Aarnio oli käynyt Kovasen asunnossa esittäen kuukausikokouksen
yhteydessä ilmoitettavaksi yleisen rautatyöntekijäin kokouksen, jossa
keskusteltaisi ja päätettäisi toimenpiteistä kymmentuntisen työpäivän ja
alimman tuntipalkan saamiseksi.
Keskustelu tästä heidän välillään oli ollut kiivasta ja lopulta
personallisuuteen menevä, sillä Kovanen oli kynsinhampain vastustanut
nyt ainakin vielä koko puuhaa. Syynä vastustamiseensa oli hän myöskin
tuonut esille, että se johtaisi ehkä lakkopuuhiin, jota hän suuresti
kammosi. Hän kun oli yleensä siinä uskossa, että työnantajat kyllä
joskus antaisivat suosiollakin työpäivän lyhennyksen, sekä korottaisivat
palkkoja vointinsa mukaan, silloinkun näkevät sen mahdolliseksi.
Olipa hänen vastustukseensa vielä toisiakin syitä. Hänellä oli
vakituinen paikka ollut jo viisitoista vuotta Aaltio & Sarvisen
liikkeessä, jossa vanhimpana miehenä sai päivältä viisi markkaa ja
urakkatöissä enempikin, jonka piti itselleen nykyoloissa riittävänä. Jos
nyt hänenkin työpaikkansa tulisi lakkotilaan, voisi hän ehkä pian
menettää paikkansa. Kun hän ei ollut vuosikausiin pienemmissä liikkeissä
työssä, pelkäsi hän tottumattomana niitten työtapoihin ei voivansa tulla
niissä liioin enää toimeen.
Näin ottaen huomioon kaikki itseensä kohdistuvat mahdollisuudet, täytyi
pakostakin vastustaa nytkin.
Aarnio pois lähteissään oli uhannut tekevänsä valituksen johtokunnassa,
jos ei puheenjohtaja kutsuisi asian johdosta kokousta.
Kiivain askelin, hermostuneena, käveli nyt Kovanen asuntonsa lattialla
tuumien ja tuskaillen mitä tässä oikeastaan olisi tehtävä. Hän tiesi
Aarnion vievän asian perille, kuukausikokoukselle, keinolla millä
hyvänsä ja kun enemmistö, kaikki nuorimmat, suosivat Aarniota
edelläkävijänään, tulisi kysymys keskustelunalaiseksi väkisinkin. Näin
ollen joutuisi hän lopullisesti kuitenkin häviölle, joka merkitsisi
samaa, kuin kokonaan luottamuksensa häviäminen yhdistyksessä.
Thja-ah! Kovanen repi kiukuissaan tukkaansa. Mikä neuvoksi, mikä nyt
todellakin neuvoksi?!
Lopulta voi hän jo niin paljon asettua, että istahti tuolille
levollisemmin asiata miettimään. Löytyisiköhän vielä jotain
välimahdollisuuksia, joista voisi pujahtaa ulos kunnialla, vaikkakin
perään antamalla? Kun hän nyt oikein kaikilta puolin mietti ja punnitsi
luuli hän lopultakin aukon löytäneensä. Helpotuksen huokaus pääsi nyt
häneltä, samalla kuin kasvonsa kirkastuivat nähtävästi. Näin se tulee
käydä. Hän käskee kokouksen, mutta tulee siellä tarmonsa takaa
vastustamaan lakkopuuhiin ryhtymiseksi kaikkialla, mutta jos ei se
auttaisi ... ainakin tehdasliikkeissä. Niissäkun ovat palkat
suhteellisesti korkeammat ja työaika kymmenen ja puoli tuntinen.
Pienissä »nyrkkiverstaissa» olivat palkat paljoa onnettomammat ja
työaikakin enimmäkseen kaksitoistatuntinen. Ja kun niissä tehtiin töitä
kappalekaupalla, venyi työaika melkeinpä aina pari kolme tuntia
pitemmäksikin. Näin hän pelastaisi asemansa työpaikassaan ja saavuttaisi
samalla kaikkien toveriensa yksimielisen kannatuksen. Sanottu ja tehty.
Hän heitti turkin hartioillensa kiiruhtaen työväen äänenkannattajan
»Nousevanpäivän» konttoriin.
Aarnio, poistuessaan Kovasen asunnosta tunsi myöskin tavallista enempi
kiihtyneensä tuossa keskustelussa. Onpa se sittenkin aika visapää tuo
mies, ajatteli hän harmistuneena. Viitsiikin yhä vaan jankata vastaan,
vaikkapa tietääkin enemmistön yhdistyksessä jo olevankin samaa mieltä
kanssani. Mutta samapa tuo. Jospa ei se käskisikään kokousta, tulisi hän
esittämään asian ensimäisessä kuukausikokouksessa ja sittehän olisi
ihmettä, jos ei se menisi myöskin semmoisenaan yleisessä kokouksessa
lävitse. Siksi hermostunut oli hän kuitenkin tästä kohtauksesta ettei
voinut pysytellä kotona, vaan meni Juliata tapaamaan, jospa sen
onnistuisi päästä ulos edes hetkeksi kävelylle.
