että siitä olisi vastaavaa hyötyä. Se siitä! Ja jospa tuo
vielä menestyisikin olen minä jo itse periaatteessa lakkoa vastaan,
sillä se on väkivaltaisia keinoja....
-- Mutta ainoa ase työmiehillä, kuului joukosta.
Kovanen yskäsi kerran pari, vielä entistä lujemmin, jatkaen. -- Minä
toivoisin että ensiksi käännyttäisi mestarien puoleen kohteliaalla
pyynnöllä...
-- Ei siitä apua, sitä on jo kahdesti vuosi sitten koetettu! kuului
taaskin väkijoukosta.
-- Ei mitään konttirukouksia! huusi toinen. Vaatimuksia mutta ei
pyyntöjä!
Kovasta alkoi hiottaa tämmöinen ennen kuulumaton mielipiteittensä
vastustus. Lopulta takertui hän sanoissaan, hengästyen kokonaan, ja
lopettaen puheensa painavalla nyrkiniskulla pöytään.
Nyt sukeutui kiivas keskustelu, josko lakkoon ryhdytään eli ei.
Vanhempia miehiä oli useita, jotka asettuivat Kovasen esittämälle
kannalle. Mutta suuri enemmistö vaati yhä lakkoon ryhdyttäväksi. Kovanen
pani parastaan mielipiteensä puolesta, mutta huomatessaan joutuvansa
vähemmistöön ehdotti hän väliehdotuksena: että ensiksi koetettaisi, jos
sitten lakkoon ryhdytäänkin, saada pikkumestarit taivutetuiksi, sillä
saatiinhan tehtaissa korkeimmat palkat ja työaikakin nousi vaan
kymmeneen ja puoleen tuntiin. Lopulta tulikin Aarnion kannatettua ja
yksimielisyyden saavuttamiseksi päätökseksi, kun lakko, tehtaatkin
siihen luettuna, tulisi liian laajaksi, eikä ammattikunta ollut
kehittynyt sitä kerralla nielemään, että asetettaisi jos ei muu auta,
ainoastaan pikkutyöpajat lakkotilaan. Mutta sitä ennen koetettaisi jos
mahdollista rauhallisilla keinoilla saada asiat selville. Siksipä
päätettiinkin lähettää mestareille kirjallinen vaatimus että saapuisivat
yhteiseen kokoukseen asioista neuvottelemaan.
Sinä iltana meni Kovanen mitä kiihoittuneemmalla tuulella kotiinsa.
Seuraavana päivänä oli kaupungin vanhoillisemmassa jokapäiväisessä
aamulehdessä »Aamuruskossa» uutinen otsakkeella: _Rautasepätkin
intoilemassa_. Mitä räikeimmillä väreillä siinä nyt kuvailtiin, miten
tänä villityksen aikana rautasepät ylimielisyydessään puuhaavat lakkoa.
Lopuksi mainittiin miten Aarnio oli pääpukarina kansaa yllyttämässä,
ulkomailta lainattujen mielipiteittensä perustalla.
Kulovalkean tavoin levisi tuo uutinen nyt mestarien keskuudessa. Pahaa
verta se heti synnytti, etenkin kun jo siinä lakosta puhuttiin; eikä
työläisten selvitykset heille voineet paljoakaan rauhoittaa, sillä
sokeasti olivat mestarit tottuneet uskomaan äänenkannattajansa
tiedonantoihin. -- Mestarit juoksemaan nyt toistensa asunnosta asuntoon,
saadakseen ennen pitkää aikaan yhteisen neuvottelukokouksen. Toiset
heistä jo ryhmittyivät muutamissa miehissä, pistäytyen johonkin kapakan
nurkkaan asioista ja menettelytavasta neuvottelemaan.
Aarnio joutui heti ensi iskulla mestarinsa hellään epäsuosioon, uhalla
jos samaan suuntaan edelleenkin jatkaisi, saisi ottaa jalat allensa ja
mennä niin pitkälle kuin maantietä piisaa.
Maisteri Stenberg oli juuri palannut lyseotunniltaan, istuen
nojatuolissa päivällistä odottelemaan, ja samalla silmäillen
»Aamuruskoa» mielilehteänsä. Tuo rasvainen uutinen rautasepistä pisti
heti hänen silmiinsä. Ennestään jo tietäen Aarnion seurustelevan
palvelustyttönsä kanssa, jätti hän lehden kyökkiin Julian luettavaksi.