Tämä jo heti Aarnion nähtyänsä huomasi, että jotain erinomaisempaa oli
tapahtunut. Tuo hänen mielestään sielukas mies, jonka silmät säihkyivät
aina niin ihmeen kirkkaina ja onnekkaina, omasi nyt katseessaan jotain
pistävämpää, samalla kuin käytöksensä oli levoton. Eikä tuo tahtonut
päästä edes puheen alkuunkaan.
-- Kuules Kaarlo, ystäväni, kysyi nyt Julia, -- mikä sinulla on? Onko
jotain erinomaisempaa tapahtunut?
-- Eihän mitään! vastasi Aarnio umpimielisenä, samalla kun kuitenkin
äänensä omituisesti värähteli.
-- Kyllä sinulla jotain on sydämelläsi, vaikkakin koetat sitä salata,
jatkoi Julia. -- Voinethan tuon sanoakin.
-- Niin voinhan tuon nyt sanoakin mieliksesi, vastasi jo Aarnio
rauhoittuneemmin. -- Se on niitä ijankaikkisia yhdistyksen asioita,
josta taaskin olen levoton.
-- Yhdistyksen, toisti Julia. -- Mutta sanoppas nyt minulle ystäväni,
mitä siellä työväenyhdistyksessä oikein puuhataan! Minä olen sen
toimintaa niin vähän seurannut enkä sen vuoksi tiedä siitä tuon
taivaallista!
-- Hm! Aarnio hymähti. Se on nyt semmoista että kävisi siitä pitkäksi
sinulle selitteleminen! -- Muuten Aarnio naisseurassa ollessaan tunsi
aina kuin jonkunlaista epäröivää kainoutta yhdistyspuuhista puhuessaan.
Niin aatteen mies kuin hän olikin, käsittäen samalla että siitä, niin
naisille kuin miehillekin olisi eroituksetta ja joka käänteessä
puhuttava, tunsi hän kuitenkin melkeinpä vastenmielisyyttä ryhtyä siitä
naistuttavilleen kertoilemaan. Tavallisesti hän aina etsikin naisseuraa
piireistä, jotka eivät kuuluneet yhdistyksiin.
-- Mutta sittenkin on sinun minulle nyt edes hiukan tehtävä selvyyttä,
vaati vaatimalla Julia. -- Teetkös sen ystäväni?
Samalla painaltui Julia yhä lujemmin Aarnion kylkeen katsoen samalla
mitä herttaisemmin häntä silmiin:
-- Miten hennotkaan sitä minulta kieltää?!
-- Siellä ajetaan paljon hyviä asioita, vastasi nyt Aarnio. -- Meillä
rautatyöntekijäin yhdistyksessä otetaan nyt esille kymmentuntisen
työpäivän ja alimman tuntipalkan aikaan saaminen! Mutta sitäpaitse
kuuluu työväenasian ajoon paljon suuria kysymyksiä, joista sinulle
selvitteleminen veisi viikkoja jopa kuukausia.
-- Sehän se on etten minä niistä asioista käsitä, huokasi Julia, --
mutta olenhan minä niistä sentään jotain kuullut.
-- Kaarlo, -- kysyi hän sitten äänellä ikäänkuin heräten, -- eikö ne ole
samoja kun sosialistit?
Aarnio naurahti. -- No entäs sitten?
-- Minä olen niistä kuullut kerrottavan paljonkin! jatkoi Julia.
-- Ja mitä esimerkiksi?
-- Hyvinkin paljon! -- Ja oikeinpa hullua vielä.
-- Paljon ja hullua! -- Kuka sinulle moista on syöttänyt? Joku
herraskainen tietenkin, huudahti nyt Aarnio.
-- Onpahan vaan!
-- Kuka. Sanohan nyt suoraan.
-- Jospa sitten sanoisin. Se meidän maisteri tässä eräänä iltana puhui
niistä pitkät jutut. Kertoili minkälaisia ne ulkomailla ovat.
Kiihoittavat lakkoihin ja muihin rauhattomuuksiin työväkeä suurissa
joukoin, sekä opettavat että kaikki omaisuus pitäisi jakaa tasan. Eikös
tuo ole jo hullua! Etumiehet niistä istuvat vankiloissa, moni puolen
ajan elämästään Ja kun sieltä pääsevät, taas uudelleen astuvat kansan
keskelle sitä villitsemään. Semmoisia raakoja ja sydämettömiä ihmisiä ne
kuuluvat olevan!
Aarnio ei voinut nyt enään olla täyttä kurkkua nauramatta, eikä hän
tahtonut osata siitä tauotakaan.
-- Mutta tuletko sinä jo vallan hassuksi? ihmetteli nyt Julia.
-- Ha, ha, ha! Mutta kun sinä puhut niin hulluja, ettei voi olla
nauramatta. Eihän ne ole ikinä tahtoneet kenenkään omaisuutta tasailla!
Se on vaan sitä vanhaa pötyä, jolla ne täyttäen sanomalehtipalstansa
koettavat sokaista työväkeä. Päinvastoin, sosialistit tahtovat kaikkea
yhteiseksi ja yhteiskunnan omaisuudeksi. Siis koota eikä hajottaa! --
Eikö se ole nyt jo tarpeiksi pirstottua, että vielä enempi tarvitsisi
ruhjoa! Eihän sosialistit ole mitään juutalaisia! He, he, he!
Julia oli nyt jo suuttua. -- Miksi sinä yhä naurat ja niin ivallisesti?
-- Vieläkin minä nauran, jatkoi Aarnio. -- Eikä ne ole mitään ilkeitä
ihmisiä. Päinvastoin ovat ne mitä sydämellisempiä, kun tahtovat että
kaikki ihmiset voisivat olla ja tulla mitä onnellisemmiksi, niin
aineellisessa kun henkisessäkin suhteessa. Siksipä koettavat myöskin
lakoilla viedä perille työväen pyyteitä, sillä se on ainoa ja
oikeutetuin ase, kieltäytyä yksinkertaisesti työstä, kun ei muut keinot
enään auta! Kuulisitpa miten jalosti esimerkiksi ulkomailla suuret
työväenaatteen miehet voivat puhua! Tuhansia on useasti ympärillä ja
niin henkeä vetämättä kuuntelevat että melkeinpä kuulisi nuppineulan
maahan putoamisen!
-- Mutta Kaarlo! Älähän nyt sentään liiaksi innostu, pyyteli Julia. --
Tulisiko teilläkin lakko, jos eivät mestarit muuten suostuisi?
-- Ehkä, ehkä ei!
-- Ja sitten sinäkin pian vielä joudut johonkin pahoihin selkkauksiin,
kun olet vielä niin tulinenkin! pelkäsi Julia.
-- Älä siitä huolehdi, vastasi nyt lempeästi Aarnio. -- Luuletko minut
ensiksi kiikkiin menevän! Eei!
-- Lupaathan kuitenkin olla varovainen, lupaathan? rukoili Julia.
-- No lupaan, lupaan, vakuutteli Aarnio.
Kello kävi jo yhdeksättä ja kun maa oli jo ollut sula viikkokausia
vaikkakin oli vasta puolivälissä huhtikuuta, ohjasivat he askeleensa
kuten useina iltoina ennenkin Linnoitusvuorelle, jossa oli istuimia,
joilta voivat ihailla ympäristöä. Kalsea kuu heloitti selkeällä
taivaalla ja tähdet pilkottivat kuin sammumisensa edellä, sitä mukaan
valoansa yhäti heiketen kun päivät kesäiseksi pitenivät. Ilma oli
keväinen, virkistävän vilpas näin illoin, herättäen vähä kerrassaan
toiveita ja unelmia saapuvasta keväästä. Meren puolella, alhaalla,
pienillä saarilla vanhanaikuiset linnoitukset graniittiseinämineen
näyttivät niin kolkon synkeiltä kuun kuolleessa valaistuksessa. Etempänä
päälinnoituksesta tuikki tulia tehden sen eloisammaksi silmälle ja
ajatukselle. Merta, niin kauvaksi kun silmä kantoi, kattoi vielä jää,
mutta pois oli jo lumi pinnalta sulanut, jälellä vaan mustunut pinta,
ennustaen sen pikaista murtumista. Toisaalla oli taaskin kokonaisia
kaupungin osia myöskin silmälle altisna. Sieltä tuikkivat tuhannet
valot, sekä kuului kohinana suurkaupungin tuoksina, elämä, ryske ja
pauhu.
Nuoret istuivat penkillä vieretyksin, Julia nojasi turvallisena päätänsä
Aarnion olalle ja tämän käsivarsi oli hellävaroen laskeutunut hänen
vyötäreilleen. Kauvan he sanattomina katsoen haaveilivat, rinnan täytti
rauhoittava vaikkakin surumielinen tunne.