Illalla Aarnion tullessa Juliata tapaamaan oli tämä hyvinkin
alakuloisena ja harmistuneena. Se herätti heti Aarnion huomiota. Siihen
syytä tiedusteltuaan, oli aina vaan vastauksena: -- Niinkuin et sinä jo
itse sitä tietäisi! Enkö sinua jo siitä ajoissa varotellut! Mutta siksi
toiseksi, mitäpä tuo sitten minulle kuuluu, jokainen saa lyödä vaikkapa
päänsä seinään!
-- No mutta mitä nyt on sitten niin erinomaista tapahtunut, lopulta jo
Aarnio vakavana tiedusteli.
-- Sinä Kaarlo viitsitkin minulle uskotella esiintyväsi ihmisiksi ja nyt
sinä kuitenkin olet eturivissä pääpukarina tovereitasi kiihoittamassa
kaikenmoisiin päättömiin hullutuksiin!
Aarnio nauroi vaan yhä täydestä sydämestään. -- Vallanpa
turhanpäiväisistä sinä nyt nokitteletkin! -- Enhän minä ole kiihoittanut
ketään, jos olenkin puhunut kokouksessa on se tapahtunut vakaumustani
seuraten!
-- Mutta oletteko te sitten oikeassa ja kuka sen on sanonut? vastusteli
harmista värähtelevällä äänellä Julia.
-- Aina ne ihmiset ovat oikeassa, jotka puutteellisia olojaan tahtovat
korjata, vastasi Aarnio vakuuttavalla ja varmalla painolla.
Julia huokasi. -- Eiköhän se olisi parempi että kaikki tyytyisivät
onneensa, tekisivät vaan työtään rukoillen Jumalalta siunausta.
Uhkamielisyys sitävastoin on aina turmioksi, usko se! Sinäkin saat vaan
kaikesta palkaksesi väsyneen ruumiin sekä sielun, menetät työpaikkasi
joutumalla vaan huonoon huutoon koko maailman silmissä! Seuraa siis
minun neuvoani, luopumalla kokonaan moisista puuhista. Rupea elämään
hiljaista rauhallista elämää niskoittelematta osaasi vastaan joka on
sinulle suotu!
Aarnio vastasi tähän ylenkatseellisesti hymähtäen.
-- Hm! sinä vaan vastaat. Ennenkun näet seuraukset, silloin se on
myöhästä!
Aarnio ei tähän vastannut. Eikä he enään puhuneet liioin mistään. Kaarlo
ajatteli turhaksi kaikki yritykset Julian mielipideitten muuttamiseksi
siihen liioin sen enempää painoa asettamatta. Naiset voivat ajatella
mitä hyvänsä niissä asioissa. Julia taas näytti kuin odottelevan häneltä
jotakin. Hän oli huomannut tuon saman jo niin useasti, mutta ei voinut
käsittää mitä se olisi. Sen hän kuitenkin oli huomannut että jotain
merkille pantavaa se varmaankin oli, kun Julia sitä niin surumielisenä
toisinaan kuin kaihoten odotteli. Tahtoessaan hyvästellessään suudella
Juliata veti tämä itsensä pois, katsoen Aarnioon niin pitkään ja
kummallisesti.
Julia tullessaan kotiinsa oli nyt tavallista huonommalla tuulella,
tiuskien ja räiskäen kyökissä lapsenhoitajan kanssa. Tulipa rouvakin
kyökkiin. Tämän mielestä oli Julia viipynyt ulkona liiaksi kauvan, joten
hän ei voinut olla siitä huomauttamatta:
-- Julia taas varmaankin oli lakkoneuvotteluissa Aarnion kanssa, kun
viipyi yli aikansa! Onhan se komea maailman parantaja!!
Julia puri hammasta, virkkamatta sanaakaan.
-- En minä ainakaan viitsisi semmoisen profeetan kanssa seurustella,
jatkoi rouva pisteliäästi.
Julia heitteli yhä tuimempana astioita paikoilleen hyllylle, vilaisten
olkansa yli rouvaan.
-- Olisi toista -- jatkoi rouva -- jos koettaisit saada sitä
nuortenmiesten kristilliseen yhdistykseen! Sittehän tuon kanssa viitsisi
kadullakin kulkea ja tunnustaa sulhasekseen!
Nyt ei Julia voinut enään pidättää.
-- Eihän rouvan tarvitsekaan sen kanssa seurustella! tiuskasi hän
terhakasti. -- Eikä se taitaisi paremmaksi tulla teidänkään opetuksilla.
Antakaa siis minun olla rauhassa, kiusottamatta.
Pisteliäs nauru oli tähän rouvalta vastauksena. -- Häpeä Julia,
uskaltaissasi noin törkeästi vastustaa minua! Tiedätkö mikä minä olen!