Aarnio käänsi nyt lopulta katseensa Julian puoleen hellästi kysyen:
-- Ystäväni, uskotko sinä löytyvän oikein suurta ja puhdasta rakkautta
maailmassa, uskotko sinä?
Julia ei vastannut kun hennosti käden puristuksella.
-- Niin, jatkoi nyt Aarnio, -- varmaankin on rakkautta, suurtakin ja
uhrautuvaa rakkautta, mutta voiko se olla samanlaista kaikissa
ihmisissä, tai muodostaako sen eroavaisuuden juuri eri henkilöiden
henkiset kehitysasteet ja muut seikat, sitä olen minä niin useasti
ajatellut. Tai olisiko rakkaus sama kaikissa kehittymättömimmissäkin.
Julia naurahti. -- Sinähän puhut Kaarlo niin vaikeatajuisesti etten
minä jaksa sinua ymmärtää.
Aarnio jatkoi: -- Ilmaiseppa minulle nyt yksi salaisuus! Ilmaisetko?
-- Mikähän tuo sitten olisi?
-- No minäpä sanon! Mutta sittenkin tuntui, kuin olisi häneltä puuttunut
voimia sitä sanomaan. Lopulta hän kuitenkin jo uskalsi: -- Mikä voima se
oli, joka sai sinut jo ensi iltana vastaansanomatta antaumaan
suudeltavakseni! Hän nauroi. -- Sanoppa se minulle?
Julia punastui korviaan myöten, voimatta vastata.
-- Sinä hämmästyit. Mutta ota sinä kaikki vaan luonnolliselta kannalta,
eikä vastaus ole sinulle vaikea!
Julia oli yhä vieläkin hämillään, mutta lopulta kuin hän uskalsi kääntää
katseensa Aarnion suoriin ja rehellisiin silmiin, katosi pelonalaisuus
kuin yhdellä iskulla ja hän voi melkeinpä iloisesti vastata: -- Se että
silmiesi loisto oli niin syvä!
-- Eikö muuta?
-- Ja niin ihmeellinen hehku niistä loisti, että kuin huumaamana
unhoitin kaiken!
-- Etkö ennen ollut sitten semmoista nähnyt?
-- En muista! Mutta sinun kanssasi uskaltaisin tulla mihin hyvänsä ja
olla missä hyvänsä vähääkään pelkäämättä!
-- Se jo riittääkin, vakuutteli Aarnio tyytyväisenä mutta samalla
itsekin ihmeissään. -- Oletko tuntenut kaipausta aina uudestaan
tapaamiseen!
-- Sitäpä en sano, vastasi Julia naurahtaen, mutta sitten taas uudelleen
Aarnioon vilaistuaan hän jo virkkoi: -- Kyllä joskus!
-- Mutta sepä ei olekaan enään rakkautta, vastasi nyt Aarnio nauraen.
Julia heitti häneen ihmettelevän silmäyksen. -- Sekö ei olisi rakkautta?
-- Niin! jatkoi Kaarlo nyt vallattomana. -- Se ei ole enään sitä, vaan
se on jo kiintymistä. Muistan lukeneeni kerran, ettei mitään saisi
kaivata semmoisissa asioissa. Se olisi vasta sitä oikeata. Se ei
estäisi eri henkilöitä kylläkin viihtymästä toistensa seurassa vaikkapa
aina, mutta sittenkin kaipaus voi muuttua mieliteoksi, ja silloin kun se
siksi kehittyy, tuo se mukanaan suuria suruja, eikä sitä saisi olla.
Sielunelämä ei saisi olla muuta kuin iloa ja onnea!
Julia jo hiukan ikäänkuin tuskaantui. Sitten katsoi hän nuhtelevasti
Aarnioon sanoen: -- Mitä sinä puhut! Minä en ymmärrä!
Aarnio häntä rauhoitti. -- Ota huomioon että niin muutamat opettavat,
onko se totta siitähän voi olla eri mieliä!
Enhän minäkään ole sitä kokenut, en voi siis taata myöskään sen väitteen
pätevyyttä.
Poistuessaan vuorelta ja erotessaan Julia vielä useasti varoitteli
Kaarloa tekemästä lakkojutussa mitään tyhmyyksiä, johon tämä,
huomatessaan Julian aivan tosissaan pelkäävän, antoi nauraen
puolittaisen myöntymyksensä.
Tämän jälkeen useasti illoin yhtyessään eivät he antautuneet erityisesti
keskusteluun enään näistä asioista. Aarnio, pitäen itseään paljoa
korkeammalla kehitysasteella, ei johtanut puhettansa siihen. Julia taas
nautti vaan enempi Aarnion kirkkaista silmistä, reippaudesta ja
iloisuudesta. Sanalla sanoen he seurustelivat nauttiakseen suudelmista
ja rakkauden riemuista.