Sinun käskijäsi ja sinä palvelijani! -- Rouva seisoi nyt jo kädet
puuskassa, lisäten mahtipontisena: -- Ja muistakin olla vast'edes moisia
lausumatta! Sen miehen seuraa on sinun myöskin vältettävä, jos aijot
meillä palvella!
Julia purskahti nyt itkuun, mennen palvelijain kammariin.
Siellä istui hän kauvan harmitellen sitä kun herrasväkikin oli alkanut
löytää yhä enempi sanomisen syytä hänen seurustelussaan Aarnion kanssa.
Se että hän ensi kerran oli uskaltanut vastustaa rouvaa, ei tietenkään
johtunut eriävistä mielipiteistä Aarnion käyttäytymisen suhteen, vaan
siitä kun oli jo aikasemmin joutunut pahalle tuulelle Aarnion seurassa.
Pääasiassa oli hän rouvalta juuri imenyt itseensä ne mielipiteet, joita
hänellä yleensä oli työväen edistysriennoista. Se että oli ryhtynyt nyt
tavallaan Aarniota puolustamaan, johtuikin vaan siitä että oli kuullut
hänestä jo niin paljon huolestuttavia uutisia. Tämän tuskallisen
mielialan haihtuessa, olikin hän heti valmiina tunnustamaan rouvan sanat
oikeiksi. Tultuaan uudelleen kyökkiin, koetti hän sitä osoittaakin,
iloiselta ja välinpitämättömältä näyttäytyen. Rouva oli myöskin
tarpeeksi ihmistuntija huomaamaan tuohon äänettömyyteen kätketyn
tunnustuksen, sen enempää sinä iltana Aarniota moitiskelematta.
Samana iltana, myöhemmällä oli Stenbergin perheeseen tulossa vieraita.
Hikipäissä sai Julia hyöriä ruokain valmistuksessa ja muissa
vastaanottopuuhissa. Usein tämmöisiä vierailuita pidettiinkin.
Toisinaan kävi Stenbergin perhe vastavierailuilla, jolloin Julia sai
valvoa neljään viiteenkin aamuun, aina korva tarkkana milloin eteisen
ovikello kilahtaisi. Mutta kotona ollessa pidot, sitä vasta polttava
kiire sukeusi. Täytyi yksinään, ollen kaikesta vastaavana, valvoa
ruokien ja herkkujen valmistusta, kantaa niitä pöytään, samalla
ottamalla huomioon mitä kukin rouva tai herra suvaitsi yksityisesti
haluta. Rouvia täytyi hemmotella, herroja miellyttää hymyilyillä ja
sulavilla liikkeillä, ettei maisteri joutuisi häpeään palvelijansa
kömpelyydestä.
Kutsuvieraiden joukossa oli myöskin eräs nuori lasisilmä-maisteri.
Julian jo ensikerran sisässä käydessä herätti tämän kauneus hänen
huomiotansa. Aamuyöstä, juomahöyryjen päähän noustessa alkoi hän yhä
suuremmassa määrässä tätä mieltymystänsä ilmaista. Toiset vanhemmat
herrat saivat tästä myöskin mitä suurinta huvia. Lopulta kun nuori
maisteri Alm ei voinut enään pysytellä Juliasta irti, tunkeillen
tuontuostakin häntä halailemaan, alkoi isäntä Stenberg ilvehtiä:
-- Älä yritäkään Alm! Se on sosialistin morsian, et sinä siitä mitään
voita!
-- Mitä puhut? Sosialistinko?
-- Niinpä juuri! Erään rautasepän, jotka nykyään ovat lakossa. Ne ovat
kovia poikia!
Alm rehahti nyt täyttä kurkkuansa nauramaan: -- Osaavatko sosialistitkin
rakastaa? Varmaankin aineellisesti! He, he, he!
Julia kuuli tämän. Se koski kylläkin, mutta samalla pääsi hänessä
luontainen halu ilvehtiä hiukan tuon nuoren herran kanssa. Siksipä
koetti hän myöskin yhä edelleen näyttäytyä kuin mistään välittämättä.
Kaiken hyvän lopuksi alkoi Alm tuon tuostakin juosta kyökin puolella.
Teikaroi ja kumarteli koettaen esiintyä mitä suloisimmassa ja itselleen
edullisessa muodossa. Julia nauroi, oli iloinen myönnellen kaikkiin
Almin tarjouksiin, lupautumalla uloskin kävelylle joskus lähteä.
Poistuessaan yritti maisteri Alm useampaa kertaan saada Julialta
suudelmaa, joka ei kuitenkin onnistunut. -- Seuraavana iltana täytti
Julia kuitenkin muodollisesti lupauksensa, maisterille, ollen hänen
kanssaan ulkona kävelyllä.